Kirjoittaja Aihe: Yuri!!! on Ice: Silmät kuin sotilaalla (Сарбаздың көздері) (S, Otabek & Yuri, oneshot)  (Luettu 574 kertaa)

Larjus

  • Отабекқызы
  • ***
  • Viestejä: 3 140
  • En kaipaa kirjoituksiini negaa kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Silmät kuin sotilaalla (Сарбаздың көздері)
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Characters: Otabek Altin & Yuri Plisetsky
Genre: drama
Rating: S
Disclaimer: En omista oikeuksia hahmoihin, ne kuuluvat Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle sekä muulle YOI-staffille. En myöskään ole saanut korvausta tämän kirjoittamisesta, vain itselleni viihdykettä.
Summary: Yakovin kesäleirillä oli joku, jota Otabek ei voisi koskaan unohtaa.

A/N:  Osallistuu Aina eka kerta IV -haasteeseen, aiheena ”ensikohtaaminen”.

Tästä vielä tällanen fici kaiken kansan silmille Yurin syntymäpäivän kunniaksi :D

Flow iski ja kirjoitin koko ficin yhdeltä istumalta (ideaa tosin oon haudutellut mielessäni jo jonkin aikaa)! Halusin kirjoittaa ficin siitä ihan aidosta canonin ensikohtaamisesta, vaikka Yuri ei sitä itse muistakaan :D Musta se vain on niin söpöä, miten Otabek muisti heidän kohtaamisensa vielä monen vuoden jälkeenkin (ja miten Yurista tuli hänelle inspiraation ja motivaation lähde ♥♥). Lisäksi mun herkkää mieltä raastaa aina ne flashbackit/viittaukset Otabekin junioriaikoihin… :(

Сарбаздың көздері (Sarbazdıñ közderi) on kazakkia ja tarkoittaa (ainakin suunnilleen :D) sotilaan silmiä. Halusin nimetä tämän ficin sekä kazakiksi että suomeksi, vaikka periaatteessahan ne ovat vain toistensa vapaamuotoisia käännöksiä (ja lol mun kazakintaidot on ihan surkeat). Mutta halusin käyttää molempia joka tapauksessa. 

Kuuntelin tätä kirjoittaessa oikeastaan koko ajan Eminemin Like Toy Soldiersia sekä Rachel Plattenin Fight Songia, et niitä kuuntelemalla voi ehkä virittäytyä siihen tunnelmaan, joka pyöri mun päässä tätä kirjoittaessa :D




Silmät kuin sotilaalla (Сарбаздың көздері)



Otabek oli alusta alkaen tiennyt, että hänen haaveensa ja unelmansa taitoluistelun suhteen olivat saavutettavissa vain kovalla työllä, tuskalla ja lukuisilla uhrauksilla. Hänelle ei ollut suotu luontaista lahjakkuutta luisteluun tai edes mitään siinä edesauttavia kykyjä. Kompakivikseen hän kyllä oli saanut jäykät raajat ja vaikeuden muistaa koreografioita ilman pitkää ja huolellista kertausta. Häntä veivät eteenpäin vain rintaa alati polttava halu luistella ja takaraivossa takovat unelmat menestyksestä, jotka eivät koskaan jättäneet häntä rauhaan.

Onneksi Otabekin koko perhe tuki hänen ehkä omituisiakin unelmiaan. Haasteista huolimatta he uskoivat, luottivat ja uskalsivat panostaa hänen unelmaansa, mikä oli hänen pelastuksensa, sillä Kazakstan ei koskaan tukisi häntä saavuttamaan menestystä jäällä, se oli sanomattakin selvää. Palo Otabekin rinnassa ei kuitenkaan tyytynyt siihen, että Kazakstanissa hänen haaveensa eivät saisi edes mahdollisuutta toteutua, joten murrosiän kynnyksellä hän pakkasi matkalaukkunsa ja suuntasi yksin kohti Pietaria.

Vasta Venäjällä Otabek ymmärsi, miten paljon työtä, tuskaa ja uhrauksia hänen haaveensa oikeasti vaativat. Vaikka hän oli harjoitellut paljon, niin paljon kuin se ikinä Almatyssa olikaan ollut mahdollista, hänen panoksensa ja taitonsa eivät riittäneet sille tasolle, jota 13–vuotiailta edellytettiin Venäjällä.

Häntä hävetti, ettei ollut tarpeeksi hyvä harjoittelemaan ikäistensä kanssa. Välillä hänestä tuntui, etteivät hänen taitonsa riittäneet pitämään häntä mukana edes kymmenvuotiaiden kanssa. Nämä nuoret venäläiset luistelijanalut tuntuivat olevan ihan eri tasolla kuin hän. Heillä kaikilla oli myös jotain, mitä Otabek ei ollut saanut eikä saisi, ei vaikka  olisi sitä polvillaan jumalalta anellut: luontaista lahjakkuutta.

Otabek oli aina ollut ujonpuoleinen ja helposti sivuun vetäytyvä, ja Pietarissa nämä piirteet vain vahvistuivat. Otabek häpesi liikaa taitojensa riittämättömyyttä, ja totesi, että henkisesti helpointa oli olla ottamatta kontaktia kehenkään, yrittää vain pysyä vahvana ja keskittyä oppimaan, tulemaan paremmaksi. Lisäksi yksi lapsista oli kesäleirin ensimmäisenä päivänä todennut hänelle, että hän puhui venäjää oudosti, ei niin kuin pietarilainen, ja sen jälkeen Otabek kehtasi avata suunsa vain kun sitä häneltä oikeasti vaadittiin.

Vaikka Otabek lähestulkoon välttelikin kontaktia muihin lapsiin Yakovin kesäleirillä, hän seurasi hyvin tarkkaan sitä kaikkea, mitä näki ympärillään. Vaikka häneltä puuttuikin venäläislasten luontainen lahjakkuus ja kyvyt, hän aina katsoi vierestä, miten nämä suoriutuivat harjoituksistaan, ja yritti ottaa oppia. Hän ei voinut sen enempää. Hänellä ei ollut muutakaan kuin sinnikkyytensä ja sisällään kytevät haaveet ja unelmat, jotka halusi epätoivoisesti saavuttaa, mutta niidenkin antama voima oli paikoitellen hukassa. Otabek pelkäsi, ettei hänen motivaationsa riittäisi menestykseen.

Yksi leiriläisistä kiinnitti erityisen vahvasti Otabekin huomion. Yuri Plisetsky oli kymmenvuotias, vaalea, pieni ja siro, kuin satukirjasta ulos lentänyt keijukainen. Vaikka moni muu leirillä olikin samanikäinen hänen kanssaan, oli selvää, että Yuri Plisetsky oli taitavampi ja lahjakkaampi kuin kukaan muu niistä lukuisista taitavista ja lahjakkaista luistelijanaluista. Yuri niitti paljon ylistystä Yakovilta ja muilta aikuisilta, ja se jos mikä näytti kismittävän toisia lapsia. Yuri itse ei tuntunut välittävän lainkaan keräämästään huomiosta ja reaktioista, eikä Otabek voinut olla miettimättä, miten tämä pystyi siihen. Kuin tämä ei edes olisi kuullut niitä lainkaan.

Muut leirin lapset kuiskivat Yurista keskenään tämän selän takana. Koska Otabek havainnoi ympäristöään tarkkaan, hän kuuli useaan otteeseen, miten Yuri Plisetsky oli muiden puheissa ylimielinen ja omahyväinen ja vain leveili taidoillaan. ”Kuka se oikein luulee olevansa?” moni kysyi toisiltaan.

Otabek ei nähnyt sitä, mitä muut näkivät. Vaikka Yuri pysyttelikin omissa oloissaan eikä juuri puhunut muille, Otabek ei huomannut hänen käytöksessään mitään omahyväistä. Kunnianhimoista kylläkin. Siinä missä muut juoruilivat keskenään ja kehuskelivat vanhempiensa rahoilla hankituilla varusteilla, Yuri keskittyi harjoituksiin sataprosenttisesti herpaantumatta hetkeksikään. Hän ei näyttänyt ymmärtävän edes taukojen päälle. Otabekista se kaikki oli pikemminkin nöyryyttä omien taitojensa suhteen eikä ylimielisyyttä. Yuri ei luullut liikoja itsestään ja osaamisestaan vaan päinvastoin tiedosti oman potentiaalinsa ja teki kaikkensa saavuttaakseen sen. Yuri tiesi, kuka oli ja mihin pystyisi. Häneen verrattuna muiden harjoittelu tuntui suorastaan pelleilyltä.

Otabek huomasikin seuraavansa eniten Yuria ja tämän harjoittelua. Jokin siinä oli suorastaan lumoavaa. Oli Yuri sitten balettitangon vieressä tai terien päällä jäällä, hänen suorituksensa oli aina jotain uskomatonta. Ihailtavaa. Se sulavuus ja huoleton liikkuminen mykisti jokaisen sivustakatsojan, kuin Yuri olisi syntynyt luistimet jalassa. Tekninen osaaminen oli ylivertaista muihin verrattuna, ja se määrätietoisuus, sataprosenttinen keskittyminen siihen, mitä hän teki... Keskittyessään Yurin kasvoilla oli oikeastaan aina sama jäinen ilme, tai pikemminkin ilmeen puute, mutta hänen silmänsä paloivat.

Silmissä paloi sota.

Yuri Plisetskyn silmät olivat kuin sotilaalla.

Eikä Otabek saanut niitä silmiä saati niiden omistajaa mielestään. Hän oli kuitenkin yhä liian ujo ja varautunut, että olisi uskaltanut edes tervehtiä Yuria ja kohdata niiden vihreiden soturisilmien katseen. Tuo pieni, vaalea poika, sotilas Otabekin mielestä eikä mikään keiju, eksyi kuitenkin hänen ajatuksiinsa jokaisena iltana, kun Otabek yritti saada unen päästä kiinni.

Olisi voinut luulla, että Yurin ja tämän uskomattoman lahjakkuuden ja osaamisen rinnalla Otabek tuntisi itsensä vieläkin huonommaksi ja suorastaan nujerretuksi, mutta päinvastoin hän oli motivoituneempi kuin koskaan. Jos jopa Yuri Plisetsky ymmärsi, että mitkään luontaiset lahjakkuudet ja kyvyt eivät olleet tarpeeksi vaan aina oli mahdollisuus parantaa, saavuttaa enemmän, täytyisi Otabekinkin.

Hän ei ehkä koskaan olisi yhtä hyvä kuin Yuri Plisetsky, ei muutaman vuoden etumatkastaan huolimatta, mutta väliäkö sillä? Hän voisi kuitenkin saavuttaa saman motivaation, saada sen saman voiman, joka puskisi hänet äärirajoilleen ja niiden yli kerta toisensa jälkeen. Yuri oli löytänyt oman polkunsa, oman sotansa, ja niin voisi Otabek’kin. Hänen ei tarvitsisi kulkea sitä reittiä, jota muut hänelle osoittivat. Hän voisi tarpoa omansa.

Ja ehkä joskus hänen ja Yurin itse tallomat polut kohtaisivat jälleen.
« Viimeksi muokattu: 11.03.2020 18:13:56 kirjoittanut Larjus »

Жүрегім сені таңдады.

Violetu

  • Winterfalcon
  • ***
  • Viestejä: 4 082
  • Until the end of time

Kommenttikampanjasta iltaa o/

Ah, ensikohtaamiset on aina ihania, vaikka tämä nyt olikin vähän yksipuolinen sellainen. Toisaalta hahmo ihailemassa toista vähän salaa on kyllä ihan oma lukunsa, ja Yuri on kyllä just sellainen hahmo, jota varmaan puolet muista on ihailleet kaukaa (silkkaa kateutta sellainen ylimielisyyspuhe, vaikka totta olisikin ;D).
Olen katsonut Yuri on Icen kokonaista kerran, mutta Yuri Plisetsky jäi kyllä heti mieleen sellaisena "hitto kun tuota olisi kiva cossata" -hahmona.

Otabek tuo mukavan vastapainon Yurille sellaisena nöyrempänä, epälahjakkaana, mutta kovan työn kautta etenevänä hahmona. Hirveän kaunis kuva tuo ajatus Yurin silmistä sotilaan silminä, siihen olisi voinut jäädä vellomaan vaikka miten pitkäksi aikaa ;D
Kiva myös, että ficin loppu viittaa polkujen kohtaamiseen uudestaan, koska tykkään, että jatko-osalle (vaikka sitten saagan) jätetään mahdollisuus. Paitsi että tämähän kuuluu eka kerta haasteeseen... mutta siis pointti > on kiva kun useampi ficci sijoittuu "samaan maailmaan"😅

Sitten sellainen animeen liittyvä offi-juttu, jonka olen varmasti nähnyt jossain, mutta joka ei käsittääkseni ole ekalla kaudella/en osaa yhdistää oikein mihinkään??
Spoiler: näytä
onko olemassakaan sellainen Yuri Plisetskyn luistelunumero, jossa Otabek(?) riisuu Yurilta toisen luisteluhanskan kädestä hampaillaan? Ja ylipäätään Yuri muistaakseni riisuu siinä muutakin

En usko, että oma mielikuvitukseni olisi osannut tuollaista kehittää... ::)

~ Violet kiittää

Larjus

  • Отабекқызы
  • ***
  • Viestejä: 3 140
  • En kaipaa kirjoituksiini negaa kritiikkiä tms.
    • twitter
Yurin ja Otabekin ensimmäinen canon-kohtaaminen oli musta jotenkin niin herttainen, vaikka Yuri sitä ei itse muistakaan :D Ne lyhyet klipit, mitä siitä ajasta näytetään, antoi mulle sellaisen kuvan, että Yuri oli niin keskittynyt omaan edistymiseensä ettei oikeastaan noteerannut muita. Joten ei ihmekään, ettei Otabekia muistanut viisi vuotta myöhemmin, vaikka Otabekille jäikin ikuisesti mieleen Yurin sotilaan silmät :3 (Saadaan kiittää Otabekia siitä ilmaisusta, minä vain siteeraan häntä :D)

Yuri ja Otabek on monella tapaa toistensa vastakohtia, mikä on musta heidän välisen yhteytensä kauneus, vaikka heissä myös on paljon samaa, kuten Otabek itsekin animessa toteaa. Lopun on tarkoitus viitata enemmän suoraan canoniin kuin muihin ficeihini, koska heidän polkunsahan kohtaavat ja osin yhdistyvätkin viisi vuotta myöhemmin Barcelonassa. Oon kyllä ehtinyt julkaista jo aika monta ficiä Otabekista ja Yurista (ja suunnitteilla on monta lisää, en tiiä yhtään miks ne yhtäkkiä alko ficci-inspaa mua näin muutaman vuoden jälkeen :D), ja mun mielessä ne on melkeinpä kaikki samaa universumia, osa canonia tai sitten suoraa "jatkoa" sille. Haluan pysyä edes suunnilleen uskollisena canonille xD Tavallaan omia teoksiaan nää ficit kuitenkin on, vaikka kuvittelenkin ne sijoittumaan "samaan maailmaan" (eli canoniin/ennen sitä tai omaan versiooni siitä, mitä jokunen vuosi animen canonin loppumisen jälkeen tapahtuu), siinä mielessä että ne eivät tarvitse toisiaan tullakseen "ymmärretyiksi".

Ja tohon offiin, että joo on! Sen nimi on Welcome to the Madness, Yurin luistelunumeron mukaan. Tuli muistaakseni jonkun DVD:n/Blue-rayn bonuksena. Se on Grand Prix'n gaalanäytöksessä Yurin ohjelmanumero (niin kuin Yuurilla ja Victorilla oli se pariluistelu). Sitä edeltämiä tapahtumia avaamaan on myös olemassa Kubo-sensein tekemä lyhyt manga samalla nimellä (tämänhetkinen avani on siitä mangasta :D). YouTubesta löytyy koko videoklippi, ja kyllä se mangakin jostain netin ihmemaasta löytyy (suosittelen lukemaan sen mangan jos yhtään kiinnostaa, antaa kivaa taustatarinaa tuolle esitykselle :D)

Kiitos kommentista ^^

Жүрегім сені таңдады.

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 2 288
  • Yvan eht nioj
Jos minä jostain ficeissä pidän, niin canonissa esitettyjen kohtausten laajentamisesta etenkin jonkun tietyn hahmon näkökulmasta. <3 ^^ Voisi kuvitella Otabekin taustatarinan olevan juuri tuollainen. Luonnollinen lahjakkuus ehkä puuttuu, mutta asenne ja halu tehdä parhaansa vievät eteenpäin. Varsinkin jos vielä pääsee mestaruustasolle ja omaa maataan edustamaan!

Yurikin on kiintoisa hahmo siksikin, että sellainen omahyväisyys ja kovaäänisyys puuttuvat aika lailla ja tilalle jää melkeinpä vain kunnianhimo. Yuria ei lapsenakaan leirillä (tämän yhden muutaman sekunnin vilahduksen aikana :D) tuntunut oikein kiinnostavan muu kuin että itse teki homman kunnolla ja ehkä että muutkin olisivat tehneet kaiken kunnolla.

Olen aina pitänyt tuosta Bekan "sotilaan silmät" -kommentista, vaikkakin soturi kuulostaisi omaan korvaan vielä astetta paremmalta. Oli miten oli, veikeä lapsuuteen kurkistava pätkä oli tämä, ja lisäksi nykyhetkeen verrattuna jotenkin niin vielä enemmän tui. :3 Ikävä kyllä tänään on maanantai ja kommenttini tätä tasoa, mutta ei anneta sen kiusata. xD

Kiitoksia tästä!

- Mai
一夜の徹夜でこの世の星を知り
二度目の夜明けで陽の歌を聴く

Larjus

  • Отабекқызы
  • ***
  • Viestejä: 3 140
  • En kaipaa kirjoituksiini negaa kritiikkiä tms.
    • twitter
Canonkohtausten laajentaminen on kivaa! Etenkin tykkään takaumien käsittelystä, ja niistäkin kaikki hahmojen lapsuuteen viittavat on mun lemppareita. Sarjojen canoneissa on usein niin vähän lapsuusmatskua ja se olis usein musta sitä mielenkiintoisinta! (+ pikku-Otabek on niin söpö! mä en kestä sitä kohtausta kun se yrittää saada jalkansa ylemmäs, turhaan, ja sit jää katsomaan Yuria joka keikailee balettitangolla ongelmitta ja niin itseensä keskittyen... (/w\) okei pikku-Yuri on kans niin lutunen äääää)

Yritin hyödyntää parhaani mukaan sen kaiken vähän canonmatskun, mitä Otabekin uran alkuajoista (= lapsuudesta) ja tuosta Yakovin kesäleiristä on kerrottu, mutta pitihän sitä päästää omat headcanonitkin lentoon :D Luontaisia kykyjä Bekalla ei ehkä ole, mutta onneksi löytyy sisua (vaikkei suomalainen olekaan) ja motivaatiota opetella jotain, mikä ei niin helposti luonnistukaan.

Joo Yuri ei pahemmin muita noteerannut. Kunnianhimoa sillä tosiaan on aina ollut, ei omahyväisyyttä, vaikka tykkään siitä ajatuksesta, että kateelliset kakarat juoruissaan ja ilkeissä ajatuksissaan toteavat juuri päinvastoin. Mut onneks Otabek näkee totuuden ^^ (Ehkä Yurilla kyllä jossain vaiheessa on vähän leveilyn makua ilmassa, kun esim. se joskus 12-vuotiaana teki neloishyppyjä, joista Yakov rähisi sille että sen keho on niihin liian nuori ja ne voi oikeesti tehä sille hallaa, ja Yuri ite on vieressä vaa suunnilleen "ok boomer" :'D)

Myönnän että munkin mielestä soturi kuulostais hivenen paremmalta, mutta halusin pysyä mahollisimman uskollisena Otabekin alkuperäisille sanoille (ソルジャーの目, eli sorujā/soldier no me), ja mä oon aina oppinut että soldier on sotilas ja warrior on soturi, vaikka käytännössä merkitys onkin aika sama ¯\_(ツ)_/¯ Mutta mun silmissä (höhö) eroa on kuitenkin sen verran tarpeeksi, että päädyin ensisijaisesti puhumaan sotilaasta.

Maanantaiden olemassaolo on kyllä aina ikävää, mutta kommenttisi taso on kyllä varsin kelpo ;) Kiitän!

Жүрегім сені таңдады.