Kirjoittaja Aihe: Marvel: Sinisilmäiset, K-11 (Steve/Bucky)  (Luettu 767 kertaa)

Violetu

  • Rottaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 3 149
  • End of the line
Marvel: Sinisilmäiset, K-11 (Steve/Bucky)
« : 28.02.2020 20:04:24 »
Otsikko: Sinisilmäiset
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Marvel
Ikäraja: K-11
Genre: Hurt/Comfort, fluff, canoninen AU (touchstarved!Bucky, soft!Bucky, lievästi amnesiac!Bucky)
Päähenkilöt: Bucky & Steve, joskin voi olla vaikeaa olla näkemättä kaksikkoa parituksena ;D

Summary: Hän on sairas. Välillä Buckysta tuntuu, että hän tarvitsee kosketusta kuin happea, ilman sitä hän ei saa henkeä ja kaikkialle sattuu.


A/N: Tämä lähtee ihan omaan suuntaansa oikeastaan jo Winter Soldierin jälkeen (siksi AU). Leikitään, että Bucky "saatiin kiinni" Avengersien toimesta ennen kuin mitään kamalaa ehti tapahtua. Hän oli kuitenkin aika heikossa hapessa, mitä esim. muistiin tuli, ja  oli jonkun aikaa (ficin alku) jonkinlaisessa mielisairaalassa tai muuten eristyksissä, koska oli mahdollista, että hän olisi Stevelle ja muille vaaraksi.

Osallistuu FinFanFun1000 -haasteeseen sanalla 232. Sininen.

Tämä ficci on piinannut minua yli kolme vuotta. Olin varma, että menetin sen, kun ulkoinen kovalevy hajosi, mutta tänään sain vihdoin aikaiseksi avata vanhan kannettavani (Fancy<3), ja siellä tämä oli tallessa täysin vahingoittumattomana!
(+hämmentävä kohtaus, joka tuli tämän jälkeen ja josta en kuollaksenikaan muista miten olin aikonut jatkaa, joten jätin sen tästä pois.)
Palaute tekisi minut tavattoman onnelliseksi ^^

***



Sinisilmäiset


Minä suojelen.

Lause toistaa itseään ja Buckyn ripset ovat takertuneet kosteudesta yhteen. Hänen kätensä tavoittelevat sokeasti hentoa nuorukaista, jonka haluaisivat sulkea suojaansa.
Hän ei tiedä missä on.  Seinät ovat valkoiset.

Eksyneeseen katseeseen vastaavat yhtenä päivänä toiset silmät, yhtä siniset kuin hänen omansa, sinisemmät? yhtä hämmentyneet.
Bucky tunnistaa ne.
Mutta kun Steve kääntyy, silmät katoavat, eikä mitään tuttua ole jäljellä.
Bucky sulkee silmänsä, puristaa nyrkkinsä kiinni, sulkeutuu syvälle omaan yksinäisyyteensä.
Kuukausiin, viikkoihin, ehkä vain hetkeen, hän ei tiedä kuka on, missä on, ja mikä on hänen tehtävänsä.

Miksei kukaan käske häntä? Miksei kukaan kerro mitä hänen on tehtävä?

Sitten Steve kääntyy takaisin ja Buckylla on ankkuri, kun heidän katseensa kohtaavat jälleen.
Nuo silmät ovat sen saman pojan, jota hän lapsena suojeli, jonka kanssa hän niin monesti livahti salaa elokuvateatteriin. Tuolla miehellä on samat siniset silmät, joissa asuu sama uhma, sama myötätunto kuin sillä pojalla, jota ei ole enää.
Välillä Buckyn on vaikea ymmärtää.

Välillä hänen muistojensa joukkoon livahtaa hämäriä kuvia. Niissä kuvissa on tuo sama mies vuosikymmenten takaa, ja mies on hänen Stevensä, pelastaa häntä natsien tukikohdasta.
Bucky ei ymmärrä, ei muista, mitä tapahtui pienelle ja sairaalle Stevelle, miten rääpäleestä tuli tuo mies, joka nyt katsoo häntä silmät täynnä surua ja jotain pehmeää.
Onneksi Steve kertoo. Steve kertoo syvällä, kotoisalla äänellään kaiken mitä muistaa, välillä ennen kuin Bucky ennättää edes kysyä.
 
Iltaisin Bucky istuu hiljaa, uppoutuu niihin hatariin muistoihin, joita hänellä on, yrittää sovittaa niitä yhteen Steven kertomusten kanssa. Kuvat tuntuvat vieläkin niin kovin epätodellisilta. Hän ei muista miestä, jolla oli verenpunaiset kasvot, mutta hän muistaa kuumuuden, sekavuuden ja pelon.
Hän muistaa tukahduttavan, rintaa puristavan kauhun, kun Steve käski hänen lähteä, pelastautua.

Jätä minut, pelasta itsesi!
En lähde ilman sinua!


Hän muistaa helpotuksen, halun ottaa Steve vastaan, kun tämä hyppäsi, tarpeen kietoa käsivartensa miehen ympärille, suojella.
Hän ei kuitenkaan muista halausta. Buckylla menee monta iltaa muistaa, että sitä halausta ei koskaan tapahtunut.
Hän istuu Kostajien tornissa, Steven olohuoneessa ja tuijottaa New Yorkin valoja, mutta näkee vain pimeää.

Silloin kun Steve oli sairas ja heiveröinen, Bucky piti ystävästään huolta, välillä niin paljon, että Steve ärsyyntyi häneen.

Pystyn huolehtimaan itsestäni, anna jo olla.

Mutta Bucky ei antanut. Ne ajat hän muistaa paremmin. Vaikka Steve ensin rimpuili irti, aina lopulta tämä suli hänen syliinsä, antoi halata ja silittää kapeaa selkää. Bucky muistaa epätasaisen selkärangan, jokaisen nikaman kuhmuraisen tunnun sormiensa alla.

Sitten Steve kasvoi. Bucky lähti sotaan, ja superseerumi tapahtui.
Sitä Bucky ei voi muistaa, mutta Steve on kertonut. Bucky muistaa irtonaisuuden tunteen.
Yhtäkkiä pieni Steve oli valtava, ja Buckysta tuntui, ettei hänen tarvinnut huolehtia enää. Ettei hänellä ollut siihen oikeutta. Ei halaamiseen tai silittelyyn, koskettamiseen. Steve ei tarvinnut häntä enää.
Steve ei ollut enää sama. Tai ehkä hän itse oli muuttunut.

Silti tämä uusi Steve katsoo häntä usein vaikeasti tulkittava ilme silmissään, ilme, joka saa Buckyn sisukset kouristamaan kivuliaasti.
Jokin tekee siitä kuitenkin hyvää kipua.

Hän ei silti uskalla koskettaa.
Heti uudesta alustaan lähtien hän tiesi, että Steven pitäisi olla tärkeä, että tämä oli sitä aiemmin, kauan aikaa sitten.
Siihen kuluu kuitenkin aikaa, että tieto muuttuu tunteeksi, ja hän alkaa tuntea lämpöä.


***

Koskettaminen alkaa hitaasti. Bucky seurailee muita kostajia, miten nämä Steven kanssa toimivat.
Samia ja Clintiä katsellessaan hän oppii, että selkään taputtaminen ja hartian koskettaminen ovat hyväksyttäviä tapoja. Steve ei näytä harmistuvan siitäkään, miten Natasha pörröttää miehen tukkaa ja välillä halaa tätä yhdellä kädellä.
Toisinaan Steve koskettaa varovasti Buckyn hartiaa ja Bucky suorastaan säikähtää omaa haluaan nojautua kosketukseen. Se tuntuu niin hyvältä.

Minä suojelen.

Hän on aina suojellut Steveä, pitänyt parhaansa mukaan maailman pahuuden loitolla. Hän ei halua edes muistaa niitä vuosia, jolloin hänellä ei ollut ketä suojella, ainoastaan loputon lista nimiä joiden yli vetää punaista.

 Nyt Steve on heistä se, joka juoksee vaarallisia tehtäviä suorittamassa.

Bucky on kotona, koska hän on liian rikki, liian epävakaa suojelemaan ketään, hädin tuskin itseään.
Silti ajatuskin, että hän antaisi Steven suojella tällä kertaa häntä, saa Buckyn epämukavan levottomuuden valtaan. Mikä pahinta, levottomuus on myös täynnä halua. Jokin osa hänestä haluaa vain antautua.

Seuraavalla kerralla, kun Steve arasti laskee kätensä Buckyn olalle, Bucky nojautuu kosketukseen niin kevyesti, että sitä tuskin huomaa.

Hän alkaa toivoa, että Steve koskettaisi useammin, enemmän. Mutta ei sellaista voi vain mennä ja pyytää.

Voisitko pidellä minua sylissäsi?

Bucky on oppinut, ettei James Buchanan Barnes sano sellaista.
Steve on vieläkin varovainen hänen kanssaan ja Bucky yrittää olla muistamatta ensimmäisiä kertoja uudelleensyntymänsä jälkeen. Miten hänen kehonsa refleksinomaisesti puolustautui yllättävää kosketusta vastaan. Hän lennätti pari kertaa Steven päin seinää.
Sitä ei ole tapahtunut enää pitkään aikaan, mutta vieläkään Steve ei kosketa häntä niin kuin kauan sitten. Ei pyydä edes lupaa tehdä niin, ja Buckya harmittaa.
Eikä Bucky uskalla koskettaa Steveä.

Hän ei ole enää sama, hän on vaarallinen ja Steve tekee viisaasti pysyessään etäällä. Hän ei voi enää suojella Steveä, joten mikä antaa hänelle oikeuden koskettaa?
Se itsekäs kipu, joka kalvaa häntä, sekö muka? Kipu, joka helpottaa vain silloin, kun joku koskettaa häntä, oli kyseessä sitten tahaton sormien hipaisu kahvikuppia ojentaessa tai kohtelias, velvollisuudentuntoinen kättely?

Hän on sairas. Välillä Buckysta tuntuu, että hän tarvitsee kosketusta kuin happea, ilman sitä hän ei saa henkeä ja kaikkialle sattuu. Kosketus on lääke, jota ilman hän alkaa kouristella, vaikka kätkeekin sen parhaansa mukaan.
Bucky ei halua puhua enää yhdenkään lääkärin, psykiatrin, psykologin, ammattilaisen kanssa. Hän haluaa vain, että häntä kosketetaan. Silitetään, halataan, että hänestä pidellään kiinni.
Eikä hän osaa pyytää sitä.

Iltaisin, aamuisin, iltapäivisin Bucky käpertyy sohvannurkkaan ja kietoo käsivarret ympärilleen odottaessaan, että Steve tulee kotiin. Tehtävää suorittamasta, aamulenkiltä, kokouksesta.
 Buckyn käsivartta kihelmöi, ja hän silittää sitä ennen kuin tunne yltyy kivuliaaksi pistelyksi. Hänen ruumiinsa rauhoittuu, mutta vain hetkeksi.  Ne hetket eivät koskaan kestä kauaa.

Joskus hän kokeilee muita keinoja pitääkseen kivun loitolla. Bucky liikkuu itsensä hikeen Steven yksityisellä kuntosalilla. Hän punnertaa, tekee kyykkyjä ja heittää voltteja, mutta jossain vaiheessa kihelmöinti aina alkaa, ja hänen on pakko käpertyä pieneksi ja halata itseään.

Toisina päivinä kipu lamauttaa, mutta tänään Bucky on sille raivoissaan. Hän on saanut juostua tuskin kymmentä kilometriä ennen kuin pistely käy sietämättömäksi. Bucky romahtaa polvilleen ja juoksumatto heittää hänet melkein lähimpään seinään. Vauhtia on saattanut olla vähän liikaa.
 Lattialla Bucky käpertyy omaan halaukseensa ja kiroaa.

Sellaisena Steve hänet löytää juoksumaton takaa palatessaan poikkeuksellisen myöhään kotiin.

"Bucky?"

"Täällä." Buckyn ääni on pieni, matala, säälittävä, sanoo pieni ääni miehen omassa takaraivossa, ja Bucky yrittää nousta lattialta, ennen kuin Steve astuu oviaukosta sisään ja näkee hänet.

"Bucky, mikä hätänä, onko kaikki hyvin?" Steve on hänen vieressään ennen kuin Bucky saa edes irrotettua omat sormensa kyynärvarreltaan.

Bucky huokaa syvään, odottaa kosketusta ja Steve häilyy siinä, melkein koskettaa, mutta sitten ei kuitenkaan. Steven silmät ovat huolesta tummat, sininen, vihertävä meri, johon heijastuu liikaa tummia pilviä.
Bucky odottaa yhä, kaikki lihakset pingottuneina ja Steven kädet ovat niin helvetin lähellä.

"Kutsunko lääkärin, ehkä - "

"Vittu, Steve!" Buckylla naksahtaa.
"Ei yhtään lääkäriä enää."

"Mitä sitten?" Steve suutahtaa takaisin ja tarttuu vihdoin Buckyn hartioihin.

Bucky saattaa taas hengittää, hän melkein tuntee kaikkien lihastensa rentoutuvan. Käsivarret valahtavat polvien ympäriltä ja pää meinaa notkahtaa sivulle.

"Bucky?" Steve vie hädissään toisen kätensä Buckyn poskelle ja Bucky nojautuu kosketukseen sulkien silmänsä.

"Bucky!"

Bucky raottaa luomiaan, jotka ovat äkkiä raskaat. Kieli tuntuu painavalta suussa.

"Kaikki on hyvin, rauhoitu", Bucky mokeltaa.

Steve kietoo käsivartensa hänen ympärilleen ja nostaa hänet syliinsä.
Bucky tarrautuu Steveen, ripustautuu, eikä todellakaan ole päästämässä irti, kun Steve yrittää laskea hänet sohvalle.

"Pidä... pidä vaan minusta kiinni", Bucky kuulee sanovansa.

Äläkä koskaan päästä irti.

***

"Pelkäätkö sinä minua?" Hän kysyy Steveltä yhtenä aamuna saapuessaan keittiöön. Steve räpyttelee sinisiä silmiään ja Buckysta tuntuu, että he katsovat toisiaan ikuisuuden sokeuden jälkeen. Katsekontakti loppuu nopeammin kuin Bucky haluaisi, hän on vasta ennättänyt aloittaa kietoutumisen siniseen.

"En", Steve vastaa katse pöydän heijastavassa pinnassa. Mies haukkaa paahtoleipäänsä ja rouskahduksen kaiku täyttää huoneen.

"Minä pelkään" Bucky sanoo ja nostaa hitaasti käden suulleen purrakseen peukalon kynsinauhaa.
Nyt Steve katsoo häntä, ja Buckyn niskaa polttaa.

"Bucky, mitä sinä...?" Steve aloittaa hämmentyneenä, mutta sanat pettävät Stevenkin.

"Ymmärrän kyllä, jos pelkäät", on Buckyn vuoro kääntää katseensa alaspäin, hän ei halua muistaa, ei halua nähdä Steven kasvoilla muistoa ajasta ennen tätä. Ajasta ennen kaipuuta kosketukseen.
 
"En halua, että valehtelet", Buckyn ääni painuu, tummuu, hiljenee, ja Steve astuu lähemmäs häntä.

"Voi Bucky."

Steven käsi kohoaa Buckyn poskelle, ja Bucky hengähtää.
Kun Steve koskettaa häntä, tuntuu melkein kuin hän saisi pienen osan itseään takaisin.
Ennen kuin hän itse huomaakaan, Buckyn kädet ovat Steven rinnalla ja hän painautuu miestä vasten. Ripustautuu. Takertuu.

"Voi Bucky", Steve hymisee, kietoo käsivartensa hänen ympärilleen ja alkaa silittää hänen hiuksiaan.
Bucky on hiljaa, sillä pelkää murenevansa muuten. Steven tuoksu pitää hänet juuri ja juuri kasassa.
Hän on kotona. Silti hän tietää, että hänellä on vielä hyvitettävää.

Bucky ei sano mitään, ei pyydä, mutta ehkä Steve ymmärtää, sillä he seisovat siinä ikuisuuden.

« Viimeksi muokattu: 06.03.2020 23:22:32 kirjoittanut Violetu »
Vie minut kanssasi yöhön ja seikkailuun.

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 4 462
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Marvel: Sinisilmäiset, K-11 (Steve/Bucky)
« Vastaus #1 : 01.03.2020 00:18:10 »
Oi oi voi, Bucky pieni lutunen ressukka, joka kaipaa vain kosketusta ja hoivaa. <3

Lainaus
Välillä Buckyn on vaikea ymmärtää.
No on varmasti. <3 Tässä on niin paljon hellyttävän koskettavia kohtia.

Lainaus
Yhtäkkiä pieni Steve oli valtava, ja Buckysta tuntui, ettei hänen tarvinnut huolehtia enää. Ettei hänellä ollut siihen oikeutta. Ei halaamiseen tai silittelyyn, koskettamiseen. Steve ei tarvinnut häntä enää.
Steve ei ollut enää sama. Tai ehkä hän itse oli muuttunut.
Tällainen muutos on Buckylle vaikea sisäistää. Hän on tottunut olemaan itse se vahva, joka huolehtii ja joka auttaa. Roolien kääntyessä päälaelleen on ymmärrettävää tuntea hämmennystä, varsinkin kun muutkin olosuhteet otetaan huomioon.

Lainaus
Hän haluaa vain, että häntä kosketetaan. Silitetään, halataan, että hänestä pidellään kiinni.
Eikä hän osaa pyytää sitä.
Awwws. Tämä ficci saa minut vain tahtomaan itse silittämään ja sylittelemään Buckya 24/7 kunnes olo helpottaa.  ;D

Ihan valtavan suloinen ficci. Kaihoisan kosketuksenkaipuinen ja hellyttävä ja silti toiveikkaan lempeä. Kaikki kääntyy kyllä vielä hyväksi. :) Kiitos tästä.

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Karvalakkirakastaja

  • Vieras
Vs: Marvel: Sinisilmäiset, K-11 (Steve/Bucky)
« Vastaus #2 : 10.03.2020 14:33:33 »
Poimin tämän kommenttikampanjasta, kun vilkaisin mikä tämä oli ja alkoi kiinnostaa. Buckysta hahmona olen aika montaa mieltä päivästä riippuen, mutta tätä lukiessa muistui mieleen, että mietin joskus ainakin puolivakavasti kestäisikö Steven ja Buckyn ystävyys todella sen muutoksen, että Steve ei ole enää rääpäle ja että esimerkiksi naiset kiinnittääkin ensimmäiseksi huomionsa Steveen eikä Buckyyn. Jotenkin Buckyn ego puski siinä esiin. Kapteeni Amerikan - sen ykkösleffan - Bucky piti ainakin itseään kovin vastustamattomana. ;D Pohdin joskus kanssa, että jos Bucky ei olisi kadonnut Steveltä ja sota olisi loppunut, millaiseksi niiden ystävyys olisi sodanjälkeisenä rauhan aikana kehittynyt, mutta päädyn yleensä siihen, että ne olisi löytäneet kivat somat tytöt, menneet samoihin aikoihin naimisiin ja asuneet lähellä toisiaan pikkurouviensa ja lapsikatraidensa kanssa. ;D

Lainaus
Sitä Bucky ei voi muistaa, mutta Steve on kertonut. Bucky muistaa irtonaisuuden tunteen.
Yhtäkkiä pieni Steve oli valtava, ja Buckysta tuntui, ettei hänen tarvinnut huolehtia enää. Ettei hänellä ollut siihen oikeutta. Ei halaamiseen tai silittelyyn, koskettamiseen. Steve ei tarvinnut häntä enää.

Tämä on oikeastaan aika riipaiseva. Se eka leffa kun ei mitenkään käsitellyt sitä, että miten toi dynamiikan muutos vaikutti Buckyyn. Itseasiassa eihän koko leffa kertonut oikein paljoakaan niiden vanhastakaan dynamiikasta muuta kuin sen, että Steve oli kovapäinen oikeudenmukaisuuden puolustaja. En tiedä istuuko mun mielikuvaan sinänsä kovin hyvin Buckyn muistelmat Steven silittelystä.  ;D Väkisin tulee vaan mieleen, että Steve on näyttänyt sille nyrpeää naamaa, mutta silti on ylettömän söpöä kuvitella, että Bucky on suojellut Steveä ja pelastanut pulasta.  ;D Samoin on tosi riipaisevaa kuvitella, että se on aika suuri menetys Buckylle, että hänellä ei ole enää sitä tunnetta, että Steve tarvitsisi häntä pitämään huolta itsestään tai edes tarjoamaan sitä mahdollisuutta. Sen sijaan, että olisi fyysisesti pieni rääpäle Steve onkin yhtäkkiä lihaksikas.

Toisaalta niin kuin sanoin olen kuvitellut, että Steve ei ole kuitenkaan ole ollut mikään neito pulassa.  :D

Pidin myös Buckyn kipuilusta sen suhteen, että jonkun olisi pitäny.t käskeä mitä tehdä ja hämmennys oli käsin kosketeltava. Samoin se oli koskettavaa, että Bucky pelkäsi itse itseään. Niin sitä varmasti siinä tilanteessa tekisi, kun tajuaisi, että on tehnyt asioita ohjelmoituna ja tappanut sillä tavalla monia ihmisiä. Sitä pelkäisi, että vahingoittaisi sitä lähintä.

Tuo osien vaihtuminen. Se, että Steve pitikin nyt huolta Buckysta, oli kaunista. Ja musta oli jotenkin ihanaa, että Steve istui Buckyn vierellä ja puhui sille menneisyydestä ja täytti aukot Buckyn muistissa. Se oli myös jotenkin kovin sellaista, mitä olisi helppo kuvitella Steven tekevän.

Niin ja tuo Buckyn kaipaus kosketukseen oli hirmuisen söoöä.  :D Muutenkin tämä tiivis pyöriminen Buckyn pään sisällä on sellaista, mistä mä tykkään kuin hullu puurosta, joten tykkään.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 456
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Vs: Marvel: Sinisilmäiset, K-11 (Steve/Bucky)
« Vastaus #3 : 23.03.2020 21:30:02 »
Yhyyy!!!!! :'( Mitkä feelsit, en kestä!!

Valitsin tämän kommenttikampanjasta, koska ajattelin, että olisi kiva lukea pitkästä aikaa Marvelia. Olin nuorempana tosi kova Marvel-fani ja luin Marvel-ficcejä oikeastaan kyllästymiseen asti. Siispä nyt parin vuoden tauon jälkeen olin yllättynyt, että miten kovaa tämä minuun kolahti! Olit tosi kauniisti kuvaillut tässä Buckyn traumat ja tuon kosketuksen kaipuun. Tässä oli tosi "kliininen" kuvailutyyli etenkin tuossa alussa, toistoa ja epävarmuutta, ja kaikki se korosti erityisesti tuota Buckyn eksyneisyyttä. Tykkäsin siitä, miten tuo minä suojelen oli lause, jota Bucky toisti itselleen moneen kertaan muistuttaakseen itseään siitä, kuka hän todella on. Ihan sydämeen otti erityisesti tämä kohta:

Lainaus
Miksei kukaan käske häntä? Miksei kukaan kerro mitä hänen on tehtävä?

Koska tuo vaan entisestään alleviivasi sitä, miten vaikeaa pitkään aivopestylle Buckylle on selvitä tästä uudesta tilanteesta, jossa kukaan ei ole häntä ohjaamassa. Olit myös ihan tosi kauniisti kuvaillut Buckyn epätarkkoja muistoja tuollaisina lyhyinä välähdyksinä, kuinka nykyhetki sekoittui menneeseen ja vanha ja uusi Steve muodostavat kokonaisuuden Buckyn mielessä.

Tuo toinen osa oli yhtä tunteiden vuoristorataa! <3 Rakastin sitä miten vaihtelevasti Bucky näki itsensä suojelijana ja sitten tuhoajana, joka ei ansaitse rakkautta, joka korostui erityisesti tässä:

Lainaus
Hän ei ole enää sama, hän on vaarallinen ja Steve tekee viisaasti pysyessään etäällä. Hän ei voi enää suojella Steveä, joten mikä antaa hänelle oikeuden koskettaa?
Se itsekäs kipu, joka kalvaa häntä, sekö muka? Kipu, joka helpottaa vain silloin, kun joku koskettaa häntä, oli kyseessä sitten tahaton sormien hipaisu kahvikuppia ojentaessa tai kohtelias, velvollisuudentuntoinen kättely?

Ja sitten tuo Bucky halailemassa itseään odottamassa Steveä tulemassa kotiin!!! My heart. Tässä niin hienosti säilyy kautta ficin tuo sama tunnelma, tuo syyllisyys ja viha ja kuitenkin kaiken sen alle kätkeytyvä tarve tulla kosketetuksi, tulla rakastetuksi. Samalla Bucky kuitenkin pelkää kertoa kellekään, koska hänet on opetettu siihen, että kipu on heikkoutta, että hänen on oltava vahva.

Lopussa oli ihanaa, että Bucky viimein parantuu ehkä juuri sen verran, että uskaltaa myöntää pelkäävänsä. Tässä tuli myös ihan yksi lempilainauksistani:

Lainaus
Kun Steve koskettaa häntä, tuntuu melkein kuin hän saisi pienen osan itseään takaisin.

Voih. Tämä oli aivan ihanaa luettavaa, itkin vähän. Kiitos näistä feelseistä <3


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Violetu

  • Rottaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 3 149
  • End of the line
Vs: Marvel: Sinisilmäiset, K-11 (Steve/Bucky)
« Vastaus #4 : 26.03.2020 17:51:03 »
Kiitos kommenteista <3
Fiorella: Sama olo taisi itsellä olla kirjoittaessa ;D Tuntuu, että tästä lohdutettavasta Buckysta alkaa muodostua itselle tapa, mutta en valita 😂 Kiitos kommentista, kiva että pidit <3
Karvis: Hirveän kiehtovia ajatuksia, itsekin olen miettinyt vähän samoja ratoja, että miten Buckyn ego olisi kestänyt, jos ne olisivat oikeasti vaan palanneet molemmat sodasta kotiin, Bucky "entisellään".
Siitä, että Bucky on vaarallinen, mulla oli tässä pieni pätkä, jossa se oli murtanut Stevelta jonkun luun sekavuuksissaan, mutta otin sen pois, kun en yhtään muistanut, miten sen kohtauksen piti jatkua tai edes liittyä tähän. Ihanaa, että joku muukin viihtyy Buckyn pään sisällä <3 jotenkin ajaudun usein kirjoittamaan päänsisäisyyksiä, välillä pitää oikein muistuttaa itselleen, että lisää konkretiaa, ihmisellä on ajatusten lisäksi aistit ;D Kiitos kommentista <3
Rosmariini: Aaaaaaa, ihanaa, joku muukin sai feelsejä kuin kirjoittaja itse löytäessään tämän arkistoistaan😂
Okei, tämä kommentti meinaa laittaa itselleni tipan linssiin ;_; Ihanaa, että kolahti, ja kiitos kommentista<3
Vie minut kanssasi yöhön ja seikkailuun.

Lupus Aeterna

  • Mrs. Steve Rogers
  • ***
  • Viestejä: 6 034
  • Lupa in fabula.
Vs: Marvel: Sinisilmäiset, K-11 (Steve/Bucky)
« Vastaus #5 : 29.03.2020 01:26:45 »
Silmäilin tätä itse asiassa jo ennen kuin tämä tuli puheeksi Discordissa, mutta koska tässä oli selkeä hahmotutkielman fiilis, halusin perehtyä tähän paremmalla aikaa. Nyt oli hyvä hetki sille.

Hitto, miten kiinnostava tapa käsitellä Buckya. Toki traumat ja posttraumaattinen stressioireyhtymä ovat aina läsnä tässä hahmossa, mutta tämä oli jotenkin tavallista riipaisevampaa – olit onnistunut tosi hyvin tuossa kuvauksessa, miten kaikki on muuttunut, ja miten Steve, Buckyn elämän tukipilari, oli ihan joku toinen. Se hämmennyksen ja surun kuvaus meni jotenkin tosi syvälle sieluun. Voi Bucky riepu. : /

Lainaus
Hän istuu Kostajien tornissa, Steven olohuoneessa ja tuijottaa New Yorkin valoja, mutta näkee vain pimeää.

♥ rakastan tämmöisiä vastakkainasetteluja.

Juurikin tuo
Lainaus
Sitten Steve kasvoi.
kuvastaa jotenkin hyvin sitä kaiken muuttumista – Steven ja Buckyn dynamiikan totaalinen kääntyminen ympäri, suojeltavan ja suojelijan roolin vaihtuminen, se, että sitä Steveä, jonka Bucky tunsi ennen sotaa ei ole enää olemassakaan – periaatteessa. Vain silmät ovat jäljellä.

Lainaus
Hän ei halua edes muistaa niitä vuosia, jolloin hänellä ei ollut ketä suojella, ainoastaan loputon lista nimiä joiden yli vetää punaista.
Ah mikä kuvaus. ♥

Lainaus
Bucky ei halua puhua enää yhdenkään lääkärin, psykiatrin, psykologin, ammattilaisen kanssa. Hän haluaa vain, että häntä kosketetaan. Silitetään, halataan, että hänestä pidellään kiinni.
</3 jotenkin tämä meni kanssa syvälle sieluun – osittain ehkä siksi, että turhan tuttu tunne.

Tää oli musta ennen kaikkea hieno kuvaus tuosta roolien muuttumisesta ja siihen liittyvästä kivusta, hieno tarina siitä, miten kaikki ei ole hyvin senkään jälkeen kun kaikki on hyvin. Että asiat vievät aikaa, menevät syvälle sieluun ja eivät lähde sieltä ihan heti pois. Ehkä reflektoin tähän vähän liikaa omia tuntemuksiani, mutta se toi tähän vain yhden kerroksen lisää ja sai kaiken tuntumaan tosi aidolta.

Juoni ja tapahtumien eteneminen oli toimivaa ja loogista – tuo naksahtaminen taitekohtana, sen jälkeinen ilmanpuhdistuminen, lopun asioiden halki puhuminen ja korjaantuminen. Tasapainoinen ja sopivaa tahtia etenevä oneshotti.

Ainoana kritiikkinä nostaisin esille lauserakenteet, jotka ajoittain olivat omaan makuuni liiankin pieniksi paloiksi pilkottuja: paljon irtonaisia sivulauseita yksittäisenä lauseena. Toimii tehokeinona, mutta omaan makuuni tässä vähän turhan paljon käytetty.

Se ei kuitenkaan haitannut lukemista sen isommin. Tämä jotenkin kolahti tosi kovaa, ja uskon, että tämä jää ajatuksiin, ja palaan vielä lukemaan uudestaan.

Kiitos tästä. <3 <3
- Lupa


I'm not looking for forgiveness, and I'm way past asking for permission.
- Steve Rogers