Kirjoittaja Aihe: Professorin talossa, Remus/Neville, S, sodanjälkeistä tunnelmointia, oneshot  (Luettu 401 kertaa)

Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 526
Ficin nimi: Professorin talossa
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: AU, hurt/comfort, surumielisen toiveikas slice of life
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Neville
Yhteenveto: Kuukausien kuluessa Neville huomaa ajautuvansa Professorin talolle yhä useammin ja useammin.
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: Nevillan toive Remus/Nevillestä ei toteutunut kuuden lauseen lahjoissa jokin aika sitten, mutta toiveesta inspiroituneena näin heti heidät kaksi juomassa teetä sodan jälkeen. Remus ei siis ole kuollut, eikä myöskään ollut Tonksin kanssa sodan aikana. Iso kiitos kommenteista kuuluu Aurinkolapselle, jossujb:lle, moodroselle, Lyralle, Nevillalle ja hiddenbenille. Olette parhaita! Ja moodrose nimesi tämän ficin soundtrackiksi Sleeping at Lastin hienon kappaleen Mars.



Professorin talossa


Vaikka he ovat tehneet sinunkaupat jo aikapäiviä sitten, joskus Neville kutsuu Remusta yhä mielessään professori Lupiniksi.

Eihän Remus tietenkään ole ollut professori vuosiin, mutta Neville muistaa yhä kirkkaasti, kuinka he tapasivat ensimmäistä kertaa Tylypahkassa vuonna 1993. Hän oli pelkkä lapsi, eikä vielä ajatellut Remusta samoin kuin nyt, oli vain kiitollinen ymmärtäväisestä opettajasta. Kannustajasta, joka osasi ottaa hänet huomioon silloinkin, kun muut eivät. Remus on edelleen samanlainen: kun Neville on sodan jälkeen pudonnut tyhjän päälle, Remus on kutsunut hänet teelle, puhunut ja kuunnellut. Vain ollut siinä.

Heitä pidetään sotasankareina, mutta kumpikaan ei nauti huomiosta, vaan vetäytyy syrjään, pois lehdistön ulottuvilta. Julkisuuden taakka jää Harryn kannettavaksi, kuten aina. Tämä tyytyy osaansa, tietäen elämän ennen pitkää taas tasoittuvan, sillä onhan Harrylla nyt Ginny ja suurin osa entisistä kuolonsyöjistä on jo telkien takana. Neville katsoo sivusta, kun velhomaailmaa rakennetaan pala palalta uudelleen uuden taikaministerin johdolla. Hän ei juuri lue lehtiä, mutta mummi on sanonut, että Harry muistaa aina mainita hänet, Ronin ja Hermionen, Lunankin. Remuksen ja kaikki kiltalaiset. Neville ei tiedä, miltä tuollainen huomionosoitus hänestä tuntuu. Ehkä mummin sanojen mukana tuleva sydämen puristus sitten on jonkinlaista kiitollisuutta.

Neville asuu yhä vanhassa huoneessaan mumminsa luona ja ainut paikka, minne hän poistuu sieltä, on Remuksen koti. Remus asuu samalla pikkukylällä kuin hekin, kävelymatkan päässä. Vanha keltainen puutalo on nimetty aikoinaan Professorin taloksi, sillä ennen Remusta siinä on asunut useita opettajia aina 1950-luvulta tähän päivään asti. Pitkulaisessa talossa on useampi asunto, kolme tai neljä, ja Remuksen koti on niistä reunimmaisin metsän puolelta.

Ensimmäistä kertaa Neville päätyy Professorin taloon, kun mummi pakottaa hänet viemään Remukselle skonsseja ja omenahilloa, väittäen että Remus on vain varjo entisestään, eikä takuulla muista syödä tarpeeksi, sen verran laiha hän on. Mummi on tietenkin oikeassa – Remusta verottavat sodan menetysten lisäksi täydenkuun kauhut, vaikka sudenmyrkkyjuoma auttaakin pienentämään kivun murto-osaan tavanomaisesta. Niinpä Neville koputtaa ovelle ja ojentaa hiljaa koria skonsseineen ja hilloineen. Remus hymyilee väsyneesti, kuten hänkin ja pyytää Nevillen sisään.


***


On talvi, Remuksen ikkunoissa on huurretta ja narisevan lattian tuntumassa käy veto. Räsymatot torjuvat kylmää jonkin verran, mutta parhaiten viileyteen tehoaa teekuppi käsien välissä. Remus kaataa lasiseen teekannuun kuumaa vettä, joka saa teenlehtien ja appelsiininpalojen sekoituksen pyörteilemään ja laskeutumaan lopulta pohjalle.

Neville siemaisee kupistaan ja haukkaa skonssia, jonka päällä on paksulti mummin kaneliomenahilloa. Remus ei koske skonssiinsa lainkaan, vaikka on näön vuoksi ottanut yhden, laittanut kermavaahtoakin. Ruoka ei maistu Nevillenkään suussa yhtään hyvältä, sillä sota painaa edelleen raskaana mieltä, vaikka kaikenhan pitäisi nyt olla hyvin.

“Miten Augusta on voinut?”, Remus lopulta kysyy, kun he ovat istuneet hiljaa monta minuuttia, katsellen ulos tai teekuppeihinsa.

“Hyvin”, Neville vastaa. Hetken on taas hiljaista, tee höyryää ja Neville sekoittaa sitä, vaikka sokeria ei ole, eikä maitoakaan.

“Entä sinä?” Remus kysyy hiljaa.

Neville katsoo meripihkan värisiin silmiin, joista kuvastuu huoli ja jokin pehmeämpi, jota hän ei osaa nimetä. Remus on leikannut tukkansa ja entisistä laineista on jäljellä vain osa, kun harmaanruskeat suortuvat on siistitty sivuilta lyhyemmiksi. Ilman tummia silmänalusia Remus näyttäisi melkein nuorelta kapeine kasvoineen.

“En minä tiedä”, Neville vastaa. 

Remus kääntää katseensa pois.

“Minäkin kaipaan heitä”, hän sanoo, nimeämättä tarkemmin. Mutta Neville ymmärtää.

Vähä vähältä hän saa puhuttua Remukselle, joka vuorostaan jakaa takaisin omia ajatuksiaan. Remus on kokenut kaksi sotaa, menettänyt kaikki parhaat ystävänsä ja silti selvinnyt. Se saa Nevillen lähes häpeämään ahdistustaan. Hänellä sentään olisi edelleen ystäviä, jos hän vain jaksaisi tavata heitä. Luna kirjoittaa hänelle viikottain, mutta Neville ei osaa vastata, sillä hän lukee rivien välistä sellaisia toiveita, joita ei kuitenkaan pystyisi koskaan täyttämään. On helpompaa vain pinota uudet kirjeet edellisten päälle ja unohtaa.

Kuukausien kuluessa Neville huomaa ajautuvansa Professorin talolle yhä useammin ja useammin. Jos hänestä ei kuulu mitään yli viikkoon, Remus lähettää hänelle pöllön, jonka jalassa roikkuu joka kerta samanlainen pikkuruinen pergamenttisuikale. Tulisitko käymään? Kaipaan keskustelujamme.

Allekirjoitusta ei ole, mutta Neville tuntee opettajansa käsialan ilmankin.


***


He istuvat joskus tuntikausia puhumatta mitään, joskus taas puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Joka kerta Remus kuitenkin keittää teetä ja usein Neville tuo mukanaan skonsseja, joista on tullut heille jonkinlainen perinne. Remuskin alkaa taas syödä ja saa väriä kasvoilleen, vaikka täydenkuun jälkeen hän onkin aina monta päivää tavallista kalpeampi. Silloin Neville keittää teen ja he istuvat keittiön sijaan sohvalla, niin että Remus voi palellessaan kääriytyä vilttiin ja nojata päätään käsinojaan, jalat koukussa sohvan toisessa päässä istuvan Nevillen vieressä.

Kun Remus saa taas voimiaan takaisin, he käyvät kävelyllä metsässä. Polut pysyvät auki koko talven ja jos lunta on satanut enemmän, Remus loitsii lämmintä ilmaa sauvansa kärjestä, sulattaen tietä sitä mukaa, kun hitaat askeleet johdattavat heitä syvemmälle metsään.

Kun Neville on valvonut yönsä itkien ja raahautuu uupuneena keltaisen puutalon ovelle, Remus katsoo häntä yhtä väsyneenä ja pyytää sisään, kysymättä koskaan tarkemmin, ellei Neville itse halua kertoa. Vaikka synkkyys näyttelee yhä isoa osaa kummankin mielessä, jokin kohtaamisissa saa sen väistymään, hälvenemään hetkeksi ymmärtävään hiljaisuuteen tai helpottumaan suusta putoilevien sanojen myötä.

On helpompi jaksaa kaksin ja jokainen hymy, jonka Remus palauttaa hänen kasvoilleen, täyttää Nevillen syvällä kiitollisuudella.


***


Kevättalvella Neville puhuu loppukokeistaan, jotka jäivät edellisenä keväänä suorittamatta. Verso on kirjoittanut hänelle, toivonut Nevillen osallistuvan S.U.P.E.R. -tason kertauskurssille ja suorittavan tutkintonsa loppuun. Neville ei kuitenkaan pysty lähtemään. Hänellä on liikaa mielensä päällä ja se hatara rauha, joka sen hetkisessä elämässä ajoittain vallitsee, ei ole vielä riittävän vahva kestääkseen paluun Tylypahkaan. Neville vastaa lyhyesti mutta kohteliaasti, ettei ole tulossa, ainakaan vielä. Versolta tulee lähes heti toinen kirje.

Sinulla on lahjoja, herra Longbottom. Pyydän, älä heitä yrttitiedon osaamistasi hukkaan. Professori Lipetit lähettää terveisiä ja toivottaa sinut tervetulleeksi loitsukurssilleen. Olen sitä mieltä, että siitä olisi sinulle hyötyä kasvien kanssa. Voi hyvin ja kirjoita, kun olet valmis jatkamaan opintojasi. Ystävällisin terveisin, professori Verso.

“Ehkä syksyllä sitten”, Remus ehdottaa, kun he jälleen istuvat keittiössä katselemassa sadetta, joka on jo muuttunut lumesta vedeksi, vaikka onkin harmaata eikä anna paljoa tilaa auringonvalolle tai mielen kirkastumiselle.

“Niin”, Neville toteaa. Hän kaipaa kasvihuoneiden mullantuoksua ja elämää pursuavia istutusaltaita, joiden ääressä loitsut kerrankin tottelevat häntä, saaden aikaan jotakin hyvää ja kaunista. Kasvit ovat toisinaan ainoa ilontuoja hänen elämässään, Remuksen tapaamisten lisäksi tottakai.

Remus laittaa kätensä hänen kätensä päälle ja puristaa. Se antaa toivoa, että hän vielä jonakin päivänä jaksaa lähteä, mutta samaan aikaan jokin kosketuksessa sanoo älä mene, älä jätä minua, minä…

Neville ei uskalla ajatella loppuun, pitelee vain kiinni Remuksen kädestä, kiintopisteestään, joka pitää hänet pinnalla. Siinä hetkessä kaikki on oikein, asettunut uomiinsa, eikä Neville osaa miettiä seurauksia, kun hän eteisessä halaa Remusta tavallista pidempään.

“Tulen taas huomenna”, hän lupaa ja kun Remus silittää hänen selkäänsä lohduttavasti kaavun läpi, Neville tuntee ensi kertaa pitkään aikaan uudenlaista värinää sydämessään.


***


Myöhemmin Neville pitää tuota hetkeä käännekohtana, josta lähtien valon määrä todella lisääntyy, kuten keväinen auringonpaistekin. He nauravat yhä useammin ja Remuksen sormet ovat teekupin lämmittämät, kun hän pitelee niitä kädessään.

Kesä on monella tapaa lämpimämpi kuin vuosikausiin. Neville viettää lähes kaiken aikansa Professorin talossa tai kuokkii maata sen pienellä takapihalla, kasvattaen akileijoja sulassa sovussa käärmejuuren ja sormustinkukkien vierellä. Remus rohkaisee Nevilleä kirjoittamaan Versolle, vaikka tietääkin sen tarkoittavan, että Neville joutuu ennen pitkää lähtemään. Neville tukahduttaa vihlaisun, jonka Remuksen silmissä välähtävä synkkyys aiheuttaa. He molemmat tietävät, että hänen on mentävä ja nyt on paras hetki siihen. Väistämätöntä ei kannata enää enempää siirtääkään.

Kun syksy tuo tullessaan varmuuden paluusta Tylypahkaan, Remus syleilee häntä tavallista tiukemmin.

“Kirjoitathan minulle”, hän pyytää.

Neville lupaa ja painaa kasvonsa Remuksen hiuksiin. Kesän jäljiltä he molemmat ovat riittävän vahvoja kestämään tilapäisen eron, vaikka se lähdön hetkellä pahalta tuntuukin.

“Minähän olen täysi-ikäinen. Saan matkustaa viikonlopuiksi tänne, jos haluan.”

Remus hymyilee hänelle.

“Odotan sitä innolla.”

“Niin minäkin.”

Kun juna lähtee ja Remus heiluttaa kättään laiturilla, Nevillen sydän on kaikesta huolimatta aidosti onnellinen ja toivoa täynnä.
« Viimeksi muokattu: 09.02.2020 15:38:15 kirjoittanut Thelina »
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 243
  • Peace & Love
Nyt kun pitäisi kirjoittaa kommentti, jossa ajatukset saisi jotenkin ylös, niin huomaan että se on vaikeampaa kuin ääneen takeltelu  ;D

En tainnut sanoa, että minustakin paritus on erikoinen, mutta heidän kemiansa kohtaavat niin hyvin, että ihmettelen miksi en ole tullut ajatelleeksi tuota aiemmin. Niin, ja hurt/comfortista sanottakkoon, että tässä on todella hyvä esimerkki siitä, miten molempiin hahmoihin voi sattua ja se parantuminen tapahtuu yhdessä olon, ihmisuhteen kehittymisen kautta. Hurt/comfort on mun suosikkigenre, mutta se on aika tyypilillisesti niin, että toista kidutetaan ja toinen hoivaa. Tässä tarinassa kuitenkaan päällimmäinen tarkoitus ei ollut mehustella kaikella sillä, mitä fyysisesti on tapahtunut, vaan miten se on henkisesti itse kutakin järkyttänyt.

Kuvaus apaattisesta masennuksesta on hyvin realistinen. Ei oikein jaksa syödä, ei viitsi käydä missään, ei opiskella, ei oikein mitään. mUtta Nevillen ja Remuksen tukeutuminen yhteen vahvistaa sitä mikä yksin on heikkoa. SIksi pidänkin siitä, että surumielisen tarinan viimeinen kappale on duurissa. Tuskin puhutaan yltiöonnellisesta lopulta, mutta toiveikkaasta, valonpilkahduksesta.

Kiitos tästä.

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

Vendela

  • Teeholisti
  • ***
  • Viestejä: 2 012
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Luin tämän tuossa aikaisemmin päivällä, mutten ehtinyt silloin kommenttia raapustaa :) Aivan todella ihana teksti ja minulla oli ihan koko ajan Nevilla mielessä kun luin tättä! En tiedä miksi, mutta hänen hahmonsa häälyi taustalla, ehkä se johtui siitä kun mainitsit hänet tuossa alussa, sekä siitä, että tiedän hänen olevan suuri Neville-fani. Tämä oli kuitenkin erittäin positiivinen asia :-*

En ole tainnut tällä parituksella lukeakaan aikaisemmin, ja se on sääli. Sillä tämähän on aivan todella toimiva paritus! Molemmissa hahmoissa on jotain samankaltaista ja kuten jossujb tuossa sanookin, niin heidän kemianssa toimivat loistavasti yhteen. Remuksen nukkavieru hahmo ja Nevillen sodan jälkeen masentunut olemus sointuvat kauniisti toistensa pareiksi, keskustelu ei ole ylen vilkasta mutta sitäkin laadukkaampaa. Nämä kumpikin ansaitsevat ehdottomasti onnensa ja hienoa, jos löytävät sen toisistaan :D

Tässä oli myös hienoa se, ettei tilannetta ja asioita kiirehditty. Romanssinpoikanen kehittyi hiljalleen, vähän huomaamatta ja lempeästi. Paljon on vielä edessä näillä kahdella, mutta yhteinen suunta on lupaava. Minusta tässä toimi hienosti se, ettei mitään isompaa tapahtunut hahmojen välillä, tässäkin oli aivan riittävästi.

Kiitos todella kauniista tarinasta!

Vendela

©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 892
  • © raitakarkki
Voi että, tämä oli aivan ihana ficci! Olen näemmä päätynyt lukemaan Pottereista viime aikoina tekstejä liittyen nimenomaan sodan päättymiseen ja sen käsittelyyn, ja tämä oli hienoa jatkoa niille. :) En muista, olenko lukenut Remuksesta ja Nevillestä yhdessä aiemmin, mutta kuten Vendela ja jossujb tuossa jo sanoivat, niin heidän kemiansa kohtaavat kyllä ihan hirmu hyvin. Molemmat ovat muutenkin yksiä lempihahmojani Pottereista, ja Remusta rakastan erityisen paljon, joten tästä tuli sellainen ahaa-elämys, että miten toimiva paritus onkaan kyseessä. Asiaa auttoi paljon kirjoitustyylisi ja tapasi, jolla tässä heistä kahdesta yhdessä kirjoitit. Tässä oli todella hieno, hiljaisenpehmeä tunnelma, josta molempien hahmojen persoona välittyi tosi vahvasti. Tyylilajina mainittu surumielisen toiveikas slice of life kuvaa tätä myös hyvin. Tykkäsin tässä paljon pienten yksityiskohtien merkityksestä, kuten siitä, että Remus ottaa itselleen alussa skonssin vain näön vuoksi, mutta leivoksista kasvaa heille yhteinen rutiini ja perinne. Myös Remuksen talo narisevine lattioineen ja räsymattoineen oli ehdottomasti omanlaisensa tunnelmanluoja.

Lainaus
Remus laittaa kätensä hänen kätensä päälle ja puristaa. Se antaa toivoa, että hän vielä jonakin päivänä jaksaa lähteä, mutta samaan aikaan jokin kosketuksessa sanoo älä mene, älä jätä minua, minä…
Neville ei uskalla ajatella loppuun, pitelee vain kiinni Remuksen kädestä, kiintopisteestään, joka pitää hänet pinnalla. Siinä hetkessä kaikki on oikein, asettunut uomiinsa, eikä Neville osaa miettiä seurauksia, kun hän eteisessä halaa Remusta tavallista pidempään.
“Tulen taas huomenna”, hän lupaa ja kun Remus silittää hänen selkäänsä lohduttavasti kaavun läpi, Neville tuntee ensi kertaa pitkään aikaan uudenlaista värinää sydämessään.
Tämä oli yksi suosikkikohdistani, niin kaunis, vähän surullinen, mutta myös toiveikas. <3 Kuten myös tuo loppu! Vendela sanoikin omassa kommentissaan hyvin, että romanssi kehittyi tässä hiukan huomaamatta ja lempeästi, muun sodan jättämistä haavoista hiljalleen paranemisen ohessa, mikä sopii todella hyvin Remukseen ja Nevilleen. Lukisin näistä kahdesta ehdottomasti lisää sinun kirjoittamanasi, jos vain inspiroidut. Kiitos paljon hienosta lukukokemukesta! :)
sentimentaalista löpinää.

Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 526
Ihania kommentteja ♥ En ollut itsekään koskaan tajunnut tämän parituksen mahdollisuutta, joten voitte kiittää Nevillaa, että hän keksi toivoa tällaista kuuden lauseen lahjoissa! On kivaa kuulla, että sain sen toimimaan ♥

jossujb: Kiitos kun kommentoit vielä täälläkin, tätä viimeisteltyä versiota ♥ Hurt/comfort kuuluu omiinkin suosikkeihini, mutta koska olen tällainen kaiken pehmeän ja romanttisen ystävä, niin sellainen pehmeämpi hurt/comfort tästäkin tuli ja toki myös sodan jälkeisen arjen kuvaus. Ja lopussa tosiaan näkyy pilkahdus valoa, vaikka kaikki vaikeudet eivät vielä olisikaan voitettu.

Vendela: Minustakin Remus ja Neville sopivat oivasti yhteen, varsinkin tällä tavoin, että tuttavuus kasvaa pikkuhiljaa ystävyydeksi, joka vielä syvenee uudelle tasolle. Halusin pitää viittaukset heidän suhteeseensa aika kevyinä, tässä sodan jälkeisessä tunnelmassa ihan pelkkä kädestä pitäminen tai lämmin halaus on jotenkin vielä tavallista merkityksellisempää ja kertoo ehkä enemmän rakkaudesta kuin mikään sen intiimimpi. Kivaa, jos olit samaa mieltä :) Olen otettu kauniista sanoistasi, kiitos kommentista ♥

Okakettu: Minäkin rakastan Remusta, hän on lempihahmoni aina ja ikuisesti ♥ Ihanaa kuulla, että nuo pienet yksityiskohdat olivat onnistuneita, jotenkin näin Remuksen heti asumassa puutalossa, jossa tietenkin pitää olla räsymatot :) Tuo lainaamasi kohta taitaa olla omakin suosikkini. Remus ja Neville ansaitsevat molemmat lempeyttä ja rakkautta, ja mielestäni tällainen hiljaisesti syntyvä ymmärrys ja kumppanuus heidän välillään toimii todella hyvin. Taisin vähän ihastua tähän paritukseen, joten voi olla että heistä syntyy vielä lisääkin tarinoita. Kiitos kommentistasi, se toi valoa iltaani ♥
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 4 238
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Poimin tämän kommenttikampanjasta, kun jo otsikkorivi herätti välittömän kiinnostuksen. :D

Jo hahmovalinta oli koukuttavan epätyypillinen, ja yhdistelmä silti samalla aika lailla uskottava.

Lainaus
Remus on edelleen samanlainen: kun Neville on sodan jälkeen pudonnut tyhjän päälle, Remus on kutsunut hänet teelle, puhunut ja kuunnellut. Vain ollut siinä.
Minusta tuntuu hyvin luontevalta, että Remus paitsi huomioi vähän syrjäänvetäytyvää hiljaista poikaa ollessaan opettajana, osaa myös toimia aikuisen Nevillen henkisenä tukena. Sellaisena rauhallisena ymmärtäjänä. Ihana Remus. Ja on helppo ymmärtää, kuinka tärkeitä Nevillen vierailut ovat myös hänelle itselleen.

Lainaus
Ensimmäistä kertaa Neville päätyy Professorin taloon, kun mummi pakottaa hänet viemään Remukselle skonsseja ja omenahilloa
Ihana pikku punahilkka -viittaus, tai ainakin minulle tuli heti mieleen. ;) Tässä tosin mummi lähettää viemään sudelle vähän lämpimäisiä. ;D

Remuksen koti pikkukylän laitamilla kuulostaa kovin perisuomalaiselta räsymattoineen ja huurteisine ikkunoineen, mutta skonssit ja tee vievät kyllä kirjan maisemiin. Ihastelin hienovaraisen kuvailevaa tapaasi kuvailla paikkoja ja tunnelmia, ne välittyvät aidon ja vilpittömän kuuloisina. 

Lainaus
sota painaa edelleen raskaana mieltä, vaikka kaikenhan pitäisi nyt olla hyvin.
Tämä tuntui kovin puhuttelevalta; eihän sota koskaan ole heti loputtuaan ohi. Ne asiat, jotka ovat jääneet käsittelemättä kiireellisempien alta, nostavat silloin päätään, eikä mikään ole enää samoin kuin ennen. Kaiken "pitäisi" olla hyvin, mutta ei kuitenkaan vielä ole niin. Toipuminen vie aikansa, monella tapaa.

Lainaus
Remus on kokenut kaksi sotaa, menettänyt kaikki parhaat ystävänsä ja silti selvinnyt. Se saa Nevillen lähes häpeämään ahdistustaan. Hänellä sentään olisi edelleen ystäviä, jos hän vain jaksaisi tavata heitä.
Neville ressu, kun vertaa väärällä tapaa. Kuvaat myös uskottavasti sitä, miten väsyneen mieli ei toimi kuten järki sanoisi, vaan ystävien kohtaaminenkin on Nevillelle vielä omanlaisensa taakka, jota ei jaksa kohdata. Onneksi Remus on tukena sopivassa määrin, ja pikkuhiljaa, vähitellen alkaa elämä voittaa ja Nevillekin saada voimia arjen kohtaamiseen ja kouluun palaamiseen.

Itse asiassa ihmetyttää, etteivät kaikki ole järkyttävässä kriisissä kouluun paluusta, aikamoisen taistelun näyttämönähän Tylypahka oli, ja koululaiset siellä kaiken draaman ja mellakan keskellä pärjäämässä kuka mitenkin...

Vendelan tavoin pidin tämän ficin hienovaraisuudesta ja siitä, etteivät asiat edenneet liian vauhdikkaasti, kun kyseessä on kaksi rauhallista kaveria. Tässä oli ihastuttavan levollinen, haikea mutta silti toiveikas tunnelma kautta linjan, ja minäkin pidin kovasti siitä, että lopetus oli kuin keväinen aurinko, joka kurkistaa pitkästä aikaa pilvipeitteen takaa. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 734
Tämä herätti huomioni jo päivän pari sitten. Ehkä siksi, että tällä parilla en ole ennen lukenut ja jotenkin tuo pieni informaatio, että kyse on sodan jälkeisestä ajasta sai minut tarttumaan tähän. Se todella kiinnostaa, mitä eri hahmot miettivät ja ajattelevat sodan jälkeen, kun sen haavat ovat vielä melko tuoreita. Ja Neville. Nevillessä on potentiaalia ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Uskonkin että hänestä kirjoittaiminen on antoisaa.

Pidän jollain lailla näistä asetelmista, jossa kaksi eri sukupolven velhoa ystävystystyvät ja lähentyvät ja voivat jakaa asioitaan. Kuten kirjoititkin, Remus oli mukana jo toisessa sodassa. Sillä on varmasti merkitystä ja tämä viimeisin sota on varmasti herättänyt paljon muistoja siitä ensimmäisestä, kaikista niistä menetyksistä.

Neville on niin hellyttävä ollessaan hieman hukassa ja jumissa. Hänellä ei ole vielä voimavaroja jatkaa opintoja, vaikka ehkä osa häntä sitä niin kovasti haluaakin. Päätit tämän kuitenkin toiveikkaasti. Vaikka Remus kaipaa seuraa, hän tietää mikä Nevillelle on parempi. Nevillen opintojen jatkuminen ei kuitenkaan sulje pois heidän tapaamisiaan, vaikka ne eivät jatkukaan kovin tiheää tahtia. He ovat tässä vaiheessa luoneet jo niin vahvan yhteyden, että se kestää ja jatkuu eikä pääse katkeamaan.




Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 526
Fiorella: Ihana Remus totisesti ❤️ Ja hymyilin tuolle punahilkka-kommentille: tuo oli kyllä täysin tahaton viittaus, minkä kieltämättä noin ajateltuna voi hyvinkin yhdistää punahilkkaan :D en yhtään tajunnut, että sen voisi ajatella noin :D Remuksen talossa on kyllä suomiviboja, mutta englantilaisissa taloissa on tunnetusti huono eristys, joten eipä se ole ihme, jos vähän vetää. Räsymatot taas sopivat jollain tavalla sellaiseen kotikutoiseen velhosisustukseen, vähän Kotikolon tyylisesti. Ihanaa, jos sodasta toipumisen kuvailu tuntui uskottavalta. Kirjoissa skipattiin tämä osio kokonaan, vaikka kaikilla on varmasti ollut oma toipumisprosessinsa sodan jälkeen, toisilla pidempi ja toisilla lyhyempi. Halusin tuoda tähän nimenomaan sellaista tunnelmaa, jossa tukea, ymmärrystä ja lohtua voikin löytyä yllättävästä paikasta ja sota tavallaan synnyttää jotakin hyvää, uuden kumppanuuden. Loppuun on tietysti laitettava toiveikkuutta, ihanaa että pidit siitäkin. Kiitos paljon kommentistasi ❤️

Fairy tale: Olet oikeassa, että Nevillessä on potentiaalia. Hän on ihana hahmo, josta tekisi ehdottomasti mieli kirjoittaa enemmänkin. Minustakin tuo eri sukupolven velhojen tutustuminen ja joskus yllättäväkin lähentyminen on kiehtovaa ja usein antoisaa luettavaakin. Aiemmin kauhistelin tällaisten paritusten väistämätöntä ikäeroa, mutta sittemmin olen alkanut ajatella, että mitäpä sen väliä, jos henkilöt muuten kohtaa. Ja velhothan elävät vanhoiksi, eihän se silloin tunnu missään, jos on vain parikymmentä vuotta eroa. Remus on ajattelevainen, eikä sano ääneen sitä, miten yksinäiseltä hänestä varmasti tuntuu Nevillen ollessa koulussa, mutta kuten sanoit, vahvaa yhteyttä ei enää helposti saa katkaistua. Kiitos kommentista ❤️
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥