8.
Geralt löytää Valvatin Posadasta, Maailmanlaidalta, siitä samasta pahaisesta tavernasta, jossa he ensimmäisen kerran tapasivat. He eivät ole nähneet toisiaan hetkeen. Geralt ei laske aikaa: vuodenajat vaihtuvat ja kuningaskunnat nousevat ja kaatuvat. Nyt hän kuitenkin pysähtyy miettimään, kuinka monta kesää hän onkaan matkustanut ilman Valvattia. Trubaduuri näyttää vanhemmalta, vuosia vanhemmalta.
Valvatti istuu tavernan perällä ikkunan edessä ja näppäilee luuttunsa kieliä. Vastavalo ottaa Geraltia silmiin, mutta hän erottaa harmaat haituvat Valvatin tukassa ja sängenvarjon tämän leuassa. Valvatin silmät ovat kiinni, eikä hän huomaa Geraltia.
Valvatin laulu on Geraltille tuttu. Hän muistaa sen, kuin se olisi kirjottu hänen sydämeensä nuotti nuotilta, vaikka on kuullut sen vain kerran. Laulu yksipuolisesta, kipeästä, monimutkaisesta rakkaudesta. Se on vanhentunut Valvatin kanssa kuin hieno viini. Juopot katselevat surullisina trubaduurin esitystä, ja surulliseksi tuntee olonsa myös Geralt.
Valvatin luutun viimeinen kieli lakkaa värisemästä ja tavernaan laskee haikea hiljaisuus. Geralt nousee. Valvatti huomaa hänet heti ja röyhistää rintaansa kuin valmiina tappelemaan.
”Ulos”, Geralt sanoo. Tällä kertaa hän ei retuuta Valvattia niskasta kadulle.
Kesäinen aurinko lämmittää vuoren kylkeä. Valvatti seuraa kuuliaisesti Geraltin perässä rauhaisalle sivukujalle, vaikka naputtaakin luuttunsa kaikukoppaa hermostuneena. Geralt nojaa kiviseinään ja tarkastelee Valvatin kasvoja tarkemmin päivänvalossa. Valvatti näyttää miehekkäämmältä sänki leuassaan. Hänen silmäkulmissaan on naururyppyjä, joita ei ole ennen ollut.
”Mukavaa, että vaivauduit katsomaan vanhaa ystävääsi”, Valvatti hymähtää, ”näin
kuuden vuoden jälkeen.”
”Olen pahoillani.”
”Haista paska”, Valvatti sylkäisee, muttei näytä uhmakkaalta. Hänen silmänsä ovat surunsiniset.
”Muistan tuon laulun”, Geralt sanoo ja nyökkää päällään tavernaa kohti. ”Lauloit sen minulle kerran.”
Valvatti pyörittää päätään ja räpyttelee silmäkulmiinsa kerääntyneet kyynelet poskilleen. ”Helvetti, Geralt. Minä olen laulanut sen
aina sinulle.”
Senkin verran Geralt on kuuden vuoden aikana itsekin ymmärtänyt. Hän astuu lähemmäs ja, kun Valvatti ei vastustele, vetää tämän kömpelöön halaukseen. Valvatti on kireä ja liikkumaton hänen sylissään.
”Anna minun yrittää uudestaan”, Geralt kuiskaa ja vetää Valvatin tiukemmin lähelleen. Valvatin hengitys vapisee ja sydän sykkii nopeammin. Hän tuoksuu kukilta, kuusimetsiltä ja kodilta. Valvatti etsii jotain Geraltin katseesta, ja Geralt toivoo, että tämä näkisi hänen silmistään sen kaiken, mitä hän ei osaa ääneen sanoa.
Geraltin oma syke rauhoittuu, kun Valvatti kurottaa suutelemaan hänen huuliaan.
Valvatti ei laula enää sen päivän jälkeen surullista balladiaan.
A/N: Nyt on tämä lyhyt sarja taputeltu. Tästä tulikin haikeampi ja vähemmän pusukas kuin ajattelin, MUTTA joskus käy näin ja täytyy vain mennä virran mukana. Kiitos, että luit ♥
