Kirjoittaja Aihe: The Witcher: Kolme kertaa, kun noituri pelasti runoilijan | K-11 | Geralt/Valvatti | 3/3  (Luettu 8366 kertaa)

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Ficin nimi: Kolme kertaa, kun noituri pelasti runoilijan
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: K-11
Fandom: The Witcher / Noituri
Tyylilaji: huumori, draama, slash
Paritus: Geralt/Valvatti (Jaskier)
Haasteet: 3 kertaa kun...
Vastuuvapaus: The Witcher on alkujaan Andrzej Sapkowskin käsialaa, hahmot siis kuuluvat hänelle.
Yhteenveto: "Miltä minun pitää sinut tällä kertaa pelastaa?". Valvatti hankkiutuu vaikeuksiin, mutta onneksi hätiin tulee Geralt. Kaikkia hirviöitä ei kuitenkaan voi miekalla kukistaa.
A/N: Geralt ja Valvatti (Jaskier) ovat Witcherien parasta comic reliefiä, joten oli pakko kirjoittaa näistä kahdesta jotain söpöilyä. Kirjoittamani hahmot perustuvat jonkinlaiseen sekoitukseen kirjoja, pelejä sekä Netflix-sarjaa. Ei spoilaa. Tämä on vähän tällaista mutual piningiä ja molemminpuolista tunteiden piilottelua. Mutta mikä onkaan parempi keino herätellä nukkuvia tunteita kuin lähestyvän kuoleman lempeä kosketus ::)



ENSIMMÄINEN KERTA
hopea



Keisari Emhyrin kulkuset sentään, että oli tylsää.

”Geraaaalt….”

”Mitä nyt, Valvatti?”

”Kauanko meidän pitää vielä odottaa?” Valvatti heilautti jalkansa veneen kyljelle ja otti mukavamman asennon. Taivas yläpuolella oli sinisten hattarapilvien täplittämä.  ”Jos kala ei syö, niin se ei syö.”

Geralt ei hievahtanutkaan. Hän vain tuijotti tyyneen veteen. ”Kärsivällisyyttä.”

”Kärsivällisyyttä…” Valvatti sylkäisi sanan suustaan, kuin se maistuisi pahalle. ”Minä olen ollut kärsivällinen! Se saa loppua nyt, Geralt! Etkö näe, että minä kärsin? Minulla on kuuma! Janottaa! Ja jos en kuole kumpaankaan näistä, niin hyttyset syövät minut elävältä!”

Hänen valituksensa kaikuivat kuin kuuroille korville. Kuten aina.

Tuli hiljaista. Taivas sentään, että on hiki, Valvatti ajatteli. Hänen ruusunpunainen paitansa menisi tätä vauhtia pilalle. Ei häntä ollut tehty ulkotöihin. Mitä Geralt oli oikein ajatellut?

Valvatin katse vaelsi haikeana vastarannalle, jossa hänen luuttunsa lepäsi rantakiveä vasten. Olisipa hän vain ottanut sen mukaan veneelle. Nytkin hän voisi olla säveltämässä seuraavan vuosisadan rakkaustarinaa. Sanottiin, että luovuus kukki eniten juuri tylsyyden mullasta. Ehkä hän voisi laulaa ilman musiikkia, eihän sitä aina tarvittu. Tämän laulun nimeksi voisi tulla Noituri kalassa. Mutta kalan sijaan tämä voisi pyydystää jonkin hirvittävän vesihirviön…

”Noituri uljas jahtiin jo käy,
saalista vaan ei laisinkaan näy…”


”Hiljaa, Valvatti.”

”Seireenit, nymfit nyt kalveta saa,
hopeaa koukkuun kun hän pujottaa…”


”Valvatti!”

”Voi! Minkä kauhistuksen vesi rantaan kuljettaa-”

”Turpa kiinni!”

”Geralt! Olin juuri pääsemässä parhaaseen kohtaan!”

”Hiljaa nyt, helvetti!”

Valvatti pani suunsa suppuun. Geraltin äänessä oli terä, joka ei voinut olla peräisin pelkästä ärtymyksestä. Tämä oli varoitus.

”Mitä nyt?” Valvatti kuiskutti. Hän ei tehnyt sitä ääneti. ”Miksi meidän pitää olla hiljaa?”

Jostain kuului äänekäs molskahdus. Aivan kuin jotain olisi uponnut pinnan alle.

”Kuulitko tuon? Ettei vain kala olisi syönyt!”

”Se ei ollut kala”, Geralt sähähti hampaidensa välistä. Hän oli noussut seisomaan veneeseen.

Valvatin silmät suurenivat. Hän ponnahti pystyyn kuin vieteri. Vaikka ulkona oli polttavan kuuma, hänellä oli äkkiä kylmä. Voi peijakas, oliko hänen laulunsa houkutellut jonkun vesinymfin paikalle? Näkin? Tai sitten-

”Vesihirviö!” Valvatti kiekui niin lujaa, kuin hänen keuhkoistaan pääsi. ”Hukuttaja!”

”Hukkumies”, Geralt korjasi.

”Mieskö? Naiselta tuo minusta näyttää. Sillähän on kynnetkin kuin Novigradin neitokaisella – ja katso, kaulassa roikkuu helmet!”

”Se on levää.”

Otus kellui vedessä heistä jonkin matkan päässä, puoliksi pinnan yläpuolella kuin uppotukki. Se oli ruminta, mitä Valvatti oli eläissään nähnyt. Iho oli luonnottoman sininen, eikä päässä ollut hiuksia lainkaan. Hukkumies aukoi kammottavaa kitaansa, paljastaen rivin veitsenteräviä hampaita.

”Voi, yhhh… Katso tuota pömppömahaa, noita mollottavia silmiä! Tuollaiseksi en haluaisi ikipäivänä! Voi, pelasta minut, Geralt! Älä anna sen viedä minua vetiseen luolaansa!”

”Ei sinusta tulisi hukkumiestä, vaikka se sinut hukuttaisikin”, Geralt murahti vetäessään miekkansa esiin. Hopea välähti aurinkoa vasten. ”Väki kuvittelee hukkumiesten olevan hukutettujen kuolleiden henkiä, vaikka ne ovatkin peräisin Sfäärien yhtymisestä.”

”Mistä?”

”Älä liiku.”

Valvatti litisti itsensä veneen pohjaa vasten. Hän ei uskaltanut katsoa – hän vain kuunteli. Syrjään väistyvän veden lotinaa, kun vesihirviö ui heitä kohti. Geraltin luonnottoman hitaasti lyövän sydämen kuminaa. Tunnusteli. Kuinka Geralt jännitti polviaan niin, että vene kallistui hänen painonsa alla. Vene keinui nyt, keinui niin että vesi roiskui. Valvatti suojasi kasvojaan käsillään. Jokin hakkasi veneen kylkeä vasten – hukkumiehen käsi, jalka, ehkä koko vartalo. Kuului kauhistuttavaa korinaa, veden loisketta, ilmaa repivän miekan humahdus. Sitten tuli hiljaista.

Valvatti raotti silmiään. Ensimmäisenä hän näki Geraltin. Noituri seisoi yhä pystyssä, aurinko suoraan hänen takanaan niin, että se piirsi valkoisen kehän hänen hiustensa ympärille. Mutta hänen keltaisissa silmissään oli toinen aurinko. Se poltti Valvattia kuin tulinen rauta.

”Käskin sinun olla hiljaa.”

”Anteeksi”, Valvatti vinkaisi. ”Menikö se jo? Tapoitko sen?”

Geralt pyyhkäisi verta miekkansa kärjeltä. Vastaus oli siis kyllä.

”Kala ei syö”, hän jatkoi istuessaan takaisin veneeseen.

”Hah!” Valvatti naurahti epätasaisesti. Keuhkot tuntuivat yhä ahtaalta. ”Minähän sanoin! Olin oikeassa kaikesta.”

”Se johtuu hukkumiehestä”, Geralt mutisi. Hän alkoi soutaa takaisin rantaa kohti. ”Sinun äänesi houkutteli sen paikalle.”

”Ehkä minussa onkin seireenin verta.”

”Olisit ainakin yhtä ärsyttävä.”

”Ja yhtä hemaiseva.” Valvatti väläytti leveimmän hymynsä.

Geralt käänsi katseensa. ”Älä luule liikoja itsestäsi.”

Valvatti ainoastaan kohautti olkiaan. Hän oli aina oikeassa.

He soutivat takaisin hiljaisuudessa. Geraltin posket punoittivat. Ehkä hiestä, ehkä auringosta, ehkä jostain muusta. Mutta sitä Valvatti ei edes harkinnut. Olihan Geralt noituri.

Eiväthän noiturit tunteneet ihmisten tunteita.
« Viimeksi muokattu: 09.03.2020 20:42:37 kirjoittanut Rosmariini »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 240
Ily so much ♥ Kamalasti en ole lukenut Noituri-fikkejä (kaksi tätä sinun omaasi ennen), mutta kovasti olen jo fiilistellyt Geralt/Valvattia pienessä shippaajansydämessäni. En ole vielä katsonut edes Netflix-sarjasta kuin kolme ekaa jaksoa, mutta silti olen jo ihan on board the Geraskier-ship (vai sittenkin Gerlion?). Tumblrista löytyy kans kamalan söpöö fanarttia ;–;

Tämä oli tosi kiva ensimmäinen osa minisarjaan! Totta kai Valvatti vetää höpinöillään puoleensa jonkin vaarallisen vesiolion. Onneksi urhea ja kamalanihanankomea Geralt on pelastamassa neid– trubaduurin pinteestä!

Lainaus
Noituri seisoi yhä pystyssä, aurinko suoraan hänen takanaan niin, että se piirsi valkoisen kehän hänen hiustensa ympärille. Mutta hänen keltaisissa silmissään oli toinen aurinko. Se poltti Valvattia kuin tulinen rauta.
Tämä oli ihan justiinsa eikä melkeen kuin jostain vuosisadan rakkaustarinasta!

Lainaus
”Ja yhtä hemaiseva.” Valvatti väläytti leveimmän hymynsä.

Geralt käänsi katseensa. ”Älä luule liikoja itsestäsi.”

Valvatti ainoastaan kohautti olkiaan. Hän oli aina oikeassa.
Hihi ♥ ♥ Sano, mitä haluat, Geralt, muttet voi silti vältellä elämäsi totuuksia! Ei taida noiturimme olla niin tunteeton miehenmöykky kuin hän väittää olevansa ;)

Jee, kivaa että aloit kirjottaan tätä ja ofc tulen seuraavatkin osat lukemaan!

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Tämä tavoittaa sellaista samanlaista hauskaa sanailua, mitä sarjassakin on! Ah, voi että, tuo alkupuolen keskustelu, kun Valvatti-parka kärsii ja alkaa hoilata laulua (hyvät sanat muuten!!). Ja tottahan toki Geralt pelastaa hänet, vaikka Valvatti taisi kuvitella olevansa suuremmassa vaarassa kuin olikaan. Nuo Pirren lainaamat kohdat olivat myös täyttä kultaa ♥ Arvasit varmaan, että tykkäsin kovasti ja nyt toivon äkkiä lisää!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 630
Tämä on IHANA!! Aivan mahtavasti tavoitettu sarjan henki, sori jos kirjaperusteinen olet, mää näin tässä niin elävästi ton uuden sarjan hahmot etten osaa nyt muuta ajatellakaan! ;D Valvatti-parka puhua pulisee kuin papupata ja tietysti onnistuu houkuttelemaan hirviön völjyyn ihan vain sepittämällä laulun siitä. Onneksi oma pelastaja on paikalla <333

Rakastan ficin tunnelmaa! Ja komppaan 100% Thelinaa tuossa yllä, juurikin sarjankaltaista nokkelaa ja vikkelää sanailua tästä löytyy yllin kyllin <3 ja joko kehuin IC-hahmoja? Ja jösses, tuo Piraatinkin lainaama kohta pelastajasta auringonkehrä hiuksissaan, awww, ihan varmasti poltteleepi Valvattia, polttelee niin pirusti! ;D

Lainaus
Valvatin silmät suurenivat. Hän ponnahti pystyyn kuin vieteri. Vaikka ulkona oli polttavan kuuma, hänellä oli äkkiä kylmä. Voi peijakas, oliko hänen laulunsa houkutellut jonkun vesinymfin paikalle? Näkin? Tai sitten-

”Vesihirviö!” Valvatti kiekui niin lujaa, kuin hänen keuhkoistaan pääsi. ”Hukuttaja!”

”Hukkumies”, Geralt korjasi.

”Mieskö? Naiselta tuo minusta näyttää. Sillähän on kynnetkin kuin Novigradin neitokaisella – ja katso, kaulassa roikkuu helmet!”

”Se on levää.”
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA ;D ;D ;D


Lopun Geraltin pieni punastuminen ja Jaskierin nopea simpukoituminen ihan jo omassa mielessään, ah, loistavaa nannaa ja USTia! Laittavat innokkaan shipparin odottamaan jatkoa innolla! ;D Jee, eli siis seuraavaa osaa odottelemaan, kiitokset suuret tästä <3

Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Hih, tämänkin minä luin jo viikonloppuna, mutta laiska mikä laiska. :P Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan!

Ja tämä oli ihana! Jotenkin kesäisen kepeä, vaikka kuolemanvaara uikin ihan lähistöllä. Hahmot ovat omia itsejään ja sanailu on virkistävää. Kohtaus oli helppo kuvitella ihan sarjaankin, koska tässä mentiin kuitenkin vielä sellaisella vihjausten ja ehkä-taustalla-onkin-jotain-syvempää -juttujen tasolla.

Valvatti oli ihana! Pidin myös siitä, miten Geralt on niin done with everything, koska huhhuh, eipä hänenkään elämänsä ole helppoa. :D Ja hukkumies oli kuvattu elävästi ja pelottavasti, toi kivasti särmää tekstiin.

Kiitos paljon!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

carrowfan

  • vitsi syntyessään
  • ***
  • Viestejä: 1 383
  • On olemassa kinkkuja ja on olemassa lisää kinkkuja
Päivää, en päässyt tänne Kommenttikampanjan avulla mutta rakastan tätä silti. Geralt on ihanan nyrpeä itsensä ja Valvatti tuollainen ilopilleri. Hahmot ovat hyvin erilaisia, mutta silti heissä on jotain yhteistä, varmaan se, että he "istuvat samassa veneessä" enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti.
Pakko myöntää, mutta haluan tämän jatkuvan, kuulostaa nimittäin yhtä hyvältä kuin "Laula laulu noiturille", molemmat yhtä hyviä Geralt-ficcejä.
"Papereissa 23, henkisesti 17"
"Ehkä mie aikuistun ku täytän 30...siis 40"
"En mie kaipaa olkapäätä, kuha nostat mut eka ylös täältä"

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Oih, kiitos isosti kommenteista, ja ihanaa, että tämä tarina on ilahduttanut niin monia!

Avaruuspiraatti: ihana kun nostit ylös juuri nuo lainaukset! Vuosisadan rakkaustarina on jo aika iso kehu, ja vaikka tässä kaikki ei menekään ihan kuin saduissa, niin onhan Geraltissa vähän sellaista satuprinssin viehätystä. ;) Thelina ja Beelsebutt: Valvatti on kyllä aikamoisessa pinteessä, voi raukkaparkaa :"D Tosi kiva kuulla, että sanailu sopi sarjan henkeen - näin tätä kirjoittaessa tosi elävästi mielessäni juuri sarjan Geraltin ja Jaskierin! Nevilla: ihana kuin luit, tunnelmahuomiosi olivat erityisen virkistäviä! Ja carrowfan, kiitos kommentistasi! Joo samassa veneessä tosiaankin, nyt ja aina! Mukava että päädyit lukemaan, ja jatkoa nyt tuleekin juuri sopivasti!

A/N: Voi vitsi. Olen kirjoittajana yleensä aika itsevarma, mutta jotenkin tämän ficin suosio löi ällikällä ja jostain syystä minulle tuli ihan kauheat suorituspaineet tämän tokan osan suhteen! :"D Vielä kun tuo eka oli niin humoristisen kepeä ja sarjan henkinen, ja niin helppo, kun Geralt oli omassa elementissään. Kuitenkin tätä sarjaa suunnitellessa kehittelin päässäni tietyn logiikan näiden osien kulusta, ja sille uskollisena tähän toiseen osaan tuli ottaa sitten Geraltista esiin se toinen puoli, joka heiluttaa teräsmiekkaa hopeamiekan sijaan. Tässä oli isossa osassa kirjoille uskollinen filosofinen pohdinta pahuudesta ja noitureiden puolueettomuudesta, joten Geralt on tässä aika jerkface - vaikkakin itselleen uskollinen sellainen - ja Valvatti ehkä jopa turhankin tyhmänrohkea. Samaten tunnelmassa mennään siitä kepeästä ja kesäisestä sitten vähän synkempään syksyyn ja mustempaan huumoriin. Tämä osa on siis ehkä vähän enemmän kirjojen lukijoiden mieleen, mutta toivottavasti myös sarjafanit tykkäävät!



TOINEN KERTA
teräs



”Noituri miekkaa heiluttaa,
roistot ne karkuun puikahtaa.

Säästä siis herjat ja lyöntisi,
Se voi olla viimeinen tekosi.”


Geraltin kurkusta vapautui matalaa murinaa. Valvatti ei nähnyt hänen kasvojaan – Geralt ratsasti suoraan hänen edessään kapealla tiellä. Ja vaikka he olisivat olleet vierekkäin, sankka, valkoinen sumu olisi tehnyt siitäkin vaikeaa.

”Et pidä siitä”, Valvatti tulkitsi. ”Liian vähän verta?”

”Liikaa”, Geralt vastasi. ”Minä pyydystän hirviöitä, en ihmisiä.”

”Entä sitten ihmishirviöitä? Tässä on kyse roistoista, Geralt. Ei mistään söpöistä pikkutytöistä.”

”Minä en tapa huvikseen. Noituri ei ole tuomari.”

”Se on pelkkä laulu! Sinulla ei sitten ole yhtään huumorintajua.”

”Mikään ei ole koskaan pelkästään jotakin.”

”Voin laulaa jotain muutakin, jos tahdot”, Valvatti painoi sormen huulilleen. ”Miten olisi vaikkapa… Korpinmustaa ja orvokinsineä?”

”Ei ainakaan sitä.” Geralt oli alkanut hidastaa hevosensa käyntiä. ”Laulaminen saa nyt riittää. Kylä näkyy jo.”

”Minä en näe mitään”, Valvatti valitti. ”Oikea hernerokkasumu. Ainoastaan haju puuttuu. Oi – ei sittenkään. Nyt minä haistan sen.”

Edessä aukesi mitäänsanomaton kylänpahanen. Sumun keskeltä piirtyi matalia, tummia tötteröitä, jotka törröttivät mustasta, mutaisesta maasta. Ja kylä tosiaan haisi: sille, mille maalaiskylä nyt yleensä haisee. Eläinten ja ihmisten jätöksille, kosteille oljille ja noelle. Valvatin nenä nyrpistyi kuin itsestään.

Geralt laskeutui Särjen selästä ja alkoi taluttaa sitä oikealla puolellaan. Valvatti seurasi perässä, ja he kävivät sitomassa hevoset aidanpieleen läheisen katoksen alle. Valvatin jo ollessa puolimatkassa läheisen kapakan suuntaan Geralt alkoi purkaa tavaroitaan edes nostamatta katsettaan. Siitä huolimatta hänen joka lihaksensa ja jänteensä oli jännittynyt, kuin saalistaan vaanivalla pedolla. Valmiina iskemään millä hetkellä hyvänsä.

”Mitä?” Geralt murahti.

Valvatti käänsi luvattoman pitkään paikallaan pysyneen katseensa. Hänellä oli äkkiä kuuma. Hän tarvitsi epätoivoisesti juotavaa.

Kapakka oli hämärä, savuinen, ja niin iso, että sinne mahtui koko kylä. Se ei ollut paljoa – Valvatilla oli riittävästi sormia laskeakseen heidät kaikki.

”Oi, kyyppi!” Valvatti rojahti loosiin niin, että räminä kävi. ”Viiniä!”

Kuppi kiikutettiin hänen eteensä, ja Valvatti kumosi sen lähestulkoon yhdellä kulauksella. Viini oli niin kirpeää, että se oli pikemminkin etikkaa, mutta hän oli kuolemaisillaan janoon. Geralt ei tilannut mitään.

”Olet tänään poikkeuksellisen nyrpeä”, Valvatti huomautti. ”Johtuuko se säästä? Vai onko se jotain, mitä olet syönyt?”

”Ei.”

”Ei? Hyvät hyssykät, Geralt! Kerro minulle! Onko se Yennefer? Tai Ciri?”

Geralt olisi yhtä hyvin voinut olla mykkä. Välillä Valvatista tuntui, että hänelle oli mahdotonta puhua. Vaikka he istuivat aivan toisiaan vastapäätä, heidän välisensä kuilu oli yhtä vaikea ylittää kuin Pontar.

”Minä luovutan”, Valvatti huokaisi ja kaivoi luuttunsa esiin. ”Musiikki piristää, eikö vain? Tänne tarvittaisiin hiukan eloa! Hiljaista kuin haudassa!”

Tällä kertaa Valvatti viis veisasi Geraltin valituksista. Hän oli loukkaantunut. Musiikki auttoi häntä kadottamaan itsensä. Sen aikana hän voisi unohtaa Geraltista pohjoistuulen lailla puskevan viileyden, ja maailmasta tulisi pelkkää auringonpaistetta.

Valvatti nousi seisomaan ja kajautti ilmoille ensimmäisen soinnun. ”Oi kalamies, oi kalamies, pidä tyttäres nälkä ties…”

”Buuu!” joku paikallaolijoista keskeytti.

”Liian rivo? Ollaanpas sitä häveliästä kansaa. Yritetään uusiksi. Ilta saa-”

”-tana!”

Valvatti veti henkeä hampaidensa välitse. ”Vaikea yleisö. Kokeillaanpa vielä kerran. Noituri-”

”Turpa tukkoon, riikinkukko!”

Huutoa seurasi ilman halki seilaava leivänkannikka, joka oli mitä ilmeisimmin tähdätty Valvatin ohimoon. Sen sijaan se osui hänen luuttuunsa, joka kohtasi viljan surkean, aivastavan äänen saattelemana.

”Mikä sinussa on vikana?” Valvatti heilutti luuttuaan kaksin käsin. ”Tämä on aitoa haltiatekoa!”

Sitä seurasi toinen leivänkannikka – paremmin tähdätty sellainen. Tällä kertaa se osui Valvattia päähän.

”Auuu! Tuo sattui!” Valvatti kääntyi Geraltia kohti, joka möllötti paikallaan liikkumattomana kuin patsas. ”Geraaalt… miksi kaikki vihaavat bardeja?”

”Eivät he bardeja vihaa, vaan sinua.”

Valvatti näytti siltä, kuin häntä olisi heitetty kolmannella leivällä. ”Auts! Olen loukkaantunut, aidosti. Jos olisin allerginen leivälle, tämä olisi loppuni.”

”Oletko sinä?”

Valvatti rapsutti murusia otsaltaan. ”En.”

”Sitten lakkaa valittamasta.”

Valvatti oli juuri aikeissa vastustaa, kun kapakan ovi rämähti auki. Sisään astui mitä omituisin nelikko: kaksi raavasta työläistä, jotka retuuttivat mukanaan mustaan pukeutunutta nuorukaista ja solakkaa, punatukkaista naista. Mies oli rusikoitu verille, eikä hän vastustellut sen kummemmin, kun työläiset köyttivät hänet käsivarsistaan kattoa kannattelevaan puomiin lähes kosketusetäisyydelle Valvatista ja Geraltista. Nainen sen sijaan vastusteli, löi ja potki ja kiroili minkä suustaan pääsi. Hiusten välistä pilkisti pari teräviä korvia.

”Kaksi lisää?” kyyppari huusi tiskin takaa. ”Ketä tällä kertaa?”

”Vakooja ja epäihminen”, toinen työmiehistä vastasi. Haltian kiroilu ja rimpuilu kiihtyi, ja työmies hiljensi hänet kiskaisemalla tukasta. ”Itse piru!”

”Paha suustaan on, eittämättä. Häpeäpaaluun vaan!”

Työmiehet köyttivät naisen paaluun ja siirtyivät juopottelun pariin.

Valvatti tunsi leukansa putoavan auki. Kukaan kapakassa ei edes kääntänyt katsettaan, miltei kuin koko sisäänheittoa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Geralt!” Valvatti sähähti. ”Näitkö tuon?”

Geralt ei nostanut katsettaan. ”Näin.”

”Mistä tässä on kyse?”

”Jostain, johon sinun ei kannattaisi puuttua.”

Valvatti ei kuitenkaan kuunnellut. Hän oli jo kääntynyt paaluun sidotun haltian suuntaan. Vaikka tämä oli ikävässä kunnossa, haltia oli silti häikäisevän kaunis. Hiukset leiskuivat kuin liekit, ja iholla oli lasimainen kiilto.

”Oletko kunnossa?” Valvatti kuiskutti.

Haltia ei vastannut. Valvatti käsitti, ettei tämä välttämättä ymmärtänyt. Hän vaihtoi vanhaankieleen. ”Onko kaikki hyvin?”

Haltia käänsi katseensa, ja Valvatti lähestulkoon sävähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt kellään yhtä vihaisia silmiä. ”Mitä se sinua liikuttaa?”

”He kohtelivat sinua huonosti.”

”Ihanko totta?”
Haltian naurussa oli lasireunus. ”Aksenttisi on hirveä, Dh’oine.”

”Valvatti!”

Valvatti kykeni hädin tuskin kätkemään ärtymyksensä. ”Mitä, Geralt? Suvaitsit viimein avata silmäsi?”

”Käskin sinun pysyä erossa tästä.”

”Miksi? Mikä sinussa on oikein vikana tänään! Aiotko vain sulkea silmäsi tälle?”

”Hiljempaa”, Geralt ärähti. ”Herätät liikaa huomiota.”

”Aijaa! Minua ei kuule liikuta pöllön pyllyn vertaa, jos aiheutan vähän pahennusta! Oikea sankari meillä siinä, kääntää vain katseensa kun naista rusikoidaan vieressä! Minulle riitti nyt! Minä vapautan hänet!”

Valvatti ponnahti tuoliltaan ja kävi naisen siteiden kimppuun.

”Soittoniekka! Hei! Mitä sinä puuhaat?”

”Näpit irti!”

Valvatti ei totellut. Hän vain sulki kaiken mielestään, samalla tapaa kuin teki musiikkinsa kanssa.

”Olet typerys, taedh”, haltia sylkäisi. ”Menetät vielä henkesi.”

Hänen ennustuksensa tuli todeksi nopeammin, kuin Valvatti olisi uskonutkaan. Silmäkulmasta näkyi välähdys terästä. Varjo laskeutui hänet ylleen.

”Sanoin näpit irti.” Se oli toinen työmiehistä. ”Tai saat korvillesi niin, että korvat lähtee.”

Geralt oli kuitenkin nopeampi. Valvatti ei ollut edes nähnyt hänen nousevan ylös, mutta hän oli jo heidän välissään. Miekka paljaana.

”Tottele”, Geralt käski. ”Päästä irti haltiasta ja mene ovelle. Hitaasti.”

”Geralt…”

”Tee, kuten sanon.” Jos Valvatti ei ollut pelännyt aiemmin, hän pelkäsi nyt. Geraltin ääni yksin sai hänen polvensa tutisemaan. Seuraavaksi Geralt puhutteli jokaista henkilöä huoneessa. ”Minä ja toverimme lähdemme nyt. Laskette puukkonne. Ette tule perässämme. Unohdatte, mitä täällä tapahtui.”

”Perkele”, työmies kirosi. ”Kuka sinä oikein luulet olevasi? Tuollainen helvetin mutantti tulee tänne ja-”

Hän ei koskaan ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä Geralt kumautti häntä poskelle niin, että veri ja hampaat lensivät.

”VALVATTI, NYT!”

Siitä eteenpäin kaikki oli kaaosta. Liikettä, huutoja. Valvatin jalat olivat hyytelöä, mutta hän liikkui silti. Hän ei tiennyt, tekikö sen yksin, vai ohjasiko Geralt häntä. Valvatti huusi myös – vai oliko se joku muu? Hän ei ollut aivan varma. Kapakan ovi oli painava, kamalan painava. Ja sitten aivan yhtäkkiä hän oli pihalla, kaksin Geraltin kanssa. Geraltin kädet hänen olkapäillään. Painamassa häntä seinää vasten.

Geraltin kasvoilla oli verta.

”Miksi?” Geralt kysyi. Ukkosen jyrinää. Oliko myrsky nousemassa? Vai oliko se vain Geralt?” Miksi sinun piti leikkiä sankaria?”

”He…” Valvatti änkytti – sanat eivät olleet tulla suusta – ”se haltia-”

”Oli scoia’tael. Ja se mies nilfgaardilainen.”

Scoia’tael? Valvatti värähti. Hän oli kyllä kuullut haltiakommandoista, kuinka he tekivät yhteistyötä Nilfgaardin kanssa. Mutta oikeuttiko se siltikään kohtelemaan heitä kuin eläimiä?

”Minä en välitä”, Valvatti sai vastattua. ”Jos hän on todella tehnyt jotain väärää, tuomioistuin saa todistaa sen. Sitä paitsi, mistä he edes tiesivät hänen kuuluvan scoia’taeleihin? Koska he näkivät hänet samaan aikaan oravan kanssa ja laskivat yhteen yksi ynnä yksi?”

”Vaikka se ei olisikaan totta, he olivat jo tehneet päätöksensä. Se haltia ei ollut heille pelkkä haltia. Hän oli heidän poltetut kotinsa ja heidän tapetut lapsensa. Hän edusti heille kaikkea sitä, mitä he vihaavat. Tämä ei ole niin yksinkertaista.”

”Mutta se on”, Valvatti vastusti. ”Sinä näit vääryyttä ja käänsit katseesi. Tunnenko edes sinua enää?”

Geraltista huokuva jää oli muuttunut tuleksi. Hän oli nuotio, jonka kipinät hehkuivat kuumina Valvatin ihoa vasten. Jos hän tulisi enää yhtään lähemmäs, paloa ei voisi enää sammuttaa.

Sitten hän päästi irti. Tuuli pyyhkäisi liekin sammuksiin.

”Viime kerralla, kun puutuin ihmisten asioihin, se päättyi huonosti. En tee sitä enää.”

”Tässä olikin siis kyse Ciristä, vai kuinka? Valehtelit minulle.”

”Älä sano hänen nimeään!” Yksittäinen myrskyä seuraava salama välähti Geraltin katseen takana. ”Olen jo menettänyt tarpeeksi. En voi menettää enää enempää.”

Ukkonen oli väistynyt. Oli vain tyyni.

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?” Valvatti kysyi. ”Geralt! Mitä sinä tarkoitat?”

Mutta Geralt ei vastannut. Pontarin vesi oli jälleen syvää. Yhtä tummaa kuin pimenevä taivas.

”Ratsastamme Gors Veleniin. Tie on pitkä.”

He ratsastivat peräkkäin kapealla tiellä.
« Viimeksi muokattu: 07.02.2020 11:50:36 kirjoittanut moodrose »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Voi että, tykkään Valvatin poukkoilevasta ja puheenomaisesta kertojaäänestä ja optimismista, ja Geralt on ihana synkeä oma itsensä! Ja tässä oli sopivassa suhteessa jännitystä ja huumoria, erityisesti nauratti nämä kohdat:

Lainaus
Ei häntä ollut tehty ulkotöihin.

Tämä on jotenkin niin tuttu ja tunnistettava ja suomalainen toteamus ja kuitenkin myös ihan supersopiva tuolle hahmolle :')

Lainaus
”Olet tänään poikkeuksellisen nyrpeä”, Valvatti huomautti. ”Johtuuko se säästä? Vai onko se jotain, mitä olet syönyt?”

”Ei.”

”Ei? Hyvät hyssykät, Geralt! Kerro minulle! Onko se Yennefer? Tai Ciri?”

Ihanaa tuo Valvatin puheliaisuus ja Geraltin yksisanaisuus ja miten se yksisanainen vastaus saa (aivan oikeutetusti) aikaan uuden kysymysryöpyn!
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Tulin lukemaan tämän iltapalaksi :) Kyllä tässäkin oli minusta sellaista hauskaa sanailua, mitä ekassakin osassa, kun Valvatti höpöttää ja laulaa ja Geralt juurikin vastaa ”Ei” tai jotain muuta yhtä monisanaista :D

Minua vähäsen häiritsi, että tämä toka osa oli pidempi kuin eka, mutta olihan tässä toisaalta enemmän tapahtumiakin. Kirjoja vain vähän lukeneelle ei täysin auennut esim. nuo haltian käyttämät oudot sanat (tai en tiedä, pitäisikö ne tajuta pelkän sarjan perusteellakin), mutta en antanut sen häiritä.

Tykkäsin siitä, että tässä osassa tosiaan vastassa ei ollutkaan mikään hirviö, vaan tällaisissa konflikteissa on aina niin paljon muutakin taustalla, kuten tuossa alkusanoissasi jo alustit. Ja siitä pidin myös, miten tuohon toyhton lainaamaan Ciri-kohtaan palattiin vielä lopuksi, kun Valvatti sanoo ”Tässä olikin siis kyse Ciristä, vai kuinka?”

Ihanaa, että kirjoitat noiturista, tämä toimii niin hyvin ja odotan taas innolla lisää :)
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Angelina

  • Stark-Rogers
  • ***
  • Viestejä: 6 480
Kommiksesta moikka! Luin tosiaan ennen tätä Pirreltä yhden Witcherin ja uskaltauduin sen myötä nappaamaan sulta tämän. Tietoni perustuvat Witcherin ensimmäiseen jaksoon ja Valvatin tiedän ulkonäöltä tumblrin ansiosta ;D Olen siis hyvin vajavainen tietämykseni kanssa, anna se anteeksi.

Tuossa ensimmäisessä kerrassa oli paljon hauskoja kohtia ja olisin voinut lainata sieltä useammankin pätkän, mutta ääneen naurahdin tässä:

Lainaus
”Vesihirviö!” Valvatti kiekui niin lujaa, kuin hänen keuhkoistaan pääsi. ”Hukuttaja!”

”Hukkumies”, Geralt korjasi.

”Mieskö? Naiselta tuo minusta näyttää. Sillähän on kynnetkin kuin Novigradin neitokaisella – ja katso, kaulassa roikkuu helmet!”

”Se on levää.”

;D ;D ;D

Pidän kovasti siitä, miten kuvailet hahmot ja niiden väliset erot - Valvatti on malttamaton ja helposti tylsistyvä, äänekäs ja ärsyttäväkin, kun taas Geralt on rauhallinen yrmy ja sanoo asiat niin kuin ne ovat. Kunnon vastakohdat siis, eli ei voi tulla kuin hyvä lopputulos!

Tuo toinen osa olikin sitten tunnelmaltaan melko erilainen ja loppu jätti vähän synkeän fiiliksen itsellekin. Ymmärrän molempien järkeilyä, vaikka toki fandomista pihalla olevana minullekin jäi jotkin termit ja ylipäätään haltiakuvio etäiseksi. Uteliaisuus kuitenkin heräsi, eli pakko lukea kolmaskin osa sitten, kun se tulee :3


ava & bannu © Inkku

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Ooh tää jatkuu! ❤️❤️❤️


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Oih, kiitos kommenteista toyhto, Thelina ja Angelina! (ja Vehka, heheh, kirjotit sun kommentin kun olin kirjottamassa tätä.) Kiva kuulla että Valvatin hahmo on oma itsensä, ja että hahmojen dynamiikka toimi. Tuo hukkumies-kohta oli kyllä omalla mittapuullanikin poikkeuksellisen nokkela. :D Tuohon kakkososaan liittyen pohdin vähän, että olisiko pitänyt vaikka A/N:ssä avata enemmän noita termejä kirjoja lukemattomille, mutta sitten jotenkin jäi tekemättä. Scoia'taelit ovat tosiaan sellaisia haltiakommandoja, jotka tekevät yhteistyötä Nilfgaardin kanssa ja joita siksi vihataan ja pelätään. "D'hoine" tarkoittaa ihmistä, ja "taedh" bardia. Ei mitään kovin oleellista siis, mutta nämä on kuitenkin kiva tietää! :)

A/N: Ja nyt tosiaan viimeinen osa. Tämä sarja oli kyllä yksi outolintu, koska näillä osilla tuntuu olevan tosi vähän yhteistä. Ensin ajattelin tosiaan tehdä kevyttä huumorislashia, mutta sitten tämä muuttuikin vähän angstiksi ja nyt ehkä hurt/comfortiksi. :D Pahoittelen siis kauheasti niille, jotka ovat alkaneet lukea tätä sillä mielin, että tämä olisi kevyt ja hauska tarina! Mutta aina tarinat eivät tee, kuten niiden haluaisi tekevän, ja tämä oli nyt tällainen kuriton lapsi. Joka tapauksessa sain nyt kolmososan kirjoitettua ja sitä myöten sarja päättyy, kun Geralt pelastaa Valvatin viimeisen kerran. Toivottavasti tästä on iloa. :)

Tämä osa on saanut inspistä Blind Guardianin kappaleesta The Bard's Song, sanat alla:

Spoiler: näytä


Tomorrow will take us away
Far from home
No one will ever know our names
But the bards' songs will remain
Tomorrow all will be known
And you're not alone
So don't be afraid
In the dark and cold
'Cause the bards' songs will remain
They all will remain




KOLMAS KERTA
kulta



Gors Velenin yö oli hiljainen ja pimeä, mutta Valvatti ei saanut unta.

Hän hikoili ja pyöri sängyssään niin, että lakanat tarrautuivat hänen kehoonsa kuin märkä silkkipaperi. Ilma oli niin ohutta, ettei hän ollut saada henkeä. Ja vaikka hän kuinka kääntyili ja vääntyili ja avasi ja sulki silmänsä, uni ei tullut.

Hän ajatteli pientä tavernaa Gors Veleniin johtaneella tiellä. Punatukkaista haltiakommandoa ja kapakan miesten vihaisia silmiä. Mikä häneen oikein oli mennyt? Ei hän ollut mikään sankari. Hän oli vain tuikitavallinen, luuttua rämpyttävä bardi, joka mursi sydämiä roistojen kallojen sijaan. Jälkimmäinen oli Geraltin tehtävä, ei hänen.

Miksi hän oli sitten tehnyt sen? Valvatti halusi uskoa, että se johtui siitä, että hän halusi tehdä oikein. Koska vääryyksiin oli puututtava.

Tai sitten hän vain halusi olla hyödyksi edes joskus sen sijaan, että oli iänikuisena riippakivenä. Osoittaa Geraltille, että kyllä hänkin osasi jotain. Osoittaa Geraltille että…

Ei. Ei hän voinut ajatella sitä. Pelkkä mielikuva sai Valvatin vatsan kiertymään sykkyrälle, hien kihoamaan iholle. Sydän hakkasi rumpuna rintalastan alla. Hänen teki mieli oksentaa.

Hänessä oli jokin vialla. Niin sen täytyi olla. Siksi hän ei saanut unta. Siksi hänestä tuntui siltä, kuin hänen rintaansa revittäisiin kahteen suuntaan. Ehkä Yennefer osaisi auttaa. Ehkä hän voisi tehdä jonkun loitsun…

Ehkä Yennefer voisi parantaa hänet.

-

”Mikä hätänä, armas bardini? Painajaisia?”

Peilin kautta Valvatti näki, kuinka Yennefer napsautti punaiset briljantit korviinsa ja sipaisi huulilleen samanväristä punaa. Mutta hänen vaatteensa olivat mustat kuin aina, yhtä mustat kuin hänen myrskyntuivertamat kiharansa tai kynsiensä kärjet.

Valvatilla ei ollut hajuakaan siitä, mitä varten Yennefer tälläytyi siihen aikaan yöstä, mutta hän ei välittänyt. Hän oli lakannut piittaamasta Yenneferin hullutuksista jo kauan sitten.

”Taidan olla sairas”, Valvatti vastasi. Vaikka Yenneferin makuuhuoneessa oli viileämpää kuin hänen omassaan, hän hikoili yhä.

”Sairas?” Yennefer kohotti viettelevästi toista kulmaa. ”Millä tavoin sairas?”

Valvatti nielaisi. ”En saa nukutuksi. Minun on kuuma… ja kylmä… ja rintaa puristaa. Minä luulen että minä… luulen että minä kuolen…”

”Älä ole noin melodramaattinen, lauluniekkani. Et sinä mihinkään kuole. Et ainakaan, jos se on minusta kiinni. Istuudu alas ja kerro tarkemmin.” Yennefer taputti punaista samettipenkkiä vierellään.

Valvatti astui varoen peremmälle salonkiin. Ilma oli niin paksuna syreenin ja karviaisten tuoksusta, että häntä alkoi pyörryttää. Sitten hän veti syvään henkeä ja istuutui.

”Kerro minulle, mihin sattuu”, Yennefer ohjeisti. Hänen korvakorujensa briljantit kimmelsivät kuin takassa räiskyvät kipinät.

Valvatti alkoi hieroa rintaansa. ”Tänne. Sydän hakkaa, enkä saa henkeä. Ja kurkkua ahdistaa… en kai minä menetä laulukykyäni, Yennefer? Sano, että voin vielä laulaa…”

Yennefer ojensi kalpean kätensä ja painoi sen Valvatin rinnalle. Käsi oli kylmä. Velhotar sulki silmänsä ja kuunteli.

”Milloin tämä kipu alkoi?”

”En oikein tiedä… tänään tai eilen, ehkä?”

”Saavuttuanne Gors Veleniin, siis?”

”Tai ennen sitä jo… jouduimme tappeluun matkalla tänne. Ehkä joku niistä roistoista puukotti minua sittenkin…”

”Ei tässä siitä ole kyse. Jos sinua olisi puukotettu, olisit kyllä huomannut sen. Rintakipua, siis? Hengenahdistusta, hikoilua? Sydän hakkaa etkä saa unta?”

”Juuri noin! Mikä minulla on? Voitko parantaa minut?”

Yenneferin huulet kaartuivat hyvin hitaaseen hymyyn. ”Tämä on tauti, josta mikään lääke tai taika ei voi sinua parantaa. Sinä kärsit sydänsurusta.”

Valvatti yskäisi. "Sydänsurustako? Minäkö? Voi, ei, ei. Minä särjen sydämiä, en kärsi sellaisesta. Olet erehtynyt.”

”Minä en erehdy koskaan.”

”Mutta että sydänsuruja? Mistä minun sydämeni edes olisi surullinen?”

”Koska sinä rakastat jotakuta, mutta hän ei rakasta sinua takaisin. Siitä se yleensä johtuu.”

Valvatti pudisti päätään ja ponkaisi ylös. ”Höpsis pöpsis! Mene takaisin sinne velhokouluusi, Yennefer. Tule takaisin, kun opit antamaan oikeita diagnooseja.”

Yenneferin orvokinsininen katse porautui syvälle Valvatin sieluun. ”Minä en voi parantaa sinua, Valvatti. Mutta on joku, joka voi.”

Valvatti jäykistyi. Vaikka Yennefer ei lausunut sitä ääneen, sanat riippuivat hiljaisuudessa heidän välillään.

”Yen…” Valvatti kuiskasi. ”En minä voi. Sinä ja hän…”

”Minun ja hänen välillään ei ole enää mitään. Se ei toiminut. Se elämä ei ole minua varten.”

”Mutta minuako varten se sitten on?”

”Et koskaan saa tietää, ellet yritä.”

Yennefer kääntyi takaisin peiliä kohti, uppoutui jälleen omaan maailmaansa.

Ja Valvatti uppoutui takaisin omaansa.

-

Hän metsästää hirviöitä.

Se on hänen työnsä. Ei… tämä.

Noituri heilutti ilmiömäisesti miekkaansa, eikä yksikään peto ollut häneltä turvassa. Mutta kaikkia petoja ei kuitenkaan voinut miekalla kukistaa.

Siitä huolimatta Valvatti löysi itsensä noiturin oven takaa yö toisensa jälkeen. Joka kerta hän nosti nyrkkinsä koputtaakseen, mutta kertaakaan rystyset eivät koskettaneet ovea. Hän vain seisoi paikallaan tuntitolkulla, kunnes tähdet lakkasivat loistamasta ja aamunkoitto piirsi purppurajuovansa horisonttiin. Ja seuraavana yönä hän tuli taas uudestaan.

Neljäntenä yönä Valvatti oli juuri aikeissa lähteä takaisin nukkumaan, kun hän kuuli takaansa äänen.

”Etsitkö minua?”

Valvatin kurkkua alkoi kuristaa.

”Geralt”, hän vastasi, kääntymättä ympäri. ”En tiennyt, että olet hereillä.”

”Nyt on yö.” Geraltin askeleet tulivat lähemmäs. ”Se on hirviöiden aikaa.”

”Tietenkin. Kuinka höpsöä minulta. No, minäpä tästä nyt lähden-”

Valvatti kääntyi kannoillaan, mutta pysähtyi välittömästi Geraltin kultaisen katseen nähdessään. Se pyydysti Valvatin kuin perhosen, tarttui häneen kuin sudenkorennon siipeen. Valvatti ei edes yrittänyt päästää irti. Hän antautui.

”Asian täytyy olla tärkeä, kun olet liikkeellä tähän aikaan”, Geralt totesi. Hänen poskeaan pitkin kulki tumma likajuova. Hiukset olivat hiestä kosteat, ja rystysillä oli kuivunutta verta. Hän näytti kuoleman enkeliltä, ja juuri se teki hänestä niin kauniin. ”Miltä minun pitää sinut tällä kertaa pelastaa?”

Valvatti avasi suunsa, eikä hän löytänyt sanoja.

Hän, maailmankuulu runoilija ja sanaseppä, oli sanaton. Kukaan ei ollut koskaan onnistunut siinä. Ei kukaan, paitsi Geralt.

”No?” Geralt kysyi. ”Älä vain sano, että vapautit taas uuden dzinnin, joka vei puhekykysi. Osaathan sinä vielä puhua?”

”Tot… totta kai osaan!” Valvatti kivahti. Hänen kasvojaan kuumotti aivan kuin hän olisi pidellyt niitä tulen äärellä. ”Ei tässä ole dzinnistä kyse, ei alkuunkaan…”

”Mutta jostain hirviöihin liittyvästä kuitenkin?”

Valvatin teki mieli nauraa. ”Niin”, hän vastasi. Sinusta. ”Muistatko sen ihmissuden? Sen, jonka kohtasimme siinä hylätyssä kylässä.”

”Muistan. Mitä siitä?”

”No… muistatko ne harpyijat? Rantakallioilla Skelligessä?”

”Ne olivat poikkeuksellisen kiinnostuneita hatustasi. Koska siinä oli harpyijan sulka.”

”Se oli kyllä korpin sulka...”

”Harpyijan. Mutta en näe, kuinka harpyijat ja ihmissudet liittyvät toisiinsa. Muuten kuin siten, että tapoin ne molemmat.”

”No… ajattelin vain sitä, kuinka taistelu harpyijoita vastaan oli paljon vaikeampi, vaikka ihmissusi oli paljon isompi ja hurjempi. Mutta sinä päihitit sen, koska se oli yksin. Harpyijoita oli varmaan kymmenen. Ellen olisi heittänyt hattuani mereen, et ehkä koskaan olisi saanut niiden huomiota käännettyä, ja ne olisivat voineet syödä sinut.”

”Harpyijat eivät syö ihmisiä. Sitä paitsi koko kohtaaminen oli sinun syytäsi. Ilman hattuasi, ne eivät olisi koskaan kiinnittäneet meihin huomiota.”

Valvatti naurahti hermostuneesti. ”Niin. Mutta se oli ainoa kerta, kun hoidin sinut vaikeuksiin.”

”Ainoa kerta? Valvatti, joka ikinen kerta kun menemme yhtään minnekään, sinä onnistut kerjäämään vaikeuksia puoleesi. Oli se sitten vihaisia vanhoja ukkoja, koska olet juoksennellut ympäriinsä kuksimassa heidän vaimojaan, tai sitten lauma ghouleja, koska jostain hemmetin syystä alat rämpyttämään luuttuasi keskellä hautausmaata.”

”Musiikki auttaa minua rentoutumaan, kun olen peloissani! Sitä paitsi en minä juoksentele ympäriinsä kuksimassa ketään.” Geraltin katse pysäytti hänet. ”Tai… en enää. Viime kerrasta on jo puoli vuotta.”

Geralt kurtisti kulmiaan. ”Puoli vuotta on tosiaan sinulle pitkä aika pitää housut jalassasi. Mikä sinuun on mennyt? Oletko tullut uskoon?”

Nyt Valvatti oli taas sanaton. Miksi Geraltin piti seistä niin lähellä? Miksi hänen piti näyttää tuolta? Miksi Geralt…

Miksi Geralt.

”Ne harpyijat ja se ihmissusi…” Valvatti keräsi ajatuksensa, ”kai minun kävi vähän sääliksi sitä sutta, vaikka se kuulostaakin oudolta. Koska se oli joskus ollut ihminen, mutta unohtanut sen, eikä sillä ollut nyt jäljellä muuta kuin oma yksinäisyytensä. Ehkä juuri siksi se kuoli.”

”Se kuoli, koska minä tapoin sen.”

”Tässä ei ollut kyse siitä. Geralt… silloin kun näin sen ihmissuden, näin siinä sinut. Joskus sinua katsoessasi unohdan, että sinäkin olet ihminen. Ja mietin vain sitä, että käyköhän yksinäisille noitureille sillä tavalla. Että kun he tappavat tarpeeksi hirviöitä, siitä tulee heidän luontonsa. He alkavat vältellä ihmisiä ja elävät vain löytääkseen seuraavan kohteensa. Aivan kuten ne hirviöt.”

Sula kulta Geraltin silmissä kovettui hetkeksi. ”Mitä sinä yrität sanoa?”

”Että sinun ei ole pakko tulla sellaiseksi. Että minä en halua että sinusta tulee sellainen. Koska silloin minä… silloin me…”

Kulta pehmeni jälleen. Se kieppui ja pyörähteli tuhansina auringon pinnalla tanssivina purkauksina. Niin kirkkaina, että niihin katsominen sattui, muttei siltikään tahtonut kääntää katsettaan. Valvatti oli pieni kuu, jota tuo aurinko kieputti armottomasti otteessaan, pelkkä avaruuden halki painottomana sinkoava kivi. Aurinko veti häntä lähemmäs, ja säteet muuttuivat lämpimistä kuumiksi. Valvatti tiesi polttavansa itsensä, mutta sillä ei ollut väliä. Hän antoi valon korventaa itsensä kappaleiksi.

Geralt oli heistä se, joka teki ensimmäisen siirron. Valvatti tuskin ehti nähdä, kun Geraltin askeleet taittoivat tyhjän avaruuden heidän välillään. Kun hänen kätensä tarttuivat Valvatin käsiin ja vetivät heidän vartalonsa lähemmäs toisiaan. Hän vain tunsi auringon tulen. Vaikka hän sulki silmänsä, se poltteli hänen luomiensa takana. Tuhansina kipinöinä toisiinsa iskeytyvien huulten välillä. Aurinkotuuli pyyhki pitkin Valvatin kasvoja, juoksi alas selkärankaa ja paikoilleen jähmettyneitä raajoja. Sulaa kultaa virtasi hänen suonissaan.

Hän oli Geraltin. Geralt oli hänen.

Suudelma oli omistava ja raju mutta yhtä aikaa pehmeä ja kevyt. Aivan kuten valo saattoi sekä piiskata että koskettaa hellästi.

Kun se lopulta päättyi, Valvatti ei enää tuntenut kehoaan. Hän ei enää ollut edes varma siitä, oliko hänellä sellaista. Ehkä hän oli vain muuttunut aineettomaksi. Tyhjäksi tilaksi, jonka lävitse valo kulki.

”Geralt…” Valvatti kuiskasi. ”Mitä sinä oikein teit?”

”Pelastin sinut”, Geralt vastasi. ”Sanat ovat sinun vahvuutesi. Teot minun.”

Valvatti hymyili. Mutta tällä kertaa hän teki sen Geraltin huulia vasten.


« Viimeksi muokattu: 09.03.2020 20:51:19 kirjoittanut Rosmariini »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Hymyilyttävä ja romanttinen viimeinen osa! Eihän tässä ollenkaan osannut arvata, millaisesta pelastamisesta viimeisessä osassa on kyse, kun edellisissä kuitenkin oli ties mitä vastustajia! Senpä takia tuo loppu oli erityisen hieno <3 Geraltin silmien kuvailu on kaunista ja nuo aurinko ja kuu -vertaukset ja aurinkotuuli myös! Suosikkilauseeni olivat ehdottomsti nämä:

Lainaus
Suudelma oli omistava ja raju mutta yhtä aikaa pehmeä ja kevyt. Aivan kuten valo saattoi sekä piiskata että koskettaa hellästi.

Lainaus
Sanat ovat sinun vahvuutesi. Teot minun.

Kiitos tästä <3
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 240
Meh, olen odotellut, josko kommenttimehuvarastoni täyttyisi, mutta ilmeisesti en osaa sanoa muuta kuin että ihanaa ♥ :D

Lainaus
Valvatti kääntyi kannoillaan, mutta pysähtyi välittömästi Geraltin kultaisen katseen nähdessään. Se pyydysti Valvatin kuin perhosen, tarttui häneen kuin sudenkorennon siipeen. Valvatti ei edes yrittänyt päästää irti. Hän antautui.
Tämä oli lempikohtani.

Kiitos!

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Pura

  • demjin
  • ***
  • Viestejä: 1 179
  • brick by brick
Rakastan tätä. <3 Pidän tosi paljon siitä, että eka osa on kevyt ja humoristinen, toinen vakavampi ja filosofisempi ja kolmas taas tunteellinen. Nämä kaikki puolet löytyy niin sarjasta kuin kirjoistakin, ja olet tehnyt oikeutta kummallekin!

Myös hahmot tuntuvat tosi uskollisilta omille itselleen, Jaskier höpöttää ja musisoi ja pohtii kaikkea ihanan jaskiermaisesti, ja Geralt taas on jörö ja hiljainen, mutta kuitenkin lopulta niin rohkea, ja silloin kun hän puhuu, sanoilla on oikeasti väliä. Ja Yen! Yllätyin iloisesti kun Jaskier meni uskoutumaan hänelle, ja Yenin laittautumista oli kuvattu ihanasti, kuten myös hänen järkevyyttään ja suorasanaisuuttaan. <3

Tässä oli monessa kohtaa aivan ihanaa kuvailua, kuten
Lainaus
Valvatti kääntyi kannoillaan, mutta pysähtyi välittömästi Geraltin kultaisen katseen nähdessään. Se pyydysti Valvatin kuin perhosen, tarttui häneen kuin sudenkorennon siipeen.
ja
Lainaus
Kulta pehmeni jälleen. Se kieppui ja pyörähteli tuhansina auringon pinnalla tanssivina purkauksina. Niin kirkkaina, että niihin katsominen sattui, muttei siltikään tahtonut kääntää katsettaan. Valvatti oli pieni kuu, jota tuo aurinko kieputti armottomasti otteessaan, pelkkä avaruuden halki painottomana sinkoava kivi. Aurinko veti häntä lähemmäs, ja säteet muuttuivat lämpimistä kuumiksi. Valvatti tiesi polttavansa itsensä, mutta sillä ei ollut väliä. Hän antoi valon korventaa itsensä kappaleiksi.
ja
Lainaus
Geraltista huokuva jää oli muuttunut tuleksi. Hän oli nuotio, jonka kipinät hehkuivat kuumina Valvatin ihoa vasten. Jos hän tulisi enää yhtään lähemmäs, paloa ei voisi enää sammuttaa.
Täydellisiä!! <3<3<3 Kuvaat tunteita ja mietteitä kauniisti luonnonilmiöiden avulla, ja se sopii Geraltin luonteen kuvaamiseen ja Jaskierin runoilijansielulle tosi hyvin.

Kiitos tästä, pidin kovasti! Toivottavasti kirjoitat vielä lisää tällä parilla <3
look at the birds. even flying
is born
out of nothing
                            -- li-young lee

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Oi jee, kiitos kommenteista Thelina, Avaruuspiraatti ja Pura! Ilo, että päädyitte lukemaan tämän ja tykkäsitte lopetuksesta. <3 Ihanaa, että piditte noista käyttämistäni vertauksista, käytin kauheasti aikaa niiden miettimiseen. :"D Ylipäätään rakastan sitä kun kommenteissa nostetaan esille lainauksia, ja sitä teistä jokainen oli tehnyt. Tästä kaksikosta oli kyllä kiva kirjoittaa, etenkin kun Geralt ja Jaskier ovat keskenään niin erilaisia, mutta siitä huolimatta niin erottamaton parivaljakko.

Nyt minulla on toistaiseksi vielä Witcher-kirjakin kesken, joten intoa uuteen Geraskieriinkin saattaisi vielä löytyä! ;) Ilmoittelen sitten varmasti, jos tällaista on tulossa, niin pääsette sitten lukemaan. Kiitos vielä :-*


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

corvus

  • ***
  • Viestejä: 117
Oi kuinka hyvää luettavaa! Jokaisen osan alotus herättää heti mielenkiinnon ja hahmojen sanailu koukuttaa mukaansa. Tykkään kun Valvatti on niin oma itsensä, hän vain haluaa laulaa ja vaan jatkaa ja jatkaa eikä pysy hiljaa :D. Ja ihanaa kun Yennefer kannustaa Valvattia ja Valvatti siitä rohkaistuu. Yllätyin hieman että Geralt teki ensimmäisen siirron, mutta se sopi juoneen oikein hyvin!

Pidin myös jokaisessa osassa siellä taustalla enemmän tai vähemmän piilevästä moraalin pohdiskelusta. Itselleni ainakin tuli sellainen fiilis että nämä tekstit voisivat hyvin tapahtua jossakin välissä kirjoja (tai sarjaa/pelejä). Kiitos paljon!

Hazyel

  • Master of Godspeed
  • ***
  • Viestejä: 4 776
  • Not killing people is really hard.
Aah nyt kun olen lukenut ensimmäisen Noituri-kirjani niin onkin hyvä aika lukea vähän fanficcejä <3

Ahhh jo eka osa oli rakkaus <3 Tykästyin siihen, miten kerroit tarinaa kovin paljon itse kirjojen tyylisesti ja miten varsinkin Valvatti oli ihan tosi in-character! Voisin niin kuvitella Valvatin käyttäytyvän juuri tasan noin :D Minulle tuli tästä mieleen se tarina, kun Valvatti löysi lumotun pullon ja sai esiin pullonhengen... ainakaan hän ei ole oppinut mitään! Ja Valvatti on jotenkin niin suloinen aina uhotessaan ja ollessaan kuuntelematta Geraltin neuvoja, ja sitten hän onnistuu tekemään jotain mitä hän pelästyy ja rohkea Geralt tulee ja pelastaa <3 Ja sitten vielä se, kuinka Valvatti lopuksi laittaa koko jutun leikiksi :D Niin Valvattia!

Olet ihan oikeassa siinä, että tässä tokassa osassa Geralt oli enemmän Geralt kuin ekassa. Valvatti sen sijaan on itsensä tässäkin osassa, ärsyttävä (vaikka kyllä ihanakin!) ja sellainen ettei osaa lopettaa ajoissa :D Melkein kuin hän tahallaan kerjäisi ongelmia! Tämä kohta oli ihana:
Lainaus
Minua ei kuule liikuta pöllön pyllyn vertaa, jos aiheutan vähän pahennusta!
Pöllön pylly, ahahahahahaha alan käyttää tätä <3

Voihan Valvatti ja hänen sydänsurunsa <3 Yenneferin diagnosointi on ihana, ja Valvatin reaktio diagnoosiin on söpö :D Valvatin epäröinti on niin suloista ja tuollainen pieni pakoilu, joka ei sitten kuitenkaan onnistu, on jotenkin niin ihanan hassua <3

Lainaus
”Ainoa kerta? Valvatti, joka ikinen kerta kun menemme yhtään minnekään, sinä onnistut kerjäämään vaikeuksia puoleesi. Oli se sitten vihaisia vanhoja ukkoja, koska olet juoksennellut ympäriinsä kuksimassa heidän vaimojaan, tai sitten lauma ghouleja, koska jostain hemmetin syystä alat rämpyttämään luuttuasi keskellä hautausmaata.”
NIINPÄ VALVATTI! Pääsiköhän ehkä jokunen kerta unohtumaan...

Lainaus
”Sanat ovat sinun vahvuutesi. Teot minun.”
Viisaita sanoja, Geralt-kultaseni, viisaita sanoja.

Ah, rakastin muuten sitä, miten pitkin tätä tarinaa käytit niin monia eri sanoja Valvatista puhuessasi! Se oli ehdottomasti yksi parhaita juttuja kirjaa lukiessa, kun aina tuli uusi nimitys, jolla Valvattia kutsuttiin. Kuinkahan monella eri tavalla sitä voisikaan bardia luonnehtia :D

Kiitos, tämä teksti oli ihana! Saattaapi olla että jos kirjoitat lisää Noituria niin tulen ehdottomasti lukemaan nekin :3
"When I say it doesn't hurt me, that means I can bear it."

niiina

  • Ylikuolonsyöjä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 5 592
  • Malfoysexual
Ensimmäistä kertaa oikeastaan The Witcher tekstin kimpussa. Sarjan ensimmäinen kausi on tullut katsottua, mutta muuta pohjaa minulla ei tähän ole. Hahmot on kyllä sitä kautta tuttuja. En ole itse koskaan oikein jostain syystä lämmennyt kuin hetille, mutta kai minä hieman pystyn näkemään tämänkin kuvion toimivuuden.

Kirjoitat todella hyvin, mielestäni tässä oli todella kauniita lauseita, sekä monessa kohdassa myös tuli naurahdettua. Olet mielestäni saanut vangittua hahmojen luonteet todella hyvin tähän. Tässä tavallaan päästiin vähän kokemaan koko skaala, on huumoria, syvällisempää sydänsurua, seikkailua yms. Pidin tästä kovasti!

Lainaus
”Ei ainakaan sitä.” Geralt oli alkanut hidastaa hevosensa käyntiä. ”Laulaminen saa nyt riittää. Kylä näkyy jo.”

”Minä en näe mitään”, Valvatti valitti. ”Oikea hernerokkasumu. Ainoastaan haju puuttuu. Oi – ei sittenkään. Nyt minä haistan sen.”

Tämä oli yksi kohta, missä jostain syystä alkoi naurattamaan. Kai sain niin vahvan mielikuvan tilanteesta. :D

Viimeisessä osassa taas oli varsinkin loppukohtaus todella kaunis.

Lainaus
Valvatti kääntyi kannoillaan, mutta pysähtyi välittömästi Geraltin kultaisen katseen nähdessään. Se pyydysti Valvatin kuin perhosen, tarttui häneen kuin sudenkorennon siipeen. Valvatti ei edes yrittänyt päästää irti. Hän antautui.
<3

Lainaus
”Geralt…” Valvatti kuiskasi. ”Mitä sinä oikein teit?”

”Pelastin sinut”, Geralt vastasi. ”Sanat ovat sinun vahvuutesi. Teot minun.”
Varsinkin tuossa viimeisessä lauseessa tavallaan nivoutuu näiden kahden luonteiden erilaisuus ja mielestäni tuo oli ihanasti tuotu tähän myös keskustelun muodossa! Kauniita repliikkejä sekä lauseita.

Kiitos tästä lukukokemuksesta ja en näkisi tämän jälkeen ollenkaan mahdottomana lukea näistä kahdesta jopa lisääkin. Pahoittelut, etten saa jotenkin kommenttiini mitään fiksua, mitä edelliset ei olisi jo sanonut, mutta kiitoskiitos. <3

niiina
Dramione

Vuorna

  • tahdonalainen
  • ***
  • Viestejä: 932
Iltaa! Geralt/Valvatti on sellainen paritus, josta lukeminen yleensä parantaa fiilistä oikein toden teolla, ja niin kävi nytkin. Kunnia siitä ei kuitenkaan kuulu pelkästään paritukselle itselleen, vaan ehdottomasti tälle tekstille! Tämä ilahdutti minua valtavasti, 3 kertaa kun -rakenne sopi tähän vallan mainiosti ja osien erilaiset tunnelmat pitivät mielenkiintoa yllä entisestään, toki ne kuitenkin loivat hienon kokonaisuuden yhdessä.

Pidin tosi paljon tuosta ekan osan kesäisen seikkailullisesta tunnelmasta. Valvatin tylsistyminen huokui varmaan kilometrien päähän ja siitä seurannut lauluhetki oli mukavaa luettavaa. Harmi sinänsä että se houkutteli paikalle hirviön, mutta senhän takia Valvatilla on ikioma noituri mukana ja valmiina pelastustehtäviin ;D Valvatin ja Geraltin sanailu ja persoonat noin ylipäänsäkin olivat erittäin onnistuneita niin tässä osassa kuin kaikissa muissakin, osaat selkeästi kirjoittaa heitä erinomaisen hyvin.

Lainaus
Valvatti raotti silmiään. Ensimmäisenä hän näki Geraltin. Noituri seisoi yhä pystyssä, aurinko suoraan hänen takanaan niin, että se piirsi valkoisen kehän hänen hiustensa ympärille. Mutta hänen keltaisissa silmissään oli toinen aurinko. Se poltti Valvattia kuin tulinen rauta.
Ai että, olipahan hieno kappale! Minusta on aina kiva lukea sitä, miten Valvatti näkee Geraltin erilaisissa tilanteissa, ja tässä kohdassa se kuvailu oli minusta erityisen onnistunutta!

Ensimmäisen osan keveys ilahdutti, mutta tykkäsin myös tuosta tokan osan syvällisyydestä ja vakavuudesta. Sen avulla sekä Geraltista että Valvatista tuli esille uudenlaisiakin piirteitä, mikä toi kivaa monipuolisuutta tähän tekstiin. Erityisesti Valvatti ihastutti tässä osassa, hänen dialoginsa oli erinomaista ja toi varsinkin alussa semmoista kevyttä huumoria mukaan. Toki myös se syvällisempi pohdinta noitureiden puolueettomuudesta oli mainiota ja mielenkiintoistakin.

Lainaus
”Olen jo menettänyt tarpeeksi. En voi menettää enää enempää.”
Geraaaaaaalt! Oi, tykkään niin kovasti tämmöisestä, kun normaalisti vähäpuheinen ja tunteille allerginen Geralt osoittaakin omien tunteittensa syvyyden ja sitten Valvatti ei lainkaan ymmärrä, mistä on kyse. Uskomattoman upeaa ja hienoa.

Pihalla oleva Valvatti on myös tosi kiva ja erinomaisen viihdyttävä, ja sen takia tykkäsinkin tuosta Yenneferin ja Valvatin keskustelusta. Pidin myös siitä, millaisena Yenneferin tässä kuvasit, avulias Yen oli oikein mukavaa vaihtelua sille, millaisena oon hänet ehkä useammin tottunut varsinkin Geraskier-ficeissä lukemaan. Valvatin hermostuneisuus ja epäröinti omien tunteidensa edessä oli sympaattista, ja erityisesti se, miten hän melkein kuin päivysti Geraltin ovella koputtamista harkitsemassa. Onneksi Geralt saapui kaikessa noiturimaisessa saastaisuudessaan pelastamaan bardinsa <3 Ihana loppu ihan tosi kivalle tekstille!

Lainaus
”Tässä ei ollut kyse siitä. Geralt… silloin kun näin sen ihmissuden, näin siinä sinut. Joskus sinua katsoessasi unohdan, että sinäkin olet ihminen. Ja mietin vain sitä, että käyköhän yksinäisille noitureille sillä tavalla. Että kun he tappavat tarpeeksi hirviöitä, siitä tulee heidän luontonsa. He alkavat vältellä ihmisiä ja elävät vain löytääkseen seuraavan kohteensa. Aivan kuten ne hirviöt.”
Äää, ihana Valvatti. Tosi hienoa pohdintaa ja mainio oivallus!

Tätä oli ihana lukea, kokonaisuutena tää oli todella onnistunut ja monipuolinen teksti. Kieli oli ihastuttavan rikasta ja erityisen paljon nautin hahmojen dialogista. Olipahan kiva lukukokemus, kiitos tosi paljon tämän kirjoittamisesta!
i'm planning to build a whole new beautiful life here. one where, in my own small way, i can make the world a better place.