Ficin nimi: Taivas ei kerro
Fandom: Kaksosauringot
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: Haikea talvitunnelmointi
Ikäraja: S
Henkilöt: Corildon ja Aleia (voi ajatella parituksella tai ilman)
Yhteenveto: ”Kuka minä olen?” hän kuiskaa hiljaa, saamatta yötaivaalta vastausta. Vastuunvapautus: Kaikesta Erika Vikin luomasta kunnia kuuluu hänelle, enkä minä hyödy tästä mitenkään.
A/N: Hyvää joulua
Odo! Minun teki mieli kirjoittaa jotakin
Kaksosauringot-sarjasta ja sinun joulutoiveissasi oli mm. talvinen ficci ja tutustuminen kirjoittajan suosikkifandomiin. En tiedä oletko lukenut kyseisiä kirjoja, mutta ne kuuluvat viime vuosien fantasiasuosikkeihini, eikä tämä ficci spoilaa mitään, mikä ei kirjan alkupuolella tulisi muutenkin ilmi. Kukin raapale on 150 sanaa. Taustatiedoksi: seleesit ovat aisteiltaan ylivertaiset lajin edustajia, jotka kykenevät kanavoimaan mahtia ylimääräisen aistinsa, ”toisen pulssin”, avulla.
Taivas ei kerroAleia vetää susiturkkia päälleen ja penkoo toiveikkaana Corildonin hattuhyllyllä olevaa koria löytääkseen itselleen käsineet. Hänellä on saapuessaan ollut vain yksi kastunut nahkarukkanen, joka on kakluunin edustalla kuivuessaan kovettunut koppuraksi ja on parittomana muutenkin käyttökelvoton. Aleia löytää korin pohjalta ruskeanharmaat neulakintaat, jotka ovat arkisesta ulkomuodostaan huolimatta materiaaliltaan ylellisen pehmeän tuntuista villaa. Ne ovat hieman isot, mutteivät liian, sillä myös Corildonin kädet ovat sirot ja ketteräsormiset.
Juuri kun Aleia aikoo astua tähtikirkkaaseen yöhön, eteishallin ylätasanteelta työhuoneeseen johtava ovi narahtaa hiljaa auki.
”Sinuna en menisi näin pimeällä kovin kauas talosta”, Corildon sanoo, kun Aleia käännähtää kohti äänen aiheuttajaa. ”Tundrahukat ovat edelleen liikkeellä.”
Aleia katsoo suoraan seleesimiehen kellanvihreisiin silmiin, sanomatta mitään. Aamutakkiin ja lampaanvillaisiin tohveleihin puketunut Corildon tuijottaa häntä vakavana. Valkoiset hiukset on sutaistu taakse ja kädessä on kristallinen viskilasi, jonka pohjalla kullanruskea neste välkehtii öljylampun lepattavan liekin valossa.
Aleia laittaa pipon päähänsä ja painaa ovenkahvan alas.
”Pysyttelen pihassa”, hän lupaa ja katoaa ulos.
~*~*~ Lumimyräkkä on viimeinkin tauonnut, mutta kukaan ei ole luonut viikon mittaan satanutta puuterilunta pois pihapolulta. Aleia kahlaa lähes polvenkorkuisessa hangessa kohti porttia, välittämättä saappaiden sisään pöllyävästä lumesta, joka kastelee polvisukkien varret ja takertuu hameen helmaan. Ulkovalot luovat varjoja pehmeään kimallukseen, jonka poikki kulkee ristiin rastiin pieniä tunnistamattomia tassunjälkiä.
Neljä päivää sitten Corildon on löytänyt hänet portilta tiedottomana ja lähes lumeen hautautuneena. Aleia tuijottaa portin eteen kasautunutta kinosta ja kaivelee mielestään edes pienintä vihjettä siitä, miten hänen kaltaisensa nuori nainen on päätynyt tänne, Seuran leivissä olevan seleesin taloon.
Tyhjyys.
Hän ei edelleenkään muista mitään. Edes kuunvalossa erottuva hämärä maisema ei näytä millään lailla tutulta, vaikka hänen on täytynyt kulkea sen läpi tänne päästäkseen. Pakkanen nipistelee Aleian poskia ja huurruttaa pipon alta karanneet ruskeat hiussuortuvat valkoiseksi. Hän katsoo ylös tähtiin, joiden kirkkaissa kuvioissa on jotakin tuttua, vaikka hän ei osaa nimetä niistä yhtäkään.
”Kuka minä olen?” hän kuiskaa hiljaa, saamatta yötaivaalta vastausta.
~*~*~ ”Loreldonin nimissä, tulisit jo sisälle”, Corildon sanoo ovenraosta. ”Siellähän jäätyy.”
Aleia havahtuu mietteistään ja huomaa kadottaneensa täysin ajantajun. Neulakintaista huolimatta sormista on lähtenyt tunto ja yksinäinen kyynel on jäätynyt poskelle. Kuinka pitkään hän oikein on seisonut hangessa?
Ääneti hän kahlaa takaisin talolle ja sisään ovesta, jota Corildon pitelee auki, hytisten ohuessa aamutakissaan. Aleia riisuu märät sukkansa saappaiden mukana ja ripustaa susiturkin naulakkoon. Uusia kyyneleitä kerääntyy kirvelemään silmänurkkiin, eikä hän edes yritä piilottaa niitä Corildonilta.
Seleesimies näyttää väsyneenä ja huolestuneena vuosiaan vanhemmalta, vaikkei voi olla kuin korkeintaan neljänkymmenen. Corildon koskettaa hänen hihaansa empien, kai lohdutuksen eleenä.
”Luuletko, että saan koskaan muistiani takaisin?” Aleia kysyy hiljaa ja hytisee yhtäkkiä kuin olisi yhä pakkasessa. Corildon huokaisee ja vetää hänet varovasti lähelleen, lämpimään halaukseen. Aleia haistaa häivähdyksen viskiä ja eilistä partavettä.
”En tiedä… mutta lupaan sinulle, että teen kaikkeni selvittääkseni, onko mitään tehtävissä. Kyllä kaikki järjestyy.”
Aleia ei voi muuta kuin luottaa hänen sanaansa.