Title: Katastrofimielikuva
Author: Jazz*
Beta: Möykky (tuhannet kiitokset!)
Disclaimer: En saa tästä rahaa. Rowling omistaa kaiken Pottereihin liittyvän.
Rating: S
Pairing: Harry/Voldemort
Genre: angst
Warnings: eräänlainen mind-fuck, hieman ahdistavaa tekstiä
Summary: Suunnatonta pelkoa, ikuista yhdessäoloa, kimeää naurua ja pilkkaa.A/N Snapu on Pyörylä toivoi Harry/Voldemort-ficciä Barlow Girl-nimisen artistin Never Alone-biisistä. Kyllä Jazz* toteuttaa. : D Lyriikat Never Aloneen löytyvät
täältä. Ja kai tiedätte, että arvostan kommentteja (jopa niitä ihkutuksia).
// Nykyään
Podfic-versio kuunneltavissa!
KatastrofimielikuvaOdotin häntä tänäänkin.
Olin jo tottunut synkimmistä pohjukoistani nouseviin kiehkuroihin, jotka limaisesti mieleni kantta kiiveten mustasivat minut. Joka päivä, joskus kahdestikin, useasti yhden kuunkierron aikana, hän oli siellä.
Suuni pielet kääntyivät maaniseen virneeseen ja sivelin poskiani, suoristin silmälasini, kiskoin hellästi hiuksiani. Ja tiesin, että hän sai minut tekemään sen kaiken. Jalkani, ne notkahtelivat, käteni hikosivat kylmiin karpaloihin, vatsani pohjaa viilsi.
Tarvitsin häntä tänäänkin.
Olin jo tottunut häneen, käpertyneenä sitkeään pimeyteen tai kopeana koputtelemaan silmäni taustoja, kirvoittaen ja kiusoitellen kyyneliä.
Hän täytti hiljaisuuden, sillä yksinkin huulieni ollessa sinetöidyt, kykenin kuulemaan ivaavia ja sihiseviä naurahduksia. Sanoihinkin tartuin, kynsin ja hampain, vaikka ne olivat loukkaavia. Loukkaavampia kuin tuhannet kiroukset tai tikarit, sillä ne upposivat syvälle, syvälle, syvemmälle kuin hän edes ymmärsi.
Mutten nähnyt häntä tänäänkään.
Olin jo tottunut siihen kolkkoon kaiuntaan, kun hän vingutti ja venytti sieluani kuin pahaista viulua. Eniten minua ahdisti se, ettei ollut tietä jota pitkin paeta. Kaipasin tuntematonta, häntä vierelleni, lähelleni, samaan elämään.
Joskus kuljetin kättäni paljaalla olkapäälläni, tunsin hänen kalpeutensa sitä vasten painautuneena, pitkien kynsien hieroessa kevyesti luista leukaperääni. Selkääni vasten tunsin hänen rintakehänsä, jota ei oikeasti edes ollut, kohoilevan hiljalleen olemattomien hengenvetojen tahtiin.
En ole yksin vieläkään.
Olin jo tottunut siihen, että laskin kaiken hänen varaansa. Sysäsin hänelle luottamukseni, uskoni, rohkeuteni, rakkauteni. Mitä sain palkaksi?
Aina kun toivoin, ja silloin kun en toivonutkaan, hän oli siellä. Katkerat kyyneleetkin vuodatin, hänen seuratessaan vieressä.
Ja olen varma, kerran hän vavahti, kuin olisi minua säälinyt.
Suunnatonta pelkoa, ikuista yhdessäoloa, kimeää naurua ja pilkkaa.
Olenko rakastunut olemattomaan, ei keneenkään?
