Nimi: Hieno sipuliverkko
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: ficletin poikanen
Ikäraja: S
Paritus: George Litefoot/J. Bazemore
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tämä sijoittuu aikaan hiukan ennen jaksoa Jago & Litefoot Forever, jossa käy ilmi, että professori Litefoot vietti uuttavuotta vanhan opiskeluaikaisen ystävänsä, arkeologi Jean Bazemoren, luona. Canonissa annetaan ymmärtää, että proffalla ja Bazemorella ollut nuorena vispilänkauppaa ja edelleen pientä kipinää. Kapuloita rattaisiin laittaa vaan se, että opiskellessaan 1860-luvulla Jeanin alias oli John, ja Litefoot diggaillee miehistä, että sikäli.
Hieno sipuliverkko
Edes paperirasioihin viikattuja silkkisukkia hypistellessään professori Litefootille ei tullut mieleen, ettei viattomaksi tarkoitettua uudenvuodenlahjaa voinut ostaa alusasuliikkeestä. Italialainen myyjä oli esitellyt jos jonkinlaiset sukkanauhavyöt ja pantaloonit, mutta Litefoot mieltyi eniten kuohuviinin lailla kimalteleviin pitkiin sukkiin. Kysyttäessä hän oli tiedemiehen viileydellä myöntänyt pitävänsä niistä sensuellissa mielessä. Ne tuntuivat hänen lääkärinsormiinsa ylellisiltä.
Eikä myyjän kaksimieliseksi tarkoitettu onnentoivotuskaan herättänyt Litefootia harkitsemaan. Hän otti ajurin laatikko kainalossaan, tuntien itsensä hyvinkin nokkelaksi. Naisethan pitivät hepeneistä? Ja tämä sukkapari maksoi kokonaista guinean, eli kaksikymmentäyksi šillinkiä. Luulisi nirsommallekin kelpaavan, mutta Herra sen yksin tietää, minkälainen temperamentti oli neiti Bazemorelle suotu.
Neiti Bazemore oli palannut Kreetalta vuoden työrupeaman jälkeen Lontooseen. Paikalliset viranomaiset olivat kuulemma brittiläisiin verrattuna säällisiä, eikä heidän hätyyttelyyn oltu tarvittu kovempia otteita. Litefoot oli päättänyt jättää kertomatta kotopuolen virkavallalle Bazemoren olleen syyllinen lehdissä taivasteltuun valtionrautatieyhtiöntunnelin räjäyttämiseen. Kukaan kun ei ollut loukkaantunut… Sitä paitsi, räjähdys sattumalta tuhosi maan alla petoa palvoneiden satanistien suunnitelmat. Jos Litefoot olisi aloittanut hänen tekemistensä moralisoinnin, niin se olisi ollut yksi loppumaton suo. Sanotaanko nyt sitten vaikka, että heidän ystävyytensä oli pahe siinä missä tupakointikin: liian nautinnollista lopetettavaksi.
Siitä huolimatta, ettei Litefoot ollut kielinyt sanaakaan, Bazemore oli suorastaan juossut kanaalin yli mantereelle. Jos Litefoot tunsi sydämessään pistoksen, niin ei se ollut kovin karvas. Hän oli ilahtunut kutsusta juhlistaa uuttavuotta hänen kanssaan. Vuodenvaihde oli teatterialalla kiireinen, eikä herra Jagoa ollut mahdollista hillitä elementissään. Ehkä Litefoot oli mustasukkainen… mutta vain sen tähden, ettei hän itse ollut taiteissa sen vertaa lahjakas, että olisi ollut mieltä roikkua Jagon käsipuolessa.
Neiti Bazemoren asunnon ovi oli tullessa auki. Hän istui erkkerissä, jalat keittiönjakkaralle nostettuna.
”Jättäydyitkö tahallasi korttelin toiseen päähän, ettet vahingossakaan olisi etuajassa?” Bazemore tylytti, mutta hänen silmäkulmansa olivat ilosta rypyillään. Hän hypisteli kädessään sitä samaa sikarirasiaa, jonka hän oli kolmekymmentä vuotta sitten varastanut humanistisen tiedekunnan dekaanilta. Mies oli kuulemma käynyt hänen hermoilleen.
”Lusiferia, George-rakas?”
Professori Litefoot kaivoi taskustaan tulitikkuaskin. Sen jälkeen hän ojensi sukkarasian. Neiti Bazemore katsoi sen röyhkeänpunaista rusettia pitkään, sitten taas Litefootia, pidempään. Hän rapisteli paperin auki ja veti esiin nuo hienot guinean sukat, joihin hän melkein heti poltti sikarillaan reiän. Litefoot tajusi vasta silloin, että hänen lahjassaan oli kenties subtekstuaalista vikaa.
”Oliko matkasi minkälainen? Teittekö mitään suuria löytöjä?” Litefoot kysyi, vaan tuskin kampakeramiikasta oli puheenaiheenvaihtajaksi. Sanottakoon, että vaikka neiti Bazemore oli pannut tukkansa näyttävälle kampaukselle, ja että hänen muotonsa olivat norjat, oli hänellä yllään miesten sakettitakki ja suorat housut. Guinean reisisukat siihen yhdistettynä oli kuin poikkeuksellisen typerä vitsi.
”Kuule, George… ” aloitti Bazemore. Hän rypisti sukat takaisin laatikkoon.
”Onko tämä tapasi piikitellä minua siitä, että hakkailin sinua silloin viime vuonna? Totta kai hakkailin! Minä ihailen sinua. Olen aina pitänyt sinusta, vaikka oletkin tuollainen ylisäyseä hiiri. Olisi ollut etevää jatkaa siitä mihin nuorena jäätiin. Yh, että osaakin maistua vanha suola kurkunpäässä... juotko sherryn, jos minäkin otan?”
”Jean...”
Bazemore nyrpisti nenäänsä, kuin Litefoot olisi sanonut jotain kuvottavaa.
”Tuo nimi, vaikka omani onkin, ei sovi suuhusi.”
Litefootille tuli paha mieli. Hän näet tajusi ajatelleensa Bazemorea vain jonain naiselävänä sen sijaan, että olisi muistanut häntä vanhana ystävänä. Jean Bazemore ei ollut millään merkittävällä tavalla erilainen kuin se John Bazemore, joka tapasi loisia hänen opiskelijahuoneistoissaan. Litefoot oli ollut häneen ihastunut, kerran. Mitä se silkkipytyn kehuminen oli ollut kuin nuoren Litefootin kömpelö yritys tuoda esiin tunteitaan? Ainakaan se ei sukkien tapaan ollut mikään vahinko, eikä Bazemore ollut sitä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen unohtanut. Mutta neiti Bazemore ansaitsi jonkun, joka rakastaisi häntä yhtä paljon naisena kuin miehenäkin.
Sherry oli kuivaa. Viisampi sanoisi, ettei se ole mikään janojuoma olekaan.
”No. Voihan noissa säilyttää vaikka sipuleita, jos et niitä jalkaasi huoli”, tokaisi Litefoot viimein, ja oli niin helpottunut, kun Bazemore sitten korskahti nauramaan.
FIN
