Kirjoittaja Aihe: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32  (Luettu 26967 kertaa)

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Ficin nimi: Kasvoton
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: fantasia
Haaste: Olipa kerran... eli ammenna sadusta -haaste
A/N: Perustuu löyhästi Aladdin ja taikalamppu-tarinaan sekä Dungeons & Dragons-kampanjaan ”The Ghosts of Saltmarsh”. Kiitosta hyvistä ideoista kuuluu siis myös ihanalle DnD-porukalleni.
Varoitukset: Käsittelyssä ajoittain synkkiä aiheita, kuten itsetuhoisuus ja seksiin pakottaminen. Näitä ei kuitenkaan käsitellä graafisesti, ja varoitetaan erikseen.
Yhteenveto: Nevis on salamurhaaja, joka vaihtaa kasvoja kuin paitaa. Yhdellä hetkellä hän on viisas vanha mies, toisella nuori haltiaprinssi, kolmannella kaunis matkalainen eksoottisesta maasta. Hänen kasvonsa eivät koskaan pysy kauaa samana. Mutta kasvojen mukana tulee muutakin: kokonainen elämä. Ja mitä useampia kasvoja hän kokeilee, sitä enemmän hän kadottaa itsestään. Eikä oikeiden kasvojensa löytäminen olekaan niin helppoa, kun on tehnyt sopimuksen toivomushengen kanssa.

KASVOTON

Sisällys


I. Tappajan silmät

Legioona etsi tappajaa kymmenennessä korttelissa.

Oli lauantaiaamu, ja ylätori pursusi väkeä. Se oli varsinainen aistien sekametelisoppa. Kulmikkaiden kauppakojujen yllä riippui kankaita kaikissa sateenkaaren väreissä. Kauppiaat huusivat tarjouksia kymmenellä eri kielellä. Ilmassa leijaili rasvan, palavan puun ja tuhannen tuoksun sekoitus.

Kaiken tuon keskellä nahanvaihtaja loikkasi ihosta toiseen kuin nahkansa luova käärme. Ensin hän oli siivoton, nuori kerjäläispoika, jonka silmissä kyti pelko ja nälkä. Pienet, paljaat jalat tömähtelivät katukivetystä vasten, kunnes hän törmäsi lujaa paksumahaiseen kauppiaaseen, jolla oli yllään vihreä baskeri ja samettinuttu. 

”Häivy siitä”, kauppias ärjäisi. Kerjäläispoika käänsi selkänsä kauppiaalle häpeä poskillaan poltellen. Hän puristi tyhjät kätensä nyrkkeihin ja tunsi…

            …rahapussin painon kädellään. Kolikot kilisivät hänen heittäessään pussia ilmaan kerran, kahdesti. Kaikkialla minne hän kääntyi, hän haistoi rahan tuoksun. Ylpeys paisui hänen rintakehässään hänen tiedostaessaan, kuinka erinomaiset kaupat hän oli tehnyt sinä aamuna. Edes jaloissa pyörivät kerjäläiset eivät lannistaneet hänen hyvää tuultaan. 

Äkkiä rahan tuoksu peittyi huumaavan vahvan parfyymin alle. Ruusua ja kamomillaa. Kauppiaan nenä kääntyi tuoksun lähdettä kohti. Neitokainen lipui väkijoukon läpi jumalattaren sulokkuudella. Pitkä mekko tai törmäilevät ohikulkijat eivät vaikuttaneet lainkaan hidastavan hänen kulkuaan. Naisen muhkeat kiharat olivat kiiltävän kuparin väriset, ja ne aaltoilivat hänen liikkuessaan kuin vesi.

Samalla hetkellä kauppias tiesi täsmälleen, mitä hänen päivästään vielä puuttui.

Kauppias lähestyi naista väkijoukon halki. Hän kosketti kädellään tämän olkapäätä, jolloin nainen kääntyi ympäri. Hiukset heilahtivat, paljastaen parin teräviä korvia. Nainen oli haltia.

Kauppias riuhtaisi kätensä irti kuin olisi koskettanut elävää käärmettä. 

”Pahoitteluni. Luulin sinua joksikin toiseksi.”

”Saat anteeksi”, nainen sanoi. Hymy oli hopeinen kuunsirppi kultaisten kasvojen keskellä, mutta silmät eivät hymyilleet. Ne olivat kirkkaanvihreät. Ja kylmät.

Haltianainen katosi paikalta. Kauppias pudisti päätään karistaakseen naisen tuoksun sieraimistaan. Hän kääntyi ruokakojua kohti ja haistoi…

            …ihmisiä, kaikkialla. Likaisia, ahneita ja törkeitä ihmisiä, jotka eivät osanneet pitää näppejään erossa siitä, mikä ei heille kuulunut. Nytkin haltianainen saattoi tuntea heidän katseensa ihollaan, ahmien, kosketellen tahmaisilla ja tautisilla näpeillään. Haltiatar pidätteli hengitystään astellessaan torin poikki, ohitse rumaa ja merkityksetöntä rihkamaa myyvien kaupustelijoiden, joista jokainen kuvitteli heidän työnsä olevan jollain lailla erityistä.
 
”Käänny tänne, kaunokainen! Leninki hiustesi punaan!”

”Ilahduta miehet kauniilla tuoksulla! Syreeniä, kanervaa, ruusunmarjaa…”

”Osta täältä Nelenen riipus hedelmällisyydellesi! Tai Ileian medaljonki, rakkautta varten!”

”Korkealaatuisia jalokiviä, aitoa kääpiöiden käsityötä!”

Puoskareita. Huijareita jokaikinen. He palvoivat vääriä jumalia, puhuivat väärää kieltä, vannoivat väärien asioiden nimeen. He näkivät hänessä pelkät kauniit kasvot. Lihankimpaleen, josta jäisi syömisen jälkeen jäljelle vain kasa koluttuja luita.

Haltiatar saavutti määränpäänsä. Päätykoju oli koruton ja koristeltu pelkin mustanruskein nahkaremmein. Ilmassa tuoksui metalli ja öljy. Asekauppiaan silmät olivat mustat ja kuolleet kuin hailla. Ne eivät olleet kauppiaan silmät. 

”Falael, sisar”, asekauppias tervehti häntä omalla kielellään. Tummien hiusten takaa pilkisti terävä korvalehti, mutta leukaa peittävä parta paljasti hänen olevan puoliksi ihminen. ”Mitä otat tällä kertaa?”

”Parhaimman jousesi, veli”, haltiatar vastasi. Hän painoi rahapussin kauppiaan kämmenelle. Sen sisällä ei kilissyt kultaa, vaan haltiakiviä. Pussi värähteli hienoisesti vaihtaessaan omistajaansa.

Asekauppias kumartui pöydän alle ja kaivoi sieltä koristeellisen pitkäjousen, joka oli valmistettu hopeisesta puusta. Haltianainen tarttui jouseen ja väläytti asekauppiaalle hymyn, joka oli kuin veitsi. Haltiatar pani jousen selkäänsä, katosi väkijoukkoon, ja kuuli…

            …kuinka metalliset panssarit kolisivat legioonan edetessä kömpelösti väkijoukon halki. Heitä oli kymmenen, ja he haravoivat väkijoukkoa sokkona, yhä etsien sitä samaa, pelästynyttä kerjäläispoikaa, joka pakeni heidän hyppysistään alatorilla. He eivät ikinä löytäisi häntä sen väkijoukon lomasta. Eivät sellaisenaan.

Mustasilmäinen puolihaltia puski tiensä torin reunalle ja kiipesi ketterästi katolle, läheisen kojun kattoa apuna käyttäen. Puolihaltia etsiytyi tähystyspaikalle kivisen savupiipun taakse, tiiraillen alas täpötäydelle torille. Legioonalaiset olivat kimaltavia kultakaloja värikkään ihmismeren keskellä. 

Legioonalaisilla oli varjo. Vaikka he tekivät parhaansa kääntääkseen huomion pois kumppanistaan, he eivät huijanneet puolihaltian herkistyneitä aisteja. Varjo oli lyhyt, ja tämä oli pukeutunut pikimustaan, hupulliseen viittaan, joka peitti alleen tämän kasvot. Puolihaltia olisi kuitenkin tunnistanut ne missä tahansa, jopa unissaan. 

Aivan kuin aavistaen itseensä kohdistuvan ajatuksen, maagi kohotti kasvonsa ja kohtasi puolihaltian katseen väkijoukon poikki. Silmäkuopissa välähti sininen tuli. Sanaakaan sanomatta, maagi osoitti sormellaan puolihaltiaa kohti ja piirsi loitsumerkin kasvojensa eteen.

Magia rätisi ilmassa, väreili kuin horisontti kuumana kesäpäivänä. Puolihaltian kasvoja alkoi kuumottaa. Kuiva iho muuttui rasvaiseksi. Sänki putoili leualta. Naamio suli hänen kasvoiltaan kuin vaha. Mustat hiukset saivat hopeaisen sävyn. Silmät eivät olleet enää tummat, vaan kirjavan väkijoukon väriset.
 
Legioona vyöryi häntä kohti kultaisena aaltona.

”Tyhjentäkää tori!” legioonan komentaja huusi. ”Tehkää tilaa!”

Väkijoukosta kantautui hämmentynyttä mutinaa. Huutoja. Kiihtynyttä puheensorinaa.

”Ottakaa tappaja kiinni!”

Tappaja näki aallon tulevan, muttei tuntenut pelkoa. Kovettuneet sormet tapasivat vyölle kiinnitetyn tikarin kahvan. Teräs kuiskasi päästessään vapauteen. Tappaja veti henkeä ja tähtäsi. Kuiskaus voimistui käskyksi. Tikari irtosi hänen kädestään. Käskystä kasvoi huuto, joka peitti ensimmäisen legioonalaisen kuolonkorinan alleen. Verta ropisi mukulakivien väliseen tilaan.

Toinen veitsi. Kuiskaus, käsky, huuto. Korinaa. Verta.

”Seis!” käsky kuului lähempää. ”Laske veitsi! SEI-”

Lause katkesi kesken. Kolmannen tikarin terä lävisti ilman, ja sen jälkeen ihon. Aukiolle puhkesi kaaos. Korkeita huutoja. Askelten alla pöllyävää maata. Kaatuneita kojuja ja alleen tallottuja vihanneksia. Ihmismassa liikkui aukiolla edestakaisin kuin kahteen eri suuntaan väänneltävä pullataikina. 

Sekasorto tarjosi väylän paeta. Tappaja liukui alas harjakattoa pitkin aukion vastakkaiselle puolelle. Katu, jolle hän laskeutui, oli pimeä ja autio. Torin äänet kantautuivat kauas, ja ilmassa leijaili yhä magian otsonimainen tuoksu. 

Tappaja juoksi. Hän seurasi kapeaa katua alaspäin olkansa taakse vilkuillen, kunnes oli varma siitä, että oli eksyttänyt jahtaajansa. Hän pysähtyi hämärälle sivukadulle, jolle läheinen pesula oli heittänyt jätevetensä. Tappaja kumartui veden varaan ja alkoi pestä käsiään pakonomaisesti, vaikka ne olivat jo valmiiksi verestä puhtaat. Kun hän viimein lopetti, kädet olivat likaisemmat kuin ennen pesua.

Tappaja oli vaihtanut nahkaansa sinä päivänä monta kertaa. Mutta toisin kuin perhonen joka nahkansa luotuaan kuoriutui uudestisyntyneenä, tappaja ei tuntenut oloaan kevyemmäksi. Jokainen uusi nahka jätti kevyen kuoren hänen oman itsensä ympärille, kunnes hänen yllään oli kerros kerrokselta kuollutta ihoa, jota hän ei koskaan saanut raaputettua pois. Kunnes hän ei enää edes muistanut, miltä hänen oma nahkansa oli tuntunut.
 
Tappajan silmät olivat mustat kuin katu hänen ympärillään, mutta nämä eivät olleet torin asekauppiaan kuolleet silmät, tai kuparihiuksisen haltiattaren vihreät smaragdit. Ne eivät olleet ahneet viirut möhömahaisen kauppiaan kasvoilla, eivätkä nuoren kerjäläispojan nälkiintyneet silmät.

Nämä silmät kuuluivat tappajalle, joka oli väsynyt tappamiseen.
« Viimeksi muokattu: 13.07.2022 14:38:03 kirjoittanut Rosmariini »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 712
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Ensinnäkin, tarinan idea on aivan loistava. Se lumosi heti alkusanoista lähtien. :)

Eikä tarina itsessään siitä jälkeen jäänyt. Se eteni elokuvamaisen hengästyttävään tapaan, niin että tuntui melkein hassulta, kun se ei siitä vielä jatkunutkaan. Odotan siis uteliaana miten kertomus etenee.

Jäin hieman pohdiskelemaan tuota siirtymää. Hyppäsikö Nevis ikään kuin aineettomana toisen ihmisen olemukseen, ja jos, niin kuinka kehon omistajalle siinä rytätässä mahtoi käydä - vai huomasiko tämä vaivihkaista vierastaan lainkaan? Vai kopioiko hän vain näkemänsä hahmon itselleen, jolloin markkinoilla liikkui hetken aikaa kaksi aivan identtistä olentoa? Mielikuvani oli enemmän aiemman kaltainen, mutta täytyisikö silloin vaeltajan olla aina jonkun vieraassa ruumiissa?

Kysymyksiä herää yhä enemmän, mitä enemmän tätä kiehtovaa aloitusta jää miettimään. Tuntui ahdistavalta ajatella tuota näkymätöntä kuorta, jonka jokainen lainattu hahmo jätti jälkeensä - varmasti tunne on hyvin painostava. Ja kuinka usein hän vaihtoi hahmoa - oliko tämä päivä poikkeus vai arkea? Oliko tätä jatkunut jo kauan? En malta odottaa, että kuulen lisää. :D

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Kiitos huippupaljon palautteesta, Fiorella! Ihanaa, että tykkäsit. Tämä on minulle ns. kakkostarina jota kirjoitan pääprojektini ohella, joten huoletti vähän millainen tästä oikein tulee. Mutta toistaiseksi inspis on pysynyt yllä ja tekstiä tulee hyvään tahtiin! Pitää vaan pohtia julkaisutahtia jatkossa, kun osia varmaan alkaa tulla hitaammin niiden pidentyessä. Ja pitäisi tuota varsinaista proggistakin joskus työstää...

Mutta nyt olen kuitenkin saanut 2. luvun valmiiksi, joten tässä tulee! Vastailee toivottavasti ainakin osaan kysymyksistäsi  ;D

II. Tavallinen yö

Kaskenkaataja oli tunnettu hämäräperäisen väen tapaamispaikkana.

Tavallisena yönä sen tummat, puiset loosit ja tupakankatkuiset käytävät vetivät puoleensa väkeä kaikilta rikollisuuden toimialoilta. Tappelupukareita, jotka tulivat paikalle vain etsimään riitaa. Silmänkääntäjiä ja huijareita, jotka kähvelsivät lompakoita hymy huulillaan. Viettelijöitä ja viettelijättäriä, joille tunteet olivat peliä ja rakkaus pelkkää leikkiä.

Silloin ei kuitenkaan ollut tavallinen yö.

Vaaleahiuksinen nainen istui yksin baaritiskin äärellä ja siemaili rommia laakeasta lasista. Vaikka hän oli istunut paikallaan jo tovin, lasi oli miltei koskematon. Nainen otti uuden huikan, mutta vain muodon vuoksi. Juoman maku väänsi hänen arpiset kasvonsa irveeseen.

”Hyi helvetti”, nainen kirosi hiljaa. ”Pahaa kuin mikä.”

”Te ihmiset olette niin omituisia”, kuului ääni tiskin takaa. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. ”Miksi juoda jotain sellaista, josta ei pidä?”

”Muistojen takia”, nainen murahti. Hänen äänensä oli käheä, kuin hän olisi polttanut liian monta savuketta. Mikään hänen senhetkisessä olemuksessaan ei kuitenkaan kielinyt siitä, että hän olisi polttanut.

”Sinä et ole mikään kaikista tavallisin asiakas”, näkymätön baarimikko totesi.

Nainen lipsautti kuivan naurahduksen. ”Niinkö? En voisi käsittää, mikä antaisi sen ilmi.”

”Tappelupukarista saattaisit mennä. Kiroilet ja haiset kuin seilori. Sinulla on arpia, ja kätesi ovat paksut kuin joulukinkut. Mutta silmistäsi näkee, että vihaat väkivaltaa. Ja tällaisia paikkoja. Huijari sinä et ainakaan ole. Sanot aina totuuden, vaikka se satuttaisi muita. Ja viettelijästä sinä et menisi kuuna päivänä. Se vaatisi sen, ettet pukeutuisi kuin mies.”

Nainen mulkaisi tyhjää tiskiä kohti. Silmät olivat siniset, miltei harmaat. ”En tiennyt tulleeni kallonkutistajalle.”

”Miksi sinä sitten tulit tänne?”

”Töiden takia”, nainen vastasi. Hän vilkuili ympärilleen tyhjältä näyttävässä kapakassa, joka ei todellisuudessa ollut tyhjä. ”Miten täällä muuten on näin kuollutta?”

”On suden hetki. Pahimmat ryyppääjät heitettiin ulos tuntia sitten. Vakiasiakkaat tulevat vasta tunnin päästä, aamiaiselle. Saisiko olla keittoa?”

Nainen nauraa hörähti. ”Enköhän ole juonut ihan riittävästi keittoa täksi yöksi. Siitä puheen ollen, taisit saada ensimmäisen asiakkaasi. Onko tuo yksi vakkareistasi?”

Kiinnostus kuulsi baarimikon äänessä. ”Miltä hän näyttää?”

”Mies. Pitkä ja tumma, oikea kukkakeppi. Tai ylikasvanut vesikirppu. Tukka pitkällä palmikolla. Pukeutunut sammaleeseen.”

”Sammaleeseen?”

”Odota”, nainen siristi silmiään. ”Ehkä se on sittenkin jäkälää.”

Tulija asteli edemmäs. Hänen liikehdintänsä oli hidasta ja sulavaa, ja kummallisella tavalla äänetöntä. Lähietäisyydellä tuli selväksi, että miehen vaatteet todella oli kasveista tehty, mutta materiaali ei ollut sammalta, tai edes jäkälää. Se oli puuta.

”Huomenta, matkalainen”, baarimikko tervehti. ”Keittoa?”

”Huomenta, puolituinen. Voit tulla nyt esiin tiskin takaa.”

”Mitä!” baarimikko huusi epäuskoisena. ”Minä olen näkymätön, enkä mikään puolituinen!”

”Lopeta teeskentely. Et huijaa ketään. Haistoin sinut ulko-ovelle saakka.”

”Kirotut haltiat”, puolituinen mutisi kiivetessään tiskille. Hän ei ollutkaan näkymätön, vaikka olikin sitä väittänyt. Kaikkea päinvastaista, oikeastaan. Hänestä oli vaikea irrottaa katsettaan. Puolituinen näytti ulkoisesti ihmiseltä: aikuiselta mieheltä, jolla oli hieman iso nenä ja kalju pää. Pulleaa mahaa peitti baarimikon essu, jonka alta pilkisti siisti kauluspaita. Ainoa poikkeus tavallisuuteen oli siinä, että mies oli puutarhatontun kokoinen.

”Mitä te siinä pällistelette?” puolituinen ärähti. ”Enemmän ryyppäämistä, vähemmän tuijottamista!”

”Minä en juo”, puuhun pukeutunut mies, joka oli juuri paljastunut haltiaksi vastasi. ”Tulin tänne töiden takia.”

”Sinäkin?” nainen kysyi. ”Millaisten töiden?”

Haltia veti itselleen tuolin ja nojautui tiskin ääreen. Kun hän puhui, hän vältteli katsomasta ketään silmiin. Se oli erikoinen piirre haltialle. Yleensä he nauttivat huomiosta ylitse kaiken. ”Oletko kuullut Korppikeron kartanosta?”

Nainen kohotti vaaleita kulmiaan. ”Ai olenko? Jokainen Syväsuon asukas on kuullut siitä. Paikka on ollut hylätty vuosikausia. Väitetään, että siellä kummittelee.”

”Kyse ei ole kummituksista”, haltia vastasi.

”Niinkö? Mikä saa sinut uskomaan niin?”

”Kummitukset eivät puukota ketään kuoliaaksi.”

Äkkiä ovi kävi heidän takanaan. Voimakas tuulenpuuska puhalsi sisään syksyn lehtiä ja sai salin kynttilät lepattamaan. Se pörrötti tulijan paksua tukkaa ja leveiden housujen lahkeita.

”Mitäs täällä jutellaan?” pörröpää sirkutti. Tyttö oli kääpiö. Hän oli lyhyt ja tanakka, ja pyöreät kasvot olivat pisamien täplittämät. Tulipunainen tukka leijaili niiden ympärillä paksuna pilvenä, joka pompahteli jokaisella tuimalla askeleella.

”Kummitusjuttuja”, nainen tiskiltä vastasi. ”Haluatko liittyä seuraan?”

Virne halkaisi tytön kasvot kahtia. ”Rakastan kummitusjuttuja.”

Tyttö ponnisti lattialta ja kiipesi tuolille naisen viereen. Tiskillä seisova puolituinen korjasi kurkkuaan.

”Minkä ikäinen sinä oikein olet, tyttö?”

”Neljätoista”, tyttö vastasi varmalla äänellä. ”Mitä? Haittaako se sinua?”

”Hieman”, puolituinen köhäisi. ”Mitä sinun ikäisesi tyttö tekee tähän aikaan tällaisessa paikassa? Eikö sinun pitäisi olla kotona vanhempiesi kanssa?”

Tytön leuka kiristyi hetkeksi. ”Ei minulla ole vanhempia.”

Puolituinen mykistyi. ”Hyvä on. Ehkä minulta löytyy sinulle jotakin.”
 
Baarimikko katosi tiskin taakse, muuttuen jälleen näkymättömäksi.

Nainen siemaisi uuden huikan rommilasistaan. Haltia tuijotti tiskiä sormet ristissä. Kääpiö heilutteli lyhyitä jalkojaan ilmassa, hypistellen samalla kaulassaan olevaa erikoista riipusta. Sen väri oli verenpunainen ja pinta väreili ja kimalteli, kuin sisällä olisi virrannut kirkasta nestettä.

”Toverini tässä”, nainen viittoi vieressään istuvaa haltiaa kohti, ”puhui kummallisia Korppikeron kartanosta. Väittää, ettei siellä kummittele.”

”Kaikki tietävät, että Korppikeron kartanossa kummittelee”, kääpiö kohdisti sanansa haltialle. ”Etkö ole kuullut tarinoita? Sieltä on kuulunut kolistelua, näkynyt outoja valoja yöllä. Ja kellarissa on kuulemma luurankoja. Vai väitätkö, että tarinat valehtelevat?”

”En väitä”, haltia vastasi. ”Väitän vain, ettei siellä kummittele.”

Kulho jotain kuumaa ilmestyi kääpiön eteen. Pikainen nuuhkaisu paljasti sen hernekeitoksi. Ruoan nähdessään kääpiön silmiin syttyi ahnas kiilto. Hän tarttui kulhoon ja alkoi ryystää sitä suuhunsa kuin mehua. Keitto maalasi hänen suupielensä vihreiksi.

”Miksi Korppikeron kartano muuten kiinnostaa sinua niin paljon?” kääpiö kysyi siemaustensa välistä.

”Koska aion selvittää, mitä siellä tapahtuu.”

Naisen silmiin syttyi oivallus. ”Odota. Sinäkö olet Ada? Kuvittelin sinun olevan nainen.”

Haltia hymähti. ”Ada on vain kutsumanimeni. Oikea nimeni on Adnaith. Mistä sinä tiedät nimeni?”

”Minä olen Sigrid, kaupunginkaartista. Ystäväni Ruut katosi viikko sitten. Hänet nähtiin viimeksi Korppikeron lähettyvillä. Sain tehtäväkseni tutkia asiaa. Komentaja Grems kertoi sinun olevan avuksi.”

Ada nyökkäsi ja ojensi Sigridille kätensä. Sigrid tarttui siihen. Ote oli tukeva ja vahva.

”Olemme siis työtovereita”, Sigrid totesi. ”Miten sinun kaltaisesi päätyy kaupunginkaartin hommiin?”

”Tunnen seudun”, Ada vastasi. ”Korppikero ympäristöineen on druidien maita. Olen viettänyt siellä koko ikäni.”

”Druidi, siis. Kerta se on ensimmäinenkin.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”

”On epätavallista, että kaupunginkaarti sotkeutuu druidien tekemisiin. Tai haltioihin, kääpiöihin, puolituisiin… oikeastaan kehenkään, joka ei ole ihminen. Gremsin täytyy olla todella epätoivoinen, että hän pyytää ulkopuolista apua.”

Haltia kohotti kasvonsa, ja hetkellisesti Sigrid erotti leukalinjan kaaressa ja silmien ylenkatsovassa asennossa sitä kuuluisaa ylpeyttä, josta haltiat olivat tulleet niin tutuiksi. ”Eiköhän ole jo selvää, ettei tässä ole kyse enää pelkästä kaupunginkaartin asiasta.”

”Entä minä?” ääni piipitti Sigridin toiselta puolen. ”Minäkin haluan kummitusjahtiin.”

”Ei tule kuuloonkaan”, Sigrid torjui. ”Se ei ole sinun paikkasi. Olet pelkkä lapsi.”

Yhtäkkiä huoneilma tuntui painavalta, kuin hetkeä ennen ukkosta. Sigridin kurkkua alkoi kuristaa. Kynttilöiden liekit alkoivat lepattaa, ja ilmaan tulvahti otsonin tuoksu. Mutta kaikista pelottavin näky oli kääpiö itse. Punainen tukka leijaili kasvojen ympärillä kuin se olisi tulessa. Tummat silmät olivat täynnä kylmää vihaa. Riipus kaulassa sykki ja loisti kuolevan tähden lailla. Eikä kääpiö ollut enää pelkkä neljätoistavuotias tyttö, vaan jotakin paljon, paljon vanhempaa.

”Sano minua lapseksi vielä viimeisen kerran”, kääpiö sähisi. Hänen korkean äänensä alla kuulsi toinen ääni, joka raapi maata kuin kierivä järkäle. Paine ilmassa kasvoi, kunnes Sigrid luuli tukehtuvansa.

Sitten jotain tapahtui. Adan käsi kurotti Sigridin ylitse kääpiötä kohti, painautui kaulalla lepäävää riipusta vasten. Sen pinta oli hyytävän kylmä. Adan huulet lausuivat sanoja heille tuntemattomalla kielellä. Jokaisen seurueen jäsenen korvat poksahtivat, ja ilmanpaine palautui normaaliksi. Kynttilöiden tuli paloi tasaisena. Ilmassa tuoksui rommi, nahka ja puu. Eikä tuolilla istuvassa kääpiössä ollut enää mitään erikoista.

Sigrid veti keuhkonsa täyteen ilmaa, mutta huomasi kaikeksi kummastuksekseen, ettei hän enää tarvinnut sitä. Aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Näetkö?” kääpiö kysyi. ”Minusta on hyötyä.”

Sigrid nyökytteli mykistyneenä. Adan kädet palasivat jälleen hänen omille polvilleen. Haltia ei sanonut mitään, mutta hänen kulmansa olivat kääntyneet huolestuneeseen kaareen.

Puolituinen asteli takaisin tilaan jalkojaan tömistellen. ”Mitä hittoa täällä oikein tapahtui? Eikö täällä saa edes käydä vessassa ilman, että joku avaa portaalin helvettiin?”

Toteamus nostatti hienoisen hymyn Sigridin kasvoille. Hän siisti pöllähtänyttä tukkaansa ja oikaisi itsensä.  ”Seurueemme alkaa olla kasassa.”

Kääpiö nuoli keittoa huuliltaan. ”Alkaa olla?”

”Niin. Grems kertoi, että saisin kaksi apulaista. Toinen olet sinä, Ada. Toinen tunnetaan nimellä Kasvoton. Mutta se et ole sinä, kääpiö. Vai oletko?”

”Minulla on nimikin. Se on Freya.”

”Freya. Oletko sinä Kasvoton?”

Freya ei sanonut mitään. Hänen katseensa oli jähmettynyt huoneen takanurkkaan, jossa varjot liikehtivät omituisella tavalla. Pimeys väistyi, ja välkehtivä tuli piirsi esiin tulijan ääriviivat. Hahmo oli lyhyt ja tanakka, ja pörheä, punainen tukka pompahteli jokaisella tuimalla askeleella.

”Minä olen”, tulija sanoi.

Se oli toinen Freya.

***

Toinen Freya luki yksitellen jokaisen huoneessa olevien kasvoja.

Vaaleaa ihmisnaista, jonka arpiset kasvot näyttivät jatkuvasti epäluuloisilta. Tummaa haltiamiestä, joka vaikutti rakastavan puita enemmän kuin haltioita tai ihmisiä. Tontun kokoista puolituista, jonka nenä ja korvat olivat liian suuret kasvoihin nähden.

Ja viimeisenä nuorta kääpiötyttöä, joka oli täsmälleen hänen peilikuvansa.

”Freya?” vaalea nainen tiskillä änkytti. ”Miten…”

Oikea Freya nipisti itseään, kuin herätäkseen unesta. Mitään ei tapahtunut. Toinen Freya toisti hänen eleensä. Sille ei oikeasti ollut tarvetta – hän oli Oikeasta Freyasta itsenäinen olento. Mutta hän nautti eleen aiheuttamasta hämmennyksestä.

”Sehän… olen minä”, Freya sanoi.

”Sehän… olen minä”, Toinen Freya toisti.

Puolituisen kasvot kalpenivat. Miehen silmät kierähtivät hänen päässään, ja hän kellahti tajuttomana tiskiä vasten.

”Katso nyt, mitä sinä teit!” Oikea Freya huusi. ”Sinun takiasi tonttu pyörtyi!”

”Puolituinen”, haltia korjasi. Sitten hän käänsi viisaiden silmiensä katseen Toiseen Freyaan. ”Ja sinä… mikä sinä oikein olet?”

”Oikea kysymys olisi, että kuka”, Toinen Freya sanoi. ”Onko korvissasi vikaa, haltia? Olen Kasvoton.”

Haltia näytti täysin pöllämystyneeltä. ”En ole koskaan aiemmin nähnyt tällaista taikuutta.”

”Se johtuu siitä, että olet pöhkö druidi. Ette koskaan liiku kotimetsäänne kauemmas.”

Oikean Freyan kasvoille nousi, yllättävää kyllä, hymy. ”Sehän kuulostaakin ihan minulta.”

”Minä olen sinä”, Kasvoton sanoi. ”Mutta minä voin myös olla hän.”

Kasvoton sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, hän huomasi katsovansa huonetta aivan eri korkeudelta. Hänen aistinsakin olivat tarkemmat. Hän haistoi aivan uusia hajuja, joista ei aiemmin ollut edes tullut tietoiseksi. Osa niistä oli epämiellyttäviä. Jonkun kuivunutta oksennusta. Vanhaksi mennyttä viiniä, josta oli jo tullut etikkaa. Osa… no ei niinkään. Hernekeitossa oli neljää eri maustetta. Basilikaa, mustapippuria, sinappia ja meiramia. Sigridin hiuksissa tuoksui suola ja meri. Ja hänen omissa vaatteissaan metsän tuhat eri tuoksua.

”Ada!” Freya henkäisi. Kasvoton erotti täsmälleen, missä nuotissa hän puhui.

”Minä se olen”, hän vastasi. Niin sanoessaan hän tuli tietoiseksi siitä, kuinka karkealta hänen yleiskielen ääntämyksensä kuulosti. Samalla hän oivalsi, että voisi halutessaan puhua myös haltioiden, kääpiöiden tai puolituisten kieltä. Mutta hän ymmärtäisi myös vanhaakieltä: samaa, mitä henkiolennot puhuivat. Tai elementaalia, jolla muinaiset riimut oli yleensä kirjoitettu.

”Es keryth”, Oikea Ada kirosi. Toinen Ada kohotti kulmiaan yllättyneenä. Hän ei olisi odottanut moista hävyttömyyttä haltian huulilta.

”Tai sitten voisin olla hän”, Toinen Ada sanoi. Hän kohdisti hymynsä Sigridille, ja samassa hänestä tuli Sigrid itse. Maailma näytti sumealta ja värittömältä ihmissilmien lävitse. Kielellä maistui rommi. Jostain kumman syystä Kasvoton tunsi itsensä ärtyneeksi, vaikkei ollut sitä vielä hetkeä aikaisemmin. Lihaksia ja niveliä kivisti. Oliko hän tulossa vanhaksi?

”Lopeta tuo, heti”, Oikea Sigrid käski. ”Paljasta oikeat kasvosi.”

Kasvoton huokaisi. Kerros kerrokselta, hän alkoi kuoria lumousta pois. Se sattui, samalla tapaa kuin kuolleen ihon repiminen pois. Kun hän viimein palasi omaksi itsekseen, tylsä kipu sykki hänen kehossaan, miltei kuin hän olisi juuri kannatellut raskasta taakkaa. Se kipu ei kadonnut minnekään.

Kasvoton oli jälleen saanut omat kasvot. Tylsät, kamalat, omat kasvonsa, joissa ei ollut mitään erityistä tai kaunista. Lyhyet, hiirenharmaat hiukset, jotka roikkuivat elottomina päänahkaa vasten. Korvat, jotka olivat liian terävät ihmiselle, mutta liian tylsät haltialle. Värittömät silmät, jotka näyttivät sillä hetkellä ehkä ruskeilta, koska kaikki ympärillä näytti siltä. Nehän aina heijastivat sitä, mitä oli milloinkin hänen ympärillään.

Sillä se oli hänen todellinen luontonsa – joksikin toiseksi tuleminen.

”Sinä siis olet Kasvoton”, Sigrid totesi. ”Tajuan nyt, mistä saat nimesi.”

Freya näytti yhtä aikaa uteliaalta ja hyvin hämmentyneeltä. ”Miten sinä oikein teit tuon?”

Ada nyökkäsi. ”Miten sinä oikein teit sen?”

”Silmänkääntötemppu.”

”Tee se uudelleen”, Freya yllytti.

Kasvoton virnisti. Hän olisi halunnut tehdä niin. Oma keho tuntui ahtaalta, painavalta. Toisessa kehossa hän kokisi edes hetken helpotusta hänen iäti kannattelemastaan taakasta. Mutta hän ei voisi olla siellä ikuisesti. Ja joka kerralla muutos sattui enemmän.

”Ei nyt”, Sigrid kielsi. ”Kerro minulle, Kasvoton. Miksi Grems halusi juuri sinut?”

”Tähän mennessä kaikki, jotka ovat menneet lähellekään sitä kartanoa on tapettu. Minusta saattaa olla hyötyä.”

Sigridin kasvot eivät pehmenneet piirun vertaa. ”Ehkä.”

Sigrid ei pitänyt hänestä. Se oli ilmeistä.

”Minulle sanottiin, että työskentelisin yksin”, Kasvoton vastasi.

”Grems valehteli sinulle. Kenties hän tiesi, ettet työskentelisi hyvin ryhmässä.”

”Siinä hän ei erehtynyt.”

Kasvoton ja Sigrid mulkoilivat toisiaan hetken. Kasvoton huomasi, että tuijotuskilpailu Sigridin kanssa oli yllättävän vaikeaa. Naisen koko olemus huokui tiettyä pelottavaa auktoriteettia. Se miltei toi hänelle mieleen hänen oman äitinsä.

”No, Kasvoton”, Sigrid rikkoi hiljaisuuden. Katsekontakti pysyi yhä. ”Mikä sinä olet oikein miehiäsi? Pelkillä silmänkääntötempuilla ei pitkälle pääse.”

”Osaan kaikenlaista”, Kasvoton vastasi. ”Mutta erikoisalaani on tappaminen. Huomaamattomasti. Myrkyt, tikarit, nuolet, sen sellaiset. Osaan olla näkymätön.”

”Salamurhaaja, siis.”

”Sitäkin.”

”Hyvä on, herra Salamurhaaja. Onko sinulla jokin nimi?”

”Kasvoton.”

Sigrid tuijotti häntä silmiään räpäyttämättä. ”Oikea nimi.”

Kasvoton tunsi leukansa kiristyvän. Nimillä, erityisesti tosinimillä, oli voimaa. Niitä, aivan kuten mitä tahansa aseita, pystyi käyttämään kantajaansa vastaan.

Silti, jostain kumman syystä, Sigridille oli vaikea sanoa ei.

”Nevis”, Kasvoton vastasi. ”Se on oikea nimeni.”

Sigridin vasen suupieli värähti. Siinä kaikki. Sitten hänen kasvonsa olivat jälleen kiveä.

”Ilo tavata, Nevis Kasvoton. Odotan innolla työskentelyä kanssasi.”

”Aivan varmasti”, Nevis totesi.

Tunnelma huoneessa oli painava, miltei kuin Freyan aiemman loitsun aikaan. Nevis tiesi jo nyt, että tästä tulisi epätavallinen keikka. Olisipa hän vain aavistanut, kuinka epätavallinen.

”Me olemme varmasti maailman oudoin porukka”, Freya kevensi tunnelmaa.

Nevis kohautti olkiaan. ”Olen nähnyt oudompiakin.”
« Viimeksi muokattu: 26.10.2019 18:00:31 kirjoittanut moodrose »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Tämäpä on mielenkiintoinen alku seikkailulle! Ensimmäisen osan luettuani olin hieman hämmentynyt juurikin siitä, miten Kasvoton vaihtaa kehoa, mutta tämä toinen luku oli erittäin avaava ja nyt tuntuu, että olen valmis lukemaan jatkoa :D

Ensinnäkin, tuo ensimmäisen luvun kehonvaihto oli todella taitavasti ja onnistuneesti kuvattu! Vaikka itse kehonvaihto olikin hankala tajuta heti, värikkäitä tapahtumia pystyi silti seuraamaan helposti. Tykkäsin siitä, miten erilaisia aisteja käytettiin kuvaamaan eri hahmoja ja mitä Kasvoton tuntee vaihtaessaan kehoa. Ainoa, mitä hämmennyin, oli kohtaus maagin kanssa, jonka sekoitin hetkeksi legioonaan. Mutta uudelleenluvulla sekin asia selvisi :) Aloin miettiä, mihin ajankohtaan ensimmäinen luku sijoittuu! Onko se juuri ennen Gremsin yhteydenottoa vai sijoittuuko se johonkin aikaisempaan tai myöhempään aikaan?

Toinen luku oli yhtä vivahteikas ja mielenkiintoinen kuin ensimmäinenkin luku! Tässä toisessa luvussa taas kiinnostavinta oli eri hahmojen kohtaaminen, heidän keskustelunsa ja ennen kaikkea analyysi, jota Sigrid (ja myöhemmin Kasvoton) teki muista tulevan ryhmänsä jäsenistä. Tuo Kasvottoman kehonvaihtotekniikan esittely oli todella hyvin kirjoitettu, sitä oli ilo lukea. Mielestäni Sigridin valinta kertojaksi, jos hän on kertoja myös jatkossa, on jännä valinta, sillä nainen on niin… katkera. Ei mikään tyypillinen sankaritar. Tykkään myös Kasvottoman heikkoudesta, joka on samalla hänen vahvuutensa. Nämä tekevät tarinan jatkosta epävarman, tai ehkä ennemminkin vähemmän suoraviivaisen. Ja se on hyvä asia! :)

Toivottavasti inspiraatio ja motivaatio tämän tekstin kirjoittamiseen pysyy yllä! Tyylisi kirjoittaa on erittäin antoisa ja sopivan kuvaileva ja sekaan mahtuu hurjasti hienoja sanavalintoja ja lauseita, kuten tuo ”Teräs kuiskasi päästessään vapauteen”. Tätä on ilo lukea! Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten hahmot ja heidän väliset kemiat kehittyvät. Sigridin ja Kasvottoman välinen konflikti tuo varmasti käänteitä tarinaan, eivätkä Freya ja Adakaan varmasti jää taustalle häilymään :D

between the sea
and the dream of the sea

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Suurkiitokset seikkaperäisestä kommentista hiddenben! On virkistävää lukea näin yksityiskohtaista palautetta omasta kirjoittamisesta. Tämän alun vauhdikkuus ja vivahteikkuus yllätti kyllä minutkin. Pääprojektiini verrattuna tämä on aivan selkeästi puhdasta fantasiaa ja vain mielikuvitus on oikeastaan rajana sille, mitä voi tapahtua. Helpottaa kummasti kirjoittamista, kun välillä antaa vaan mennä sen sijaan, että miettisi kamalan tarkasti että voiko näin nyt tapahtua vai ei :D. Toivottavasti lukuinto myös säilyy sielläpäin!

A/N:
Yritän näissä tulevissa luvuissa avata vähän tarkemmin tuota alun prologin ajankohtaa suhteessa tähän, ja myös vähän enemmän hahmojen taustatarinoita ja luonteita. Seuraavat luvut ovat myös saaneet runsaasti inspistä DnD-kampanjasta, jossa olen mukana, joten meno voi ajoittain olla aika vauhdikasta. Saa nähdä mihin tämä tästä kehittyy, tarina elää vähän tekemisen mukana!

III. Korppikero

Sammaleen pinnalla oli kuivunutta verta.

”Ruumis löytyi tästä”, Ada kertoi. Hän kyyristeli sammalikon keskellä, maastoutuen sen vihreänruskeaan väriin miltei täydellisesti. ”Druidi oli matkalla Akankorvesta Nuoskatunturille, kun hän syystä tai toisesta päätti poiketa Korppikerolle. Lopputulos on tämä.”

Druidista oli jäljellä pelkkä verilammikko.

”Mitä ruumiille tapahtui?” Sigrid kysyi. Hän tähyili silmät sirrillään Adan osoittaman reitin suuntaan: ensin itään levittäytyvää kuusikkoa kohti, sitten suoraan pohjoiseen, jossa aukesi silmänkantamattomiin jatkuva pyöreälakisten tunturien erämaa. Päivä oli puolipilvinen, ja korkeimpien tunturien laet olivat valkean sumun peitossa. Kaukaisimmat erottuivat pelkkinä sinisinä kumpuina horisontissa. Nuoskatunturin jyrkillä rinteillä kimalteli lumi.

”Hautasimme hänet”, Ada vastasi. ”Mutta emme ennen kuin selvitimme, mikä oli kuolinsyy. Varith – se oli hänen nimensä, vuoti kuiviin. Näette sen veren määrästä. Mutta hänen kimppuunsa ei käyty tässä. Se tapahtui kartanossa. Jäljet tulevat sen suunnasta.”

Ada viittoi heitä korkeammalle rinteeseen, osoittaen vuoron perään tummempia täpliä sammalikon joukosta, kunnes ne viimein johtivat tunturin laella törröttävään rakennukseen. Jopa kaukaa katsottuna kartano näytti jollain lailla luotaantyöntävältä. Sen kiviset seinät olivat tummuneet ja sammalten peitossa, ja pikimusta puukatto oli paikoitellen lahonnut ja romahtanut. Korkeat ikkunat oli peitetty tummilla luukuilla, jotka natisivat ja paukkuivat tuulta vasten. Pyöreistä kivistä koottu aita piirsi suorakaiteen kartanon ympärille.

”Varith juoksi”, Ada tulkitsi jälkiä. ”Häntä ei seurattu. Hänen kimppuunsa hyökänneet tiesivät, ettei hän tulisi selviämään. Tässä kohti hän kompastui ja kaatui. Hän alkoi raahata itseään maata pitkin. Hän yritti nousta uudelleen ylös, muttei kyennyt siihen. Hän ei yrittänyt enää toista kertaa.”

”Käsitän”, Sigrid nyökkäsi. ”Häntä oli siis puukotettu?”

”Kyllä. Siitä tiedän, ettei kyseessä ollut kummitus.”

”Miksi hän meni kartanoon?” Freya kysyi yllättäen. Siihen saakka hän ei ollut juuri osoittanut kiinnostusta jälkiä kohtaan, vaan hänen ajatuksensa olivat pyörineet sammaleen keskeltä pilkottavissa kivissä ja niiden hienoudessa. Liiallinen kiintymys kiviin ja kääpiöt tulivat aina samassa paketissa.

”Hyvä kysymys”, Ada vastasi. ”Kävimme hänen tavaransa läpi aiemmin, eikä mikään niissä viitannut siihen, että hänen olisi tarvinnut poiketa kartanoon etsimään sieltä tarvikkeita. Ainoa selitys, minkä keksin on se, että hän näki siellä jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä.”

”Kummituksia”, Freya henkäisi.

”Tai sitten tosiaankin jotain muuta”, Sigrid pohdiskeli. ”Miten kauan tästä on? Tarvitsen kaikki tiedot. Säästä, kellonajasta, matkan syystä.”

”Kaksi päivää. Oli kirkasta. Varith lähti matkaan hieman ennen auringonlaskua. Nuoskatunturi on druideille pyhä paikka.”

”Omituinen aika matkustaa.”

”Haltiat näkevät ihmisiä paremmin pimeässä, emmekä me tunne samalla tavoin kylmää. Rituaali, jota hän oli menossa tekemään, on mahdollinen ainoastaan täysikuun aikaan.”

”Millaisesta rituaalista oli kyse? Voisiko olla, että kartanon asukkaat halusivat pysäyttää sen?”

Ada korjasi kurkkuaan. Hän vaikutti jollain tapaa vaivaantuneelta.

”En usko, ellei heitä kiinnosta Varithin henkilökohtainen…” Ada vilkaisi Freyan suuntaan, ennen kuin muotoili sanomisensa. ”Rakkauselämä.”

”Ai.” Sigridin kasvot punoittivat aavistuksen verran. ”Ei enempää kysymyksiä.”

Nevis huokaisi syvään. Hän ei voinut enää pysytellä näkymättömissä. ”Hei. Eiköhän ole jo aika, että puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Tässä oli kyse se-”

”Hyst!” Sigrid torui. ”Täällä on lapsi!”

Freyan silmissä välkähti tuli, ja äkkiä Sigrid vaikutti katuvan sitä, että oli kutsunut kääpiötä lapseksi.

”Alaikäinen”, hän korjasi. ”Sitä paitsi se ei ole olennaista tarinan kannalta. Olemme jo viivytelleet liikaa. On aika mennä sisään.”

”Selvä on”, Nevis totesi. Hän kuppasi kätensä torveksi suunsa ympärille ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. ”HOI KUMMI- aah!”

Sigrid tuuppasi häntä lujaa kyynärpäällään. ”Hiljaa, helvetti!”

”Auts”, Nevis hieroi osuman saanutta kylkeään. ”Varo kieltäsi. Alaikäinen.”

Sigridin katse viskoi sinisiä tikareita hänen suuntaansa. ”Haluatko kuolla?”

”Ehkä.”

”Ketkä täällä ovatkaan oikeat lapset”, Ada manasi. Hän oli jo siirtynyt tutkimaan kartanoa lähempää, mittaillen seinien pituuksia ja huoneiden leveyksiä. Freya roikkui hänen kintereillään kuin kulkukoira. Sigrid ja Nevis seurasivat perässä, mahdollisimman kaukana toisistaan.

Kartanon piha oli ankea ja koruton. Korkealla tunturilla ei kasvanut sammalia ja jäkäliä lukuun ottamatta mitään, ellei yksittäisiä variksenmarjapensaita laskettu. Nevis ei voinut ymmärtää, miksi joku olisi halunnut rakentaa talonsa sellaiseen paikkaan. Toisaalta koko pohjoinen oli hänestä käsittämätön paikka. Ulkona oli aina kylmä. Talvisin oli liian pimeää ja kesäisin liian valoisaa. Taivaan värejä oli vain kaksi: musta ja valkoinen. Ellei se olisi ollut hänen ainoa vaihtoehtonsa, hän ei olisi koskaan mennyt sinne.

Näkymä tunturin laelta oli komea, sitä ei tosin mennyt kieltämään. Idässä metsää, pohjoisessa tuntureita, etelässä kyliä ja lännessä merta. Korppikeron huipulta oli täydellinen näkymä oikeastaan joka suuntaan. Kaikkiin niistä tuntui olevan lähes yhtä pitkä etäisyys. Samalla Nevis huomasi, ettei talon julkisivu osoittanutkaan etelään, kuten julkisivuilla yleensä oli tapana, vaan lounaaseen. Talon kaikki kulmat osoittivat neljään eri ilmansuuntaan.

”Miten ajattelimme hoitaa tämän?” Nevis kysyi. ”Koputanko vain oveen ja kysyn, onko ketään kotona?”

”Etuovi ei ole vaihtoehto”, Sigrid sanoi. ”Sieltä tavallisten matkalaisten oletettaisiin tulevan. Astuisimme takuuvarmasti ansaan. Katsotaan, jos löytäisimme toisen sisäänkäynnin.”

Sigrid ja Ava lähtivät kiertämään taloa länteen, Nevis ja Freya itään. Freya pompahteli hyräillen pihamaan poikki, ja hiuspehko pomppi hänen liikkeidensä tahdissa. Nevis liikkui ääneti ja kevyesti kuin aave. Hän halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään. Talon kaakkoinen sivu oli täynnä peitettyjä ikkunoita. Mutta toista ovea ei näkynyt.

Äkkiä Neviksen katse kiinnittyi erikoiseen kuhmuraan pihan perukoilla. Kaukaa katsottuna se näytti korkealta, sammaleen peittämältä kiveltä – samanlaiselta, jollaisia druideilla oli tapana koota hautojen ylle. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollut pelkkä kivi. Nevis lähestyi patsasta käsi ojossa, pyyhkäisi sammalta kiven kylmältä pinnalta.

Kivi katsoi häntä takaisin.

Nevis peitti hätkähdyksensä naurahduksen alle. Hän kiskoi sammalta kiven pinnalta, ja alta paljastuivat ihmisen kasvot. Aika oli jättänyt jälkensä patsaan pintaan. Nenä oli haljennut ja pudonnut pois, ja korvista oli jäljellä enää pelkät tyngät. Lohjennut kivi väänsi patsaan suun pysyvästi tyytymättömään irveeseen.

”Mitä sinä löysit?” Freya piipitti hänen takanaan. ”Hui, miten ruma.”

”Jokin vanha patsas”, Nevis vastasi. Hän oli keskittynyt tarkkailemaan patsaan alaruumista, joka tuntui jatkuvan pitkälle sen taakse, miltei kuin patsaalla olisi pyrstö tai se seisoisi jonkinlaisen kaarevan korokkeen päällä. Sammalet ja variksenmarjapensaat peittivät sen kauttaaltaan alleen. Mutta sitten tuulenpuuska alkoi heiluttaa pensaikkoa, ja Nevis oli näkevinään jotakin sen takana. Pimeyttä, jonka keskellä kimmelsi valoa. Kuin kultaa.

”Nevis”, Freya kiskaisi hänet ajatuksistaan. ”Voisitko sinä muuttua tuoksi?”

”Patsaaksi? En. Ei se ole elävä.”

"Entä tuoksi?" Freya osoitti taivaalla kaartelevaa korppia, joka päästi mahtavan, käheän rääkäisyn.

"En. Se on lintu."

"Kyllä minä tiedän, että se on lintu. En minä tyhmä ole."

"En niin väittänytkään. Tarkoitin vain, ettei se ole ihminen. Minun on aina muututtava toiseksi ihmiseksi."

"Oikeaksi ihmiseksi?"

"Niin. Ja vielä tarkemmin ottaen sellaiseksi, jonka olen tavannut."

Freya oli syventynyt tuijotuskilpailuun sammalpatsaan kanssa. "Mutta miten se toimii? Kun olet kerran nyt muuttunut minuksi, voitko tehdä sen uudestaan? Missä tahansa?"

"Kun olen kerran oppinut yhden hahmon, kyllä. Mutta muutos ei ole vahvin silloin. Jokin saattaa mennä pieleen. Muistot eivät ole erehtymättömiä. Jos en vaikka muistaisi kunnolla tukkasi väriä, muutoksesta tulisi erilainen. Kaikista vahvin muutos on silloin, kun kosketan sitä, keneksi haluan muuttua. Silloin saan kaikki heidän ominaisuutensa täydellisinä. Miltei saman vaikutelman saan aikaiseksi, jos vain tarkkailen jotakuta tarpeeksi kauan..."

Nevis kuuli vasemmalta puoleltaan vislaavan äänen. Hän kääntyi kartanoa kohti, jolloin Adan pää ilmestyi kulman takaa. Druidi teki nopean viittoman itseään kohti ja katosi jälleen seinän taakse.

”He taisivat löytää oven”, Nevis totesi. Hän käänsi katseensa takaisin Freyaan, mutta huomasi puhuttelevansa vain tyhjää ilmaa. Tyttö oli kadonnut. ”Hupi loppui, kääpiö. Tule esiin.”

Vastausta ei kuulunut. Sitten huuto alkoi.

***

Freya putosi pimeyteen.

Kullan kimallus. Pehmeä sammal. Jalkojen alla pettävä maa. Sanaton huuto. Edestakaisin viuhtovat kädet ja jalat, jotka olivat aivan liian lyhyet yltääkseen tarttumaan mihinkään hänen ympärillään. Mustaa mustaa mustaa.

”Agrakaan”, Freyan huulet rukoilivat kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. ”Urkoth.”

Nimi kaikui ja kajahteli pimeyden halki. Se sytytti liekin riipukseen hänen rinnallaan. Tuli oli kylmää. Freya putosi alas palavana tähtenä.

Maa otti hänet vastaan. Syleili häntä. Hänen selkänsä tapasi maan, mutta sen tuntu oli painoton, höyhenenkevyt. Kipua ei ollut.

Punainen kajo hänen rinnassaan himmeni. Freya juuri ja juuri ehti nähdä kullan kimalteen ja kuulla voimistuvan, sihisevän äänen, ennen kuin pimeys nielaisi hänet uudestaan alleen.

***

”Mitä helvettiä nyt taas, Nevis?”
    
Sigridin kasvoja kuumotti. Heti kuultuaan huudon hän oli ampaissut pihamaan poikki miekka tanassa. Ada hänen vieressään oli jotenkin onnistunut löytämään itselleen täyspitkän, puisen sauvan, jonka päässä oli keltainen, kimaltava kivi. Sigrid ei voinut käsittää, mistä mies oli sauvan vetänyt. Takapuolestaanko?

Mutta Adan sauvan salainen säilytyspaikka oli sillä hetkellä hänen pienimpiä huomioitaan. Freyaa ei näkynyt missään.

”Hän vain putosi maan sisään”, Nevis levitti kätensä neuvottomana. Pelkkä ele sai suonen Sigridin otsalla tykyttämään. ”Minä en tehnyt mitään.”

”Oletko aivan varma?” Sigrid tivasi laittaessaan miekkansa syrjään. ”Et koskenut mihinkään?”

Nevis taputti vierellään seisovaa, poikkeuksellisen inhimillistä sammalmöykkyä. ”Jos tätä ei lasketa.”

”Sinä siis koskit siihen. Tämä on kaikki sinun syytäsi!”

Pidemmittä puheitta Sigrid tuuppasi Neviksen pois tieltään ja kumartui maassa ammottavan kuopan ylle. Variksenmarjapensaat kutittelivat hänen vaatteidensa läpi, kun hän työnsi kasvonsa maan sisään ja tähyili Freyan perään. Alla oli miltei pilkkopimeää. Freyan pieni hahmo juuri ja juuri erottui kaukaisen valopisteen keskeltä. Sigrid ällistyi, että kääpiö oli ylipäätään jaloillaan. Pudotuksen täytyi olla vähintään kymmenen metriä.

”Oletko kunnossa?” Sigrid kysyi.

Freya nyökkäsi. Helpotuksen tunne levisi Sigridin rintaan. ”Mitä siellä alhaalla on? Näetkö mitään?”

Freya ei ehtinyt vastata. Jotakin syöksyi pimeyden keskeltä häntä kohti, ja Freya kirkaisi. Hän alkoi huitoa villisti käsillään ja talloa maata jalallaan. Kaiken aikaa pimeys söi häntä, vyöryi hänen päälleen, ahmi häntä paksuina rihmoina.

Käärmeitä. Lukemattomia käärmeitä.

Sigrid nosti päänsä kuopasta ja silmäili kolmea toveriaan. ”Onko kellään köyttä?”

”Löytyy”, Nevis vastasi. Köydenpätkä oli jo hänen kädessään. Salamurhaaja kieritti köyden auki ja heitti sen pimeään kuoppaan. Toista päätä hän alkoi sitoa kivipatsaan ympärille.

”Tartu köyteen!” Sigrid huusi. Sihinä alhaalla voimistui. Punainen valo välähti. Kuopasta kantautui huutoa ja matalaa jyrinää, joka sai maan tärisemään heidän jalkojensa alla. Hetken Sigrid pelkäsi putoavansa alas itsekin. Se ei ollut pudotus, josta hän uskoisi selviävänsä. Paksu panssari runnoisi hänet, kun hän iskeytyisi maahan. Eikä hänellä ollut kääpiöiden luontaista kestävyyttä.

Äkkiä jotakin viuhahti hänen korvansa ohi. Sigrid kavahti taaksepäin ja kohotti katseensa, jolloin hän näki Neviksen seisovan hänen yllään varsijousi ojossa. Salamurhaaja latasi jousen ja osoitti sen uudestaan kuopan suuntaan, tähdäten hetken, sitten ampuen toisen kerran. Sigrid hieroi oikeaa korvaansa, jossa poltteli kutitteleva tunne. Verta ei kuitenkaan ollut.

Se oli lähellä.

”Oletko järjiltäsi?” Sigrid ärjäisi. ”Olisit voinut osua minuun!”

”En koskaan ammu ohi”, Nevis vastasi kylmästi. Hän latasi ja ampui jälleen. Nuoli viuhahti ja vajosi pimeyteen. Tällä kertaa hän ei edes katsonut kuopan suuntaan ampuessaan.

Entä jos hän osuisi Freyaan?

”Lopeta!” Sigrid käski. ”Minä teen tämän! Laskeudun alas hakemaan hänet!”

Punainen välähdys. Tällä kertaa niin voimakas, että Sigrid tunsi paineaallon kasvoillaan. Hän kuvitteli tuntevansa lämpöä, kuten yleensä räjähdysten tapauksessa oli tapana, mutta tämä räjähdys ei ollut sitä. Sigridin koko kehon valtasi kylmä kankeus, aivan kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt.

Sitten tuli hiljaista, ja kiveen kiinnitetty köysi nytkähti. Nevis astui taaksepäin kuopalta. Freyan pää ilmaantui ulos hetkeä myöhemmin. Hänen tukkansa näytti tavallistakin sekaisemmalta, ja kasvoilta erottui tummia veriroiskeita. Niitä lukuun ottamatta hän vaikutti olevan vahingoittumaton.

”Vaikuttaa siltä, että olit liian hidas”, Nevis totesi ärsyttävä virne huulillaan. ”Ja katso, hän on kunnossa. Minun ansiostani.”

Sigrid ei saanut sanaakaan suustaan. Hän oli aivan liian raivoissaan siihen.

***

Haltiana oleminen oli sekä lahja että kirous.

Sen ansiosta Ada aisti kaiken tarkemmin. Hän tuli helposti tietoiseksi sellaisista näkymättömistä asioista, joita toiset eivät koskaan huomaisi. Juuri siten hän oli löytänyt oven rakennuksen koilliskulmasta. Se oli ollut kätketty köynnösten taakse, ja kädellä tunnustellessa oven pinta tuntui täysin tasaiselta – kahvaa tai saranoita ei erottanut. Vasta sitten, kun Ada sulki silmänsä ja uskoi edessään olevan ovi, se paljasti itsensä hänelle. Sen jälkeen hän ei voinut käsittää, miten ei ollut aikaisemmin huomannut sitä.

Tämä ei todellakaan ollut tavallinen talo.

Ada ei halunnut puuttua kolmen muun matkakumppaninsa riitelyyn. Hän oli aivan liian vanha sellaiseen. Ja kun hän sanoi liian vanha, hän oikeasti tarkoitti sitä. Yli kolmensadan eletyn vuoden jälkeen kaikki alle yhden eliniän eläneet vaikuttivat lapsilta. Heidän ainoa viehätyksensä oli siinä, että he elivät kuin viimeistä päivää, sillä joka päivä todella saattoi olla heidän viimeisensä. Sitä lukuun ottamatta he kinastelivat aivan typeristä asioista. He eivät nähneet omaa nenänpäätään pidemmälle.

Mutta vaikka Ada kuinka inhosi tovereidensa turhanpäiväistä nahistelua, tässä seurueessa oli jotain erilaista. Sigrid väitti olevansa kaupunginkaartilainen, mutta hänen olemuksessaan oli tiettyä rosoisuutta, joka toi pikemminkin mieleen rosvon kuin lainvalvojan. Freya väitti olevansa neljätoistavuotias tyttö, mutta olento, joka hänen sisällään ajoittain asui, ei todellakaan ollut sitä. Nevis sitten…

Hänestä Adan oli vaikeampi saada selkoa. Nevis ei oikeastaan väittänyt olevansa mitään, mitä hän ei ollut. Mutta keino muuntautua keneksi vain koska tahansa vaikeutti sen näkemistä, kuka Nevis todella oli. Ja vielä sitäkin enemmän Adaa häiritsi tuo omituinen taikuus, jota Nevis kantoi suonissaan. Kyky oli kiistatta taikuutta, mutta se ei huokunut hänestä lainkaan ulospäin, toisin kuin maageilla oli tapana. Tuo taika, lumous, tai miksikä sitä olisikaan voinut kutsua, oli yhtä olennainen osa häntä kuin käsi tai jalka. Kaiken kaikkiaan hänessä ei vaikuttanut olevan mitään erikoista.

Silläkin hetkellä Nevis näytti aivan tuiki tavalliselta ihmiseltä – joitain pieniä yksityiskohtia huomaamatta. Sitä oli vaikea huomata ensin, mutta Nevis oli puolihaltia. Korvat olivat hiukan liian suipot ihmiselle, iho hiukan liian vaalea. Niin vaalea, oikeastaan, että oikeassa valossa se näytti miltei siniseltä. Nuoresta iästä huolimatta hiukset olivat valkoiset, ja hänen liikkuessaan ne vaikuttivat leijailevan hänen kasvojensa ympärillä, muuntautuen joka liikkeestä elohopean lailla. Ainoastaan silmät olivat ikkuna tuohon erikoiseen lumoukseen. Sillä hetkellä niissä oli yllä riippuvan taivaan harmaata hopeareunuksella, miltei kuin terän tai peilin pinnassa. Mutta heti kun Nevis astui talon varjoon, silmien väri muuttui tummaksi.

Hän näytti puolihaltialta, käyttäytyi kuin puolihaltia, liikkui kuin puolihaltia.

Siitä huolimatta Adan oli vaikea karistaa niskastaan sitä tunnetta, että Nevis oli myös jotain muuta.
« Viimeksi muokattu: 04.11.2019 09:35:16 kirjoittanut moodrose »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Äh, jäipä oikein harmittamaan, ettei tässä luvussa päästy vielä taloon sisälle! Tässä tapahtui kyllä paljon, mutta ei päästy oikein vielä eteenpäin. No, ehkä seuraavassa luvussa! Tässä oli kuitenkin paljon viihdyttäviä kohtauksia ja hahmotkin rakentuvat hiljalleen monipuolisemmiksi – vaikka monen kohdalla onkin vielä paljon kysymysmerkkejä niin kuin Ada lopussa miettii :D

Tykkäsin erityisesti Neviksen ja Freyan välisestä dialogista, nämä kaksi tuntuvat sopivan hyvin yhteen – työparina siis! Freya on niin lapsenmielinen, mutta samalla äkkipikainen ja temperamenttinen, että hän sopii hyvin tasapainottamaan Neviksen rentoa suhtautumista kaikkeen. Toisaalta tuntuu siltä, että Nevis ei ehkä ole niin rento kuin miltä hän vaikuttaa... Saa nähdä ;)

Tämä kohta oli hienosti kuvailtu, loi hienon mielikuvan Neviksestä ja kuinka tämä liikkuu:

Lainaus
Nevis liikkui ääneti ja kevyesti kuin aave. Hän halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään.

Jotenkin mietin, että jäikö minulta jotain huomaamatta tässä luvussa vai oletko jättänyt rivien väleihin vinkkejä tulevaa varten. Mietin, miten suuressa roolissa druidin murha on, entä Freyan putoaminen. En pysty karistamaan sitä tunnetta, että minulta jää jotain huomaamatta :D Joka tapauksessa, kiitos uusimmasta luvusta ja seuraavaa odotellessa!

between the sea
and the dream of the sea

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Kiitos taas kommentista hiddenben! Olin alun perin ajatellut koko kartanohomman kestävän ehkä kaksi lukua, mutta aloin mielessäni kehittelemään kaikenlaisia kuvioita tätä varten ja tämä venähtikin paljon oletettua pidemmäksi  ;D Nyt kuitenkin alkaa hiljalleen taas tapahtua! Rakastan kirjoittaa kaikenlaisia mysteereitä, joten tarinoilleni on ihan ominaista sellainen tietty arvoituksellisuus ja epävarmuus siitä, menikö nyt jotain ohi. Mutta kaikelle (tai ainakin suurimmalle osalle) kysymyksiä tulee ennen pitkään vastaus, suoraan tai epäsuoraan ;)

A/N: Sain tämän nelosluvun nyt tänään valmiiksi. Tämän kirjoittaminen on nyt vähän Nanon myötä hidastunut, koska työstän ykkösenä toista proggistani, mutta yritän kirjoittaa tätä kerran, pari viikossa. Ja koska suunnitelmat seuraaville luvuille on jo tiedossa, ei mielikuvituksen pitäisi loppua kesken aivan vielä! :)

IV.   Potpulveria

Käskyjä satoi Sigridin suusta nuolisateen lailla. Ada, pidä perää. Freya, pysy hänen kanssaan. Nevis, seuraa minua. Älä koske mihinkään. Me pidämme yhtä.

Nevis kuuli kyllä käskyt, mutta hän ei jaksanut välittää. Hän oli lakannut välittämästä jo kauan sitten. Tietyillä kokemuksilla oli taipumuksena olla sellainen vaikutus.

”Nevis”, Sigrid haukahti hänen korvansa juuressa. ”Haloo? Kuuletko minua?”

”Sig”, Nevis virnisti. ”Oletko jo lopettanut puhumisen?”

Suoni oli alkanut pullottaa Sigridin otsalla. ”Älä kutsu minua tuolla tavalla.”

Nevis kohotti kulmiaan. Hän taisi osua hermoon. ”Olisiko sitten Rid? Tai vaikka Sisi?”

”Ei mikään noista. Menemme nyt sisään, ja sinä pidät turpasi kiinni. Leikkisiä kommenttejasi ei tarvita.”

”Selvä homma, Sisi.”

Sigridin kasvot olivat tomaatinpunaiset. Hän vei vasemman kätensä köynnösten peittämän oven kahvalle ja mutisi jotakin itsekseen. Oikea käsi lepäsi pitkämiekan huotralla. Kahva kääntyi alaspäin, ja ovi narahti auki.

Silloin jotain tapahtui. Vaaleat haituvat Sigridin niskassa nousivat pystyyn. Punainen väri haaleni ja liukeni hänen kasvoiltaan. Siniharmaat silmät laajenivat ja kimalsivat hetken kirkkaina, kuin hän olisi aikeissa parahtaa itkuun. Eikä se ollut ainoa omituinen asia. Heidän takanaan Freya veti terävään henkeä, kasvot lähes yhtä valkeina kuin Sigridillä. Ada taas näytti tavalliselta, välinpitämättömältä itseltään.

”Kuulitteko tuon?” Freya kuiskasi. Hänen kätensä oli mennyt hänen kaulallaan lepäävälleen riipukselle.

”Kuulin”, Sigrid vastasi epävakaasti.

”Minkä?” Ada kurtisti kulmiaan. ”En kuullut mitään.”

”En minäkään”, Nevis sanoi.

Sigrid kuulosteli ympäristöään hetken, ennen kuin avasi oven isommalle. Väri alkoi hiljalleen palata hänen kasvoilleen. ”Nyt se loppui. Mennään vain.”

”Odota”, Ada keskeytti. ”Miltä se ääni kuulosti?”

”Puheelta.” Sigrid nielaisi, miltei kuin asian muistelu olisi vaikeaa. ”En ymmärtänyt sanoja, mutta merkitys tuli selväksi.”

”Mikä se oli?”

”Se oli varoitus.” Freya lausui vastauksen hänen puolestaan. ”No? Uskotteko nyt, että täällä kummittelee?”

”En usko mitään, ennen kuin näen”, Sigrid otti tukevan askeleen eteenpäin. Mutta vaikka hänen liikkeissään oli varmuutta, silmien takana oli yhä kaikuja ahdistuksesta.

He liikkuivat eteenpäin askel kerrallaan. Tila heidän ympärillään ei ollut oikeastaan eteinen, pikemminkin iso, suorakulmainen huone, joka oli tyhjä nurkkia kuorruttavia hämähäkinseittejä lukuun ottamatta. Seiniä peitti repaleinen, tummanharmaa tapetti, joka suorastaan huokui ankeutta. Ikkunanluukkujen rakoset päästivät himmeää valoa lävitseen, ja niiden valoraidoissa kellui pölyhiukkasia paksuina pilvinä.

”En aisti ketään tässä kerroksessa”, Ada totesi hetken kuluttua. Hänen sauvansa päädyssä jalokivi hehkui sitruunankeltaisena. ”Mutta liikutaan varoen. Ansojen varalta.”

Sigrid nyökkäsi. Hän johdatti heidät ensimmäisestä huoneesta toiseen – tällä kertaa pitkälle käytävälle, jonka varrella oli lukuisia ovia. He olivat tulleet päätyhuoneesta. Käytävän toisessa päädyssä erottui jotain tummaa ja viistoa, kenties portaikko. Se saattoi olla eteisaula.

”Freya, tule kanssani”, Sigrid neuvoi. ”Me menemme vasemmalle. Ada ja Nevis oikealle. Katsotaan, jos näistä huoneista löytyisi jotain johtolankoja siihen, mitä täällä on tapahtunut.”

Oikeanpuolimmaisen huoneen ovi oli auki. Nevis astui sisään ensin. Aivan kuten päätyhuone, tässä huoneessa ei juuri ollut kalusteita. Seinustalla seisoi korkea kaapisto, jonka ovet olivat sepposen selällään. Sisällä ei näkynyt mitään. Kaapin vieressä lojui lahonnut sohvanrunko, jonka koinsyömistä verhoiluista oli jäljellä enää pelkkiä riekaleita. Ilmassa leijaili pölyinen ja ummehtunut haju. Nevis teki nopean kierroksen kaapiston luona ja tarkisti sen salaisten lokeroiden ja luukkujen varalta, mutta etsintä oli turhaa. He palasivat käytävälle, ja Nevis varasti katseen Sigridin ja Freyan tutkiman huoneen suuntaan. Se vaikutti olevan jonkinlainen toimisto. Tukeva, puinen työpöytä nökötti huoneen nurkassa, ja sen vieressä keikkui tyhjäksi putsattu kirjahylly. Muutoin tyhjää.

”Löytyykö mitään?” Nevis kysyi ovensuusta.

”Tyhjää täynnä”, Sigrid vastasi tunnustellessaan kirjahyllyn takaista tilaa. ”Siellä?”

”Sama juttu.”

Freya oli kiinnostunut tutkimaan työpöytää. Hän oli asettunut sen alle – matalaan tilaan, jossa tavallisen kokoinen ihminen olisi joutunut kyykistymään. Freya levitti kätensä ja kuljetti niitä pöydän sivuja pitkin. Äkkiä hän pysähtyi.

”Oho!” hän huudahti. ”Taisin löytää jotain!”

Freya veti löydöksensä esille.

”Avain”, Sigrid havainnoi. Tarkemmin sanottuna pieni, hopeinen avain, joka ei soveltuisi kuin hyvin pieneen lukkoon.

”Ehkä se on kääpiön avain”, Freya sanoi. ”Tai keijukaisen.”

”Keijut eivät käytä avaimia”, Ada huomautti. ”He eivät osaa valehdella. Jos joku heistä varastaisi jotakin, se selviäisi heti.”

Freya loikkasi innoissaan esille pöydän alta. ”Oletko sinä nähnyt keijun?”

”Näen heitä kaiken aikaa, Akankorvessa. Keijut ja druidit tekevät yhteistyötä. Druidit huolehtivat metsän tasapainosta: kaikesta siitä, mikä on elollista. Keijuilla on samankaltainen tehtävä, mutta heidän vastuullaan ovat elottomat asiat. Sää, esimerkiksi. On tuulikeijuja, vesikeijuja ja ukkoskeijuja. Kivien ja hiekan hengettäriä. Kipinäkeijuja, tomukeijuja ja kaikkea noiden väliltä. Myös kaupungeissa elää keijuja. Vannon, että sinäkin olet joskus törmännyt sellaiseen. Silloin kun tuuli nostattaa syksyn lehtiä pyörteiksi katujen kulmissa. Kun puu narskuu vanhan talon nurkissa. Tai kun esine tipahtaa hyllyltä ilman, että koskit siihen.”

Freya henkäisi. ”Keijut ovat kummituksia?”

Ada pudisti päätään. ”Kummitukset ovat eri asia. He ovat levottomia henkiä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet jumiin tähän maailmaan. Väkivaltaisen kuoleman takia, esimerkiksi. Kummituksiin liittyy aina pahan läsnäolo. He haluavat satuttaa ihmistä, sillä pelko ruokkii heidän voimiaan. Keijut eivät koskaan tekisi niin. Lisäksi kummitukset eivät voi vaikuttaa materiaalisen maailman kanssa. Siitä tiesin, ettei Varithin kimppuun hyökännyt ollut kummitus.”

”Mutta entä ne välkkyvät valot? Paukkuvat ovet? Eivätkö kummitukset muka tee sitä?”

”Tässä vaiheessa asiat menevät monimutkaisemmiksi. Kummitukset eivät voi paiskoa ovia tai välkyttää valoja – ainakaan tässä maailmassa. Mutta joskus, kun kummitus on levoton, tai onnistuu oikein säikyttämään jonkun, kummituksen voimat kasvavat. Oikean maailman ja henkimaailman väliseen verhoon tulee rako. Äänet ja valot pääsevät lävitse, koska niillä ei ole massaa. Kummitukset eivät. Siihen kummituksiin liittyvät havainnot perustuvat. Mutta kyse on oikeastaan pelkästä harhasta. Toisesta maailmasta tulevista kaiuista.”

”He eivät voi satuttaa minua?”

”Eivät.”

Freya puristi avainta tiukemmin kätensä ympärille ja rentoutti olkapäänsä. Vasta silloin Nevis huomasi, kuinka jäykkänä Freya oli ollut kaiken tämän ajan. Kuinka peloissaan.

Olihan hän vielä vasta lapsi.

Silmäkulmastaan Nevis näki, kuinka Sigridin kasvoilla häivähti jotakin, miltei kuin aurinko olisi pilkistänyt hetkeksi pilven takaa. Sitten se katosi, ja Sigrid oli jälleen oma, määrätietoinen itsensä.

”Jatketaan seuraaviin huoneisiin”, hän sanoi.

He purkautuivat takaisin käytävälle.

Seuraavat kaksi huonetta olivat mielenkiintoisempia kuin edelliset. Vasemmanpuolimmainen huone oli jonkinlainen varasto. Sigrid löysi kaksi pullollista punaista, kirkasta nestettä, jotka vaikuttivat päällisin puolin parannusjuomilta. Niiden lisäksi huoneessa oli hyllyittäin ja hyllyittäin tyhjiä pulloja, ja lattialla oli jälkiä sinisestä, tomumaisesta jauheesta, joka kimalteli valon osuessa siihen. Nevis ja Ada tutkivat oikeanpuolimmaista huonetta. Sielläkin oli työpöytä, mutta tämä oli paremmassa kunnossa kuin edellinen. Pöydän alla oli yksi, ulosvedettävä laatikko, joka oli lukossa. Avaimenreikä oli kuitenkin liian suuri Freyan piskuiselle avaimelle.

”Onneksi minulla on temput tällaisia tilanteita varten.” Nevis veti tavarapussukastaan esille metallisen tiirikkasarjan. Hän valitsi niistä sopivan kokoisen, sovitti sen lukkoon, ja käänteli sitä, kunnes tunsi sen osuvan oikeaan kulmaan. Nevis sulki vasemman silmänsä ja väänsi, jolloin lukko naksahti auki. Se oli tyydyttävä ääni. Nevis ei mahtanut olla virnistämättä. Millaisen aarteen hän oli löytänyt tällä kertaa?

Nevis pani tiirikan syrjään ja kiskaisi laatikon auki. Virne suli hänen kasvoiltaan. Ei hän tätä ollut odottanut.

Sisällä oli kirjoja. Kaksi kappaletta, tarkemmin. Kannet olivat paksua, ruskeaa nahkaa, joihin nimi oli kaiverrettu riimupohjaisin kirjaimin, joita Nevis ei osannut lukea.

”Tämä on elementaalia”, Ada sanoi hänen olkansa takaa. ”Tuo päällimmäinen kirja kertoo metalleista ja niiden ominaisuuksista. Alempi käsittelee muodonmuutoksia.”

”Mielenkiintoista”, Nevis totesi. ”Tämä talo kuului siis jollekin hullulle alkemistille.”

”Mahdollisesti. Tuo jauhe viereisen huoneen lattialla näytti olevan potpulveria.”

Nevis kurtisti mietteliäänä kulmiaan. Hän oli siirtynyt huoneen perälle, josta johti ovi viereiseen tilaan. Se oli valmiiksi raollaan. ”Mitä?”

”Potpulveria. Huijarit käyttävät sitä lumouksiin. Sillä voi saada yhden esineen näyttämään joltain toiselta.”

Nevis avasi oven, jolloin hänen edessään aukesi jonkinlainen oleskelutila. Sen päädyssä oli kylmettynyt takka ja kaksi kulahtanutta nojatuolia. ”Se voisi olla hyödyllistä.”

”Se onkin, jos sitä osaa käyttää oikein. Jos muuntaisin sen avulla kiven kultaharkoksi, saattaisit uskoa minua. Se painaisi ja tuntuisi varmaankin jotakuinkin samalta. Mutta jos lumoamani esine olisikin puunpala… saattaisit aavistaa jonkin olevan pielessä.” Ada alkoi tutkia seinällä olevien taulujen takaisia tiloja.

Nevis oli siirtynyt takan luo. Nopealla vilkaisulla se vaikutti siltä, kuin sitä ei olisi käytetty aikoihin. Tulesta oli jäljellä pelkkiä palaneita hiiliä. Kivi ympärillä oli mustunut ja kulunut, ja sitä peitti paksu pölykerros. Silti jokin siinä vaikutti olevan pielessä. Nevis alkoi tunnustella hiiliä käsillään. Tavallisia hiiliä. Kunnes jotakin erikoista tapahtui.

Yksi hiilistä oli painavampi kuin toiset. Se tuntui pikemminkin palalta metallia. Kun Nevis käänsi hiiltä kädessään, hän luuli kuulevansa kolisevan äänen.

”Mitä sinä löysit?” Ada kysyi.

”Hiilen”, Nevis vastasi, ja katsoi kättään. Mutta se, mitä hän näki kädessään, ei ollut hiili. Se oli pieni, metallinen rasia, jonka avaamiseen tarvittiin pieni, metallinen avain. ”Tai… en sittenkään.”

”Potpulveria”, Ada totesi. ”Sitä on kaikkialla.”

Nevis nosti rasian takasta ja pani sen taskuunsa. Niin tehdessään hän tuli tietoiseksi omituisesta äänestä. Se ei ollut rasian kolinaa eikä Freyan tai Sigridin puhetta. Se oli pikemminkin rapinaa. Kaiken aikaa voimistuvaa rapinaa. Se tuntui kuuluvan takan sisältä. Nevis pani päänsä takan sisään ja näki…

…hämähäkkejä. Lukemattomia hämähäkkejä. Niitä oli kaiken näköisiä ja kokoisia. Isoja ja pieniä. Karvaisia ja sileitä. Mustia ja ruskeita.

Ja niistä jokainen oli kääntänyt silmänsä häntä kohti.

Nevis jähmettyi. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin montaa hämähäkkiä kerralla. Ja vaikka maailmassa oli paljon pelottavampiakin asioita, harva asia nostatti inhonväristyksiä yhtä herkästi kuin satojen hämähäkkien armeija.

Nevis liikutti varovasti päätään taaksepäin. Hän liikkui aivan hitaasti, miltei kuin olisi yrittänyt pyydystää kärpästä lasin alle. Kenties hämähäkit eivät huomaisi häntä, jos hän vain liukenisi pois paikalta.

Mutta hämähäkit eivät olleet kärpäsiä, eivätkä niihin tepsineet kärpästen temput.

Ensimmäinen hämähäkki putosi takasta Neviksen päähän. Sitten toinen. Kolmas. Niiden karvaiset, terävät jalat hiipivät hänen selkäpiitään pitkin, etsivät tietään hänen vaatteistaan sisään. Nevis tunsi ihonsa jokaisen karvan nousevan pystyyn. Hän kavahti taaksepäin takasta pitkällä loikalla ja kolautti selkänsä nojatuoliin. Tujaus pölyä pöllähti ilmaan törmäyksen voimasta, ja Nevis päästi äkillisen, väkivaltaisen aivastuksen. Hämähäkit sinkosivat hänen päältään kuin kaaressa ammutut nuolet. Vapaana hämähäkkien ikeestä, Nevis tarttui tiukemmin osuman ottaneeseen nojatuoliin ja tuuppasi sen lujaa takkaa päin. Yhteen hämähäkeistä osui, pitkät koivet taittuivat kahtia tuolin alle. Mutta niitä tuli koko ajan lisää. Nyt hämähäkkejä suorastaan pursusi takasta ulos. Ne liikkuivat mustanruskeana, kahisevana aaltona, joka vyöryi suoraan häntä kohti.

”Hitto”, Nevis kirosi, käänsi selkänsä, ja juoksi henkensä edestä. ”HÄMÄHÄKKEJÄ!”

Hän taittoi matkan käytävälle neljällä, pitkällä loikalla. Ada hänen takanaan näytti vasta oivaltavan, mitä oikein tapahtui. Hän lausui haltiakielisen sanan ja nostatti sauvankärjellään ympärilleen suojaavan kilven, joka ympäröi häntä kuin savu. Mutta hämähäkit eivät olleet huomaavinaankaan häntä. Ne seurasivat yhä Nevistä, kuin niiden ainoa tehtävä elämässä olisi hänen piinaamisensa.

Nevis kaivoi paniikissa vyölaukustaan ensimmäisen käteensä osuvan esineen. Se oli pullo öljyä. Sen kummempia ajattelematta, Nevis viskaisi pullon taaksepäin hämähäkkivyöryä kohti. Pullo särkyi osuessaan lattiaan, räväyttäen öljyä hämähäkkimassan päälle kuin ne olisivat pannussa tiriseviä vihanneksia. Nevis vei kätensä tikarinsa kahvalle. Hän päästi helpottuneen huokaisun.

Ja törmäsi suoraan Sigridiä päin.

”Mitä pirua?” Sigrid ärähti. Tikari lensi kaaressa Neviksen kädestä lattialle. Rapina lähestyi hetki hetkeltä. ”Katsoisit eteesi!”

Nevis ei vastannut. Hän kompuroi taaksepäin ja haparoi tikaria kädellään. Liian myöhäistä. Hämähäkkimeri oli jo peittänyt sen alleen.

”JUOKSE”, Nevis karjui. Hän tuuppasi Sigridin syrjään ja harppoi käytävää pitkin niin kauas kuin pystyi. Nevis saavutti käytävän päädyn ja vilkaisi olkansa yli.

Sigrid ei ollut yhtä nopea. Hämähäkit olivat saartaneet hänet. Kymmeniä hämähäkkejä kiipeili ylös hänen haarniskaansa pitkin, yritti sovittaa tietään sisään sen pienistä rakosista. Sigrid veti miekkansa esiin ja yritti sohia hyönteisiä sen terällä, mutta sai siepattua aina vain muutaman kerrallaan. Lisää hämähäkkejä tuli tilalle ottamaan niiden paikat.

”Sigrid!” Freya huusi. Hän seisoi ovensuussa ja tuijotti hämähäkkimerta suu auki. Niin tehdessään merestä jakautui yksi, erillinen joki, joka virtasi suoraan häntä kohti. Freya päästi korkean, korvia pirstovan huudon. Hänen kaulariipuksensa alkoi loistaa punaisena. Kaikki häntä lähestyvät hämähäkit kangistuivat ja kuolivat. Mutta vaikka he kuinka taistelivat, hämähäkkejä tuli kaiken aikaa lisää.

”Niille ei ole loppua!” Sigrid huitoi miekallaan ja talloi hämähäkkejä jalkojensa alle. ”Nevis, tee jotain!”

Nevis hapuili laukkuaan uudemman kerran. Sitten hän muisti heittämänsä öljypullon. Käsi tapasi laukussa pienen, neliskanttisen rasian pinnan. Tulitikut.

Nevis avasi rasian, veti tikun esiin, ja raapaisi sitä rasian kylkeä vasten. Palava tulitikku oli nyt hänen kädessään. ”Poltetaan ne paskiaiset!”

”Oletko ihan sekaisin?” Sigrid huusi. Hänen yllään oli niin monta hämähäkkiä, että hän näytti pukeutuneen niihin. ”Entä minä?”

”Toivottavasti et pelkää tulta”, Nevis vastasi.

Hän nosti tulitikun ilmaan. Sigridin silmät laajenivat.

”EI!”

Tulitikku putosi…

…ja pysähtyi ilmassa.

Se leijaili paikallaan, kuin näkymättömän narun varassa. Sen takana Sigridin kasvot olivat kivettyneet äänettömään huutoon. Freyan hiukset kelluivat hänen kasvojensa ympärillä, kuin hän olisi ollut veden alla. Hämähäkit jähmettyivät paikoilleen. Aika oli pysähtynyt.

Sitruunankeltainen valo täytti huoneen. Nevis joutui sulkemaan silmänsä ja suojaamaan kasvoja kädellään. Ilmassa tuoksui yllättäen kukkasille.

Valo sammui, ja Nevis nosti käden kasvojensa tieltä. Hetken hän räpytteli silmiään, uskomatta näkymäänsä. Siinä, missä oli ennen ollut hämähäkkejä, oli kukkasia. Satoja ja satoja sitruunankeltaisia kukkasia, jotka peittivät Sigridiä, kuin hän olisi kierinyt kesäisellä niityllä. Aika kulki jälleen tavalliseen tahtiinsa. Ovensuussa seisoi Ada, joka piteli paksua sauvaansa kaksin käsin. Otsalla kimmelsi hikihelmiä.

Sigrid hätkähti näyttävästi. Freyan kirkaisu katkesi kuin seinään. Sammunut tulitikku kolahti lattialle.

”Kukkia?” Se oli Freyan ääni. Hänen jalkojensa juuressa oli riveittäin kuolleita terälehtiä.

”Kukkiapa hyvinkin”, Ada vastasi. Keltaisen sauvan kajo alkoi himmetä.

”Johan sinulla kesti”, Sigrid totesi.

”Loitsuissa yleensä kestää hetken aikaa.” Ada astui kunnolla käytävälle ja silmäili sitä vasemmalta oikealle, ikään kuin tarkistaakseen, ettei yhtään hämähäkkiä ollut jäänyt huomiotta. ”Ovatko kaikki kunnossa?”

Freya nyökkäsi. Sigrid pyyhki terälehtiä yltään. Sitten hänen katseensa löysi Neviksen.

Siniset tikarit olivat muuttuneet miekoiksi. ”Meidän täytyy puhua.”

***

”Varithin kimppuun käytiin tässä”, Adan kuului jostain kaukaa, kuin vesikerroksen läpi. Druidi seisoi eteisaulan ovensuussa ja tarkkaili verijälkiä tutulla, druidimaisella tarkkuudellaan.

”Mistä sinä sen tiedät?” Freya kysyi.

”Näetkö veren kahvalla? Tai tuossa ovenraossa. Hän oli jo ovella. Ehkä jos Varith olisi ollut edes vähän nopeampi… hän olisi ehtinyt ajoissa pois.”

Ada lausui muutaman haltiakielisen sanan, ehkä jonkinlaisen rukouksen. Mutta Sigrid ei todella kuunnellut. Hän keskittyi vihaamaan Nevistä.

Pelkkä salamurhaajan näkeminen sai Sigridin pään humisemaan. Jyskyttämään, oikeastaan. Miltei kuin joku olisi takonut vasaraa alasinta vasten jossain hänen aivojensa perukoilla. Hänen näkökentässään oli pelkkää punaista. Sormien ja varpaiden päissä kihelmöi. Hän oli vain hiuskarvan päässä siitä, ettei lyönyt nyrkkiään seinästä läpi.

Sigrid ei edes muistanut, milloin oli viimeksi ollut niin vihainen. Hän luuli jo jättäneensä sen Sigridin taakseen. Mutta menneisyys oli kuin hänen Astrid-tätinsä: se palasi kolkuttelemaan mitä epätoivotuimpaan aikaan.

”Mistä sinä halusit puhua kanssani?” salamurhaaja kysyi. Hän pyöritteli toisessa kädessään pientä, hopeista rasiaa – toisessa pientä, hopeista avainta, jonka Freya oli antanut hänelle. Salamurhaajan kasvoilla oli vino, lähes vahingoniloinen hymy, värittömissä silmissä kujeileva kiilto. Aivan kuin hän olisi nauttinut siitä, että oli miltei tappanut heidät kaikki hetkeä aikaisemmin.

Mutta toisaalta, mitä muuta salamurhaajalta saattoikaan odottaa?

”Lopeta tuo”, Sigrid sähähti. Jokainen rasian kolahdus oli kuin veitsenisku hänen ohimoonsa. ”Tuonko takia me olisimme voineet kuolla? Pienen rasian? Mitä siellä edes on?”

”Ihan kuin minä kertoisin sinulle”, Nevis totesi välinpitämättömästi.

Sigrid ojensi kätensä ulospäin. ”Anna se tänne.”

Nevis päästi epäuskoisen naurahduksen. ”Mitä?”

”Anna se tänne.”

”Miksi ihmeessä?”

Vaati jokaisen itsehillinnän rippeen, ettei Sigrid pyyhkäissyt tuota raivostuttavaa virnettä salamurhaajan kasvoilta. Jollain terävällä. ”Tarvitseeko minun todella vastata? En luottaisi sinun käsiisi edes purkillista ilmaa, vaikka kätesi olisi liimattu purkkiin kiinni! Sinä rikot kaiken, mihin kosket! Käsken sinun tehdä yhtä, ja teet aivan päinvastoin!”

Sigrid tiedosti huutavansa nyt, muttei välittänyt enää. Humina hänen korvissaan voimistui hetki hetkeltä. Tykytys kasvoi kasvamistaan.

”Tuo on aika paksua sinulta”, Nevis vastasi, yhä täysin välinpitämättömänä. ”Tämä rasia kuuluu minulle. En vaarantanut henkeäni ja miltei tullut hämähäkkien hotkimaksi vain antaakseni sitä sinulle.”

”Vaarantanut?” Sigrid sihisi hampaidensa välistä. ”Sinä et tehnyt paskan vertaa! Juoksit pakoon ja jätit muut hoitamaan työt puolestasi, jottet vahingossakaan likaisi käsiäsi! Puhumattakaan siitä, että olisit sytyttänyt minut palamaan!”

Neviksen hymy valahti sentin verran. ”Ehkä minun olisi pitänyt tehdä niin.”

Sigridin leuka putosi auki. Hän ei ollut uskoa korviaan. Mitä röyhkeyttä! Mitä täydellistä välinpitämättömyyttä! Hän oli kaupunginkaartilainen! Ja hän antoi tämän… murhaajan läksyttää häntä kuin lasta!

Toivottavasti kaadut portaissa ja kuolet, Sigrid narskutteli hampaitaan. Hitaasti ja kivuliaasti.

Hän halusi sanoa sen. Hän halusi näyttää sen. Hän jo miltei tunsi miekkansa kahvan käsissään. Voiman, jonka sen pitely hänelle takasi. Kyvyn päättää elämästä ja kuolemasta. Aivan kuten silloin-

Salaman välähdys. Verta miekan terällä. Verta hänen käsillään. Hiuksissaan. Kasvoillaan.

Kaikkialla.

Korkeita ja matalia huutoja. Kasvoja piiskaava sade. Ukkosen jyrinää.

Ja naurua. Hänen omaansa.

Valon välkähdys kohoavaa terää vasten. Tummia roiskeita laivan vaalealla kannella.

-ennen.

”Mikä sinulle tuli? Veikö kissa kielesi?”

Neviksen ääni.

Sigrid räpytteli silmiään. Ravisteli kuumuuden sormenpäistään. Antoi punan valua näkökentästään. Antoi sen tasoittua. Mennä. Jäähtyä. Kadota.

Sigrid otti syvän hengenvedon ja vapautti sen. Rentoutui.

”En aio alentua sinun tasollesi”, hän puhui. Viileästi ja rauhallisesti. ”Haluan vain tehdä työni kunnolla. Sen vuoksi meidän on kaikkien pelattava yhteispeliä. Se helpottuu kummasti, jos opimme pitämään toisistamme. Tai edes sietämään toisiamme.” Sigrid pyöräytti rannettaan ja ojensi sen uudestaan Nevistä kohti. ”Antaisitko sen rasian minulle? Pyydän?”

Viimeisetkin hymyn rippeet haihtuivat Neviksen kasvoilta. Ne olivat täysin valkoiset ja ilmeettömät, nuken kasvot. Vailla mitään väriä tai tunnetta. Aivan kuten hänen äänensä, kun hän pani hopeisen rasian hitaasti pois Sigridin ulottuvilta.

”En. Ja teen jotain täysin selväksi. Olen täällä mukana vain yhdestä syystä – täyttääkseni Gremsin vaatiman palveluksen. En solmiakseni ystävyyssuhteita tai miellyttääkseni muita.”

Nevis veti vyölaukkunsa nyörit kiinni yhdellä, terävällä liikkeellä, joka oli kuin niskojen napsautus. Huoneeseen laskeutui kuollut hiljaisuus.

”Palveluksen?” Sigrid kysyi hiljaa. ”Minkä palveluksen?”

Mutta Nevis oli jo kääntynyt seuraavaa huonetta kohti.

”Olet säälittävä pelkuri!” Sigrid huusi hänen loittonevalle selälleen. ”Hylkäisit meidät muut pelastaaksesi oman nahkasi, silmääkään räpäyttämättä! Enkä luota sinuun tippaakaan!”

Vastausta ei kuulunut. Neviksen selkä katosi näkyvistä.

Sigrid tunsi Adan käden olkapäällään. ”Nuoret. He osaavat olla ärsyttäviä, eikö vain?”

Sigrid nyökkäsi. Mutta oikeastaan hän ei tuntenut oloaan ärtyneeksi. Ei enää. Hän vain ajatteli Neviksen sanoja.

En tullut tänne solmimaan ystävyyssuhteita. Ei tietenkään. Eihän hänen kaltaisellaan miehellä voinut olla ystäviä. Se vaatisi sen paljastamista, kuka hän todella oli. Niin Nevis varmasti ajatteli. Jos hän ei tiennyt sitä itsekään, miten voisi kukaan muukaan?

Mutta minä tiedän, Sigrid halusi sanoa hänelle. Minä tiedän, kuka sinä todella olet.

Miten? Nevis vastaisi siihen. Hymyillen, vasen suupieli vinoon kääntyneenä. Miten sinä muka voisit tietää, kuka minä olen?

Mitenkö? Sigrid vastaisi. Hän hymyilisi myös, mutta silmät eivät. Ne olivat surulliset silmät. Silmät, jotka olivat nähneet liikaa. Koska minä olin sinä.
« Viimeksi muokattu: 04.11.2019 20:12:50 kirjoittanut moodrose »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
A/N: tässä luvussa avataan vähän Syväsuon historiaa paikkana sekä Freyan taustatarinaa. Kartanon mysteeri syvenee. Varoituksena: tämä luku osaa ajoittain olla aika synkkä, mutta pysyy kuitenkin K-11-rajoissa!

V. Henkien laakso

Nevis käveli yksin käytävää pitkin, kun se tapahtui.

Hän pysähtyi paikoilleen, aivan kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään. Jäykistyi. Kivettyi.

Pelko.

Se laskeutui hänen päälleen painavana, tukehduttavana peittona, joka riisti ilman hänen keuhkoistaan. Puristi hänen sydäntään kuin nyrkki. Jähmetti hänen jäsenensä ja kahlitsi hänet paikoilleen.

Kuiskauksia, kaikkialla hänen ympärillään. Ilma oli äkkiä elävänä niistä. Tuhansien kuiskuttavien huulien muodostamista sanoista, joista jokainen oli Nevikselle tuntematonta kieltä. Siitä huolimatta niiden sanoma tuli hänelle selväksi.

Hänen ei kuulunut olla täällä. Hänen tulisi lähteä. Nyt.

Nevis yritti kääntyä ympäri, mutta hänen jäsenensä olivat kuin hyytelöä. Kuin hän olisi yhdessä niistä unista, joissa herää, muttei voi liikuttaa jäseniään. Jotain kosteaa vieri hänen poskeaan pitkin. Itkikö hän?

Lähde, äänet sanoivat hänelle. Lähde, tai kuole.

Oli pimeää. Kauhean pimeää. Ja kylmä. Kuiskaukset tulivat koko ajan lähemmäs. Nevis halusi nostaa kätensä korvilleen hukuttaakseen äänet. Piiloutuakseen. Päästäkseen pois.

Kädet olivat lyijyä. Ilma tappavan kylmää.

LÄHDE, äänet sanoivat, lähempänä nyt.

LÄHDE.

Nevis avasi suunsa huutaakseen, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Hänen äänensä oli viety. Hänellä ei ollut enää suuta millä huutaa, ei kasvoja.

Hän oli kasvoton.

Hän ei ollut enää kukaan.

*

”Nevis?” Ada laski kätensä puolihaltian olkapäälle. ”Miksi pysähdyit?”

Nevis ei reagoinut ensin. Hän vain seisoi paikallaan keskellä tyhjää käytävää, jähmettyneenä kesken askeleen. Ada ei nähnyt hänen kasvojaan. ”Nevis?”

Se vaikutti havahduttavan hänet. Hitaasti, liike palasi puolihaltian jäseniin, yksi ruumiinosa kerrallaan. Värähdys sormenpäässä, koukistus polvessa. Jännitys olkapäissä, leuan kaaressa.

Nevis kääntyi ympäri, ja hänen kasvoillaan oli mitä erikoisin ilme.

Se ei tosiaankaan ollut yksi hänen tavallisista virnistyksistään. Ei edes irvistys, tai yllätystä. Sitä olisi oikeastaan voinut kuvailla kauhuksi. Silmät olivat suuret ja kostean kirkkaat. Alahuuli vapisi, miltei kuin hän haluaisi sanoa jotakin, muttei löytänyt siihen sanoja.

”Ada”, toinen ääni haltian korvassa piipitti. Ada kääntyi hetkeksi, ja tunsi Freyan nykäisyn hihassaan. ”Voitko kertoa minulle lisää keijuista?”

”Ehkä myöhemmin”, Ada vastasi, poissaolevana. Hän kääntyi takaisin Nevistä kohti. Mutta tällä kertaa kun hän kohtasi puolihaltian kasvot, ne näyttivät tyystin tavallisilta. Kalpeilta, yhä, mutta ne olivat aina sellaiset.

”No?” Nevis kysyi, vino hymy huulillaan. ”Mennäänkö?”

Ada halusi sanoa jotakin. Kysyä, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Nevistä sellaisena.

Haavoittuvaisena.

Mutta sitten Freya loikkasi Adan kylkeä vasten, vinkuen ja vaatien tarinaa toisensa perään. Kun Ada tokeni jälleen keskeytyksestään, Nevis oli jo kaukana hänen edessään.

”Nuoriso”, Ada huokaisi. Heillä oli aina kiire.

*

Freya loikki eteenpäin kartanon käytävää pitkin. Kaikkialla oli harmaata ja ankeaa, mutta ei oikeastaan pelottavaa. Ei enää. Se oli mennyt jo ohi. Hän tiesi nyt, etteivät kummitukset voisi satuttaa häntä. Ada oli sanonut niin.

Freya ei muistanut vanhempiaan. Totta puhuakseen hän muisti lapsuudestaan hyvin vähän asioita. Joitain yksittäisiä muistoja. Välähdyksiä. Paikkoja. Kivisen kaupungin maan alla. Pölyisät kadut, jotka oli päällystetty verellä ja rikkinäisellä lasilla. Pimeän tunnelin, jonka päässä oli punainen kajo. Kylmää.

Sitten hän oli tullut Syväsuolle. Se oli hyvä paikka asua. Turvallinen paikka. Riittävän pieni kaupunki siihen, ettei siellä sattunut sen enempää levottomuuksia. Riittävän iso siihen, että sinne saattaisi piiloutua. Mikäli sille olisi tarve.

Mutta tarvitsiko hänen piileskellä enää? Hänellähän oli nyt perhe, vaikkakin erikoinen sellainen. Ada. Nevis. Sigrid. He vaikuttivat kaikki vihaavan toisiaan, eivätkä he tosiaankaan näyttäneet samalta. Ada oli pitkä ja tumma kuin korkean puun runko. Sigrid oli jykevä ja kalpea kuin kivipaasi. Nevis oli muuttuva ja vikkelä kuin purossa virtaava vesi. Ja sitten oli tietenkin hän. Tyttö, joka sekä oli ja ei ollut Freya.

”Freya”, Ada kysyi häneltä heidän jatkaessaan kierrostaan kartanon toista siipeä pitkin. Siellä huoneita oli vähän ja ne olivat isompia – he ohittivat jonkinlaisen tyhjän olohuoneen, sitten ruokasalin. ”Saanko kysyä jotakin?”

Freya pujahti tielleen osuvan tuolin jalkojen lävitse. ”Mitä?”

”Kuka sinä oikeastaan olet?”

Freyasta se oli hassu kysymys. ”Kyllähän sinä tiedät kuka minä olen. Freya.”

”En tarkoittanut nimeäsi”, Ada hymähti. ”Vaan muita asioita. En tiedä sinusta oikeastaan mitään.”

”Mitä minussa on tietämistä? Minä olen Freya. Olen neljätoista. Olen kääpiö. Tykkään… keijuista. Ja vähän kummituksistakin, nyt kun kerroit niistä. Eivät ne oikeastaan ole niin pelottavia. Eivätkä pahoja. Väärinymmärrettyjä, vain. Koska ne ovat niin yksin, ja kaikki pelkäävät niitä.”

Ada nyökkäsi. ”Kaipa pahuus on subjektiivinen käsite.”

”Sub… mikä?”

”Antaa olla.”

Freya joutui kipittämään kovaa, että pysyi Adan perässä. Hänen askeleensa olivat niin kovin pitkiä, vaikka hän käveli sen hassun keltakärkisen keppinsä kanssa. ”Nyt on sinun vuorosi. Kerro minulle sinusta.”

Ada kohotti paksuja kulmiaan. ”En tiennytkään, että tämä oli peli.”

”Nyt se on.”

”Hyvä on.” Ada kopautti paksun sauvansa lattiaan. Niin tehdessään, Freya luuli yhtäkkiä kuulevansa lintujen laulua. Mutta ei vain kuulevansa – vaan näkevänsä ne. Sinistä taivasta kaartelevat pääskyt, jotka lennähtivät suurina parvina puusta toiseen. Kuusta pitkin kiipeävän oravan, joka kantoi tammenterhoa hampaidensa välissä. Sammalikon keskellä vipeltävän siilin, jonka vaaleat piikit kimmelsivät puiden takaa kimmeltävässä auringossa.

”Kolmesataa vuotta sitten Syväsuo oli yhä pelkkä suo”, Ada kertoi. Valkoiset tupasvillamättäät huojuivat tuulessa. Yksinäinen korppi rääkäisi männyn latvassa. ”Sitä ei silloin edes tunnettu vielä Syväsuona. Sillä oli toinen, haltiakielinen nimi, joka ei ole enää käytössä. Mutta tuo nimi tarkoitti henkien laaksoa.”

”Miksi?”

”Koska sanottiin, että täällä henkimaailman ja oikean maailman välinen verho oli ohuimmillaan. Riekaleinen, niin sanotusti. Jo kauan ennen kuin druidit tai ihmiset tulivat, tämä oli ylihaltioiden maata. He rakensivat tänne suuria linnoituksia mahtavia teitä, joita pitkin he kuljettivat mitä erikoisimpia hyödykkeitä kaikista sen aikaisen maailman kolkista.”

Freya näki heidät nyt. Valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet, ylpeät ja toismaailmalliset olennot, jotka liikkuivat metsän halki yhtä kevyesti kuin pensaissa kahiseva tuuli. Kuvat liikehtivät hänen silmiensä edessä, rakentuivat Adan kertomuksen tahdissa.

”Ylihaltiat elivät pitkään harmoniassa luonnon kanssa, kuten druidit nykyään. Mutta mitä pidempään heidän valtansa kesti, sitä ylpeämpiä ja ahneempia heistä tuli. He halusivat enemmän. Siispä he alkoivat käyttää maan mahtia, kanavoida sitä käyttöönsä. Heidän linnoituksistaan ja teistään tuli entistä suurempia ja mahtavampia. Mutta aina he halusivat enemmän. He tukeutuivat tulen voimaan, eivätkä heidän ahjojensa liekit sammuneet koskaan. Enemmän. He kutsuivat ilmaa, taivuttivat säät tahtoonsa. Mutta yhä haltiat halusivat enemmän. He tahtoivat kyvyn hallita ajatuksia, ohjata tunteita. Täydellisen ylivaltiuden luonnon yli.”

”Mitä sitten tapahtui?”

”Haltiat turvautuivat toisiin keinoihin”, Ada vastasi, ja hänen loihtimansa kuvat synkkenivät. Varjot haltioiden kasvoilla syvenivät. Illuusio piirsi näkyviin pimeän kammion. Kammion täynnä hupullisia hahmoja, veriset tikarit kourissaan. ”Kiellettyihin keinoihin. He valjastivat veren voiman, ja maa muuntautui heidän mielikuviensa tuotteeksi. Vääristyi. Pilaantui.” Freya kuuli nyt huutoja, murtuvan kiven ääntä, kaukaista ukkosen jyrinää. ”Ulottuvuuksien välinen verho repesi rikki. Siispä maa kääntyi haltioita vastaan ja tuhosi heidät. Vain puhtaimmat ylihaltiat säilyivät. Ne, ketkä eivät olleet turvautuneet kiellettyihin keinoihin. Heistä tuli tämän maan druideja, ja minä olen heidän jälkeläisensä.”

Maahan oli palannut jälleen rauha. Haltioiden linnoituksista oli jäljellä enää raunioita. Tunturit nakersivat niiden torneja, suot nielivät perustukset alleen. Ainoastaan joukko druideja vaelsi metsän halki. Hiljaa ja päät painuksissa.

”Kolmesataa vuotta sitten, kun minä synnyin, vanhimmat meistä muistivat yhä ylihaltiat. He kutsuivat paikkaa henkien laaksoksi muistutuksena, varoituksena nuoremmille sukupolville olla rikkomatta tuota verhoa enempää. Emmekä me tehneet niin. Me druidit valvoimme ja suojelimme tätä maata, kaikkialla Nuoskatunturista Akankorvelle, Länsimereltä Syväsuolle.”

”Mutta Syväsuo ei enää ole pelkkä suo.”

”Niin”, Adan äänessä kuulsi katkera sävy. Harhat heidän ympärillään alkoivat haalistua, jättäen jäljelle pelkkiä jälkikuvia, kangastuksia. ”Ihmiset saapuivat tänne parisataa vuotta sitten. He rakensivat Syväsuon täyteen maatiloja, temppeleitä, toreja ja tehtaita. Me druidit liikuimme vuosi vuodelta pohjoisempaan, kunnes asetuimme Akankorpeen ja sen takaisille tuntureille. Kaupunki sai nykyisen nimensä sen paikalla sijainneen suon mukaan. Muuta siitä ei ollut enää jäljellä.”

Illuusio oli nyt haihtunut täysin. Freya huomasi olevansa jälleen takaisin hämärässä kartanossa, hylätyn ruokasalin oviaukolla. Sen toisella puolella odotti pelkkä ankea, autio salonki, jota hämähäkinseitit ja pöly kuorruttivat.

”Se oli hieno tarina”, Freya sanoi, yhä ajatuksissaan. Yllätyksekseen hän huomasi, että hänen silmiään kirveli. Sen täytyi johtua pölystä. ”Kiitos, isä.”

Ada jähmettyi paikalleen. Hänen kasvonsa nytkähtivät erikoisella tavalla, jota Freya ei aivan osannut tulkita. Ehkä hänelläkin oli roska silmässään.

”Näytin sinulle koko tarinani”, Ada keräsi itsensä. ”Kerro minulle, Freya. Kuka sinä olet?”

Freya ei nähnyt enää syytä valehdella. Olihan Ada hänen perhettään.

”Minä olen Freya”, hän vastasi. ”Mutta minä olen myös Urkoth.”

Nimi kaikui ja kajahteli huoneen halki. Värähteli pimeässä. Jostain syystä Freyasta tuntui hyvältä sanoa se. Ja juuri Adalle.

Mutta Ada ei vaikuttanut iloiselta kuullessaan sitä. Hänen koko olemuksensa oli kaikkea muuta. Druidin pää kääntyi hitaasti ympäri, mekaanisesti, miltei kuin hän ei olisi elävä ollenkaan. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet paikoilleen kuin naamio, silmät suurena, suu puoliksi auki. Hän ei räpyttänyt silmiään ollenkaan. Ne olivat syvät, tummat, ja hirveän, hirveän suuret.

”Mitä sinä sanoit?”

Äkkiä Freyaa huimasi. Hänen päässään soi. Pyörrytti. Jalat eivät kantaneet enää kunnolla. Freya horjahti jaloillaan, otti ovenkarmista tukea pysyäkseen pystyssä. Valot kelluivat pyöreinä kiekkoina hänen ympärillään. Niiden keskeltä Freya erotti sumeat kasvot. Vaaleat, vakavat sellaiset.

Sigrid.

”Oletko kunnossa, Freya?”

Freya räpytteli silmiään ja ravisti päätään. Olo oli yhä kummallinen, väsynyt, mutta selkeämpi. Kirkkaampi.

”Totta kai, äiti”, Freya hymyili. ”Mennäänkö?”

”Mennään, jos olet valmis”, Sigrid vastasi. Hänen kasvoillaan oli omituinen virne. ”Löysin nimittäin jotakin.”

”Mitä?”

”Lattialuukun”, Sigrid lausui arvoitukselliseen sävyyn. ”Joka johtaa kummittelevaan kellariin.”

”Ooooh”, Freya lausui, lumoutuneena. ”Rakastan kummituksia.”

Eihän hän pelännyt. Sillä hän ei ollut pelkkä Freya.

Vaan myös Urkoth.

*

Nevis käyttäytyi omituisesti.

Sigrid ei ollut varma, johtuiko se siitä, että hän oli sanonut tälle häijysti, vai siksi, että jokin muu oli pielessä. Joka tapauksessa, hän ei ollut oma itsensä. Tämän jatkuva, kasvoille liimautunut virne oli muuttunut ahdistuksen naamioksi. Hänen liikkeensä olivat jäykkiä ja väkinäisiä, kun hän liikkui hitaasti kellariin johtaville portaille. Kädet naputtelivat hermostuneena vyölle kiinnitetyn tikarin kahvaa.

Mutta Nevis ei ollut ainoa erikoisuus. Freyakin voi huonosti – tyttö oli miltei pyörtynyt hetkeä sitten. Tapahtuneen seurauksena Ada vaikutti lievästi sanottuna kauhistuneelta. Kaikki tuo teki myös Sigridin hermostuneeksi. Jos jokin sai monta sataa vuotta vanhan haltian levottomaksi, sen täytyi todella olla vakavaa.

Sigrid seurasi Nevistä pimeään portaikkoon, asetti jalkansa askelmalle. Se päästi narahtavan äänen hänen jalkansa alla. Mutta narahdukseen sekoittui myös toinen ääni. Liian tuttu sellainen. Varoitus, jonka Sigrid oli jo aikaisemmin kuullut.

Lähde.

Sigridistä tuntui äkkiä siltä, kuin joku olisi kaatanut hänen niskaansa saavillisen kylmää vettä.

LÄHDE.

Helvetti! Sigrid puri hammasta, tiukentaen otettaan pitkämiekkansa kahvasta. Pois päästäni!

Mutta äänet eivät lähteneet. Ne kasvoivat joka askelmalla entistä kovemmiksi.

”Hitto”, Nevis sanoi yhtäkkiä. Hän oli saavuttanut portaiden alapään. ”Mikä täällä haisee?”

Pahojen aavistusten aallot pyyhkivät Sigridin ylitse entistä voimakkaammin. Miten tämä oli mahdollista? Hän oli Sigrid, kaupunginkaartilainen. Hän oli elämässään kohdannut jos jonkinmoisia roistoja, villieläimiä ja tuholaisia – nyt hiljattain myös hämähäkkilauman. Niiden asioiden jälkeen, mitä hän oli käynyt läpi, kaiken maailman kummitusten ja epäkuolleiden pitäisi olla pala kakkua.

Täällä ei ole mitään, mitä sinun pitäisi pelätä.

Alusta Sigridin jalkojen alla vaihtui puusta kivilattiaan. Kellari ympärillä oli pilkkopimeä kattoluukusta lankeavaa valoa lukuun ottamatta. Eikä Nevis ollut väärässä. Siellä todella haisi. Jollekin, jonka Sigrid tunsi aivan liian hyvin.

Se oli kuoleman haju.

”Kappas”, Nevis sanoi yllättäen. Hän seisoi vain muutaman jalan päässä, mutta hänen hahmoaan tuskin erotti. ”Täällä on ruumis.”

”Mitä?” kylmä kankeus hiipi Sigridin jäseniin. ”Missä?”

”Tuossa”, Nevis osoitti eteenpäin. ”Mutta sinä et taidakaan nähdä näin hämärässä. Olet ihminen.”

”Odottakaa”, Ada lausui jostain taaempaa. Hänen sauvansa kärki oli alkanut loistaa heikkoa, keltaista valoa. Haltia asteli pidemmälle kellariin, ja valo kirkastui. Lattiat ja seinä piirtyivät näkymiin. Ja niiden mukana lattialla makaavan hahmon ääriviivat – ensin käsivarsi, sitten pehko tummaa tukkaa. Tummat tahrat lattialla, jotka olivat jo pinttyneet kivilattiaan kiinni.

Sigrid astui edemmäs. Hän jo tiesi, mitä tulisi näkemään, mutta se hirvitti häntä silti.

”Hän taisi loukkaantua verisesti”, Nevis naurahti hermostuneena. ”Tajuatteko? Koska hän loukkaantui. Ja on veressä.”

”Taivas, eikö sinulle mikään ole pyhää?” Sigrid kumartui ruumiin äärelle, alkoi kääntää sitä hitaasti ympäri. Se oli vaikeaa – ruumis oli painava. Yllään tällä oli paksu, metallinen panssari, jonka rintaa korosti ristikkäisten miekkojen kuva. Sama, joka oli myös Sigridin yllä.

Nevis jähmettyi. Yhdennäköisyydestä oli vaikea erehtyä. ”Oliko hän…”

”Ruut”, Sigrid sanoi. ”Kyllä oli. Sinuna pitäisin suuni kiinni.”

Nevis oli aikeissa vastustella, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin. Ehkä hän ei ollutkaan täysin toivoton tapaus.

Sigrid syventyi Ruutin ruumiin tarkkailuun. Hän yritti etäännyttää itsensä tilanteesta, suhtautua siihen kuin mihin tahansa työhön. Ruut oli ollut kuolleena jo tovin. Haju ja ihon kunto kertoivat sen. Häntä tuskin enää erotti omaksi itsekseen. Hän oli kuin vahanukke, jonkinlainen vääristynyt ihmisen imitaatio. Vaikka Sigrid saattoi yhä kuvitella Ruutin käskevän äänen ja hänen määrätietoiset kasvonsa, hän ei osannut yhdistää niitä tähän edessään makaavaan olentoon. Tämä ei ollut hän.

”Hän kuoli miekkaan”, Sigrid tulkitsi vammoja. Verta oli paljon. ”Tämä viimeistään todistaa, ettei tämä ollut kummitusten tekosia.”

”Kenen muun tekosia tämä voisi sitten olla?” Freya kysyi. Sigrid järkyttyi huomatessaan, että tyttö seisoi hänen vieressään. Sigrid oli ällistynyt, että Ada oli edes päästänyt Freyan ruumiin äärelle. Se oli häneltä poikkeuksellisen vastuutonta käytöstä.

”Mene kauemmas, Freya”, Sigrid patisti. ”Sinun ei tulisi nähdä tätä.”

”Ei tämä ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun näen kuolleen”, Freya vastasi. Hän ei kuulostanut lainkaan järkyttyneeltä. Miltei kuin hän olisi puhunut säästä. ”Mikä hänet tappoi?”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Tämä vaikuttaa minusta olevan ihmisten tekosia.”

”Mutta miksi?”

”Siksi me olemmekin täällä.”

Äkkiä jokin kiinnitti Sigridin huomion. Välähdys hänen silmäkulmassaan, kuin kaukana välähtävä ukkonen. Jalokivi Adan sauvan kärjessä oli alkanut sykähdellä, vapauttaen valoa lyhyinä, kirkkaina purkauksina.

”Mitä tapahtuu?” Sigrid kysyi.

Ada nosti sormensa huuliensa eteen. ”Joku on täällä”, hän sanoi hiljaa.

Kuului juoksuaskelten ääntä. Etäistä kolinaa.

Sillä hetkellä kaksi asiaa tapahtui. Kellariin johtava luukku heidän yläpuolellaan pamahti kiinni. Lukittui. Painava jysähdys, miltei kuin jotain olisi laskettu sen päälle. Samalla jostain kantautui kiven rohinaa kiveä vasten, kuin itse seinät heidän ympärillään olisivat olleet vihoitelleet heille.

Me varoitimme teitä. Koko talo jyrisi. Miljoonat kuiskaukset värähtelivät Sigridin kallossa. Mutta hän ei ollut ainoa, joka kuuli ne. Nevis ja Freya yhtä aikaa veivät kätensä korvilleen, pelokkaat ilmeet kasvoillaan. Eivätkä vain he. Nyt myös Ada höristi korviaan, pimeyttä kuunnellen. Pitkät sormet puristivat sauvaa rystyset vaaleina.

Nyt on liian myöhäistä, äänet kuiskivat. Jälleenkään Sigrid ei tunnistanut sanoja, mutta ymmärsi niiden merkityksen. Emme voi antaa teidän lähteä elossa.
« Viimeksi muokattu: 12.04.2020 12:51:30 kirjoittanut Rosmariini »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Huh, tämä oli erittäin jännittävä ja hyvin kirjoitettu luku! Mielestäni synkkyys oli juuri sopivan ahdistavaa ja erityisesti tuo, miten Nevis sen alussa koki oli todella elävästi kirjoitettu – osasin kuvitella kylmän, paikoilleen lukitsevan tunteen. Pidin muutenkin siitä, miten tässä luvussa kartano koettelee vierailijoita pelon kautta eikä käärmeillä tai hämähäkeillä. Joihinkin käärmeet ja muut olennot varmasti tehoaisivat (kuten minuun, juoksisin varmaan paikalta heti :D), mutta tämä nelikko on vahvempaa tekoa. Nevikseen pelko osuu pahemmin kuin Sigridiin tai Freyaan, ja se kertoo hahmoista paljon.

Pidän edelleen hahmojen kemioista! Jotenkin ihanaa, miten Freya tuntuu sitovan ryhmän yhteen ja kuinka hän löytää ryhmästä itselleen perheen. Sigridin ja Neviksen yhteiselo on lukijalle viihdyttävää luettavaa. Varsinkin tämä sai naurahtamaan, koska osaan vain kuvitella, että toisenlaisessa tilanteessa Sigrid olisi kimpaantunut Neviksen kommentista:

Lainaus
”Tuossa”, Nevis osoitti eteenpäin. ”Mutta sinä et taidakaan nähdä näin hämärässä. Olet ihminen.”

Samanaikaisesti tässä kudotaan jännittäviä verkkoja muiden hahmojen ympärille: Freyan kaksoisidentiteetti varsinkin herättää kysymyksiä (kykeneekö Nevis myös tuntemaan sen ottaessaan Freyan muodon?), mutta myös Sigridin tausta, mitä avattiin hieman tuossa neljännessä luvussa. Pidän myös siitä, miten Ada yrittää ymmärtää Nevistä, tämän taustaa ja tämän motiiveja tehtävään osallistumiseen.

Ainoa, mitä jäin miettimään, oli kolmannen luvun alussa mainittu Varithin kuolema – miksi siitä puhuttiin? Vai olenko vahingossa jättänyt lukematta kohdan, jossa Varith mainittiin ensimmäisen kerran ennen tuota kolmannen luvun alkua ja jossa druidin kohtalolle annetaan merkitys? Aloin miettiä sitä nyt, kun Ruutin ruumis löydettiin.

Ah, odotan mielenkiinnolla seuraavaa lukua! Tämä jäi niin jännittävään kohtaan! Kiitos tästä luvusta :)

between the sea
and the dream of the sea

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Kiitos taas hiddenben, vakiokommentaattorini!  ;D Sinulta tulee kyllä aina loistavia huomioita ja yksityiskohtaisia kommentteja. <3 En oikein edes osaa vastata näihin, menen aina vähän sanattomaksi. Olen kyllä itsekin tykästynyt näihin hahmoihin ja siksi näistä on aina niin mukava kirjoittaa! On välillä kyllä vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä kaikkea olen kellekin suunnitellut, koska tarina syntyy vähän sitä mukaan kun sitä kirjoitan. Mutta hyvä, että kemiat toimivat siitä huolimatta!

Varithin kuoleman syytä ei tosiaan juuri avattu ennen kolmosluvun alkua, joten sinulta ei mennyt mitään ohi. :) Otan sen uudestaan esille lyhyesti tässä luvussa, toivottavasti se avaa sitä vähän tarkemmin. Paljon toimintaa on nyt luvassa, kuten myös seuraavassa luvussa. Salaisuudet alkavat hiljalleen paljastua. :)

VI. Pelasta ensin toisen nahka, omasi sitten

Kellari täyttyi varjoista.

Lukemattomista kuiskauksista ja huudoista. Hiljaisista ja kovista äänistä. Terävistä ja pehmeistä sellaisista. Ne sulautuivat yhteen saumattomaksi kaikujen verkoksi, joka kietoi maailman alleen.

Nevis ei tunnistanut yhtäkään noista äänistä, mutta samaan aikaan hän tunnisti ne kaikki. Ne olivat hänen jokainen toiveensa ja pelkonsa. Jokainen unensa ja painajaisensa tehtynä todeksi. Ja vaikka kyse oli pelkistä äänistä, Nevis kuvitteli näkevänsä hahmoja niiden takana. Varjoissa häilyviä vihaisia silmiä, kärsiviin huutoihin vääristyneitä suita.

Aaveita.

Nelikosta jokainen oli jähmettynyt paikoilleen, kauhistuneet ilmeet kasvoillaan. He kyhjöttivät kellarin keskellä ringissä kuin teuraalle menevät porsaat. Jokainen odotellen yksitellen noutajaansa. Jolleivat he tekisi jotain, nuo varjot uhkaisivat nielaista heidät kokonaan. Vetää heidät mukanaan toiselle puolelle.

Mutta heistä kukaan ei liikkunut. He olivat omien maailmojensa vankeja.

Nevis näki kasvoja pimeyden keskellä. Tuttuja kasvoja, kauan sitten unohdettuja kasvoja. Vanhoja ja nuoria. Ihmisiä, haltioita, kääpiöitä ja puolituisia. Kasvoissa ei ensinäkemällä vaikuttanut olevan mitään yhteistä. Mutta mitä pidempään Nevis niitä katseli, sitä enemmän hän ymmärsi, että jokin yhdisti niitä keskenään.

”Isä?” Frina kysyi hiljaa, lapsen äänellä. ”Äiti?”

Sigridin kasvot olivat kalpeat ja kamalan surulliset. ”Ruut?”

Ada räpytteli silmiään tyhjyyttä kohti, mutta hän ei aivan katsonut mitään kohdetta, pikemminkin kaiken lävitse. ”Varith?”

Varith? Nevis pohti hetken. Ruut? Mutta hehän olivat…

”Kuolleita”, Ada sanoi, aivan kuin hän olisi lukenut Neviksen ajatukset. ”Me näemme kuolleita!”

”Kummituksia”, Sigrid henkäisi.

”Ei kummituksia. Kyse on pelkistä illuusioista.”

”Isä”, Freya sanoi, jo toisen kerran. Hän oli yhä illuusionsa vanki. ”Äiti.” Freya kurkotti kätensä eteenpäin, jolloin varjot tulivat lähemmäs. Pyyhkäisivät hänen kättään.

”Ei, Freya! Hän ei ole todellinen!”

Freya ei kuunnellut. Hän astui eteenpäin. Varjot vetivät häntä syvemmälle. Niiden rihmat nuolivat nyt hänen käsivarsiaan, kurkottelivat hänen kasvojaan kohti. Freya henkäisi, vajosi syvemmälle pimeyteen.

Ja katosi.

”Freya!” Sigrid huusi. ”Ne saivat Freyan!”

”Ei”, Ada sanoi. Nevis ei ollut aivan varma, yrittikö haltia vakuuttaa heitä vai itseään. ”Se on pelkkää lumousta!”

Tule lähemmäs, Nevis kuuli varjojen kutsun. Ja Nevis halusi mennä. Äänessä oli jotain hyvin houkuttelevaa. Mutta samaan aikaan jotain äärimmäisen pelottavaa. Miltei kuin siinä, että kovalla pakkasella, riittävän pitkään kylmässä oltuaan, tuntee yhtäkkiä olonsa lämpimäksi ja hyväksi ja haluaa painaa päänsä pehmeään lumeen. Eikä herätä enää koskaan.

”Riko tämä lumous!” Nevis käski Adaa. ”Ennen kuin se saa meidät kaikki!”

”Minä yritän!” Ada oli sulkenut silmänsä. Kädet kietoutuivat tiukemmin sauvan ympärille, painoivat sen lattiaa vasten. Ada alkoi mutista haltiakielisiä sanoja. Mutta vaikka hänen äänensä oli hiljainen, joka kirjain oli täynnä voimaa. Joka tavu iskeytyi lumoukseen kuin tikarinpisto. Joka sana sulatti varjoja heidän ympärillään. Kuiskaukset alkoivat himmetä, kasvot kadota olemattomiin. Koko maisema oli äkkiä repaleina. Siinä, missä ennen oli ollut kellarin päätyseinä, oli nyt väreilevä verho, jonka raoista loisti valoa kellarin hämärään. Adan sanat raastoivat verhoa rikki, kunnes siitä oli jäljellä enää yksittäisiä riekaleita. Kunnes pelosta oli jäljellä enää muisto.

Päätyseinä heidän edessään oli kadonnut. Sen tilalle oli tullut näkymä toiseen, suurempaan tilaan, joka odotti heitä kellarin takana. Senkin seinät olivat kiveä, ikään kuin se olisi vain kellarin jatke. Jonkin matkan päässä seinä teki kulman kapeammalle käytävälle. Seinustalle kiinnitetyissä metalliastioissa välkehti tuli.

Eivätkä he olleet tilassa yksin.

Freya makasi kivilattialla, liikkumatta. Hänen rintansa kohoili heikosti himmeässä valossa, joten hän oli vielä elossa, vaikkakin tajuton.

Toinen hahmo seisoi Freyan yläpuolella, miekka kädessä. Mies. Hänellä oli pitkä, viljanvaalea tukka ja samanvärinen parta, jonka hän oli sitonut pienille leteille. Hänen vierellään oli vielä kolmas hahmo: lyhyt ja tanakka kuin oluttynnyri, kalju ja ilkeäsilmäinen. Hänen kädessään ei ollut asetta, mutta vyöllä riippui yksinäinen kirves.

”Mitä helvettiä?” kaljupää kirosi tulijat nähdessään. ”Miten te rikoitte lumouksen?”

”Sillä ei ole väliä”, Sigrid vastasi ja astui edemmäs. ”Keitä te olette? Mitä te teette täällä?”

Viljaparta pysäytti hänet kätensä heilautuksella. ”Seis! Ei enää askeltakaan! Tai toverinne kuolee!” Viljaparran miekka leijaili Freyan kurkulla.

Nevis veti varsijousensa esiin ja tähtäsi sen roistoa kohti. ”Pudota se miekka. Tai sinä kuolet.”

Viljaparta nielaisi. Hän silmäili tilannetta, selkeästi laskien selviytymismahdollisuuksiaan. Hänen tanakampi toverinsa hivutti sormiaan kirvestään kohti. Miehen sormet kuitenkin pysähtyivät, kun hän näki Adan sauvan osoittavan itseään kohti.

”Antautukaa”, Ada käski. ”Meitä on enemmän kuin teitä.”

Jostain syystä se nostatti hymyn kaljupään kasvoille. ”Oletteko aivan varmoja siitä?”

”APUA!” viljaparta puhkesi huutoon. ”HYÖK-”

Lause katkesi kesken, sillä Neviksen nuoli osui miestä keskelle kaulaa. Kuului rysähdys ja miekan helähdys, kun miehen ruumis rojahti lattialle Freyan viereen. Sitä seurasi lähestyvien askelten kolinaa, teräksen suhinaa. Huutoja. Hahmoja alkoi virrata käytäviltä huoneeseen. Viisi, kaiken kaikkiaan. Kaikilla oli yllään samanlaiset, mitäänsanomattomat ryysyt, eikä heidän ulkomuodoissaan ollut juuri mitään erikoista. Neljä miestä ja yksi nainen. Kahdella heistä oli kädessään miekka, kolmannella jousi, neljännellä kirves ja viidennellä tikari.

”Saat maksaa tuon!” joku kiljui. Se oli ryhmän ainoa nainen – se sama, jolla oli tikari kädessään. Naisen huulet kaartuivat vihaiseen irvistykseen. Hän kohotti tikarinsa ja säntäsi Nevistä kohti, tummat letit liehuen.

Siitä eteenpäin kaikki kävi äkkiä. Ada nostatti suojaavan kilven Freyan ympärille. Sigrid kohotti pitkämiekkansa puolustavaan asentoon. Nevis laski jousensa ja veti tikarin vyöltään. Teräs iski kipinää lukkiutuessaan naisen tikarin pintaan. Maailma kaventui tilaksi heidän välilleen.

”Sinä tapoit hänet!” nainen ärjyi. Terät irtosivat toisistaan raapaisun saattelemana. ”Senkin murhaaja!”

Nevis katsoi naista surullisena. Hänen omat kasvonsa olivat jo alkaneet kadota lumouksen alle. ”Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.”

Nainen kohotti teränsä uudelleen. Mutta tällä kertaa sen pinta ei kohdannut puolihaltian tikaria, vaan lattialla makaavan viljapartaisen miehen kaksoisolennon miekan terän.

”Milo?” nainen kuiskasi. Hänen äänensä kuulosti kauniimmalta, kuin aikaisemmin. Kasvoton pani merkille uusia yksityiskohtia, joita hän ei ollut lainkaan huomannut hetkeä sitten. Naururypyt naisen silmäkulmissa. Lihasten soman liikkeen paljaalla kaulalla. Nahan ja pihkan haalean tuoksun.

Tämä nainen oli hänelle enemmän, kuin pelkkä ystävä.

”Miten sinä…” nainen räpytteli silmiään. Ne olivat ruskeat, ja niissä kellui vaaleita hippuja, kuin katinkultaa.

”Olen pahoillani”, Kasvoton sanoi. Hän näki epäröinnin naisen kasvoilla. Löystyneen otteen ranteessa. Hänen ei tarvinnut edes käyttää voimaa riisuakseen tätä aseista. Kasvottoman miekka lävisti hänen sydämensä, jo ennen kuin tikari ehti pudota lattialle.

Painava tunne pyyhkäisi Kasvottoman ylitse. Hän oikaisi itsensä ja tunsi yhden ihokerroksen kuoriutuvan pois, korvautuvan seuraavalla. Vaaleat hiukset pitenivät ja tummenivat selkää pitkin valuviksi leteiksi. Veritahrat katosivat hänen käsistään. Kasvoton kumartui poimimaan pudonneen tikarinsa lattialta, itsensä näköisen ruumiin viereltä. Sitten hän kääntyi seuraavaa vastustajaansa kohti.

Tämä oli se sama kalju ja tanakka mies, joka oli viisastellut aikaisemmin. Mies piteli kohotetuissa käsissään kirvestä, mutta sen terä oli puhdas – mies ainoastaan seisoi paikallaan, silmäillen jähmettyneenä ympärillään aukeavaa kaaosta. Adan keltaisen sauvan kärjestä syöksyi kirkasta valoa, joka muutti häntä kohti ammutun nuolen perhoseksi. Teräs kolisi terästä vasten, kun Sigrid miekkaili kahden roiston kanssa yhtä aikaa. Jousiampuja ampui uudestaan, tällä kertaa tajutonta Freyaa kohti. Nuoli osui kimmeltävän kilven pintaan ja kimposi kolahtaen lattialle.

Kasvoton lähestyi kaljupäätä tikari kädessään.

”Ella?” mies kysyi hätääntyneenä. ”Minne se neljäs näistä meni?”

”Minä olen hän”, Kasvoton vastasi. ”Etkö tunnista minua?”

Kaljupää ravisteli päätään. Hänen katseensa osui ensin tikaria pitelevään käteen, sitten ruumiiseen, joka makasi lattialla sen takana. Puheen muodostaminen oli äkkiä hänelle kovin vaikeaa. ”Mutta… mutta sinähän…”

”Mitä minusta?” Kasvoton kysyi. Huoleton hymy levisi hänen varastetuille kasvoilleen. Hän tiedosti hyvin, ettei hänen muutoksensa ollut täydellinen. Se oli aina vaikeampaa, kun lähde oli kuollut. Hän oli yhä selvästi Ella, mutta riittävän erilainen herättääkseen tunteen siitä, että jokin oli pielessä. Kenties se oli tyhjä katse hänen silmiensä takana, tai liian ammattimainen ote, jolla hän piteli tikariaan. Joka tapauksessa, se teki kaljupään entistä hermostuneemmaksi.

”Kuka sinä olet?” mies otti taka-askeleen. Hänen kasvonsa olivat jäykkänä kauhusta. Kirvestä pitelevät kädet olivat alkaneet täristä. ”Kuka helvetti sinä oikein olet?”

”Olen tyytyväinen, että kysyit.” Seinustalla palavien liekkien punainen kajo heijastui Kasvottoman kohotetun tikarin pinnasta. ”Olen ollut monia asioita. Huonojen uutisten tuoja meren takaa. Nuori haltiaprinssi kaukaisesta maasta. Harvinaisia tavaroita kaupitteleva maagivanhus. Joskus hiukan noita kaikkia. Mutta sinulle…”

Kasvoton nojautui lähemmäs. Hänen äänensä aleni pelkäksi kuiskaukseksi. Silmät olivat mustat kuin edessä odottava pimeys. ”Sinulle olen viimeinen asia, jonka näet ennen kuolemaasi.”

Terä upposi kohteeseensa. Kaljupää vajosi lattialle kurkkuaan pidellen.

Uusi muodonmuutos teki jälleen tuloaan. Kasvoton ravisteli sormenpäänsä kuivaksi, naksautti niskojaan ja venytteli. Hän tunsi olonsa äkkiä kömpelöksi, hitaaksi. Hermostuneeksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat lyhentyneet, vatsa kasvanut. Hiuksia hänellä ei ollut enää lainkaan. Tikarin sijasta käsi piteli kirvestä.

Alkuperäisestä, huoneeseen syöksyneestä viisikosta jokainen oli jo kuollut, mutta jostain oli tullut lisää väkeä. Sigridillä ja Adalla oli molemmilla kädet täynnä miekkamiesten kanssa. Sigridin vaaleissa hiuksissa oli verta. Adan käsivarresta törrötti nuoli. Freya makasi yhä tajuttomana keskellä lattiaa.

”Seis!” joku huusi.

Kasvoton kääntyi ääntä kohti. Pään käännös oli aivan liian nopea ihmiselle, jonka kehossa hän sillä hetkellä asusti. Huutaja oli parrakas ja arpikasvoinen mies, joka piteli käsissään pitkämiekkaa.

”Mikkel?” arpinaama kysyi epävarmana. ”Sinäkö siinä?”

”Minäpä se”, Kasvoton vastasi. Jestas, että kaverin henki haisi pahalle. Mitä hittoa hän oli oikein syönyt? Kilon valkosipulia? ”Tanssitaanko?”

Arpinaama kurtisti paksuja kulmiaan. ”Sinun kanssasiko? Sinä et löytäisi omia jalkojasi vaikka ne ommeltaisiin nenäsi tilalle.”

”Omapa on menetyksesi.” Kasvoton pyöräytti kirvestään kaaressa.

Arpinaaman silmät laajenivat. ”Mikkel, mitä-”

Kasvottoman kirves iski häntä keskelle rintaa.

Kasvoton ei jäänyt tarkkailemaan työnsä lopputuloksia. Hän riisui nahkan ja etsi seuraavaa uhriaan. Jäljellä ei ollut enää montaa: Ada oli jollain keinolla onnistunut sytyttämään yhden miekkamiehistä ilmiliekkeihin, ja roisto pyöri paniikissa pitkin lattiaa tukahduttaakseen liekit. Sigridin miekka halkoi ilmaa humahdellen kuin viikate, jonka iskuja hänen hikoileva vastustajansa väisteli pelkän hiuskarvan päästä. Verentahrimassa panssarissaan, vaalea tukka puoliksi auki ja sekaisin näky toi mieleen jonkinlaisen kuoleman enkelin. Se ei kuitenkaan ollut kaikista pelottavinta.

Pelottavinta oli se, että Sigrid hymyili.

Äkkiä jotakin viuhahti Kasvottoman korvan juurelta. Nuoli. Hän kääntyi suuntaan, josta oletti sen tulleen, ja näki yksinäisen, varjoissa seisovan hahmon, joka piteli kädessään pitkäjousta. Ampuja seisoi puoliksi seinän takana, puoliksi avotilassa – paikassa, josta tavallinen ihminen ei olisi häntä edes nähnyt. Kasvottoman puolihaltian silmät kuitenkin näkivät hänet oivallisesti.

Kyseessä oli pelkkä pojankloppi, punatukkainen ja näppynaamainen. Kasvot olivat kalpeat ja hiestä kosteat, kun hän jännitti jousensa uudestaan ja ampui sen Adaa kohti. Haltia ehti väistää, muttei kokonaan. Jousi raapaisi hänen otsaansa ja repi verta vuotavan haavan hänen ohimolleen. Ada päästi syvän, eläimellisen karjaisun, joka kaikui kellarin seinistä ja sai soihtujen liekit lepattamaan.

Kasvoton otti katsekontaktin jousimieheen, ja alkoi lähestyä tätä hitaasti ja varmasti. Tämä ei ampuisi kuitenkaan.

”Miksi teette tämän?” jousimies vaati. ”Miksi ette jätä meitä rauhaan?”

Kasvoton asteli lähemmäs. ”Voisin kysellä teiltä sitä samaa.”

”Se ei kuulu teille.” Ote pitkäjousesta oli jykevä ja ammattimainen, mutta nuorukaisen sydän hakkasi tuhatta ja sataa. ”Keitä te oikein olette?”

”Olemme vain joukko tuntemattomia, joilla on yhteinen määränpää. Mutta jos todella haluat tietää, miksi olen täällä, katso peiliin.” Kasvoton ei enää kuulostanut omalta itseltään. Hänen äänensä oli korkea, nuoren jousimiehen ääni. Hänen kehonsa nuoren jousimiehen keho. Tämän täydellinen peilikuva. ”Sinä tulit tänne, koska sinulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, eikö niin? Koska olet pulassa.”

Nuorukaisen suu avautui, mutta mitään järkevää ei tullut ulos.

”Ne ihmiset, ketkä etsivät sinua, ovat hyvin vaarallisia. He eivät lopeta etsintöjään, ennen kuin he ovat löytäneet sinut. Siksi tulit mahdollisimman kauas. Jonnekin, josta sinua ei koskaan löydettäisi. Mutta pelkkä piileskely ei riitä. Tarvitset myös suojelusta. Siksi lyöttäydyit näiden roistojen joukkoon.” Kasvoton nyökkäsi lattialla makaavia ruumiita kohti. ”Heidän johtajansa lupasi suojella sinua vastineeksi siitä, että teet hänelle palveluksen.”

”Sinä et tiedä minusta mitään!”

”Olet väsynyt tähän kaikkeen, etkö olekin? Pakoiluun. Piileskelyyn. Siihen, että muut pitävät sinua murhaajana. Teit vain yhden virheen, ja sinut tuomitaan loppuelämäksesi sen vuoksi. Tekisit mitä tahansa päästäksesi leimastasi eroon. Siksi otit tämän tehtävän vastaan, vaikka tiesit sen olevan vaarallinen. Ehkä osa sinusta jopa halusi, että epäonnistuisit. Jotta olisit viimein vapaa kaikesta kivusta.”

Nuorukainen jännitti jousensa. ”Ole hiljaa!”

”Et sinä itseäsi ammu. Et uskalla.”

”Uskallanpas”, jousimies sai sanottua. ”Et sinä ole minä.”

”En olekaan. Meissä on yksi ratkaiseva ero. Minä en koskaan ole vapaa. Siksi minä kadehdin sinua." Kasvoton huokaisi. "Tee se. Ammu minut. Katso, mitä tapahtuu.”

Jousimiehen kädet vapisivat nyt, mutta Kasvottoman käsi oli vakaa. Hän ei epäröinyt jännittäessään joustaan. Hänen ei oikeastaan voinut estää itseään. Se oli hänen kirouksensa.

Hänen kehonsa ei enää ollut hänen omansa.

Kumpikaan ei kuitenkaan koskaan ehtinyt vapauttaa joustaan, sillä jotain vyöryi huoneen poikki ja kaatoi jousimiehen maahan yhtenä valtavana ruskeana välähdyksenä. Kun Kasvoton sai tarkennettua katseensa, nuorukaisesta näkyi enää pelkät jalat. Hänen rintansa päällä seisoi mahtava ruskeakarhu, joka oli upottanut hampaansa tämän käsivarteen. Nuorukainen kiljui ja huusi kuin syötävä – joka ei ollut oikeastaan lainkaan yllättävää siinä tilanteessa.

”EI! Älä tapa! Ole kiltti!”

Karhu? Kasvoton ajatteli. Mistä hitosta tuo oikein tuli?

Vasta sitten hän ymmärsi, ettei Adaa enää näkynyt missään. Ruskeakarhu upotti hampaansa jousimiehen käsivarteen uudemman kerran, ja äkkiä yhdennäköisyys oli selvä. Tumma väritys toi tismalleen mieleen Adan. Koska tuo karhu oli Ada.

”Lopeta!” jousimies aneli kivusta hysteerisenä. ”Minä kerron kaiken, minkä tiedän! Vannon sen!”

Karhu ei kuunnellut. Se kohotti mahtavan tassunsa, nosti kuononsa ilmaan ja karjaisi niin, että korvissa soi.

”EIIII!”

Kasvoton katsoi ympärilleen ja antoi lumouksen pudota. Kaikki heidän kimppuunsa hyökänneet roistot olivat jo tajuttomia tai kuolleet. Sigrid juuri viimeisteli heistä jälkimmäistä. Hän pyyhki miekkansa vaatteisiinsa ja tähysti oikealle ja vasemmalle uusien roistojen toivossa. Se kauhistuttava hymy oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan, mutta jossain sen tyynen naamion takana kupli aivan pinnan alle kätkettyä väkivaltaa. Ada-karhu raastoi yhä jousimiehen käsivartta. Nuorukainen ei enää edes jaksanut huutaa. Hän ainoastaan itki ja valitti.

”Minä en tehnyt mitään! Minun piti vain vahtia ovia! Tämä on kaikki hänen syytään!”

Niiden sanojen myötä Sigrid vaikutti havahtuvan nykyhetkeen.

”Päästä hänet”, Sigrid komensi Adaa – hän oli jälleen oma, kaupunginkaartilaismainen itsensä. ”Hän saattaa tietää jotain! ADA!”

Nimensä kuullessaan karhu jähmettyi. Se irrotti hampaansa jousimiehen käsivarresta ja otti muutaman, täsmällisen askeleen taaksepäin, seisahtuen paikalleen huoneen seinustalle.

”Eiii”, nuorukainen vinkui. Hänen äänensä oli käheä kaikesta huutamisesta. ”Ei enempää…”

”Emme satuta sinua enää”, Sigrid vannoi. ”Jos kerrot meille sen, mitä täällä on tapahtunut.”

”Tämä oli Jaspiksen tekosia”, nuorimies itki. Hänen kätensä oli pelkkää jauhelihaa. Oli melko selvää, ettei hän tulisi ampumaan jousta enää koskaan. ”Minä en tehnyt mitään! Meidän piti vain vahtia ovia, siinä kaikki!”

”Jaspiksen?” Sigrid kysyi. ”Kuka hän on?”

”Johtajamme. Hän pyysi meitä vahtimaan ovia. Tappamaan kaikki, ketkä tulevat lähelle.”

”Te siis tapoitte Varithin”, Nevis käsitti. ”Ja Ruutin.”

Nuorukainen ravisteli tokkuraisena päätään. ”En tiedä, kenestä puhut.”

”Tänne tulleen druidin ja kaupunginkaartilaisen”, Sigrid täydensi.

”He tulivat liian lähelle. He eivät olisi saaneet… Jaspis…”

”Miksi?” Sigridin katseessa leimusi sinisiä liekkejä. ”Mitä te teette täällä?”

”Hän vain haluaa saada sen toimimaan”, nuorukainen houri. Kaikki väri alkoi kaikota hänen kasvoiltaan. ”Niin hän sanoi… viimeksi, kun näimme…”

”Milloin se oli?”

”Neljä… päivää… sitten…”

”Missä Jaspis on nyt?”

”Ovien takana…” nuorukaisen silmät alkoivat valua kiinni. ”Alapuolella…”

Sigrid räpytteli silmiään, aivan kuin hän ei käsittäisi kuulemaansa. ”Alapuolella? Mitä sinä tarkoitat?”

Nuorukainen yskäisi verta. Samalla Nevis käsitti, että tämä kuolisi pian, ellei häntä hoidettaisi kuntoon. Ja he tarvitsivat häntä yhä.

”Odota!” Nevis huusi. Hän kumartui nuorukaisen äärelle ja taputteli tätä poskille. ”Sanoit jotain muuta mielenkiintoista. Sanoit, että Jaspis haluaa saada jotain toimimaan. Mitä?”

Nuorukainen sanoi jotain, mutta niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla. Nevis kumartui lähemmäs, painoi korvansa tämän suulle. Huulet liikkuivat Neviksen korvaa vasten, sitten ne pysähtyivät. Sanassa, jonka hän kuuli, ei ollut kuitenkaan mitään järkeä. Ne kaksi tavua olisivat voineet olla mitä tahansa.

”Mitä hän sanoi?” Sigrid vaati. ”Minkä sen?”

Nevis pudisti onnettomana päätään. ”En minä tiedä.”

*

Sigrid katseli ympärillään aukeavaa hävitystä sydän raskaana.

Yksikään heidän kimppuunsa hyökänneistä roistoista ei ollut jäänyt eloon. Lattialla makaava punatukkainen jousimies – tai pikemminkin poika – veti juuri viimeisen henkäyksensä. Nevis ravisteli ja läpsi tätä poskille, mutta poika ei havahtunut. Ei tietenkään. Hänhän oli jo kuollut.

Miten he olivat antaneet asioiden mennä niin pitkälle?

”Hän tiesi jotain”, Nevis sanoi hiljaa. Hänen kasvonsa olivat kovat, mutta silmien takana oli kipua. ”Olen varma siitä.”

”Emme voi sille enää mitään”, Sigrid vakuutteli. ”Meidän on vain jatkettava eteenpäin.”

Nevis nyökkäsi, sitten nousi ylös hitaasti ja päästi niin syvän huokauksen, että hänen oli täytynyt pidätellä sitä jo jonkin aikaa. Hänen kätensä liikkuivat kankeasti ja raskaasti, kun hän kaivoi varusteistaan vesileilin ja kaatoi sitä käsilleen pestäkseen ne puhtaaksi. Sigrid pani merkille, että Nevis kuurasi käsiään lähes pakonomaisesti, pyyhkien jokaisen sormenvälin ja kynnenalusen huolellisesti.

Sigrid pyyhkäisi kosteat hiussuortuvat otsaltaan ja tasasi hengityksensä. Terästäytyi. Keskittyi olemaan jälleen Sigrid, kaupunginkaartilainen.

Freya.

Freya makasi yhä lattialla, mutta keltainen suojakilpi hänen ympäriltään oli haihtunut. Sigrid asteli kääpiön luo ja kumartui tämän äärelle, tarkisti vartalon vammojen varalta ja kuulosteli hengitystä. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Hän vain nukkui.

”Ada?” Sigrid kysyi. ”Pystyisitkö herättämään hänet?”

Vastaukseksi kuului pelkkää murinaa.

Vasta sitten Sigrid muisti, ettei Ada ollut enää Ada. Huoneen keskellä seisoi yhä valtava ruskeakarhu, jokseenkin tällä kertaa paljon vähemmän verenhimoinen sellainen. Karhu näytti oikeastaan leppoisalta. Sen mustien silmien katse oli älykäs, ehkä jopa hiukan surullinen. Ne olivat kiistatta Adan silmät.

”Ada”, Sigrid toisti, vaikka tuntuikin omituiselta puhutella tätä karhua nimeltä. ”Pystyisitkö… muuttumaan takaisin haltiaksi?”

”Uuuurrhhh”, karhu vastasi.

”Mitä tuo tarkoitti? Kyllä vai ei?”

”Uuuurhh.”

”Vai niin”, Sigrid kohotti kulmiaan. ”Miten tämä sinun muodonmuutoksesi edes toimii? Itse asiassa, älä vastaa. En ymmärtäisi kuitenkaan.”

”Uurh.”

Sigrid henkäisi ja viittoi Nevistä kohti. Puolihaltia yhä kuurasi käsiään miltei maanisesti, kuin maailmassa ei olisi mitään muuta niiden lisäksi.

”Nevis!”

Vastausta ei kuulunut. Aivan kuin Nevis ei olisi edes kuullut häntä.

”Nevis”, Sigrid toisti. Ei vastausta. Yrittikö Nevis tarkoituksella vältellä häntä?

”Hei!” Sigridin pinna alkoi kiristyä. Hän poimi lattialta yhdeltä roistolta pudonneen kangaspussukan ja heitti sen Nevistä kohti. ”Kusipää!”

Pussi osui Nevistä keskelle otsaa. Puolihaltia havahtui heti. Hänen katseensa kirkastui, ja kulmat kaartuivat ärtyneeseen kaareen. ”Mitä hittoa?”

”Herätys. Kätesi ovat jo puhtaat.”

Nevis räpytteli silmiään hetken, sitten vilkaisi sormiaan. Niiden läpi kulki hienoinen värähdys, joka jatkoi matkaansa aina Neviksen selkään saakka. Puolihaltia vavahti ja oikaisi itsensä.

”Niin. Mitä nyt?”

”Saisitko sinä Freyan hereille? Adasta ei tällä hetkellä ole kauheasti apua.”

”Uuuurh.”

 ”Toki.” Nevis veti tavaroistaan esille pienen purnukan valkoista jauhetta, kuin suolaa. Hän käveli Freyan luo, avasi purnukan korkin ja asetti sen Freyan nenän alle. Jauheella oli välitön vaikutus. Freya veti syvään henkeä ja alkoi yskiä, kuin olisi tukehtumaisillaan. Nevis pani jauhepurnukan pois, ja tarjosi Freyalle vettä, samalla kun limaiset yskäisyt vavisuttivat kääpiötä kauttaaltaan. Freyan silmät avautuivat, ja kääpiö nousi varovasti pystyyn. Hänen tukkansa näytti tavallistakin pörheämmältä.

”Mitä tapahtui?” Freya kysyi.

”Sinä pyörryit. Täällä käytiin taistelu. Mutta sinulle ei käynyt kukaan. Ada suojeli sinua.”

”Urh.”

Freya hätkähti. Ada-karhun kuuma hengitys kutitteli hänen niskaansa. Freya kääntyi hitaasti ympäri, ja vasta sitten Sigrid tajusi, kuinka typerä ajatus tämä oli ollut. Freyahan saattaisi pyörtyä uudelleen pelkästä säikähdyksestä.

Mutta Sigridin yllätykseksi Freyan kasvoilla oli kauhun sijaan silkkaa riemua.

”Ada!” kääpiö loikkasi pystyyn ja heitti kätensä Ada-karhun ympärille. Tai pikemminkin sen kasvojen ympärille. Heidän kokoeronsa oli huomattava. ”Kiitos!”

”Uuurhhh???”

Sigridin reaktio oli pitkälti sama. Hän ei tosiaankaan ollut osannut odottaa sitä.

”Saanko tulla selkääsi?” Freya kysyi karhulta. ”Saanko saanko saanko?”

Ada-karhu heilautti päätään ylös alas. Ele näytti miltei nyökkäykseltä. Freya ilahtui.

”Ihanko totta? Kiitos kiitos kiitos!”

Freya säntäsi karhun kyljelle ja yritti epätoivoisesti könytä sen selkään. Se onnistui kuitenkin odotettua vaikeammaksi – Ada oli hiukan liian korkea Freyalle kiivettäväksi. Freya alkoi pomppia ja kurotella hermostuneena ylöspäin.

”Minä autan”, Sigrid myöntyi. Hän riensi Freyan luo, nosti kääpiön syliinsä ja ylös Adan selkään. Kääpiöksi Freya painoi yllättävän paljon.

”Mitä nyt?” Freya kysyi, heilutellessaan jalkoja Adan vartalon molemmin puolin. Näky oli kaikin puolin kummallinen. Yksi ihminen, yksi puolihaltia, yksi karhu - vaiko druidi? Ja sen selässä ratsastava kääpiö.

”Nyt me jatkamme eteenpäin”, Sigrid sanoi. ”Nämä roistot tappoivat Ruutin ja Varithin, koska he olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta käskyt tulivat heidän johtajaltaan, Jaspikselta. Hänen pitäisi olla vielä täällä.”

”Ovien takana”, Nevis täydensi. Mutta hänen äänensä kuului kauempaa. Äkkiä Sigrid huomasi, ettei Nevis enää seissyt siinä, missä hän oli seissyt hetkeä sitten. Hänen päänsä kurkisti sivukäytävän kulman takaa. Sen saman, missä jousimies oli aiemmin seissyt. ”Alapuolella.”

”Alapuolella?” Freya kysyi. ”Minkä ovien?”

Nevis viittoi heitä jokaista itseään kohti. Sigrid siirtyi sivukäytävälle, ja kuinka ollakaan, Neviksen takana aukesi toinen käytävä, jonka varrella oli lukuisia pienempiä ovia huoneisiin, joista roistojen oli täytynyt tulla. Mutta silmäänpistävimmin erottui pari korkeita, kultaisia kaksoisovia, joiden pinta oli kaiverrettu täyteen vieraskielisiä riimuja ja kiemuroita. Sigrid ei olisi ollut yllättynyt, jos ovet olisivat olleet oikeastikin kultaa. Niiden täytyi olla ylenpalttisimmat ovet, mitkä hän oli koskaan nähnyt. Sigrid ei voinut käsittää, mitä ne tekivät tämän kartanon kellarissa.

”Näiden ovien”, Nevis virnisti.
« Viimeksi muokattu: 12.04.2020 12:51:20 kirjoittanut Rosmariini »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Tässä on kyllä aina menoa ja meininkiä. :D Minulla kesti melkein viikon lukea koko tarina, koska tähän hypätäkseni täytyy aina olla sopiva mieliala - luen nykyään korkeafantasiaa aika vähän - mutta aina kun on, tämä kyllä imaisee mukaansa. :) Täytyy sanoa, että osaat kirjoittaa erittäin vetäviä ja viihdyttäviä hahmoja! Pidän myös siitä, miten kaikilla tuntuu olevan jokin oma salaisuutensa, ja odotan innolla, että niistä paljastuu vähän kerrassaan jotakin uutta. Tämä on myös siitä hauska tarina, että en osaa edes sanoa, kenestä hahmoista pidän eniten, vaikka yleensä sellainen on minulle jo varhaisessa vaiheessa selvää.

Kartano muistuttaa tosi paljon D&D-dungeonia, mutta se on minusta vain hauskaa. :D Eihän niistäkään tiedä koskaan, että mitä seuraavaksi on tulossa! Mutta hörähtelin kyllä noille kahdelle parannusjuomalle, koska hei, loottia!

Nevis on hahmona hauskan ristiriitainen: aina vitsailemassa ja nälvimässä, mutta sitten kuitenkin tuollainen surullinen ja vaikea. Sigridistäkin pidän, hänessä on sellaista rosoa ja tietyllä tavalla järjen ääntä. Ada iskee minuun, koska druidit ovat aina ♥, ja tykkään kyllä muodonmuutoksista! Freya on ehkä hahmona vaikein, mutta minusta on virkistävää, että hän on nimen omaan kääpiölapsi. Ja saapi nähdä, millainen entiteetti kyseisen lapsen sisällä lopulta majailee!

Tämä on kirjoitettu hyvin. Jokainen kohtaus vie tarinaa eteenpäin ja käänteitä on sen verran tiheään, että tekee aina mieli lukea seuraavakin luku. :) Jäänkin mielenkiinnolla odottelemaan niitä!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Kiitos Nevilla! Mukava, että päädyit lukemaan tämän(kin) tekstini. Tämä on siitä tosiaan itsellenikin poikkeuksellinen teksti, etten yleensä kirjoita näin helposti tykästyttäviä hahmoja - yleensä he ovat pääosin ihan kamalia kusipäitä - mutta näin K-11-tasoiseen tekstiin on tehtävä pieni poikkeus. ::) Tässä on myös tavallisia tekstejäni paljon humoristisempi tunnelma. Yritän vähän harjoitella tämän avulla kevyempää kirjoittamista, koska saan yleensä kommentteja siitä miten tekstini ovat kamalan synkkiä. :D Siihen etenkin Nevis on hyvä koekappale, koska hän on vähän tuollainen iso lapsi - vaikkei toki aivan ilman syytä. Ja vaikka Nevistä kuinka rakastankin, on tässä jokaisella hahmolla oma tärkeä roolinsa ja siksi on ihana kuulla, että heistä jokainen uppoaa jollain tapaa!

A/N: Seuraavissa luvuissa luvassa paljastuksia. Paljon sellaisia. Ehkä viimein pääsemme sitten myös tarinani toiseen pääinspiraationlähteeseen - eli Aladdiniin ja taikalamppuun. ;)

VII. Kuilun reuna

Nevis piteli kädessään käärmeenraatoa. Varsijousen ammus oli lävistänyt sen keskeltä kuin varrastetun nakin.

”Sanoinhan minä, etten koskaan ammu ohi.”

Kultaisten ovien takaa auenneen kivisen kammion lattia oli täynnä kuolleita käärmeitä. Ne muodostivat puoliksi hiiltyneen renkaan korkealta katosta lankeavan valokeilan ympärille. Freya tunnisti tämän paikan. Katossa ollut reikä oli se sama, josta hän oli pudonnut jo kertaalleen alas tarkasteltuaan sitä outoa patsasta kartanon pihalla. Kullan kimallus, jonka hän ja Nevis olivat aiemmin kuvitelleet nähneensä, oli ollut peräisin heidän takanaan olevista raskaista ovista.

”Läheltä piti, ettei tuon nuolen toisessa päässä ole Freya”, Sigrid mutisi.

Nevis ei ollut moksiskaan. ”Kappas! Toinenkin!”

”Uurh”, Ada murahti.

Freya katseli ympärilleen. Hän istui yhä karhun muodossa olevan Adan selässä. Katosta lankeavaa valoa lukuun ottamatta luonnon muovaaman kammion sisällä oli miltei pilkkopimeää. Se vaikutti tekevän Sigridin ja Neviksen levottomaksi, mutta Freya ei ollut sitä. Olihan hän kääpiö. Hän oli aina viihtynyt maan alla. Mutta se ei ollut ainoa asia. Jostain syystä juuri tämä paikka sai Freyan tuntemaan olonsa turvalliseksi. Ehkä se johtui myös kaulariipuksen rauhoittavasta viileydestä hänen rintaansa vasten. Mitä pidemmälle he etenivät, sitä kylmemmältä se tuntui. Siitä huolimatta se ei sattunut lainkaan. Hämärässä riipus vaikutti miltei loistavan omaa valoaan, punainen neste sen sisällä kiehuen. Se piti lempeää hurinaa, joka toi mieleen kauan sitten unohdetun laulun.

”En käsitä”, Sigrid pohti kävellessään edestakaisin pitkin kammiota. Heidän takanaan olevien kultaisten kaksoisovien lisäksi tilan vastakkaisella puolella oli toiset ovet, mutta nämä olivat raskasta, tummanharmaata rautaa, johon ajan hammas ei vaikuttanut purreen laisinkaan. ”Mitä näin hienot ovet tekevät tällaisessa paikassa? Mikä paikka tämä oikein on?”

Niiden sanojen myötä riipus värähti Freyan rinnassa, melkein kuin toinen sydämen syke. Jostain syystä Freya kuvitteli sen olevan jonkinlainen viesti. Aivan kuin riipus tietäisi vastauksen siihen, mitä hän ei vielä tiennyt.

”Ehkä menemme edemmäs ja otamme siitä selvää”, Nevis totesi kuivakasti. Hän oli jo siirtynyt käärmeiden tutkimisesta seuraaville oville, joita yritti kiskaista auki. Se ei auttanut. Seuraavaksi hän yritti työntämistä, mutta ovet eivät hievahtaneetkaan.

”Ada?” Nevis kysyi. ”Vähän apua?”

”Urh”, Ada vastasi. Murahduksessa oli kuitenkin tällä kertaa jotain vastahakoisempaa. Freya potkaisi Adaa kyljille ja kannusti tätä liikkumaan eteenpäin, mutta Ada pysyi paikallaan.

”En puhu karhua. Mikä sinun on?”

Ada kaapi tassullaan maata. Freya tunsi karhun painon nojaavan eteenpäin, miltei kuin tämä olisi nyökännyt ovia kohti. Tassu kaapaisi maata uudestaan. Adan hengitys oli nyt kiihtynyt, levoton.

”Aistitko sinä jotain? Ovien takana?”

”Uraaah”, Ada vastasi lempeästi. Freya tulkitsi sen tarkoittavan kyllä.

”Olkaa valmiina”, Sigrid tulkitsi. ”Mihin tahansa.”

Freya komensi Adan eteenpäin, ja Ada suostui liikkumaan, vaikkakin yhä vastahakoisesti. Karhu kaapaisi maata jalallaan ja otti vauhtia, ja sitten he syöksyivät, liisivät ovia kohti. Niiden kultainen pinta päästi kellomaisen äänen, kun Ada, Nevis ja Sigrid iskeytyivät yhtä aikaa niitä kohti koko painollaan.

Ovet lennähtivät auki, paljastaen niiden takaa aukeavan, toisenlaisen kammion. Mutta tämä ei ollut pelkkää kiveä. Korkeaa, pyöreää tilaa reunustivat kauttaaltaan eriskummalliset, tummat pylväät, joita pitkin kiipesi köynnöksiä ja spiraalimaisina muodostelmina. Seinustoilta saattoi erottaa ikivanhoja, kasvillisuuden ahmimia kivipaaseja, jotka muistuttivat sitä samaa patsasta, jonka Nevis oli löytänyt puutarhasta. Tila oli valaistu seinälyhdyin, mutta oranssin sijaan näiden liekit paloivat sinisinä. Ilmassa oli magialle omainen, otsonimainen tuoksu.

”Tervehdys…”  matala ääni kaikui huoneen keskeltä, ”ja hyvästi.”

Hahmo astui esille kivipylvään takaa. Freya oli nähnyt maageja aikaisemminkin, mutta harvoin hän oli nähnyt ketään, joka näytti aivan niin… maagilta. Mies oli pitkä ja kalju, ja hänen leukaansa korosti pitkä pukinparta. Laihojen ja pääkallomaisten kasvojen keskeltä tuijotti pari syvälle uponneita silmiä. Maagi oli pukeutunut pitkään, siniseen kaapuun, jossa oli liehuvat hihat ja kultaisia koristeita. Pitkäkyntiset sormet pilkistivät niiden takaa.

Maagi kohotti kätensä hitaasti ilmaan, ja hänen huuliltaan purkautui sarja sanoja tuntemattomalla kielellä. Sen myötä huoneilma muuttui entistä raskaammaksi, kuin myrsky olisi nousemassa. Ilma oli alkanut liikehtiä, ja maagin hihat lepattivat nousevassa tuulessa. Sen pyörteet nostattivat ilmaan pölyä, joka teki ilman sakeaksi ja kuljetti mukanaan maatunutta tuoksua. Maa velhon jalkojen ympärillä alkoi värähdellä kuin veden pinta. Miltei kuin jotakin olisi liikkunut suoraan sen alla.

Sitten luurangot tulivat.

Niiden luisevat kädet räjähtivät maasta läpi, kurottaen kohti pimeän kammion kattoa. Luut kolisivat toisiaan vasten, kun maasta kohottautui hitaasti neljä luurankoa. Niiden luut olivat tummat ja mullan peitossa, ja osalta niistä jopa puuttui luita – yhdeltä leuka, toiselta käsi. Siitä huolimatta ne olivat huolestuttavan eläväisiä ja aitoja.

”Kummituksia!” Freya hätkähti.

”Nekromantiaa”, Sigrid korjasi. Hän veti miekkansa esiin. Luurangot alkoivat löntystää hitaasti heitä kohti.

”Tämä ei ole vielä mitään”, Nevis totesi ladatessaan jousensa. ”Ne ovat kuitenkin pelkkiä luukasoja. Ihan söpöjä, oikeastaan. Häiritsevimpiä tapauksia ovat sellaiset, joissa ruumis ei ole vielä kokonaan maatunut. Leuka roikkuu puoliksi irti ja silmät mollottavat kuopissaan. Joskus niissä on jopa matoja…”

”Ei nyt, Nevis!” Sigrid keskeytti. Yksi luurangoista oli tullut jo vaarallisen lähelle, ja Sigrid huitoi miekkaansa pitääkseen ne loitolla. Nevis ampui ensimmäisen nuolen luurankoa kohti. Se sujahti kylkiluista suoraan läpi. Nevis kirosi hiljaa.

”Antaudu välittömästi!” Sigrid karjui maagille samalla, kun hän heilautti miekkaansa lähintä luurankoa kohti. Miekka raapaisi luiden pintaa, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Luuranko vain jatkoi kävelemistään eteenpäin.

Maagi ei keskeyttänyt loitsintaansa vastatakseen. Häntä enää oikeastaan tuskin erotti. Tuulen nostattama pyörre peitti hänet pölypilven taakse, ja ainoa merkki hänen paikallaolostaan olivat liikkuvien luurankojen hetki hetkeltä lähestyvät hahmot. Yksi luurangoista kurotti Adaa kohti, ja Ada ärjäisi ja huitaisi sitä tassullaan. Mitään ei tapahtunut. Aivan kuin luurankoihin ei sattuisi ollenkaan.

Mutta miksi niihin sattuisikaan? Nehän olivat jo kuolleita.

”Odottakaa!” Freya huusi äkkiä, kun hän oivalsi, mitä heidän oli tehtävä. ”Niihin ei satu! Tavalliset aseet eivät vaikuta niihin!”

Neviksen jousi osui yhtä luurangoista keskelle kalloa, mutta yhä se jatkoi kulkuaan. Sigridin miekka ei yhäkään tehnyt vahinkoa. Adan huitomisesta ei ollut mitään hyötyä. Freya tiesi, että hän oli ainoa, joka saattoi vaikuttaa tilanteeseen.

Siispä hän sulki silmänsä ja antoi itsensä vajota pimeyteen.

Siellä oli kylmää. Freya seisoi hämärän keskellä, yksin. Jostain kumman syystä hän ei ollut enää luurankojen ympäröimässä kammiossa, vaan jossain muualla. Paikassa, jonka Freya oli nähnyt jo monta kertaa unissaan. Vai olivatko ne muistoja?

Freya oli yksin tässä pimeässä paikassa, mutta hän ei todellisuudessa ollut yksin. Hän ei koskaan ollut todella yksin. Hänen seuranaan oli jokin toinen, tietty läsnäolo, joka asui hänen ihonsa alla ja tuli hänen avukseen silloin tällöin. Freya tiesi sen olevan seurausta palveluksesta, jonka hän oli pyytänyt kauan sitten. Sen ansiosta hän oli jäänyt eloon, kun kaikki hänen läheisensä olivat kuolleet.

Agrakaan, Freyan huulet muodostivat, tuntemattomalla kielellä. Urkoth.

Urkoth vastasi hänelle. Ruokki kylmää tulta hänen rinnassaan. Herätteli sitä. Kylmyys levisi Freyan rinnasta kaikkialle hänen jäseniinsä, kaikkialle hänen ympärilleen. Se muunsi ilman jäätäväksi, jähmetti kaiken liikkeen. Pysäytti lähestyvät luurangot ja jokaisen hiukkasen ilmassa leijailevaa irtonaista maata.

Freya tunsi kehonsa kangistuvan, ja hänen huuliltaan vapautui kauhistuttava huuto, joka sai itse maan vavahtelemaan hänen jalkojensa alla. Muinainen voima virtasi hänen lävitseen. Hänen koko näkökenttänsä hehkui punaisena. Ja hetken ajan, maailma ei ollut mitään muuta kuin syvää, kaiken alleen nielevää vihaa.

*

”UURRRAAHHHH!”

Huuto raastoi Adan keuhkoja. Hänen jokainen solunsa oli tulessa. Sietämätön, raastava kipu repi hänen kehoaan halki lihasten venyessä ja lyhentyessä, luiden erkaantuessa ja sulaessa yhdeksi. Karhun keho muuntautui takaisin haltian kehoksi. Voima valui hänen kehostaan ja jätti hänet pelkäksi särkyneeksi kuoreksi. Maailma hänen ympärillään kääntyi sivuttain, kun hän rojahti kyljelleen maata vasten, kykenemättömänä liikkumaan tai saamaan henkeä. Sumeiden silmiensä takaa hän näki, kuinka ilman halki pyyhkäisi kylmä, punainen tuulahdus. Luut kolisivat maahan ja hajosivat siniseksi tomuksi. Kammioon lankesi hetkellinen syvä hiljaisuus, jota vasten Ada kuuli sydämensä hitaan sykkeen kovempana kuin koskaan aiemmin. Syke oli pelkkää ohutta kuminaa hänen rintaansa vasten. Joka lyönti oli taistelu.

Kesti kauan, ennen kuin lyönnit tasoittuvat, tai hänen keuhkonsa saivat jälleen ilmaa. Kipu pysyi yhä, mutta se ei enää lamaannuttanut häntä. Ada liikutti varovasti yhtä sormea, sitten toista. Keltaisen jalokiven rauhoittava paino tuntui oikeaa etusormea vasten. Ada silitti sitä peukalonsa kärjellä, ja hitaasti, yksi hengenveto kerrallaan, hän tunsi kehonsa parantuvan. Kivi veti voimaa kaikesta elävästä hänen ympärillään: pylväitä peittävistä köynnöksistä, mullassa möyrivistä madoista, seinällä kasvavista sienistä. Mutta se ei tehnyt niistä heikompia. Kyse oli tietynlaisesta symbioosista. Yhteys teki heistä kaikista vahvempia.

Ada huomasi, ettei hän ollut ainoa, joka oli kaatunut maahan paineaallon seurauksena. Ainoastaan Sigrid ja Nevis seisoivat – vaikka huterasti hekin.

”Mitä tapahtui?” Ada kysyi.

”Freya”, Sigrid vastasi. Kääpiötyttö makasi kyljellään Adasta jonkin matkan päässä. Hänen silmänsä olivat puoliksi auki, joten hän oli vielä jossakin määrin tajuissaan. Taian oli täytynyt viedä hänen viimeisetkin voimansa. ”Meidän täytyy muistaa kiittää häntä tämän jälkeen.”

Ada nyökkäsi. Hän nousi tokkuraisena seisomaan ja kävi tarkistamassa Freyan voinnin. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Hän vain tarvitsisi lepoa.

Sillä aikaa Sigrid ja Nevis olivat siirtyneet maagin luo. Mies oli heikossa kunnossa. Hänen hengityksensä oli rohisevaa, eikä hän kyennyt vastustelemaan, kun Sigrid tarttui tämän käsiin ja sitoi ne selän taakse Nevikseltä saamallaan köydellä.

”Sinä mahdat olla Jaspis?” Sigrid kysyi.

Maagin huulet kaartuivat epämiellyttävään irvistykseen. ”Ja sinä olet?”

”Sigrid, Syväsuon kaupunginkaartista. Olet pidätetty murhasta, nekromantiasta ja kaupunginkaartilaisen kimppuun käymisestä.”

Jaspiksen nauru kuulosti siltä, kuin hän olisi syljeskellyt lasimurskaa. ”Kaupunginkaarti. Aina tunkemassa nokkaansa sinne, minne se ei kuulu.”

Sigrid kiskaisi köyden aavistuksen liian tiukalle. ”Vaiti, roisto. Säästä sanasi tuomarille.”

Nevis alkoi käydä läpi maagin taskuja. Hän veti esille muutaman loitsukäärön, taikasauvan ja lasipullon täynnä salaperäistä nestettä. Lasipullon Nevis pihisti huomaamattomasti taskuunsa, kääröt ja sauvan hän ojensi Sigridille. Jaspis murahti tyytymättömänä.

”Ette kai voi viedä vanhalta mieheltä hänen sauvaansa?”

”Tuo ei tehoa minuun”, Sigrid naurahti. ”Et arvaakaan, kuinka moni vanha maagi yrittää tuota samaa temppua.”

Jaspis ei vastannut siihen mitään. Neviksen kädet olivat siirtyneet taskuista maagin laukkuun, josta paljastui vielä rahapussi sekä jonkinlainen kirja.

”Mitäs täältä löytyy?” Nevis avasi kirjan satunnaiselta sivulta. ”Ohhoh!”

Nevis päästi terävän, kovaäänisen naurahduksen. Hän selasi kirjaa eteenpäin, ja ilme hänen kasvoillaan muuttui sivu kerrallaan huvittuneemmaksi ja hämmästyneemmäksi.

”Mikä se on?” Sigrid kysyi kulmat kurtussa.

”Sanotaanko…” Nevis kohotti yhden sormensa ja puristi huulensa yhteen, tehden kaikkensa pidätelläkseen nauruaan, ”että tämä on eräänlainen… taikasauvan käyttöopas.”

Nevis tirskahti. Sigrid ei vieläkään käsittänyt, mistä on kyse. ”En ymmärrä.”

”Jestas! Tuo asento vaatisi kylkiluun poistoa!” Nevis väläytti kirjaa Sigridille. ”Tai katso tätä, tämän nimi on hyökkäys takaapäin.”

Sigridin kasvot lehahtivat äkkiä tulipunaisiksi. ”Pane se pois!”

”Panen”, Nevis kikatteli itsekseen. Hän laittoi kirjan turvalliseen säilytykseen. ”Tämä menee hyvään käyttöön.” Nevis katsoi maagiin uudenlaisella kunnioituksella. ”Jaspis, senkin vanha kettu.”

Jaspiksen katseesta tihkui pelkkää inhoa.

”Äläpäs ala turhan tuttavalliseksi”, Sigrid mutisi, posket yhä punottaen.

”Ensin työ, sitten leikki, niinkö?” Nevis kohotti kulmiaan. ”Olet niin tylsä.”

Sigrid nykäisi maagin takaisin jaloilleen. ”Nyt riittää. Viedään hänet takaisin kaupunkiin. Olen saanut tarpeekseni tästä paikasta.”

”Odota.” Nevis vaikutti saaneen ajatuksen. ”Jaspis. Puhutimme lakeijaasi aiemmin kartanossa. Silloin selvisi, että sinä tulit tänne, koska halusit saada jotain toimimaan.”

Jaspis tuhahti äänekkäästi. ”Ihan kuin kaltaisesi epäsikiö ymmärtäisi mitään sen toiminnasta. Haltiatoverisi sen sijaan…”

Sanomattomat sanat jäivät leijumaan ilmaan. Ada tunsi katseiden poltteen ihollaan.

”An kavath van abismyir”, Jaspis sanoi, mitä erikoisin hymy huulillaan.

Nuo sanat jähmettivät Adan. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka reagoi niihin. Neviksen kasvot nytkähtivät aavistuksen verran – niin hienoisesti, että Adaa lukuun ottamatta tuskin kukaan huomasi.

Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Mitä tuo tarkoitti?”

”Se tarkoitti sitä, että meidän olisi syytä tutkia tätä tilaa tarkemmin”, Ada vastasi. ”Se jatkuu syvemmälle, eikö vain?”

Jaspis ei vastannut, mutta hänen ilmeensä kertoi Adalle tarpeeksi.

”Emme voi raahata häntä mukanamme ympäriinsä”, Sigrid nykäisi maagia köysistä. ”Hän vain hidastaisi meitä.”

Ada vilkaisi nopeasti Freyaan, joka yhä makasi maassa puoliksi tiedottomana. Hänellä ei tosiaankaan ollut hyvä päivä.  ”Sinä voit vahtia häntä ja katsoa Freyan perään, samalla kun minä ja Nevis tarkistamme loput luolastosta. Pärjäämme kyllä.”

”Uskallammeko jättää nämä kolme?” Nevis pohti, katse tiukasti Jaspiksessa. ”Entä jos tuo yrittää pakoon?”

Jaspis puuskahti niin, että hänen pukinpartansa heilahti. ”Totta kai minä yritän pakoon.”

Sigrid loi maagiin hyytävän katseen.

”Menkää”, hän totesi Adalle. ”Ennen kuin muutan mieleni.”

Ada nyökkäsi. Hän oli näkevinään huoneen perällä toiseen tilaan johtavan ulkoneman. ”Nevis, tule.”

*

”Sinä valehtelit heille”, Nevis totesi kuljettaessaan kättään katosta roikkuvien köynnösten läpi. Tunneli oli siitä kohtaa hyvin matala, kuin se olisi romahtanut joskus. Ilmassa oli vahva maatunut tuoksu. ”’An kavath van abismyir.’ Se ei tarkoita sitä, mitä väitit sen tarkoittavan.”

Ada siristi silmiään. Hämärässä tunnelissa ne hehkuivat keltaisina, kuin kissalla. ”Mitä se sinusta sitten tarkoittaa?”

”Seisomme kuilun reunalla”, Nevis vastasi. ”Se on haltiakieltä.”

Ada vaikutti yllättäneeltä siitä, että Nevis oli tunnistanut lauseen. ”Niin se kääntyy. Mutta tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”

Siihen Nevis ei osannut vastata.

”Se lause merkitsee muutosta”, Ada kertoi. Hän käveli kumarassa, jottei löisi päätään kattoon. ”Sitä on käytetty kaikkien merkittävien historiallisten käännekohtien yhteydessä. Pohjoisen keisarikunnan kaatuessa. Vurian muinaisen kääpiökaupungin tuhoutuessa. Viimeisimmän haltiakapinan aikaan. Se merkitsee sitä, että yksi aika lähestyy loppuaan, ja uusi aika on tulossa. En ole kuullut sitä lausetta hyvin pitkään aikaan. Siksi olen yllättynyt, että kuulen sen uudestaan juuri täällä. Sen tietäjän suusta.”

”Tietäjän? Tarkoitat varmaankin velhoa.”

”En”, Ada ravisti päätään. ”Niissä on iso ero.”

”Niinkö?”

Ada nyökkäsi. ”Taikuutta on kolmenlaista. On synnynnäistä, opittua ja ansaittua. Minun taikuuteni on synnynnäistä, koska olen druidi. Ihmisten maailmassa minun kaltaisiani kutsutaan yleensä velhoiksi tai noidiksi. Minun ei tarvitse kuin ajatella luodakseni taikuutta – vaikka usein turvaudun myös muihin keinoihin. Tietäjät, kuten Jaspis, puolestaan tarvitsevat välineitä: rohdoksia, taikaesineitä ja taikasanoja. Kuka tahansa voi tulla tietäjäksi, jos vain opiskelee tarpeeksi kauan. Siksi suurin osa tietäjistä on niin vanhoja.”

”Entä Freya, sitten?”

Ada vakavoitui yllättäen. ”Siinä on kyse monimutkaisemmasta asiasta. Hänen kaltaisiaan kutsutaan manaajiksi. Heidän taikuutensa on vaihtokaupan tulosta. Yleensä he tekevät sopimuksia henkien ja vanhojen jumalten kanssa, ja heidän taikuutensa tiivistyy maanpäälliseen esineeseen. Freyalla se vaikuttaa olevan hänen riipuksensa.”

Nevis tunsi vilunväristysten hiipivän ihoaan pitkin. Kuvitteliko hän vain, vai tuntuiko ilma yllättäen kylmemmältä?

”Kyse ei kuitenkaan ole pelkistä sanoista”, Ada jatkoi, ”vaan siitä, missä ne lausuttiin. Paljonko tiedät ylihaltioista, Nevis?”

Neviksen mieli täyttyi hetkeksi vanhoista kuvista, haaleista ja repaleisista kuin kostea pergamentti. ”Jonkin verran. Isäni oli haltia. Mutta en koskaan tuntenut häntä.”

Ada asteli ripeästi edemmäs. ”Ehkä muistisi siis kaipaa virkistystä.”

”Enpä tiedä”, Nevis mutisi. Hän ei ollut juuri sillä tuulella, että haluaisi verestää kivuliaita muistoja. ”Kerro vain, mistä tässä kaikessa on kyse.”

”Hyvä on. Meille kummallekin on varmasti selvää, ettei yllämme oleva kartano ole tavallinen talo. Ensin kuvittelin sen epätavallisuuden selittyvän sillä, että paikalle oli loihdittu hiljattain lumouksia: kuten ne kellarin varjot tai sitä edeltäneet pelon tuntemukset.”

Neviksen kurkkua alkoi kiristää. ”Sinäkin tunsit ne?”

”Tunsin”, Ada kohautti olkiaan, ”mutta paljon hitaammin kuin te. Luulen, että ne vaikuttivat Sigridiin ensin, koska hän on ihminen. Sitten Freyaan – kääpiöt ovat luontaisesti hieman vastustuskykyisiä taikuudelle. Sitten sinuun, ihmisveresi takia. Minä olin viimeinen. Mutta minäkään en säästynyt täysin niiden vaikutukselta. Ne lumoukset oli suunniteltu käännyttämään jokainen kartanoa lähellekään tuleva pois mahdollisimman pian, ruokkimalla heidän pahimpia pelkojaan. Olen ällistynyt, että ne kellarissa majoittuneet ihmiset kykenivät sietämään niitä niin pitkään.”

”He eivät siis asettaneet niitä paikalleen?”

”Eivät. Ne lumoukset olivat täällä kauan ennen heidän tuloaan. Tämä kartano on paljon heitä vanhempi. Se rakennettiin miltei sata vuotta sitten. Se on ollut hylätty oikeastaan koko sen ajan, ellei lyhytaikaista majoittumista lasketa. Vaikka joku kykenisikin vastustamaan lumouksia riittävän pitkään, heidän mielensä järkkyisivät ajan kuluessa. Tunnen niiden vaikuttavan jo nyt, vaikka olen ollut täällä vasta vähän aikaa. Siksi meistä kukaan… ei ole ollut oma itsensä.”

Nevis palasi mielessään taaksepäin kartanon tapahtumiin. Ada oli oikeassa – mitä pidemmälle he kartanossa menivät, sitä vaikeammaksi siellä oleskelu muuttui. Vaikka he eivät olleetkaan tunteneet toisiaan vielä pitkään, Nevis oli aistinut heissä jokaisessa muutoksia siellä olonsa aikana. Se kartano toi esille heidän pahimmat puolensa, korosti niitä.

”Minä en yleensä menetä malttiani sillä tavalla”, Ada jatkoi. ”Muutun taistelussa eläimeksi vain silloin, kun haavoitun pahasti. Nyt kynnys siihen oli paljon matalampi. En kyennyt hallitsemaan itseäni kunnolla, enkä muuttumaan takaisin silloin, kun olisin tahtonut. Tämä on vahvaa taikuutta, vanhaa sellaista.”

”Miten vanhaa?”

”Ikivanhaa. Tämä oli ennen ylihaltioiden maata. Heidän taikuutensa jäljet viipyvät yhä näissä tuntureissa. Nämä rauniot ympärillämme ovat peräisin jo heidän ajaltaan. Ne kultaiset ovet ja pylväät… tällaisia ei ole rakennettu tuhansiin vuosiin.”

”Siksi lumoukset vaikuttivat sinuun hitaimmin”, Nevis käsitti. ”Koska olet heidän jälkeläisensä.”

”Juuri niin.”

He jatkoivat matkaansa eteenpäin. Tunneli alkoi nyt suurentua, ja Nevis tunsi äkkiä tuulen puhalluksen ihollaan. Hänen sormenpäänsä tuntuivat kylmiltä ja tunnottomilta.

”Luuletko, että kartanon rakentaja tiesi näistä raunioista?” Nevis pohti.

”Se voi hyvin olla mahdollista”, Ada vastasi. ”Talossa oli paljon erikoisia piirteitä. Se pihalla ollut patsas, esimerkiksi. Tai sitten seinien kummallinen asento. Ylihaltiat palvoivat neljää pääilmansuuntaa. Heistä jokainen niistä edusti yhtä heidän pääjumaluuksistaan.”

Nevis yritti kaivella mielensä perukoita vanhojen jumalten nimien toivossa, mutta kaikki sekoittui yhdeksi sekametelisopaksi. Ihmiset olivat lainanneet monia haltioiden jumalista, ja aikojen kuluessa neljästä jumalasta oli haltioidenkin joukossa tullut neljäkymmentä, sitten neljäsataa. Nykypäivänä tuntui, että kaikelle oli olemassa oma jumaluutensa.

”Heitä olivat Anasis, etelä, elämän jumala”, Ada jatkoi, ”ja hänen vastaparinsa Tuasis eli pohjoinen, kuolema. Seuraavat kaksi olivat heidän lapsensa Isroth, itä, järjestys. Ja hänen veljensä länsi, kaaos. Hänen nimensä oli Urkoth.”

Nevis värähti yllättäen. Urkoth? Missä hän oli kuullut sen nimen aiemmin?

Ada ei kuitenkaan sanonut enempää. Hän oli astunut edemmäs, suureen ja pyöreään kammioon, joka aukesi tunnelin päädyssä. Vaikka oli hämärää, Nevis erotti Adan hahmon selkeästi. Kammiossa nimittäin paloi punainen, himmeä valo, jonka lähdettä Nevis ei aivan osannut paikantaa. Sisällä oli hyytävän kylmä. Heidän hengityksensä piirsivät ilmaan paksuja höyrypilviä. Maa heidän jalkojensa alla oli roudassa. Kaukana korkeassa katossa riippui jääpiikkejä, jotka punaisen värinsä vuoksi näyttivät siltä, että ne olisi tehty verestä.

Tunneli oli paljas. Aiempaan, Jaspiksen kammioon verrattuna täällä ei ollut minkäänlaisia koristeita – tila vaikutti pikemminkin luonnollisesti syntyneeltä onkalolta tunturin sisässä. Tyhjä kammio ei kuitenkaan ollut. Sen keskellä oli yksi ainoa esine. Se oli korkea, kapea ja neliönmuotoinen, ja siinä oli hopeiset, koristeelliset karmit, joita aika ei ollut tummentanut lainkaan. Karmien keskusta oli pinnoitettu ohuella, mattamaisella lasilla, jota pitkin kulki lukemattomia pieniä railoja ja halkeamia, kuin salaman haarukoita. Lattia sen edessä oli peitetty hiuksenhienolla lasimurskalla.

”Voiko tuo todella olla…?” Adan ääni oli pelkkä harras kuiskaus. ”Näitä ei ole maailmassa kuin alle kymmenen. Luulin, että ne olivat kaikki kadonneet iäksi.”

Nevis astui syvemmälle kammioon. ”Se on toivomuspeili. Särkynyt sellainen.”

Adan silmät suurenivat. ”Mistä sinä tiesit?”

Nevis kurotti kätensä varovasti lasin haalistuneelle pinnalle, joka ei heijastanut enää muuta kuin heikkoa valoa.

”Koska olen nähnyt tällaisen aikaisemminkin.”
« Viimeksi muokattu: 12.04.2020 12:51:06 kirjoittanut Rosmariini »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
No niin – mietinkin jo, että miten tämä teksti liittyy Aladdiniin! Loppu jätti jännittävään kohtaan ja mietin edelleen, milloin alan saada enemmän ahaa-elämyksiä tämän tekstin suhteen. Tuntuu siltä, että kaikki viittaavat johonkin ja pieniä vihjeitä on siellä täällä (kuten se, että Nevis otti itselleen Jaspiksen taskusta löytämänsä lasipullon), mutta ehkä nyt, toivomuspeilin löydyttyä, lukijakin saa alkaa hiljalleen arvailla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä. Tai sitten vain luulen niin ja jatkan tässä hämmentyneessä lukutilassa vielä useamman luvun verran :D

Tuo kuudennen luvun taistelukohtaus oli todella hyvä ja myös elokuvamainen: yksityiskohdat ja nopeat tapahtumat kulkivat kuin elokuvassa kuva kerrallaan. Taistelua oli helppo seurata mukana ja pidin siitä, miten Nevis pääsi jälleen vaihtamaan kehoa ja sitä kautta heikentämään vastustajiaan. Pidin siitä, kuinka monella tavalla toiseksi muuntautuminen vaikutti vastustajiin: rakkaus, hämmennys, pelko. Oli myös yllätys, että Ada vaihtoi muotoaan ja käy ilmi, ettei hän itse ollut täysin kontrollissa omasta muodonmuutoksestaan.

Freya käy hahmona yhä mielenkiintoisemmaksi, vaikka lukijana kääpiölapsen kaksi eri olomuotoa vähän ahdistavatkin. Minun tulee Freyaa jotenkin sääliksi, koska hän on kääpiönä niin hellyyttävä rasavilli, mutta sitten hänessä on tuo synkkä puoli, josta saatiin jälleen vähän lisää tietoa tässä seitsemännessä luvussa. Mutta jännittävää tietää, että Freya osaa hyödyntää tuolla tavoin saamaansa magiaa – toivon, että hän jatkaa voimiensa käyttämistä hyvään jatkossakin. Vatsanpohjan tunne kuitenkin kertoo, että Freyaa koetellaan jatkossakin.

Kiitos jälleen uusista luvuista! :)


between the sea
and the dream of the sea

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Poimin tämän kommenttikampanjasta ja tästä tulikin nyt ihan megapitkä kommentti, kun luin tässä muutaman päivän aikana kaikki tähän mennessä ilmestyneet luvut ja kirjoittelin muistiin ajatuksia niistä :)

Ensimmäisen osan jälkeen olin vähän hämmentynyt miten tuo kasvojen vaihtaminen toimii, aivan samat kysymykset kuin Fiorellalla ja hiddenbenillä. Tykkäsin kyllä siitä, miten tarina lähti toiminnalla liikkeelle ja miten olit kuvaillut esim. kaikkia värejä ja tuoksuja. Toisessa luvussa tykkäsin siitä, miten päähenkilöt esiteltiin ja he ovat kaikki eri kansoista. Kiinnostavaa oli, että Kasvottoman oikea olemus on jollain tapaa väritön ja mitäänsanomaton ja että hahmoa vaihtaessa mm. kielitaito tulee mukana.

Kolmannessa luvussa huomasin, että ensimmäisen osan värikkäät kauppakatokset ja legioona olivat saaneet minut kuvittelemaan jotakin itämaista ja lämmintä ympäristöä, minkä vuoksi jouduin kääntämään aivot uudelle vaihteelle, kun oltiinkin tuntureilla ja metsää ja mertakin lähettyvillä. Ekassa ja tokassa osassa ei ehkä sillä tavalla ollut ollut ympäristön kuvailua, tai sitten oli mennyt ohi. Pidän siitä, miten erilaisia hahmot ovat, sen huomasi esim. siitä, miten Freya lähestyi kartanoa hyppelehtien mutta Nevis ”halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään.” (Ihana lause!). Freyan putoaminen kuoppaan jäi tuossa vaiheessa vähän epäselväksi, mutta vastauksia siihen saatiin myöhemmin.

Neljännessä  - seitsemännessä luvussa oli hyytävää talon tutkimista ja hyvää, jännittävää toimintaa. Pidin myös siitä, miten Ada kertoo esim. keijuista (ihana ajatus, että ne syksyn lehtipyörteet olisivat keijujen tekoa) ja muista asioista. Kuudennessa luvussa pidin erityisesti siitä, kun kuvattiin taas kasvottoman toimintaa ja miten hän otti eri hahmoja. Kaikki pienet tiedot, mitä henkilöistä on tiputeltu, saavat vain haluamaan lisää tietoa heistä. Esim. kun Ada yhtäkkiä muuttui karhuksi, tuli taas sellainen olo, ettei oikeastaan tiedä päähenkilöistä vielä paljoakaan ja se alkoi jo vähän turhauttaa, kun muitakin selittämättömiä mysteerejä on niin monta. Näiden takia tuntuikin varmaan sinne kuudenteen lukuun asti, etten ollut ihan täysin vieläkään sisällä tarinassa. Jonkin verran selityksiä saatiinkin seitsemännessä osassa, mm. että kuoppa olikin yhteydessä kellariin ja myös riipuksen merkitys selkeni.

Seiskaosassa oli oikein hyvin kirjoitettua toimintaa jälleen ja hyviä repliikkejä myös (hahaa, nauroin kun Gandalfin vanha temppu ”Ette kai voi viedä vanhalta mieheltä hänen sauvaansa?” ei toiminut ja vieläpä ”moni vanha maagi yrittää tuota samaa temppua.” :D). Taikasauvan käyttöopas herätti myös hilpeyttä. Luvussa oli muitakin kiinnostavia asioita, kuten se, että ”Taikuutta on kolmenlaista. On synnynnäistä, opittua ja ansaittua.” Koska tietoa saatiin henkilöistä ja muustakin taas hieman lisää, tuntui että tässä osassa olin jo päässyt paremmin tarinaan sisälle. Vielä on silti paljon kaikkea, mistä haluaa tietää lisää, pieniä vihjeitä asioista, kuten hiddenben myös totesi.

Kaiken kaikkiaan tämä on hyvällä tavalla toiminnantäyteinen tarina, jossa on kiinnostavat hahmot ja erittäin hyvää dialogia ja kuvailua. Teksti on virheetöntä ja sujuvaa, joten on siinäkin mielessä mukava lukea. Mysteerisyys on sekä hyvä että huono juttu: ehkä olen vain liian malttamaton, jos jotakin asiaa ei heti selitetä, ja tuntuu etten ihan ymmärrä missä mennään, mutta en toisaalta odotakaan että kaikki pitäisi heti juurta jaksain selittää auki, eihän tarinassa silloin olisi mitään jännää. Nytkin sain huomata, että vastauksia tulee kyllä ennen pitkää, vaikka joissain kohti tuntuisi ettei ihan tajua :) Kiitos tästä lukukokemuksesta, jään seurailemaan, miten tarina jatkuu!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Kommenttikampanjasta heips! Suuret pahoittelut myöhästymisestä. Olen ollut joka ilta, että "tänään kommentoin", mutta aina on tullut jotain muuta enkä ole ehtinyt :/

Mielenkiintoinen idea! Alkutiedoissa mainittu Aladdin herätti kiinnostukseni ja heitti minut mielikuvissa heti muinaiseen Arabiaan, mutta pari osaa myöhemmin tajusin, ettei olla siellä päinkään. Kuvailet hyvin miljöötä ja tunnelmaa. Maailmanrakennustaitosi näyttäytyvät tässä tarinassa todella edukseen. Olisin tosin toivonut hieman maltillisempaa kerrontaa ja kuvailua maailman suhteen, koska tämä informaatiotykitys sai pääni pyörälle ja menin ajoittain sekaisin, että missä ollaan ja miten puhutut asiat kiinnittyy todellisuuteen. Onko druidi muuten rotu vai kansa? Ymmärsin, että Ada oli haltia, mutta myös druidi, ja mietin, mikä näiden kahden ero siis käytännössä on. Tuli tästä tarinasta, sen rakenteesta ja kuvailutavasta mieleen ihan jokin fantasia-rpg –peli, kenties se on niitä DnD-peruja?

Hahmoporukan yhteen saattamisessa tulit vähän kiirehtineeksi. En ensinnäkään ymmärtänyt, miksi Freya edes otettiin porukkaan. Minulla olisi herännyt vain entistä suuremmat epäluulot omituisista voimanäytöksistä, joita Freya esitteli, kun häntä kutsuttiin lapseksi. Lisäksi luvuissa oli monia, hyvin tuttavallisia kommentteja muista hahmoista, mille en nähnyt kunnon kiinnekohtia, koska eiväthän he ole tunteneet toisiaan kuin muutaman tunnin ja heidän tunnereaktionsa toisten tekemisistä vaikuttivat siksi hieman liioitelluilta. Esimerkiksi se, kun Freya ajatteli joukkoa puolituttuja jo perheenään. Mietin lukiessa, että tämäpä eskaloitui nopeasti ;D

Nevisin voima näyttäytyi tosi kiehtovana ja minua miellyttää aina se, miten jostain magiasta saa pulittaa kalliinkin hinnan, koska kärsimys ja karma! Nevis selvästi on kärsinyt Kasvottomana olemisesta syvästikin. Senkin olit kuvannut hyvin ja uskottavasti. Minua alkoi ihan karmia se mahdollisuus, ettei enää tuntisi itseään, kun on kokeillut niin monia kasvoja ja kiehtoo sekin, kuinka kiero henki Nevisin toiveen toteutti vai oliko toive Nevisin omaa typeryyttä, jota hän pyysi osaamatta ollenkaan ajatella, millaisia seurauksia toiveella voisi olla?

Tarinan suurin anti on sen visuaalinen kieli ja miljöö näyttäytyy elävänä ja helposti kuviteltavana. Maailmanrakennus on mietittyä ja huolellista. Asioilla on selvää taustaa ja historiaa. Tapahtumia ja äksöniä on sopivasti. Etenkin Nevisin tapa taistella – eli vaihtaa hahmoa kesken kaiken – oli tosi siistiä!

Kiitos kurkistuksesta tähän maailmaan! :) 

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Voi, näin paljon kommentteja! Ihana nähdä, että tämä teksti on imaissut mukaansa ja jaksanut kiinnostaa!

hiddenben: kiitos taas kerran etevistä huomioista! Tuo huomio elokuvallisuudesta oli virkistävä. Elokuva on minulle taiteenlajina todella lähellä sydäntä ja hahmotan ajatukseni pitkälti liikkuvana kuvana, joten kohtauksia kirjoittaessani minulle on aina tärkeää, että lukija näkee ne selkeinä kuvina mielessään. Ilahduttava kuulla että se toimii ja liian sekavaksi ei menty toiminnan määrästä huolimatta! Liikaa ei kannata myöskään stressata siitä, ettei kaikkea tajua. :D Olen kirjoittajana sillä tavalla turhauttava, että tykkään tuosta vihjeiden pudottelusta tekstin sekaan vähän liikaakin, ja joukossa on paljon red herringejä ja muita tärkeältä vaikuttavia juttuja, jotka osoittautuvat lopulta täysin merkityksettömiksi. Yritän kuitenkin kiinnittää jatkossa enemmän huomiota nimenomaan tärkeiden juttujen korostamiseen, jotta ne eivät huku kaiken muun hälyn alle! :)

Thelina: ilahduttavaa, että päädyit valitsemaan kommenttikampanjasta juuri tämän. Erityisen kiva, että kirjoitit jokaisesta luvusta vähän erillisiä huomioita, pistin nämä korvan taakse! Erityisesti huomiosi tarinan arvoituksellisuudesta olivat minulle arvokkaita - kuten jo tuossa hiddenbenille sanoin, minulla on taipumusta välillä rakentaa vähän turhankin kompleksisia mysteereitä, jotka saavat lukijan pään liiankin pyörälle :"D Tämä myös selittyy sillä, etten ole suunnitellut tätä tarinaa kovin tarkkaan ja tässä on melko paljon improvisointia - on niin helppoa antaa vähän hämäriä yksityiskohtia tarinan alkuvaiheessa, kun ei ole vielä keksinyt jotain juttua kunnolla loppuun, ja täydentää niitä sitten matkan varrella sillä, mitä myöhemmin tulee keksittyä! Yritän kuitenkin keskittyä tähän nyt jatkossa vähän paremmin, niin tarina alkaa aueta paremmin! Liikaa en halua turhauttaa lukijaa sentään, vaikka George R.R Martin onkin yksi kirjailija-esikuvistani... :D

Sokerisiipi: kiitos samoin sinulle, että valitsit tämän Kommenttikampanjasta! Myöhästyminen ei haittaa, pääasia että kommentoit ennen pitkään! Kommenttisi oli todella sydäntälämmittävää luettavaa. Maailmanrakennus on suosikkipuuhaani, joten mahtavaa nähdä, että se on tässä onnistunutta - vaikka alku räjähtikin käyntiin ehkä vähän turhan vauhdikkaasti. ;D Tämä tosiaan on RPG-peruja, joka selittää vähän tuota asiaa. Druidit ovat tässä tarinassa kansa, jonka tehtävänä on ylläpitää luonnon tasapainoa. Heidän joukkoonsa voi kuulua kaikkien rotujen edustajia, mutta erityisesti pohjoisen druidit ovat tässä tarinassa pääosin haltioita historiallisista syistä.

Tuo kommenttisi hahmoporukan yhteen saattamisesta oli todella arvokas, ja yksi selkeimpiä heikkouksiani kirjoittajana. Riippumatta siitä, mitä tarinaa työstän, minulle on todella vaikea hahmottaa välillä aikajänteitä, tai kirjoittaa tarinoita, jotka sijoittuvat pidemmälle aikavälille (ellei flashbäckejä yms. lasketa). Kirjoittajana sitä rakentaa tarinaa sen verran pitkän ajan, ettei aina tajua, miten nopeasti asiat tekstissä todella tapahtuvat, ja kuinka ihmissuhteiden kehittyminen yms. pitäisi tahdittaa. Freya on toki vähän poikkeustapaus tuosta tilastaan johtuen - hän hahmottaa maailmaa hiukan eri tavalla kuin suurin osa muusta väestöstä - mutta siitä huolimatta. :D Yritän ehdottomasti kiinnittää tähän huomiota jatkossa, kiitos huomiosta! Kommenttisi oli muutenkin kattava. Tuohon toivomushenkihuomioosi ja Neviksen tilan syyhyn saadaan seuraavissa osissa vastauksia, joten ne tulivat ainakin juuri oikeaan paikkaan! ;)

A/N: Nämä seuraavat luvut ovat muistoja. Siksi halusin muuntaa kerrontatyyliä hiukan ja vaihdoin aikamuotoa preesensiin - vähän nurinkurisesti tosin, koska päätarina tapahtuu imperfektissä. :"D Olen henkeen ja vereen imperfektissä kirjoittaja, joten aikamuodossa lipsahtamista saattaa tapahtua, pahoittelen siitä.

Nyt kuitenkin luvussa katsaus Neviksen menneisyyteen ja siihen, mikä kaikki on johtanut tähän asti tapahtuneeseen. Harmittaa näin jälkikäteen ajateltuna etten ole sirotellut näitä flashbackejä paremmin tuonne tarinan sekaan, vaan joudun nyt esittämään nämä tällaisena infodumppina. Toivottavasti ne kuitenkin tempaavat mukaansa siitä huolimatta. Nyt siis pientä taukoa päätarinaan, ja loikataan ajassa taaksepäin, toiseen paikkaan. Tästä muisto-osasta on näillä näkymin tulossa hiukan pitkähkö, joten päätin julkaista tämän kahdessa osassa.

Ensimmäinen väliosa:
Vain puoliksi ihminen

Pienen pojan kasvot ovat mustelmista siniset.

Nenä on tunnoton, eikä alahuuli lakkaa vuotamasta verta. Hän haluaisi itkeä, mutta oikea silmä on muurautunut kiinni, ja kyyneleet sattuisivat liikaa. 

Eikä niistä olisi mitään apua kuitenkaan.

”Deanan nimessä, Nevis, mitä sinulle on oikein tehty?”

Äidin ääni on huolesta sakea. Nevis tuntee hänen laihat kätensä ympärillään, ja sekin tekee kipeää.

”Sattuu”, Nevis mutisee. Suussa maistuu veri. Äiti vetää jostakin kylmäpullon ja painaa sen hänen turvonneita kasvojaan vasten. Hän toistelee paranemisen jumalattaren nimeä, mutta kipu pysyy yhä. Jos Deana todella on olemassa, hän tekee todella surkeaa työtä sillä hetkellä.

”Mitä tapahtui?” äiti kysyy. He istuvat keittiön pöydän ääreen, ja Nevis katselee hiljaa ympärilleen. Keittiö on mitäänsanomaton. Kalusteet ovat vanhaa ja kulunutta puuta. Kosteus syöpyy seinistä sisään ja ikkunoista vetää jatkuvasti. Verhot ovat koinsyömät ja riekaleiset, ja niiden takaa aukeaa ankea näkymä vastapäisen talon tiiliseinään. Tehtaiden pistävä haju tunkeutuu sisälle saakka niin voimakkaana, että Nevis maistaa sen kielellään. Sinä päivänä lemu on erityisen vahva.

”Puhu minulle, Nevis”, äiti anelee. ”Tekivätkö muut lapset tämän?”

Nevis nyökkää, muttei uskalla katsoa äitiä silmiin. Hän ei halua nähdä häpeää.

”Miksi minä olen tällainen, äiti?”

”Millainen?”

”Epäsikiö”, Nevis sylkäisee sanan suustaan. ”Erilainen.”

Äiti painaa kätensä hänen olkapäälleen. ”Lopeta tuollainen. Nyt heti.”

”Mutta se on totuus. En ole kuten muut. Kaikki näkevät sen.”

Nevis vie kätensä vaistomaisesti korvilleen. Ne ovat melkein kuin ihmisen korvat, mutta vain melkein. Hän on kasvattanut hiuksensa pitkäksi peittääkseen ne, mutta se vain tuo mukanaan toisen ongelman. Hänen hiuksensa ovat hopeiset kuin vanhuksella, vaikka hän on vasta lapsi. Ja iho on vaalea, liian vaalea, miltei läpikuultava. Hän on luonnonoikku.

”En ole lainkaan kuten sinä”, Nevis jatkaa itsepintaisesti. Äidin hiukset ovat tummat, ja iho lämpimän ruskea. Kuten kaikilla etelässä. ”Miksi?”

Äiti väistää kysymyksen. ”Sinussa ei ole mitään vikaa. Lapset osaavat olla joskus julmia. Älä anna heidän haukkujesi satuttaa sinua.”

Mutta haukut eivät halkaise huulia tai murra neniä. Ne eivät potki hänen rintaansa, kunnes hän yskii verta, tai uhkaa häntä kepillä syrjäisällä kadulla. Nevis tietää, että jonain päivänä tuo keppi vaihtuu johonkin terävämpään. Kiusaajat tulevat rohkeammaksi joka kerralla, ja joka kerralla heitä on enemmän. Viime viikolla heitä oli kolme. Tänään kuusi.

Nevis pelkää, että ensi kerran, kun hän menee ulos, hän kuolee.

Mutta hän ei kerro sitä äidille. Tämä ei ymmärtäisi kuitenkaan.

*

Äiti on saanut uuden työn.

Paikan nimi on Valkeapää. Siellä on puhtaampaa kuin Tuhkalassa, ja paksut ikkunat pitävät tehtaiden hajut loitolla. Kaduilla partioi vartioita, eikä joka kulmassa enää makaa juoppoja tai kerjäläisiä.

Siitä huolimatta Nevis ei tunne oloaan turvalliseksi.

Hän tietää yhä olevansa erilainen. Kun hän kävelee äidin kanssa kaduilla, ihmiset tuijottavat. Heillä on värikkäät vaatteet ja koreat kampaukset, koppavat leuat ja kylmät silmät.

Äiti työskentelee kreivin talossa. Hän pesee lattioita ja pyykkää, petaa vuoteita ja kokkaa. Kreivi on nuori ja turhamainen. Nevis ei ole varma, muistaako tämä edes äidin nimeä. Äidin vaatteissa on pitkät hihat ja korkeat kaulukset. Hän väittää, että kyse on vain etiketistä, mutta Nevis tietää totuuden. Hänen mustelmansa ovat siirtyneet hänen äitinsä iholle. Äiti kätkee sen taitavasti, mutta kreivi kätkee lyöntinsä vielä taitavammin.

”Miksi annat hänen kohdella sinua näin?” Nevis kysyy, kun he istuvat illalla yhdessä pienen tulisijan ääreen. Talo on isompi kuin Tuhkalassa – heillä on jopa kaksi huonetta – eikä siellä ole enää kylmää tai kosteaa. Silti äiti näyttää pieneltä ja surulliselta.

”Hän kohtelee minua hyvin.”

”Sinun ei pitäisi sietää tällaista.”

Tällä kertaa äiti tulistuu. ”Haluatko sinä, että minä lopetan? Että palaamme takaisin Tuhkalaan?”

”En minä niin sanonut. Tarkoitin vain, että sinä ansaitset parempaa.”

”Tämä on parasta, mihin minä pystyn. Kreivi maksaa hyvin. Minä olen kiitollinen hänelle. Hänen ansiostaan meillä on varaa tähän.”

Äidin takaa aukeavasta ikkunasta näkyy tähtitaivas. Ilmassa tuoksuu puhtaalle ja raikkaalle, mutta Nevis tuntee tukehtuvansa. Tässä paikassa ei ole rakkautta. Pelkkiä kauniita ja kylmiä esineitä, ja vielä kylmempiä ihmisiä.

”Sitten minä en halua tätä”, Nevis sanoo. ”En, jos sinuun sattuu.”

”Mutta se ei ole sinun päätettävissäsi, vai onko?”

Nevis tarttuu äitiä käsistä, mutta äiti ei tartu häntä takaisin. Hänen ihonsa on viileä ja sileä, kuin nukella tai kiviveistoksella. Tämä paikka on tehnyt hänestä tällaisen. Elottoman. ”Minä vain haluan auttaa sinua.”

”Sinun pitäisi lopettaa se”, äiti kuiskaa hiljaa. ”Olet tehnyt jo tarpeeksi vahinkoa.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?” Nevis kysyy.

Mutta äiti ei vastaa siihen. Hän vain katsoo eteensä, ja hänen kasvoillaan kummittelee syvää, suodattamatonta inhoa.

*

He eivät viivy kauaa Valkeapäässä.

Etelässä syttyy sota, ja kreivi menettää kaiken omaisuutensa. Kartano tyhjenee, ja työt katoavat sen mukana. Se on kuitenkin vasta alkusoittoa. Äiti siirtyy töihin varakreivin tiloihin, mutta epäonni iskee häneenkin. Pätkätyöt seuraavat toisiaan, kunnes Valkeapäässä ei ole töitä laisinkaan. Ensin kaduilta katoavat vartijat. Sitten palvelusväki ja siivoajat. Likaa ja saastaa kertyy jokaiseen kadunkulmaan, ja kerjäläiset tulevat sen mukana. He nousevat ylös alakaupungista, jossa rutto ja nälänhätä riehuvat valtoimenaan. Tuhkala ja muut teollisuusalueet on menetetty jo aikoja sitten. Niistä on jäljellä enää pelkkiä raunioita, ihmisten ja heidän muistojensa kaatopaikkoja.

Nevis ja äiti keräävät tavaransa ja lähtevät. Viimeisillä säästöillään he ostavat liput vankkureiden kyytiin kohti pohjoista. Matka on pitkä ja vaarallinen, mutta vielä vaarallisempaa olisi jäädä paikoilleen. Siispä palava kaupunki jää taa, ja edessä aukeaa suunnaton kivierämaa. He ohittavat vuortenvälisen solan ja pohjattoman rotkon yli riippuvan sillan. Tie mutkittelee halki kumpuilevien kukkuloiden ja niiden alitse kulkevien tunneleiden. Hitaasti, maisema heidän ympärillään alkaa vihertää, kunnes ensimmäiset pensaat muuttuvat puiksi ja paahtava aurinko vesisateeksi. Kesä vaihtuu syksyyn ja syksy talveen. Nevis huomaa sen auringon liikkeestä – päivät lyhenevät ja yöt pitenevät. Etelässä sellaista ei ollut. Siellä päivä ja yö olivat aina yhtä pitkiä.

Sydäntalven juhlan aikaan he viimein saavuttavat Punajoen. Se merkitsee rajaa eteläisen keisarikunnan ja pohjoisten valtioiden välillä. Joki on niin leveä, että se muistuttaa pikemminkin merta. Vankkurit vaihtuvat veneeseen, sillä talvesta huolimatta joki ei ole jäässä. Joenrantaa reunustaa sekoitus ikivihreitä sypressejä ja lehtensä pudottavia puita. Niiden takaa pilkistää korkeita torneja ja värikkäitä kattoja, jotka vaikuttavat jatkuvan silmänkantamattomiin.

”Antropol”, veneen kapteeni julistaa. ”Maailman pääkaupunki.”

He eivät kuitenkaan pysähdy kaupunkiin. Vene jatkaa matkaa pidemmälle jokea pitkin, kunnes kaupungin muurit väistyvät pienempien kortteleiden ja talojen tieltä. Lopulta jäljellä on enää peltoa ja niiden keskeltä törröttäviä tönöjä. Antropolin reunamilla on monia pienempiä kyliä ja keskuksia, joihin pakolaiset levittäytyvät. Nevis ja äiti asettuvat kalastajakylään nimeltään Ismir, josta he saavat vuokralle pienen huoneen paikallisen majatalon alakerrasta. Viikonloppuisin majatalon meteli kaikuu lujaa seinien läpi, mutta he saavat syödä sen keittiössä koska haluavat, sillä ehdolla, että he tekevät töitä vastapalvelukseksi.

Äiti aloittaa työt majatalon emännän palveluksessa rahanlaskijana. Vaikka äiti puhuu vain heikosti pohjoisvaltioiden kieltä, numerot ovat kaikkialla samat. Nevis auttaa keittiössä aina kun on tarvis, mutta emännän mukaan majatalo ei ole paikka hänen ikäiselleen lapselle. Siispä Nevis etsii töitä kalastajien parissa. Hän laskee ja nostaa verkkoja, perkaa ja fileöi kalaa, soutaa ja huopaa venettä. Hän varttuu ja oppii pohjoisvaltioiden kielen. Niin kuluvat heidän ensimmäiset vuotensa Ismirissä.

Kaksi talvea ja yksi kevät heidän tulonsa jälkeen Nevis tapaa elämänsä ensimmäisen kääpiön.

”Hoi, poika!” huuto kiinnittää Neviksen huomion. On sumuinen kesäaamu, ja Nevis kyyristelee paljain jaloin rantakivellä selvittämässä sotkeutunutta kalaverkkoa. Huuto kantautuu kauempaa joen suunnalta. Vaaleansinisen udun keskeltä Nevis erottaa yksinäisen veneen hahmon. Hän kuulee veden molsketta, kun kalastaja taistelee nykivän onkivavan kanssa. ”Apua!”

Huutajalla on erikoinen, terävä korostus, jollaista Nevis ei ole koskaan aiemmin kuullut. Äänikin on vieras. Ismirissä käy harvoin muukalaisia, mutta silloin kun käy, heidät otetaan avosylein vastaan. Siksi Nevis ei epäröi, vaan ottaa rannasta soutuveneen ja vie sen joelle, kunnes muukalaisen vene tulee kunnolla näkymiin. Mies tempoo onkivapaa hiki otsallaan, ja vene alkaa kallistua vaarallisesti vettä kohti. Nevis pysäyttää soutuveneensä muukalaisen veneelle ja kiilaa ne yhteen airojen avulla, ennen kuin loikkaa paatista toiseen ja auttaa muukalaista vetämään. Neviksen lisäpaino estää venettä kallistumasta enempää, mutta vaikka he kuinka kiskovat, kala ei anna periksi. Kuuluu pingottuneen vavan napsahdus ja valtava molskahdus, kun siima katkeaa ja kala uiskentelee vapauteen. Muukalainen mutisee jotakin Nevikselle tuntemattomalla kielellä.

”Anteeksi”, Nevis perääntyy veneen takaosaan. ”Olisi pitänyt vetää rauhallisemmin.”

”Ei se sinun vikasi ollut”, muukalainen vastaa. ”Minun olisi pitänyt ostaa vahvempaa siimaa.”

Muukalainen kääntyy ympäri kerättyään katkenneen siiman, ja vasta nyt Nevis näkee tämän kunnolla. Vaikka kyseessä on kaljusta päälaesta ja paksusta, ruskeasta parrasta päätellen selkeästi aikuinen mies, he ovat Neviksen kanssa saman kokoisia. Miehen koko ruumis on lyhyt ja tanakka, kuin tavallisen miehen mitat olisi yritetty tunkea pienempään tilaan. Karvainen käsi siirtyy raapimaan pörröisiä viiksiä.

”Mitä sinä noin tuijotat?” muukalainen kysyy.

Nevis kääntää häpeissään katseensa. ”Anteeksi. Olet vain… niin pieni.”

Muukalainen tuhahtaa. ”Ei sinunkaan koossasi ole juuri kehumista. Minkä ikäinen sinä edes olet, poika?”

”Viisitoista”, Nevis vastaa ujona – hän tietää näyttävänsä ikäistään nuoremmalta. Kaikesta ruumiillisesta työstään huolimatta hän on yhä ruipelo, eikä hänelle tahdo kasvaa ollenkaan partaa. ”Täytin tänä keväänä.”

Muukalainen punnitsee häntä katseellaan, muttei arvostele enempää. ”Kiitos avustasi kalan kanssa, toveri. Mikä on nimesi?”

”Nevis.”

”Hauska tutustua”, muukalainen ojentaa kätensä riuskaan otteeseen, joka miltei nostaa Neviksen jaloiltaan. ”Nimi on Rupert, Arunan sukua. Kääpiö.”

Nevis kurtistaa kulmiaan. ”Mikä?”

”Kääpiö.”

”En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta.”

Rupert naurahtaa. ”Pilailet, varmaan. Kyllähän sinun kaltaisesi pitäisi kääpiöt tuntea.”

”Minun kaltaiseni?”

”Niin. Puoliverisen.”

”Mitä sinä sillä tarkoitat?”

”Puoliksi ihmistä, puoliksi jotain muuta.” Rupert tarkkailee Nevistä silmät sirrillään. ”Vai kuvittelitko olevasi kokonaan ihminen? ”

Nevis ei ymmärrä kuulemaansa. Vaikka hän tietää olevansa erilainen, on hän silti aina pitänyt itseään ihmisenä. ”Mitä muuta minä muka olisin, ellen ihminen?”

”Tässä maailmassa on paljon muutakin, kuin pelkkiä ihmisiä”, Rupert vastaa. ”Me kääpiöt asumme maan alla – vaikka tulemme silloin tällöin myös pinnalle käymään kauppaa. Mutta on myös monia muita rotuja. Jättiläisiä ja puolituisia. Haltioita ja keijuja. Väitätkö, ettet ole koskaan nähnyt mitään noista?”

”En ole täältäpäin. Tulen kaukaa etelästä. Minä ja äitini saavuimme pakolaisina Ismiriin hieman yli kaksi vuotta sitten.”

”Etelästä, niinkö sanoit?” Rupert kaivaa veneen pohjalta valtavan piipun, johon alkaa pinota tupakkaa ylisuureksi keoksi. ”Keisarikunnasta, siis. Entä isäsi?”

”Kuollut.”

”Hmm. Tappoivatko keisarin miehet hänet?”

”Miksi he niin olisivat tehneet?”

”Isäsi oli haltia, eikö ollutkin? Siksihän keisari käy tätä sotaa. Epäihmisiä vastaan.”

Haltia? Nevis ravistaa päätään. Hän ei ole koskaan kuullut koko sanaa, ennen tätä päivää. ”En tiedä. Äiti ei koskaan puhu hänestä.”

”Vai niin.” Rupert sytyttää tupakkansa ja alkaa puhallella paksuja, harmaita renkaita utuiseen aamuilmaan. He istuvat hetken hiljaa, kuunnellen lintujen aaltoilevaa laulua ja veden liplatusta veneen kylkeä vasten. Sumu alkaa hiljalleen hälvetä, ja kaupungin tornit erottuvat tummina varjoina horisonttia vasten. ”Antropolissa on paljon kaltaisiasi, tiesithän sen? Puolihaltioita. Oikeita haltioitakin. Heille on siellä oma korttelinsa. Keisarin koura ei yllä joen tälle puolelle. Olet jäänyt paljosta paitsi jäämällä tänne.”

Nevis katsoo käsiään, raapii likaa kynsiensä alta. ”Kyse ei ole siitä, etten haluaisi mennä. Minä en vain voi.”

”Mikset?”

”En voi jättää äitiä. Hän sai pahan noidannuolen viime talvena, eikä ole voinut liikkua kunnolla sen jälkeen. Minä huolehdin hänestä nyt.”

”Olen pahoillani”, Rupert sanoo. ”Äitisi on onnekas, kun hänellä on sinut.”

”Niin, kai”, Nevis vastaa, vaikkei hän ole laisinkaan varma siitä. Hänen katseensa ajelehtii Antropolin kaukaisiin ääriviivoihin, mutta hän ei todella kiinnitä niihin huomiota. Sen sijaan hän näkee mielessään äidin sairaalloiset kasvot – lommoilla olevat posket ja syvälle uponneet silmät. Äiti on laihtunut paljon, eikä Nevis muista enää, milloin näki tämän viimeksi hymyilevän. Viime aikoina äiti on näyttänyt vain kamalan yksinäiseltä ja surulliselta, miltei kuin hän olisi jo kuollut. Nevis on ainoa asia, joka sytyttää valon hänen haaleisiin silmiinsä.

Nevis on aina ajatellut sitä toivon kipinänä. Mutta entistä useammin nykyään hän on alkanut epäillä, ettei tuo valo olekaan turvasataman majakan huipulta heijastuva keila, vaan yön pimeydessä kallioon törmäävän aluksen purjeita ahmivaa tulta.

*

Kesän kypsyessä äidin vointi paranee hetkellisesti. Silloin Nevis antaa itselleen luvan lähteä Antropoliin majatalon isännän kauppavaunujen kyydissä.

He lähtevät matkaan heti aamunkoitteessa, ja saavuttavat Antropolin keskipäivän tiimoilla. Valtaisat portit toivottavat heidät tervetulleeksi, kun vaunut rullaavat sisään mukulakivin päällystettyä katua pitkin. Nevis ei ole eläissään nähnyt missään niin paljoa väkeä, vaikka onkin kaupungista kotoisin. Vaunut liikkuvat eteenpäin letkassa – suoraan heidän edessään keikkuvat keltaiseen verhoillut, korkeat vankkurit, jotka näyttävät pikemminkin talolta pyörillä kuin vaunuilta. Heidän takanaan valkoiset hevoset vetävät pieniä, siroja vaunuja, jotka koostuvat pelkästä päivänvarjosta ja niiden alle viritetyistä istuimista, joissa kaksi kermakakkumaisiin leninkeihin pukeutunutta naista leyhyttelevät itseään viuhkoilla. Pääkadulta haarautuu lukematon määrä pienempiä ja suurempia kujia, joita päällystävät värikkäät kankaat ja riippuvat paperilyhdyt. Yksikään katu ei ole tyhjillään. Ihmisiä on kaikenkokoisia, -pituisia ja -värisiä, ja he puhuvat lukemattomia eri kieliä. Vaikka valtaosan huulilta kantautuukin pohjoisvaltioiden kieltä, Nevis höristää korviaan kuullessaan sieltä täältä keisarikunnan murteita tai muita, hänelle täysin tuntemattomia kieliä, joista osa kuulostaa heleältä kuin puron solina, osa karhealta ja matalalta kuin vaunujen pyörien jyrinä katua vasten.

Heidän vaununsa rullaavat ylämäkeä kohti, kunnes he saavuttavat leveän risteyksen ja kääntyvät oikealle, kuudenneksi kortteliksi kutsuttuun kaupunginosaan. Siellä he ohittavat leveitä toreja täynnä aisteja hiveleviä tuoksuja ja häikäisevän kirkkaita värejä. He pysäyttävät vaununsa yhden tällaisen torin reunalle, ja Nevis seuraa majatalon pitäjää putiikista toiseen ja kojulta kojulle. Yöntumma etelänmies sinisessä turbaanissa myy heille purkillisen mausteita. Parrakas kääpiönainen kaupittelee omenanmakuista tupakkaa torin kulmalla. He ostavat vahvaa viinaa vanhalta, vahvantuoksuiselta naiselta, jolla on kaksi eriväristä silmää. Joukko rasavillejä lapsia vipeltää hänen polviensa tasossa. Mutta siellä täällä heidän joukossaan erottuu selkeästi vanhemman näköistä väkeä – kääpiöitä ja heitäkin vielä pienempiä ihmisiä, joilla on värikkäät vaatteet ja terävät hatut. Nevis miltei kompastuu yhteen heistä, kun hänen katseensa harhautuu hetkeksi pois katutasosta torin ylle ripustettuihin värikkäisiin kangasnauhoihin. Pikku nainen kiljahtaa ja miltei kellahtaa selälleen, mutta Nevis ojentaa kätensä ajoissa pitääkseen hänet tasapainossa.

”Anteeksi”, Nevis pahoittelee. ”En nähnyt sinua.”

”Ei se mitään”, nainen vastaa. Hänen äänensä on aikuisen naisen ääni, vaikka hän vaikuttaakin olevan muutoin kutistettu. ”Puolituisen elämää.”

Nainen vipeltää kauemmas ja katoaa pidempien ihmisten taakse.

Puolituinen, Nevis ajattelee. Hän muistaa Rupertin maininneen heidät. Tämä kaupunki on täynnä erikoisuuksia. Minne tahansa Nevis katsoo, hän näkee jotakin, mitä hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Kaikessa on jotain kiehtovaa tai lumoavaa tai pelottavaa. He viettävät torilla aikaa kenties tunnin, kunnes he siirtyvät seuraavaan paikkaan. Tämä tori on isompi ja vilkkaampi kuin edellinen, ja meteli on lähes korviahuumaava. Kauppiaiden kilpailu ostajista tuo pikemminkin mieleen huutokaupan kuin tavalliset markkinat. Heistä alle kymmenen metrin päässä huutokilpailu muuttuu käsirysyksi kahden ostajan välillä, jolloin Nevis erottaa silmäkulmastaan kullan kimallusta. Väkijoukko jakautuu siististi kahtia ja tekee tietä koliseviin panssareihin pukeutuneille sotilaille, jotka riuhtovat tappelupukarit toisistaan. Sotilaat nähdessään Nevis sävähtää ja astuu taaksepäin, kutistaen itsensä niin pieneksi kuin mahdollista. Sotilaat eivät kuitenkaan kiinnitä häneen mitään huomiota, vaan marssivat pois paikalta riidanhaastajat matkassaan. Kaupankäynti jatkuu torilla aivan kuten ennenkin.

”Keitä he olivat?” Nevis kysyy.

”Legioona”, majatalon isäntä vastaa. ”Pohjoisen rauhanturvaajia.”

Neviksen sydän hakkaa lujaa. Hänestä tuntuu siltä, että kaikki tuijottavat häntä, vaikka todellisuudessa kukaan ei tee niin. Kaikki vain keskittyvät tavallisiin askareisiinsa. Totta puhuakseen kukaan ei ole kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota heidän koko kaupungissa olonsa aikana. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla näkymätön.

Nevis huomaa nauttivansa siitä tunteesta.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän unohtaa itsensä, ja keskittyy nauttimaan hetkestä hänen ympärillään.


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
EKA!!!

Missä jatko? (Kun olin 14-vuotias, silloisella lempifoorumillani oli tapana postata tällaisia kommentteja, joten aion nyt tuoda tän jalon perinteen Finiinkin tälleen viidentoista vuoden jälkeen.)

No joo, ehkä mulla on jotain sanottavaakin. :D Koska hiddenben, Thelina ja Sokerisiipi hoitavat rakentavan kommentoinnin, minä voin (tällä kertaa) keskittyä vain fiilistelemään, ja onneksi fiilisteltävää riittää! Nevis on minusta edelleen hurjan kiinnostava ja nuo lapsuusmuistot olivat sydäntäsärkeviä. Jotenkin tykkäsin myös tuosta lopusta ja klassisesta filosofisesta ajatuksesta siitä, että sitten kun jokainen on riittävän erilainen, ei kukaan enää pistä oikeastaan silmään.

Muutenkin tykkäsin tästä luvusta kokonaisuutena, noista käänteistä ja siitä, miten Nevisin silmien kautta kuvattiin myös hänen äitinsä kohtaloa ja muuttumista ihmisenä. Tykkään siitä, millaisia aukkoja tarinoihisi jätät, ja miten paljon lukijoille jää tilaa ajatella itse. :) Kääpiön kanssa jaettu hetki oli myös kiinnostava, jotenkin jännällä tavalla pysähdyin juuri siihen. :D

Hyvä luku ja erinomainen välinäytös, kiitos! Jatkoa odotellessa!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Nevilla: Kiitos kommentistasi! Hyvää fiilistelyä. Neviksen menneisyys on todella traaginen, joten hyvä kuulla, että tunnetila välittyi myös tekstin kautta! Erityisen kiva oli kuulla tuosta, että arvostat jättämiäni aukkoja. En yhtään tykkää siitä, kun kirjailija selittää rautalangasta vääntäen auki jokaikisen pikku jutun, koska silloin aliarvioidaan lukijaa ja tämän mielikuvitusta. Tästä syystä yritän tarkoituksella aina jättää lukijoilleni paljon tulkittavaa antamieni vihjeiden toivossa. Ihanaa, että tykkäsit! <3

A/N: No niin, jatkoa seuraa, viimeinkin. Tämä on nyt todella väliosa, mutta sisältää tärkeää pohjustusta seuraavia lukuja varten. Tässä kesti yllättävän kauan, koska en ollut ihan varma, miten lähestyä yhtä osaa tässä tarinassa, ja kirjoitin pari kohtausta sen takia muutamaan kertaan kokonaan uusiksi. Luomisen tuskaa. :) Mutta tälläpä mennään nyt.

Toinen väliosa:
Vettä ilmasta

Nevis ei voi lakata ajattelemasta Antropolia.

Koko Ismirin kylä on kokoontunut uteliaana koolle utelemaan, kuinka heidän vierailunsa kaupungissa sujui. Majatalon isäntä leikkaa vastapaistetusta kanasta itselleen palasen, ja huuhtelee ateriansa alas tuopillisella harvinaista, tummaa olutta, jota hän osti kokonaisen tynnyrillisen kaukaa pohjoisesta tulleelta kauppiaalta. Nevis istuu isännän vieressä, ja heitä ympäröivät joka puolelta tuttujen kyläläisten kasvot. Heidän joukossaan on karhumainen riistanvartija Jonsson, luiseva pappi Odvin ja jättiläismäinen seppä Timea, jonka pitkät, punaiset hiukset laskeutuvat rinnoille kahdella, paksulla letillä.

”Tämä kastikehan saa minut sylkemään tulta!” riistanvartija Jonsson jylähtää upottaessaan kanankoipea syvään astiaan. Hänen kasvonsa punoittavat ja silmissä kiiltävät kyyneleet. ”Mitä tässä oikein on?”

”Kermaa, pippuria, ja ripaus hornanjuurta”, majatalon isäntä toteaa. Hän nakkaa kolutut kanankoipensa jalkojensa juureen, jossa hänen valtava mastiffinsa kaappaa ne kitaansa yhdellä puraisulla. ”Se on tuotu keisarikunnasta saakka.”

”Ragnan tähden! Yritätkö tappaa minut?”

Pappi Odvin ristii luurankomaiset kätensä rukoukseen. ”Suuri Aguila, vetten valtias, suo Jonssonille voimia tähän suureen koetukseen…”

”Jumalat eivät voi auttaa häntä”, Timea heristää järkälemäistä nyrkkiään. ”On vain yksi asia, mikä on nyt avuksi! Lisää olutta!”

Majatalon emäntä kääntää hanasta tiskin takana, ja kantaa pöydän kokonaisen tarjottimellisen tuoppeja. Riistanvartija Jonsson kumoaa omansa miltei yhdellä kulauksella. Pappi Odvin kieltäytyy kohteliaasti, kuten pyhän miehen kuuluukin. Emäntä laskee hänen tuoppinsa Neviksen eteen.

”En minä voi”, Nevis yrittää ojentaa tuoppia takaisin emännälle. ”Ei minulla ole ikää.”

”Ansaitset sen”, majatalon isäntä toteaa. ”Olit tänään isoksi avuksi kaupungilla.”

Nevis punastuu ja laskee tuopin takaisin pöydälle. ”Niinkö?”

”Juuri niin. Mitäs sanoisit siitä, että auttaisit minua Polissa toisenkin kerran? Miten olisi vaikka heti ensi viikolla? Jos se vain äidillesi sopii.”

Nevis vilkaisee tiskin taakse, josta hän juuri ja juuri erottaa äidin takaraivon. Hän istuu syrjässä kaikelta, punniten rahoja hopeisessa vaa’assa ja kirjaten lukemat täsmällisesti ylös. Jollei Nevis tietäisi hänen olevan siellä, hän ei koskaan olisi huomannutkaan tätä.

”Ehkä”, Nevis sanoo. Hän ei anna sen näkyä, mutta hänen sydämensä on pakahtumaisillaan. Antropol oli kaikkea, mitä hän olisi voinut odottaa – ja vielä enemmän. Hän ei käsitä, kuinka jaksaisi odottaa vielä kokonaisen viikon, että pääsee sinne uudestaan.

”Erinomaista”, majatalon isäntä virnistää, taputtaen Nevistä lujaa selälle. ”Malja?”

Nevis nyökkää ja kohottaa kuppinsa. ”Antropolille?”

”Antropolille”, isäntä myötäilee.

”Sen villeille naisille”, Jonsson kohottelee vihjailevasti kulmiaan.

”Puhtaille pyhätöille”, Odvin nyökkää.

”Ja oivalliselle oluelle!” Timea viimeistelee. ”Kippis!”

Tuopit kolisevat toisiaan vasten. Olut on tummaa ja kylmää. Mutta sisimmässään Nevis on täynnä valoa ja lämpöä.

*

Antropolilainen tulitaiteilija tanssittaa kahta soihtua renkaissa kehonsa ympärillä.

Liekit nuolevat hänen paljaita käsivarsiaan ja rintaansa, mutta hän ei tunne kipua. Tuli ei vahingoita häntä, sillä hän on tulenjumala Ragnan siunaama. Sinkoilevat kipinät piirtävät punaisia valokaaria tummenevaan iltaan. Koko aukio leimahtaa hetkellisesti liekkeihin, kun hän kaataa suuhunsa tulivettä ja puhaltaa soihtua kohti. Hän syöksee tulta. Hän on itse tuli.

Raikuvat aplodit aaltoilevat neljännen korttelin halki. Nevis taputtaa niin lujaa, että hänen käsiinsä sattuu. Hän ei ole ikinä nähnyt mitään niin… uskomatonta. Mitään niin… maagista.

Se on, kunnes hän näkee ensimmäistä kertaa oikeaa magiaa.

Naisen koju on koristeltu kauttaaltaan vedenjumala Aguilaa koristavin tunnuksin: kristallisin vesipisaroin, alkemiallisin kolmioin sekä sinisin lasinsirpalein. Tuuli helisyttää amuletteja ja tarttuu naisen yönmustiin hiuksiin, tanssittaa indigonvärisen leningin helmoja ja pitkiä hihoja. Nainen on lähes yliluonnollisen kaunis. Hänen silmänsä ovat sulan kullan väriset, älykkäät ja jollain tapaa ajattomat. Vaikka Nevis kuinka yrittää, hän ei aivan osaa päätellä naisen ikää.

Nainen nostaa pöydän takaa tyhjän, läpinäkyvän lasimaljan liikkeellä, joka on yhtä aikaa vaivaton ja harkittu. Hän kuljettaa maljaa kaaressa väkijoukon ohitse, katsoen vuorotellen silmiin jokaista seuraajistaan. Kun naisen silmät kohtaavat Neviksen, koko maailma pysähtyy. Kuumia väreitä virtaa hänen selkärankaansa pitkin, eikä hän kykene erottamaan katsettaan. Ja vaikka pystyisi, hän ei tahtoisi tehdä niin.

”Agus”, nainen kuiskaa kielellä, joka on yhtä aikaa tuttu ja tuntematon.

Ilmassa tuoksuu äkkiä erikoiselle. Tuoksu tuo Nevikselle mieleen ukkosen, painavan ilman ennen myrskyä. Hänen katseensa osuu karahviin naisen kädessä.

Se on täyttynyt.

Nevis hieraisee silmiään. Hetken hän epäilee kuvitelleensa kaiken, kunnes nainen kallistaa kättään ja kaataa veden kannusta kauniissa kaaressa. Vesi kimaltaa valoa vasten ja lorisee katukivetykselle. Väkijoukko huokaa ihastuksesta. Mutta ei siinä vielä kaikki. Kun nainen kiinnittää huomion takaisin käteensä, karahvi on jälleen täynnä, eikä kosteasta läiskästä ole jälkeäkään kadun pinnassa.

Nevis on kuullut taikuudesta, mutta ei ole koskaan nähnyt sitä ennen. Ennen sitä hän ei ole oikeastaan edes uskonut, että sitä on olemassa.

Hän uskoo nyt.

Äiti ei.

”Se nainen loihti vettä tyhjästä”, Nevis vakuuttelee äidille päästyään takaisin Ismiriin. He istuvat keittiössä ja syövät illallista kynttilänvalossa kahdestaan. On arki-ilta, joten majatalo on tyhjillään muutamia yksittäisiä vieraita lukuun ottamatta. ”Vannon sen.”

”Se oli varmasti vain silmänkääntötemppu”, äiti vähättelee. Hän syö hyvin vähän: pelkkää kuivaa leipää ja muutaman lusikallisen keittoa. Luut paistavat selkeästi hänen kasvojensa läpi, ja hänen ranteensa ovat niin ohuet, että Nevis saisi helposti peukalonsa ja pikkurillinsä pujotettua niiden ympärille. ”Antropol on täynnä hänen kaltaisiaan huijareita.”

”Mutta se nainen ei ollut huijari. Näin sen, omin silmin.”

”Sitten silmäsi pettävät sinut.”

Ärtymys leiskahtaa Neviksen rintaan. ”Silmissäni ei ole mitään vikaa!”

”Älä huuda minulle.”

”Sinun täytyy uskoa minua. Se oli taikuutta.”

Äidin lusikka raapaisee keittokulhon pohjaa vasten. ”Lopeta, Nevis. Kiukuttelet kuin lapsi.”

”En minä kiukuttele! Puhun totta!”

”Kiukutteletpas. Milloin sinusta on tullut noin itsepäinen? Onko isäntä Rolf tehnyt sinusta tällaisen? Hänestäkö tämä johtuu?”

”Olen aina ollut tällainen.”

”Etkä ole. Olet muuttunut, enkä pidä siitä. Näet yhden silmänkääntäjän kadulla, ja jo nyt uskot keijukaisiin ja yksisarvisiin? Sinusta on tullut herkkäuskoinen ja harkitsematon. En halua, että vietät enää aikaa isännän kanssa. Nämä vierailusi Antropolissa vaikuttavat sinuun väärällä tavalla.”

Neviksen silmien takana kirvelee. Hänestä tuntuu siltä, kuin hän ei saisi henkeä. Kun hän puhuu, hänen äänensä värisee vihasta. ”Sinä et voi estää minua menemästä. Sinulla ei ole siihen oikeutta.”

”Minulla on, ja minä voin. Olen äitisi. Ja äitinäsi päätän, ettet mene Antropoliin enää.”

”Miksi?”

”Koska se on liian vaarallista”, äiti vastaa, mutta hän ei kohtaa Neviksen katsetta. ”Tarvitsen sinua, enkä kestäisi sitä, jos sinulle sattuisi jotain.”

”Et kestäisi, jos minulle sattuisi jotain?” Nevis ei tunnista omaa ääntään. Hän tuskin huomaa nousseensa jaloilleen. Keittokulho hänen edessään keinahtaa ja vavahtelee pöytää vasten. ”Tässä on yksi asia, jota et kestä! Minua! Et edes kehtaa katsoa minuun päin! Mikä minussa on vikana, äiti? Miksi vihaat minua niin paljon?”

”En minä sinua vihaa”, äiti vastaa kuiskaten.

”Mutta et rakastakaan.”

Yksinäinen kyynel valuu äidin poskea pitkin. ”En niin.”

*

Kesä vaihtuu syksyyn, eikä Nevis ei enää käy isännän kanssa Antropolissa.

Hän palaa takaisin kalastajien pariin joelle, ja tekee sitä, mitä hän on tehnyt aina ennenkin. Laskee ja nostaa verkkoja. Perkaa ja fileöi kalaa. Soutaa ja huopaa venettä. Antropolista jää jäljelle enää pelkkä muisto. Mutta aina, kun on kirkas päivä, Nevis erottaa kaukaa lännestä kaupungin haaleat ääriviivat, ja tarttuu yksittäisiin muistoihin. Hän kuulee väkijoukon melskeen vilkkaalla torilla. Näkee värikkäiden viirien lepattavan kuumassa kesätuulessa. Auringon heijastuksen maaginaisen silmissä.

Silloin tällöin, viikonloppuisin, isäntä kertoo tavernassa tarinoita kaupungista. Nevis istuu keittiön puolella ja salakuuntelee, vaikka jokainen kertomuksista täyttää hänet syvällä kaipuulla ja surulla. Hän kuulee kertomuksen kääpiökauppiaasta, joka myy taikarasioita, jotka soittavat musiikkia kuin itsekseen. Lentävistä koneista, joilla on metallinen sydän ja savua hönkivät keuhkot. Ikuisesti palavista lampuista, jotka syttyvät pelkkää katkaisinta kääntämällä.

Nevis on juuri aikeissa lopettaa, kun osa keskustelusta kääntää hänen huomionsa.

”Jestas, Rolf, mistä tuo oikein tuli? Sattuuko siihen?” Se on seppä Timean ääni.   

Isäntä Rolf vetää ilmaa hampaidensa välitse. ”Vähän. Älä koske siihen.”

”Oi, anteeksi. Hitto, että näyttää pahalta. Kasvaako tuohon enää ikinä karvaa?”

Rolf naurahtaa hermostuneena. ”Ei se ole oikeasti niin paha. Pieni pintanaarmu vaan.”

”Pintanaarmu?” Tällä kertaa äänessä on pappi Odvin. ”Tuo ei ole pintanaarmua nähnytkään. Ihohan on aivan sininen! Tämä on luonnotonta, kerrassaan luonnotonta!”

”Tuo ei taida olla mikään tavallinen haava”, seppä Timea toteaa.

”Ei. Jouduin ristituleen. Velhojen keskelle, uskotteko?”

”Velhojen?” Timea lähes huudahtaa. Odvin ratkeaa rukoukseen.

”Ei niin kovaa!” Rolf sähähtää.

”Velhojen?” Timea toistaa kuiskaten. ”Mitä siellä oikein tapahtui?”

Rolf madaltaa ääntään niin, että Neviksen on höristettävä korviaan kuullakseen paremmin. ”No. Yhdellä hetkellä tinkasin kauppiaan kanssa sokerista, toisella korvani juuresta lentää tulipallo.”

”Eikä!”

”Totta se on. Ilmassa tuoksui ihan ukkoselle. Seuraavalla hetkellä äkkäsin, että koko koju on tulessa. Eikä tämä ollut mitään tavallista tulta. Liekit olivat sinisiä. Heittäydyin maahan, mutta jostain lensi kipinä takkini hihaan. Poltti suoraan nahkan läpi, kuin helvetin lieskat.”

”Kaikki jumalat sentään”, Odvin siunailee. ”Päästäkää meidät pahasta…”

”Sitten legioona saapui, ja pisti pelin poikki. Mutta vahinko oli ehtinyt jo tapahtua.”

”Ja parahultaisesti saapuivatkin”, Timea ällistelee. ”Sehän liippasi läheltä.”

”Toden totta.”

”Mutta että velhoja? Miltä ne oikein näyttivät?”

”Niillä ei ollut suippoja hattuja ja kaapuja, jos sitä meinaat. Nämä olivat ihan tavallisen näköisiä. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.”

”Mitä?”

Seppä Rolf odottaa hetken, ennen kuin vastaa. Kun hän lopulta puhuu, hänen äänensä on pelkkä kuiskaus.

”Haltioita.”

*

”Menen kalaan”, Nevis valehtelee mennessään ulos.

Aurinko on juuri laskemassa, kun hän kiiruhtaa kultaisten kaislojen peittämään rantaan ja työntää kanoottinsa vesille. Airo halkoo veden pintaa, ja hetken ajan Punajoki on todella nimensä veroinen. Nevis katsoo olkansa yli, kuinka Ismirin laiturit ja matalat mökit katoavat näkyvistä, ja hämärä laskeutuu hiljaisen maan ylle.

Hän aikoo soutaa Antropoliin.

Ensimmäiset tunnit ovat helpoimmat. Taivaan väri hälvenee räikeän punaisesta lempeään lilaan ja syvään siniseen. Kanootti liukuu peilikirkkaan joen pintaa pitkin, ja Nevis soutaa tähtien meressä. Antropolin tornit erottuvat horisontissa kuin kaukaisten laivojen mastot.

Kolmas tunti on vaikein. Neviksen lihaksia kivistää, ja jokainen airontyöntö sytyttää tulen hänen suoniinsa. Pohjoisesta saapuu pilvipeite, joka nakertaa tähtitaivaan alleen ja syöksee maan tummaan hämärään. Nevis on kuitenkin aina nähnyt hyvin pimeässä, eikä hän tarvitse silmiään soutaakseen. Jokainen liike tulee lihasmuistista, eikä joella ole liikennettä siihen aikaan yöstä. Koko maailma on hiljainen sirkkojen siritystä ja aaltojen liplatusta lukuun ottamatta.

Kun Nevis pääsee pahimman polttelun ohitse, loppumatka sujuu helpommin. Ajantaju katoaa, ja hän kadottaa myös itsensä. Kanootti liikkuu eteenpäin, maisema muuttuu. Peltojen ja kaislikkojen tilalle tulee teräksestä ja kivestä rakennettuja laitureita, satama-altaita suurine purjelaivoineen. Rannat täyttyvät taloista talojen perään, kunnes koko maisema on yhtä, loppumatonta kaupunkia.

Nevis jättää kanoottinsa aivan Antropolin porttien kupeeseen, syrjäiselle sivurannalle. Kun hän lopulta nousee kuivalle maalle, hän tuskin tuntee käsiään tai jalkojaan. On keskiyö. Nevis hoipertelee kaupungin porteista sisään, hengittää sen outoa ja vierasta ilmaa, ja suuntaa kohti neljättä korttelia.

Liikkuminen kaupungissa on hidasta jalan, ja etäisyydet kortteleiden välillä ovat pitkiä. Kestää kymmenen minuuttia, ennen kuin Nevis edes pääsee pääkadulta pois. Neljänteen kortteliin aikaa menee kolme kertaa kauemmin.

Saavuttuaan perille Nevis etsii katseellaan sen samaisen kohdan, jossa näki velhonaisen taikovan vettä ilmasta joitain kuukausia sitten. Hän muistaa paikan täydellisesti, sillä hän on toistanut muistoa mielessään lukemattomia kertoja. Kojusta ei kuitenkaan näy jälkeäkään. Sen tilalla on nyt vain paljasta toria, jonka kivetys on kaatuneen oluen ja viinin läiskistä kirjava.

Antropolin öiset kasvot ovat rosoiset. Siellä, missä tori on päivisin ollut täynnä rehellisiä kauppiaita, vauraita ostajia sekä perheitä lapsineen, se on nyt täynnä kaikenlaista hämäräkulkijaa. Kerjäläisiä nuokkuu katujen kulmissa. Laiton tavara vaihtaa omistajaansa vikkelästä käsiparista toiseen. Sivukujien miehillä ja naisilla on vähäiset vaatteet ja keimailevat askeleet. Humalaiset hoipertelevat ja tanssivat keskellä toria, epävireisesti hoilaten ja juopotellen. Ilmassa tuoksahtaa savulle ja viemärille.

”Etsitkö jotain, poika?” vieras ääni mörähtää. Nevis haistaa viinan leyhähdyksen kasvoillaan. Hän perääntyy askeleen kauemmas. Jo Tuhkalassa asuessaan hän oppi kantapään kautta yhden asian. Pysy erossa muiden asioista. Älä puutu. Ole näkymätön.

Nevis törmää selkänsä takana toiseen hahmoon. Tällä kertaa kohde on nainen. Tämä on niin vähissä pukeissa, että Neviksen kasvot alkavat punoittaa. Nainen tuoksuu hedelmille ja kukkasille. Ja jollekin muulle. Jollekin väärälle.

”Hei, komistus”, nainen lirkuttaa. Punaiset huulet hymyilevät, mutta silmät eivät. Ne ovat nälkäiset, kuin pedolla. ”Oletko yksinäinen?”

Nevis kääntyy ympäri ja pakenee, säntää halki torin keskellä keinuvien vartaloiden. Joku törmää lujaa häntä päin, toinen huutaa hänen korvaansa. Kun Nevis saavuttaa torin laidan, hänen ihollaan on kylmä hiki. Hän yrittää kasata ajatuksensa, kun tuntee äkkiä lujan nykäyksen käsivarressaan. Siivottoman kerjäläisen harvahampaiset kasvot katsovat häntä pimeyden keskeltä. Pitkäkyntinen käsi riuhtoo Neviksen rannetta, toinen roikottaa ilmassa kuollutta rottaa.

”OSTA!” kerjäläinen kirkaisee niin, että sylki roiskuu. ”OSTA!”

”Irti!” Nevis parahtaa. Kerjäläinen tottelee. Nevis horjahtaa syrjemmälle. Hänen selkänsä tapaa torin seinämän rauhoittavan viileyden. Hän vetää syvään henkeä ja pyyhkii käsiään pakonomaisesti seinää vasten, vaikka tietää, ettei se todella auta. Hänen olonsa on kauttaaltaan likainen. Kuvotuksen aalto saa hänen koko kehonsa värähtämään.

Nevis haluaisi painaa sormensa kurkkuun ja oksentaa. Mutta hänen kätensä ovat aivan liian saastaiset hänen tehdäkseen niin.

”Veli!” joku kuiskuttaa yllättäen. Jostain syystä ääni tuntuu kohdistuvan suoraan Nevistä kohti.

Nevis painautuu tiiviimmin seinää vasten. Huomaamaton. Merkityksetön. Näkymätön.

”Veli!” kuiskaus toistuu, nyt lähempää. ”Elyen!”

Elyen? Ei se ollut hänen nimensä. Kuiskaaja luuli häntä joksikin toiseksi.

”Sinä siellä! Hopeatukka!”

Nevis katsoo ympärilleen. Kellään hänen lähistöllään ei ole hopeisia hiuksia – ei ainakaan saman värisiä kuin hänellä. ”Minäkö?”

”Juuri sinä”, ääni vastaa. ”Seuraa ääntäni, Elyen.”

Ääni johdattaa Neviksen katseen pois aukion hälinästä, kohti kahden kadun välissä alaspäin johtavaa portaikkoa. Jostain erikoisesta syystä tämä katu on tyhjä, vaikka sen ylle lankeavat korkeiden rakennusten varjot tarjoaisivat oivan paikan öiseen oleskeluun. Portaiden alapäässä seisoo ainoastaan yksi hahmo.

Hahmo on tyttö, ja kaikki hänessä näyttää paikkaan kuulumattomalta.

Yllään hänellä on pitkä, hopeanharmaa leninki, joka voisi olla kuunvalosta kehrätty. Iho on valkea ja täydellinen kuin lumi. Tyttö näyttää Nevistä tuskin muutamaa vuotta vanhemmalta, mutta samaan aikaan jokin hänessä huokuu tietynlaista kypsyyttä. Kaikista erikoisinta hänessä ovat hiukset. Ne ovat pitkät ja kiiltävät, ja ne leijailevat hänen kasvojensa ympärillä voikukan haituvien lailla, vaikka ulkona ei tuule laisinkaan. Niiden väri on vihreä, kuin patinoitunut pronssi.

Nainen kohottaa nukkemaiset kasvonsa, ja hänen huulensa leviävät ystävällisimpään hymyyn, jonka Nevis on koskaan nähnyt.

”Mitä sinä siinä tuijotat? Ala tulla!”

Nevis jähmettyy. ”Kuka… sinä olet?”

”Arissa”, tyttö vastaa ja huiskauttaa kättään itseään kohti. ”No? Tule, Elyen. Mennään jo.”

”Ei minun nimeni ole Elyen. Se on Nevis.”

Arissa katsoo häntä silmät pyöreinä. Ne ovat yhtä vihreät kuin hänen hiuksensa. ”Löitkö pääsi, pölli? Elyen tarkoittaa veljeä.”

”Millä kielellä?”

”Haltiaksi, tietty. Taisit todella kolauttaa kallosi.”

Haltiaksi, Nevis ajattelee, uskomatta korviaan. ”Oletko sinä haltia?”

”En”, Arissa puuskahtaa. ”Olen kuten sinä, pölli. Puoliverinen. Nyt mentiin.”

Nevis ei ole yhä uskoa korviaan. Vaikka hän tietää, ettei tuntemattomiin ole luottamista, tytön ystävällisessä hymyssä ei ole valhetta. Tämä todella haluaa auttaa.

Arissa ojentaa kätensä Nevistä kohti. Hetken epäröinnin jälkeen, Nevis astuu portaat alas ja tarttuu siihen.

”Falael, elyen”, Arissa sanoo. Hänen kätensä on sileä ja lämmin, kun hän johdattaa Nevistä syvemmälle kujan uumeniin. ”Älä pelkää.”

”Mihin sinä oikein viet minua?”

”Lähistöllä on turvallinen paikka. Voit viettää yösi siellä.”

Nevis ravistaa päätään. ”Ei. En minä voi. Minun täytyy löytää se nainen… velho…”

”Velho?”

”Niin. Se velhotar, joka taikoo vettä ilmasta. Hänen vuokseen minä tulin tänne. Haluan puhua hänen kanssaan.”

Arissa kurtistaa kulmiaan. Niidenkin väri on vihreä. ”Enna?”

”Sinä siis tunnet hänet? Voitko viedä minut hänen luokseen?”

”Totta kai minä tunnen”, Arissa naurahtaa. ”Mutta jos haluat puhua hänen kanssaan, sinun täytyy odottaa aamuun. Hän on jo nukkumassa.”

Nevis painaa lannistuneena päänsä. ”Minulla ei ole aikaa siihen asti.”

”Johtuuko tämä siitä, että löit pääsi? Oletko jotenkin parantumattomasti sairas?”

”En minä lyönyt päätäni, usko jo. Enkä minä ole sairas.”

Arissa pysähtyy hetkeksi. ”Odota. Mitä sinä sitten oikein teit torilla tähän aikaan yöstä? Se ei ole turvallinen paikka. Etenkään kaltaisillemme.”

Nevis etsii sanojaan pitkään. ”Etsin… vastauksia.”

”Mihin?”

Mihin? Se on vaikea kysymys. Nevis ei oikeastaan tiedä sitä itsekään. Mutta siitä saakka, kun hän näki sen velhon torilla ensi kertaa, hänen sisällään on ollut tietty palo, kaipuu jotakin tuntematonta ja saavuttamatonta kohtaan. Aivan kuin hänellä olisi ikävä paikkaan, jossa hän ei ole vielä koskaan käynyt.

”Haluan tietää, kuka minä olen”, Nevis vastaa.

*

Arissa ja Nevis istuvat yhdessä pienellä, vehreällä sisäpihalla, keskellä kaupungin kivimerta.

Heidän oikealla puolellaan kohoaa Kodoksi kutsuttu turvatalo, paikka heidän kaltaisilleen eksyneille sieluille. Sinä yönä Koto on miltei tyhjillään, muutamaa tupakkaa polttelevaa kääpiötä ja nuokkuvaa puolituista lukuun ottamatta. Kun Nevis kysyy, missä kaikki haltiat ovat, Arissan vastaus on lyhyt.

”Me emme liiku ulkona öisin.”

Nevis hipelöi käsillään kiviportaiden välistä kasvavaa sammalta, joka on yhtä vihreää kuin Arissan silmät. Sammalen kosketus hänen kämmentään vasten saa ne viimein tuntumaan puhtailta, kaiken tämän ajan jälkeen. Arissa tarkkailee häntä hiljaa ja kärsivällisenä. Vaikka Nevis ei sano mitään, Arissan huulilla on hymy. Nevis alkaa epäillä, että Arissa hymyilee jopa nukkuessaan.

”Äitisi ei siis anna sinun käydä Antropolissa”, Arissa viimein sanoo. ”Miksi?”

”En oikeastaan tiedä”, Nevis vastaa.

”Etkö voisi kysyä häneltä?”

”Äiti ja minä emme puhu toisillemme enää. Aina kun yritämme, me vain riitelemme.”

”Miksi näin on? Oletko tehnyt jotain pahaa?”

Nevis ravistaa päätään. ”Sehän tässä onkin. En ole tehnyt mitään.”

Arissan ääni muuttuu kiusoittelevaksi. ”Et edes pieniä tuhmuuksia?”

”En!” ääni tulee ulos oktaavia tavallista korkeammalta. Kasvoja kuumottaa yllättäen. ”En ole. Mutta kaikki alkoi siitä, kun kerroin äidille taikuudesta. Hän sanoi, että se on pahaa ja vaarallista. Siksi minä tulin tänne. Halusin tietää, onko se totta.”

Arissa hymähtää, ja ponnahtaa sulokkaasti paikaltaan niin, että hopeinen leninki heilahtaa ja väläyttää hänen paljaat jalkapohjansa. Nevis tuntee Arissan katseen kosketuksena ihollaan.

”Osaatko sinä käyttää kirvestä, Nevis?”

Nevis yllättyy kysymyksestä. Hän ei ymmärrä, mitä tekemistä tällä on taikuuden kanssa. Siitä huolimatta hän vastaa. ”Ööh… osaan. Riistanvartija Jonsson opetti minua.”

”Jos edessäsi olisi siis kanto ja kirves, osaisit pilkkoa meille polttopuita?”

”Osaisin. Mutta mihin sinä polttopuita tarvitsisit? Eihän täällä ole edes takkaa…”

”Se ei ole olennaista”, Arissa virnistää, ja alkaa kiertää kehää pihamaalla. ”Palataan kirveeseen. Sanotaanko, että pilkottuasi polttopuita ja käytyäsi unten maille äitisi kanssa, heräät yöllä kamalaan ryskeeseen. Kotiinne on hyökännyt murtovaras. Koska olet nukahtanut klapien viereen, kirves on kätesi ulottuvilla. Mitä teet?”

Nevis nielaisee. ”Kaipa minä ja äiti yrittäisimme paeta.”

”Pako ei ole vaihtoehto. Murtovaras tukkii oven, ettekä te mahdu ikkunasta.”

”Silloin…” Neviksen kurkussa tuntuu painavalta. Hänen mielessään välkkyy äkkiä vanhoja muistoja. Tummia läiskiä äidin iholla. Iltahämärä Tuhkalan syrjäkujilla, häijyjen lasten silmät ja ilkeät kädet. Kipu.

”Silloin?”

”Meidän pitäisi taistella”, Nevis sanoo.

”Olisit siis valmis käyttämään kirvestä puolustaaksesi perhettäsi? Itseäsi?”

”Olisin.”

”Hyvä”, Arissa nyökkää. ”Teet sen. Yrität toki parhaasi mukaan hoitaa kaiken sivistyneesti, mutta asiat eivät aina mene niin. Haluat pelastaa äitisi. Kohotat kirveen. Ajattelet sitä halkojen hakkaamisena, oikeastaan. Liikekaari on täsmälleen sama. Kohde vain on eri.”

Pelkkä ajatus saa Neviksen sävähtämään. Hän puristaa portaikkoa niin lujaa, että rystyset ovat valkoiset.

”Nyt, elyen, kerro minulle. Onko kirves sinusta paha?”

”Ei ole”, Nevis vastaa. Hänen äänensä kuulostaa tunkkaiselta, kuin se kuuluisi veden halki. ”Se on pelkkä työkalu. Vika on minussa.”

”Juuri niin. Ymmärrätkö nyt, mitä ajan takaa? Mitä tahansa, mikä on pohjimmiltaan hyvää, voidaan käyttää myös pahaan. Veitsellä voi leikata leipää tai valtimoita. Rohdoilla voi parantaa tai tappaa. Sanoilla voi lohduttaa tai murskata mieliä.”

Arissan jalat pysähtyvät Neviksen eteen. Nevis uskaltaa viimein kohdata tytön kasvot. Jostain syystä jokin osa hänestä on odottanut näkevänsä niillä halveksuntaa tai sääliä. Mutta näillä kasvoilla ei ole kumpaakaan. Ne ovat vain ymmärtäväiset ja pohjattoman ystävälliset.

”Miksi äiti sitten pelkää taikuutta niin paljon?” Nevis kysyy. ”Jos siinä ei ole mitään pahaa?”

Tällä kertaa Arissan silmissä häivähtää surua. ”Ihmiset aina pelkäävät niitä asioita, joita he eivät ymmärrä.”
« Viimeksi muokattu: 15.12.2019 12:24:29 kirjoittanut moodrose »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
A/N: Tämä on viimeinen väliosa. Tämä on väliosista kaikista synkin, mutta tämän jälkeen palaamme takaisin nykyhetkeen ja kartanon tapahtumiin.
Varoitus: Sisältää mainintoja seksiin pakottamisesta ja itsetuhoisuudesta.

Kolmas väliosa:
Kivun askeleet

”Neljä elementtiä, Nevis”, Arissa opettaa. He istuvat Antropolin kattojen yllä ja roikottavat jalkojaan aukeavan kaupungin ylitse. ”Muistatko, mitä opetin sinulle?”

”Muistan”, Nevis vastaa. ”Minun täytyy nähdä ne mielessäni.”

”Juuri niin. Sulje silmäsi.”

Nevis tekee niin. 

”Näe ilman silmiä, ja lausu sanat.”

”Agus.”

Se kohisee hänen suonissaan. Tuoksuu sateenraikkaassa ilmassa. Virtaa lyijyputkissa kaupungin alla. Lorisee puoliksi kuivuneita kattoja pitkin katukivien välisiin syvänteisiin ja rännien alle muodostuneisiin lammikoihin.

”Seuraava.”

”Aithir.” Se nostattaa kirkuvien lokkien valkeita siipiä. Pyyhkäisee kivisen kadun poikki ja piirtää pyöreitä renkaita lammikoiden pintoihin. Liehuttaa katujen väliin ripustettuja viirejä ja torille pystytettyjen telttojen kulmia. Hivelee hänen niskaansa, kun Arissa kuiskaa seuraavat sanat hänen korvaansa.

”Hyvä. Sitten?”

”Fyir.” Se leiskahtaa laskevan auringon kehrästä tuhansina säkenöivinä säteinä. Sinkoaa kipinöinä viereisen korttelin sepän rautaa takovasta vasarasta. Räiskyy kastanjoita liekittävän katukokin pannussa. Kihelmöi Neviksen iholla, kun Arissan käsi koskettaa hänen kättään.

”Vielä yksi.”

”Gaith.” Se värähtelee katukivetyksessä kaukana heidän alapuolellaan. Ympäröivien kivitalojen seinissä ja niiden välisistä rakosista kasvavien juurien joka solussa. Sitä on kadun poikki vierivien vaunujen pyörissä ja niihin takertuneessa hiekassa. Se vetää häntä puoleensa, kun Arissan katse saa hänen vatsansa tuntumaan pohjattomalta ja jalkansa painottomilta.

”Oikein”, Arissa sanoo. ”Mutta tämä on vasta alku. Nämä neljä elementtiä muodostavat taikuuden perustat.”

”Kuulostaa yksinkertaiselta”, Nevis nyökkää.

”Mutta se ei ole sitä. Vaikka jokaisella haltialla on synnynnäinen taipumus taikuuteen, ei se siltikään ole tae siitä, että soveltuisi maagiksi. Se vaatii tiettyjä henkisiä kykyjä. Kärsivällisyyttä. Päättäväisyyttä. Mutta ennen kaikkea uhrausta.”

”Uhrausta?”

”Neljä elementtiä voidaan pilkkoa lukemattomiksi pienemmiksi osasiksi. Koska jokainen niistä liittyy pohjimmiltaan toisiinsa, kaikilla teoilla on seurauksensa. Hintansa. Jos joku joskus väittää sinulle jotain muuta, hän valehtelee. Kiveä ei voi nostaa sitomalla sitä ensin johonkin kevyempään. Tulta ei voi käskeä tuntematta sen nimeä. Elämää ei voi luoda ilman kuolemaa.”

”Tietysti”, Nevis toteaa, täysin kykenemättä kätkemään harmistusta äänessään. ”Mikään ei ole koskaan niin yksinkertaista.”

”Elyen… kerro minulle. Miksi sinä edes haluat oppia taikuutta?”

”Koska haluan, ettei minuun satu enää koskaan”, Nevis kuiskaa.

”Siihen on muitakin keinoja”, Arissa sanoo. ”Yksi on se, että pysyttelee erossa vaikeuksista. Taisteluista. Toinen on se, että mikäli koskaan joutuu sellaisiin, osaa puolustaa itseään. Siinä minä voin opettaa sinua.”

Neviksen kurkussa tuntuu painoa, mutta hän haluaa suostua. Hän on kyllästynyt olemaan heikko. ”Milloin?”

”Voimme aloittaa vaikka heti.”

*

Harmain siipisulin koristeltu nuoli viuhahtaa ilman halki ja molskahtaa veteen rannan edustalla. Laiskat aallot pyyhkäisevät sen takaisin rantaan, joka on täynnä joen mukana huuhtomaa roskaa ja siihen kietoutunutta levää. Kuunvalo kimmeltää veden tummansinisestä pinnasta.

”Mene poimimaan se”, Arissa käskee. ”Sitten yrität uudelleen.”

Nevis laskee jousensa ja kävelee vesirajaan nostamaan nuolensa. Sen pinta on kiiltävä ja kostea, mutta muuten vahingoittumaton. Nevis on jo oppinut, mistä nuolen kunto tarkistetaan. Arissa panee hänet tekemään sen joka kerta.

Tämä ei ole heidän ensimmäinen oppituntinsa.

”Uudestaan”, Arissa hoputtaa. ”Ala tulla jo!”

”Sinulla on aina niin kiire”, Nevis taivastelee, täysin kykenemättömänä kätkemään hymyään. Arissa seisoo kauempana vesirajasta, heidän ylleen kohoavaa laituria kannatteleviin pylväisiin nojaten. Hänellä on yllään hopeinen leninkinsä, kuten aina. Paljaat jalat uppoavat pehmeään hiekkaan, ja kevyt tuulenvire tuivertaa vihreissä hiuksissa, paljastaen parin tavallista terävempiä korvia. Hän ei koskaan yritä kätkeä niitä Neviksen seurassa.

”Jännitä”, Arissa neuvoo.

Nevis nostaa jousensa hiekalta ja jännittää sen. Pitelee. Vaikka he ovat harjoitelleet tätä jo useita kertoja, liike tuntuu edelleen väkinäiseltä ja epäluontevalta. Hän asettaa nuolen paikoilleen ja tähtää sen rannan tuntumassa oleviin tolppiin, jotka ovat jo nuolenrei’istä täplikkäät.

”Pidemmälle”, Arissa sanoo. ”Korvalle saakka.”

Jousi jännittyy niin pitkälle, että Neviksen lihakset tärisevät.

”Vapauta.”

Nuoli singahtaa vapauteen. Tällä kertaa se ei molskahda veteen, vaan raapaisee pylvään reunaa ja kimpoaa siitä hiekalle.

”Menen hakemaan sen”, Nevis toteaa pettyneenä. Arissa kuitenkin pysäyttää hänet laskemalla kätensä hänen olalleen.

”Odota. Mieltäsi painaa jokin, eikö vain?”

Nevis huokaa syvään. Arissa on oikeassa. Ammunnasta ei ole tulla tänään mitään. Hän ei ole osunut kohteeseensa kertaakaan. Vaikka he ovat harjoitelleet vasta kuukauden, Nevis on oppinut kohtalaisen nopeasti. Viime viikot ovat kuitenkin olleet vaikeita. Hänen yölliset vierailunsa Antropoliin ovat sekoittaneet hänen unirytminsä, eivätkä hänen silmäpussinsa ole koskaan olleet yhtä syvät kuin sillä hetkellä. Pitkät soutumatkat ovat myös fyysisesti raskaita, ja nykyään hänestä tuntuu jatkuvasti siltä, että hän olisi jäänyt vankkureiden alle. On selvää, ettei hän voisi jatkaa tätä loputtomiin.

Ehkä hän hätiköi juuri siksi. Koska häntä pelottaa, että joka hetki Arissan kanssa on heidän viimeisensä.

Mutta hän ei sano sitä ääneen. ”Olen vain väsynyt, siinä kaikki.”

Arissa hymyilee hänelle myötätuntoisesti. Se saa Neviksenkin hymyilemään, vaikka hänen olonsa on muuten kurja. Arissalla on aina häneen sellainen vaikutus.

”Anna, kun autan sinua.”

Arissa kääntyy vesirajaa kohti, ja kipaisee poimimaan nuolen matkaansa. Aallot kastelevat hänen paljaat jalkansa ja helmansa, mutta hän ei välitä. Hänen hymynsä vain levenee entisestään.

”Tässä”, Arissa ojentaa nuolen Nevikselle. ”Yritä vielä kerran.”

Nevis tekee niin. Nuoli asettuu paikoilleen, ja jänne jännittyy. Nevis sulkee toisen silmänsä ja asettaa jousen suoraan linjaan pylvään kanssa. Tällä kertaa hän osuu. Hän tietää sen.

”Ei”, Arissa pudistaa päätään. ”Olet ihan liian jäykkä. Rentoudu.”

Hänen kätensä siirtyvät Neviksen paljaille käsivarsille, korjaavat ne oikeaan asentoon. He seisovat nyt niin lähekkäin, että kurkkua kuristaa.

”Miten voin muka jännittää ja olla jännittämättä yhtä aikaa?”

”Älä jännitä kehoasi”, Arissa tukee hänen selkäänsä kädellään. ”Vaan joustasi. Älä ajattele sitä liikaa. Sulje silmäsi, jos se helpottaa. Hengitä.”

Nevis sulkee ne. Arissan käsi on lämmin hänen selkäänsä vasten. Hänen hengityksensä tuoksuu omenalta.

”Aithir. Kuuntele ilmaa. Näe ilman silmiä, ja anna nuolen löytää kohteensa.”

Nevis kuuntelee. Hän antaa Arissan käsien ohjata hänen käsiään. Tunnustelee jännitystä lihaksissaan. Sydämensä sykettä. Hengittää.

Päästää irti.

Tällä kertaa nuoli osuu kohteeseensa. Se tömähtää puuhun tolpan alaosassa, ja vaikka se ei ole täsmällinen osuma, se on lähempänä kuin mikään siihen saakka. Nevis laskee jousensa ja miltei hieraisee silmiään.

”Katso”, Arissa virnistää. ”Se osui. Mitä teit eri tavalla tällä kertaa?”

Nevis naurahtaa itsekin. ”En… tiedä. Kai minä vain keskityin uudella tavalla. Kuuntelin itseäni.”

”Keskityit siihen, miltä tekosi tuntuu”, Arissa selvensi. ”Etkö vain? Aiemmin et osunut, koska keskityit liikaa kohteeseesi. Halusit osua siihen niin paljon, että unohdit vahtia asentoasi.”

”Niin, kai.”

”Määränpää on tärkeä. Mutta et saa unohtaa sitä, mikä on tässä hetkessä. Mikä on tässä.” Arissa painaa nyrkkinsä Neviksen sydämelle. ”Kuuntele itseäsi. Sinun kehosi on sinun tärkein aseesi. Se kykenee mihin tahansa.”

Nevis nyökkää. Hän ymmärtää nyt. ”Kiitos, Rissa.”

”Millä nimellä sinä kutsuit minua?”

”Anteeksi. Etkö pidä siitä?”

”Pidän. Pidän siitä oikein paljon.” Arissan huulet kaartuvat hitaaseen hymyyn. ”No. Eiköhän tässä ollut riittävästi ammuntaa tälle illalle. Mennäänkö kuutamokävelylle?”

Nevis laskee jousensa ja tarttuu Arissan ojennettuun käteen. ”Se olisi ilo.”

*

”Pisto, elyen! Uudestaan!”

”Näinkö?”

”Juuri niin! Nopeammin! Sitten viillä poikittain. Mutta suojaa oikeaa puoltasi, et halua saada puukosta kylkiluiden väliin. Väistä. Noin! Odota- ei!”

”Auts! Tuo sattui!”

”Jos tämä olisi oikea terä, olisit jo kuollut. Miksi väistit vasemmalle?”

”Koska jalkasi liikkuivat vastakkaiseen suuntaan.”

”Ei. Minä vain halusin saada sinut kuvittelemaan niin. Kyse oli valehyökkäyksestä.”

”Mitä! Ei se ole reilua.”

”Suurin osa taisteluista ei ole. Valtaosa vastustajista on valmiita turvautumaan likaisiin keinoihin. He tekevät mitä tahansa saadakseen sinut hengiltä ja selvitäkseen itse elossa. Sinun on unohdettava kaikki, mitä olet oppinut taisteluista kirjojen ja kertomusten kautta. Niitä kutsutaan syystäkin saduiksi.”

”Tiedän sen. Minä vain… haluaisin…”

”Haluaisit mitä?”

”Olla parempi kuin he.”

”Koska he ovat pahoja, ja sinä olet hyvä, niinkö?”

”Mmmh. Hitto, että kirvelee. Pitikö sinun iskeä niin kovaa?”

”Ole ensi kerralla nopeampi. Ajattele kirvestä. Sinun on oltava valmis puolustamaan itseäsi, jopa äärimmäisin keinoin. Pidättelet itseäsi, koska et halua tehdä pahaa tekoa. Mutta sinun on muistettava, ettei yksi paha teko tee sinusta kokonaan pahaa. Se on vain ensimmäinen askel pitkällä ja kivuliaalla tiellä.”

”Miksi kukaan sitten valitsisi sen tien? Jos se sattuu niin paljon?”

”Koska joskus se sattuu vähemmän kuin toinen tie. Ymmärrät sen, jos tiedät mitään kivusta.”

”Sanot tuon, kuin kipu olisi sinulle tuttukin asia.”

”Enemmän kuin luuletkaan.”

”Mutta… mitä sinä muka tiedät kivusta? Eihän sinuun satu.”

”Niinkö? Voi, elyen. Kyllä minuun sattuu. Tälläkin hetkellä.”

”Mutta sinähän hymyilet aina. Nytkin.”

”Kätken kipuni hymyni taakse.”

”Mikset anna sen näkyä?”

”Koska tämä sattuu vähemmän kuin toinen tie.”

*

Nevis on juuri täyttänyt kuusitoista, kun hän tappaa ensimmäisen kerran.

Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Niin nopeasti, ettei Nevis edes ehdi nähdä heidän kasvojaan. Heillä on yllään pitkät kaavut ja mustat huput, joiden alta pilkistävät ainoastaan rumat, keltaiset hampaat. Kaikista rumimpia ovat heidän huutonsa.

Helvetin epäsikiö!

Puoli-ihminen!

Leikatkaa sen korvat irti!


Huutajat eivät koskaan ehdi toteuttaa uhkaustaan. Nevis ei ajattele. Hän vain tekee. Veitsi välähtää yössä, ja verta ropisee haltiakorttelin värikkäille mosaiikkilaatoille. Se leviää kosteana ja lämpimänä hänen käsilleen, ja jokin ääni Neviksen sisällä sanoo, että sitä on aivan liian paljon. Hän ei edes jää poimimaan veistään, vaan pakenee paikalta. Seuraavaksi hän huomaa hakkaavansa Arissan ovea paljailla käsillään – sitten lopettaa havaitessaan tekemänsä sotkun. Arissa vetää hänet sisään ja tuo keittiöstä korkean sangon, johon Nevis upottaa kätensä. Vesi muuttuu saman tien punaiseksi.

 ”Minä…” sana pakenee Neviksen huulilta. Hän ei edes huomaa puhuvansa haltiakieltä. ”Minä… en…”

Vaikka hän kuinka yrittää, hän ei saa sanottua sitä. Arissa kuitenkin ymmärtää kaiken. Hän hakee uuden sangollisen vettä, ja tarkistaa Neviksen vammojen varalta. Niitä ei ole, mutta Nevis tärisee kuin kuumetaudin kourissa. Arissa kostuttaa kylmän rätin sankoon ja painaa sen hänen otsalleen. Toisella kädellään hän silittää Neviksen kasvoja, ja Nevis painaa poskensa Arissan kämmentä vasten. Hän nukahtaa sillä tavoin, ja hänen unensa ovat synkkiä ja väkivaltaisia. Kun hän herää muutaman tunnin kuluttua, hän on kauttaaltaan hien peitossa. Arissan kädet ovat yhä hänen ympärillään.

”Rissa?” Nevis kysyy, aluksi hätääntyneenä. Arissa vaikuttaa liian liikkumattomalta. Liian kylmältä. ”Rissa!”

”Olen tässä, Nev”, Arissa vastaa. Nevis kääntää kasvonsa häntä kohti, vaikka tuskin näkee häntä valottomassa tilassa. Hän kuitenkin haistaa omenan tuoksun ja tuntee tämän kehosta huokuvan lämmön. ”En ole menossa minnekään.”

”Oletko varma?” Nevis kuiskaa.

Arissa kuppaa hänen kasvonsa käsiinsä. ”Olen. Olen aina kanssasi.”

”Rissa, minä…”

Hän ei kuitenkaan saa lausettaan loppuun. Arissa sulkee huulensa hänen huultensa ympärille.

Lämpö syöksähtää Neviksen suoniin, ja hän jähmettyy kuin korento meripihkaan. Salamaniskun kipinät säkenöivät hänen ihollaan. Aika taipuu hänen ympärillään.

Arissan huulet ovat kosteat ja lämpimät, ja Nevis nojautuu syvemmälle hänen kosketukseensa. Ensin pehmeästi ja varoen, sitten kiihkeästi ja henkeään haukkoen. Heidän ensisuudelmansa on sotkuinen ja tunnusteleva, se on yhteen kolahtelevia hampaita ja toisiaan tunnustelevia kieliä. Se tuntuu kestävän tuntikausia, mutta kun se viimein loppuu, se vaikuttaa kestäneen vain sekunnin. He vetävät henkeä ja vain ovat hetken, hymyillen toisilleen pimeässä, vaikka heistä kumpikaan ei sitä näe.

Sitten he suutelevat uudestaan, tällä kertaa varmemmin ja harkitummin. He rutistavat toisiaan niin tiukasti, etteivät he enää tiedä, missä toinen heistä alkaa ja toinen loppuu. Maailma on pelkkää lämmintä virtaa heidän välillään.

He unohtavat raskaat luomet ja väsyneet lihakset, vapisevat kädet ja punaisen veden sangossa. He unohtavat kaiken.

Myös kivun.

*

Kun Nevis tulee aamulla kotiin, päivä on jo pitkällä.

Hänen äitinsä odottaa häntä eteisessä. Neviksen huomatessaan hän vaikuttaa hetken ajan siltä, kuin hän olisi nähnyt aaveen. Vaikka Nevis on nähnyt äitinsä katsovan häntä monella eri tavalla, äiti ei ole koskaan vielä katsonut häntä aivan sillä tavoin.

Yhtä… peloissaan.

”Huomenta”, Nevis sanoo. Äiti ei vastaa siihen mitään. Hän vain tuijottaa.

Nevis ohittaa eteisen peilin ja pyyhkäisee hiuksensa kasvoiltaan. Aivan kuten Arissa, hän ei koe enää tarpeelliseksi peitellä erikoisia piirteitään. Hän on leikannut hiuksensa lyhyeksi, ja ne paljastavat täydellisesti hänen tavallista suipommat korvansa. Oikeastaan hän tuskin tunnistaa omaa peilikuvaansa. Tämä ei ole enää se sama, säikky poika, joka tuli hakatuksi Tuhkalan kaduilla tai pelkäsi puhutella ketään muuta kuin äitiään. Soutumatkat Antropoliin ja harjoitukset Arissan kanssa ovat tehneet tehtävänsä. Hänen kehonsa on vahvempi, jäntevämpi. Miehen keho.

”Sanoin huomenta”, Nevis toistaa.

”Huomenta”, äiti vastaa, kuin vasta heräten unesta. ”Missä olit tämän yön?”

Nevis pysähtyy niille sijoilleen. ”Sängyssäni, tietysti. Miten niin?”

”Älä valehtele.”

Neviksen rintaa puristaa. Hän on tiennyt, ettei voisi salailla loputtomiin, mutta on pelännyt tätä hetkeä siitä huolimatta.

”Olin Antropolissa. Olen… oppinut asioita.” Nevis pitää lyhyen hengähdystauon. ”Tavannut jonkun. Jonkun tärkeän.”

Äidin kasvot eivät värähdäkään.

”Hän on kuten minä, äiti. Puoliverinen.” Nevis voisi yhtä hyvin puhua seinille. ”Minä rakastan häntä.”

Äiti on aivan hiljaa. Hetken Nevis pelkää, että he huutavat toisilleen jälleen. Tappelevat. Että hän suuttuu ja menee liian pitkälle. Ettei hän voi hillitä itseään tällä kertaa.

Vaikka tämä on hänen äitinsä. Hän ei ikinä satuttaisi tätä.

Eikö vain?

Mutta äiti ei huuda. Hänen äänensä on kylmä ja tasainen kuin jäätyneen järven pinta. ”Puoliverinen? Toivottavasti ymmärrät, mitä teet.”

Nevis haluaa hillitä itseään, muttei kykene siihen. ”Mitä pahaa haltiat ovat ikinä tehneet sinulle, että kohtelet minua tällä tavoin? Sinun olisi pitänyt kertoa minulle! Jos olisin tiennyt… ehkä silloin…”

Ehkä silloin häntä ei olisi satutettu sillä tavoin. Ehkä silloin hän olisi ymmärtänyt, ettei vika ollut hänessä. Että maailmassa oli muitakin hänen kaltaisiaan.

”Olen pidätellyt sinulta tätä tietoa syystä”, äiti pudistaa päätään. Hän ei edes yritä kätkeä järkytystään ja pettymystään. ”En halunnut, että sinusta tulee kuin he. Mutta vaikuttaa siltä, että olen epäonnistunut.”

”Se, että yksi haltia on kohdellut sinua huonosti ei tarkoita sitä, että heistä jokainen olisi paha.”

Äiti ei vastaa mitään. Hän vain välttää Neviksen katsetta.

”Johtuuko tämä isästä?” Nevis tarttuu äitiä kädestä. ”En ole enää lapsi. Minä ansaitsen tietää!”

”Älä koske minuun!”

Nevis päästää järkyttyneenä irti. Äidin silmät ovat suuret ja säikähtäneet, aivan kuin hän ei tunnistaisi omaa poikaansa.

”Vai onko vika minussa?”

”Älä pakota minua tähän, Nevis.”

”Onko se? Kerro minulle! Johtuuko se minusta?”

”Lopeta, ennen kuin on liian myöhäistä.”

”Eikö isä rakastanut minua?”

”LOPETA!” Suoni tykyttää äidin otsalla. Rinta kohoilee kiivaasti ylös alas. Tummiin silmiin on kihonnut kyyneleitä. ”Sinun isäsi… hän ei edes tiedä, että olet olemassa!”

Kivi putoaa Neviksen vatsassa. ”Mitä?”

Äidin silmät eivät ole enää pelokkaat ja surulliset. Nyt ne ovat vain kovat ja täynnä vihaa. ”En minä tiedä, kuka hän oli! En minä tätä halunnut! Mutta… he eivät antaneet minulle vaihtoehtoa. He olisivat tappaneet minut.”

Totuus valkenee Nevikselle hitaasti, ja yllättäen hän käsittää kaiken. Syyn siihen, miksei hänen äitinsä ole kestänyt katsoa häntä. Miksi ainoat tunteet, joita hän on tuntenut poikaansa kohtaan pitkään aikaan, ovat olleet pelkkää pelkoa ja vihaa.

Koska hän eli oman pahimman pelkonsa kanssa. Koska hän joutui katsomaan sitä silmiin joka ikinen päivä.

”Äiti…” Nevis ei edes tiedä mitä sanoa. Tuntuu siltä, ettei sellaiseen tilanteeseen edes ole minkäänlaista vastausta. Kaikki, mitä hän sanoisi, vain pahentaisi asiaa.

”Sinä näytät aivan häneltä,” äiti henkäisee. ”Jonain päivinä, kun katson sinua, en edes erota teitä toisistaan.”

”Mutta minä en ole hän. Olen Nevis. Sinun poikasi. Minä en koskaan tekisi sinulle mitään pahaa. En koskaan tekisi sellaista kenellekään. Tiedäthän sen?”

Hiljaisuus.

”Tiedäthän?”

”Mene”, äiti kuiskaa. ”Jätä minut.”

Nevis toteuttaa hänen toiveensa. Sillä hetkellä se on ainoa asia, mitä hän voi tehdä.

*

Ihmisten mukaan maailma syntyi Alkutulesta. Ennen sitä koko maailmankaikkeus oli pimeä ja eloton paikka, jossa ei ollut muuta kuin hiljaista tyhjyyttä. Sitten, jokin selittämätön voima sytytti ensimmäisen kipinän, ja Alkutuli roihahti universumin halki. Se sytytti ensimmäiset tähdet ja syöksi taivaankappaleet ikuiseen liikkeeseen toistensa ympäri. Ihmisen mukaan, yhä tänäkin päivänä, Alkutuli saa tähdet loistamaan. Mutta jonain päivänä tuo tuli himmenee, sillä mikään liekki ei pala ikuisesti. Kirkkaimmistakin roihuista jää jäljelle pelkkää hiillosta nuotion pohjalla. Niin, ihmisten mukaan, maailmankaikkeus päättyy.

Kääpiöt puolestaan uskovat Muinaisiin. Unohdettuina aikoina, Muinaiset hallitsivat maailmankaikkeuden ylitse, kiinnittäen paikoilleen taivaan ja maan. Jokainen avaruuden halki sinkoava kivi, jokainen tähti ja jokainen planeetta oli Muinaisten käsityötä. Aikojen kuluessa, jostain tuntemattomasta syystä, Muinaisten mahti hiipui, ja heistä jäivät jäljelle pelkkiä heidän mahtinsa sirpaleita. Yhä tänä päivänä tuo voima elää Maassa, sen uumenissa virtaavassa kivessä ja taivaalla säkenöivässä tulessa. Kääpiöt uskovat, että Muinaiset eivät ole kuolleet – he vain uinuvat. He palaavat vielä, jonain päivänä. Niin, kääpiöiden mukaan, maailmankaikkeus päättyy.

Haltioiden uskomukset ovat toisenlaisia. Heidän mukaansa maailmankaikkeus syntyi kahdesta alkuvoimasta: elämästä ja kuolemasta. He olivat Anasis ja Tuasis, ja heidän rakkautensa ja vihansa sytyttivät tähdet liekkeihin. Niiden tuotoksena maailmaan tulivat järjestys ja kaaos, Isroth ja Urkoth.

Toisin kuin ihmiset tai kääpiöt, haltiat eivät usko vain yhteen maailmaan.

Heidän mukaansa maailmoja on äärettömiä. Yhtä paljon kuin on kahteen suuntaan jakautuvia polkuja. Jokainen yksittäinen tapahtuma – on se sitten taivaankappaleiden törmääminen, vesipisaran putoaminen ruohonkorrelta tai salamanisku yössä – synnyttää lukemattomia virtoja, kuin leipäkiven renkaat vedessä. Jokainen valinta, jonka olemme koskaan tehneet ja tulemme tekemään. Jokainen virhe ja jokainen onnistuminen. Jokainen niistä synnyttää oman maailmankaikkeutensa, joka on kuten omamme, mutta jossa tuo yksittäinen valinta tapahtuu toisin.

Valtaosassa noista maailmoista ei ole elämää – ei ainakaan sellaisena, kuin sen tunnemme. Monissa niistä Anasiksen ja Tuasiksen taistelu päättyy heistä toisen voittoon, ja ikuinen pimeys yksin hallitsee. Joissain niissä on pelkkää järjestystä vailla kaaosta: nuo todellisuudet ovat täynnä steriilejä, kuolleita maailmoja, sillä elämä tarvitsee sattumaa alkaakseen. Toisissa niin vähän järjestystä, ettei se riitä pitämään tähtiä ja galakseja kasassa. Vain niissä, joissa elämä ja kuolema, kaaos ja järjestys ovat tasapainossa, todellisuus on nykyisen kaltainen.

Jotkut noista maailmoista ovat niin omamme kaltaisia, että niitä tuskin erottaa siitä. Osa niistä on nykyisen maailmamme synkkiä peilikuvia – vääristyneitä historioita, joissa pahimmat pelkomme tulevat todeksi. Osa on kiiltokuvamaailmoita, valkoisia utopioita, joissa maailmanrauha on saavutettu jo aikoja sitten, eikä kukaan koskaan tunne kärsimystä tai kipua.

Siksi Nevis tahtookin ajatella, että jossakin toisaalla on todellisuus, jossa hän valitsee toisin.

Todellisuus, jossa hän ja äiti eivät vihaisi toisiaan, vaan voisivat elää onnellisesti. Maailma, jossa hän ei sulkisi ovea takanaan, vaan palaisi äidin luo. Halaisi häntä ja löytäisi oikeat sanat.

Kenties, tuollaisessa todellisuudessa, hänen äitinsä eläisi yhä.

Nevis ei löytäisi hänen yksinäistä hautaansa sen hylätyn kylän reunamilta, joka joskus kantoi nimeä Ismir. Hän ei joutuisi palaamaan Antropoliin tyhjin käsin, vaan saisi vastauksia siihen, mitä paikalla oli tapahtunut. Hän lakkaisi miettimästä syytä hänen äitinsä kuolemaan, ja syyttäisi siitä jotakuta muuta kuin itseään.

Kenties, tuollaisessa todellisuudessa, hän ja Arissa voisivat olla onnellisia.

Nevis ei uppoaisi niin syvälle omaan suruunsa, ettei huomaisi Arissan hukkuvan hänen kanssaan. Hän oppisi näkemään kivun Arissan hymyn takana, kuulemaan hänen äänensä kätketyt kaiut. Neviksen ei tarvitsisi laskeutua portaita pimeään ja kylmään kellariin, jossa Arissa makaa liikkumattomana mustan lammikon keskellä. Kenties, toisenlaisessa maailmassa, Nevis voisi pelastaa hänet.

Mutta tämä ei ole sellainen maailma.

Tässä maailmassa Nevis on yksin.

Maailma hänen ympärillään on pimeä ja hyytävän kylmä. Kolkon tilan katto on niin korkealla, ettei Nevis edes erota sitä katseellaan. Lattia hänen jalkojensa alla on viileää kiveä, ja se heijastaa tuhatkertaisena pienimmänkin kaiun.

Kammion keskellä Nevis näkee itsensä.

Samean lasin pinta paljastaa puolihaltian kalpeat kasvot. Ruhjeet, jotka risteilevät verkostona pitkin hänen kasvojaan. Eri-ikäiset mustelmat ja ikuiset arvet. Kasvot, jotka hän ei haluaisi muuta kuin unohtaa.

Nevis nostaa kätensä ja kurottaa sen peilin pintaa kohti. Kun hänen sormensa koskettavat lasia, sen jääkylmä pinta värähtää. Ikivanha ääni kumisee syvällä hänen kallossaan.

MITÄ SINÄ TOIVOT, peili kysyy.

Nevis sulkee silmänsä, ja kuvotuksen aalto virtaa hänen lävitseen. Vanhat muistot, jotka sekoittuvat yhdeksi kivun kakofoniaksi. Arissan kylmät ja valkoiset huulet, jotka hymyilevät yhä kuolemassaan. Hautakumpu raunioiden laidalla. Kosteaa verta käsillä. Kuiskauksia. Huutoja.

Elyen!

Minä rakastan sinua.

Helvetin epäsikiö!

Olet jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa.

Kaikilla teoilla on seurauksensa.

Kätke kipusi.

Se on vain ensimmäinen askel pitkällä ja kivuliaalla tiellä.

Kätke se!

Tämä sattuu vähemmän, kuin toinen tie.

Nevis avaa silmänsä. Ne ovat vihaiset ja värittömät, eikä niissä ole mitään erityistä tai kaunista.

”Haluan olla joku muu”, hän kuiskaa.

Vastaus kaikuu ja kajahtelee pimeyden halki. SAAMASI PITÄÄ.
« Viimeksi muokattu: 27.12.2019 22:48:42 kirjoittanut moodrose »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
EKA!

Snif. :( Olipa siinä paljon surua ja murhetta. :( Kävi oikeasti Nevistä sääliksi, ja kyllä hänen hahmoaan nyt ymmärtää paljon paremmin. Kauheaa, että hän löysi Arissan kaltaisen tytön ja sitten menetti tämän ja äitinsä! Pidin paljon siitä, miten kaikki nuo asiat kerrottiin lopulta niin vähäeleisesti ja pysähtymättä, koska se tavallaan korosti sekä Nevisin yksinäisyyttä niiden suhteen sulkemalla lukijankin tarkempien yksityiskohtien ulkopuolelle, ja sitten antoi myös tilaa luomasi maailman kosmologialle. Pidin siitä tosi paljon! (Ja etenkin noista entropian kaiuista, heh.)

Pidin myös tuosta Neviksen matkasta ja siitä, miten hän hiljalleen loittoni äidistään, ja miten jotenkin ensimmäisen souturetken myötä sekin konkretisoitui: että jossakin keskivaiheilla se oli vaikeinta ja raskainta, ja sitten hiljalleen taas helpottui, kun määränpää selkeytyi. Mutta siitä jäi kyllä surullinen olo, että Nevis ensin tavallaan löysi paikkansa puolihaltiana ja hyväksyi sen, ja sitten menetti kaiken ja ei halunnutkaan olla sitäkään. Ja niin, kyllä hänen äitiäänkin ymmärtää nyt paremmin, kauheaa!

Hienoja lukuja. :) Odotan innolla jatkoa!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.