Kirjoittaja Aihe: Kompassisydän, K-11, kyberpunkia, 17/17  (Luettu 4851 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Kompassisydän, K-11, kyberpunkia, 17/17
« : 05.10.2019 16:35:40 »
Nimi: Kompassisydän
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: kyberpunk, herrasmiesvarastarina
Yhteenveto: Harha. Varjo. Juoru. Houre. Hyrrä.
Haasteet: Finfanfun1000 (978.   Kaaosteoria), Originaali10, Sana/kuva/lause (sana: mahdollisuus), Yhtyeen tuotanto (Scandinavian Music Group - Ota minusta puolet), Scifi-haaste.

K/H: Tässä yhtenä kauniina työpäivänä kirjoittelin 7000 sanaa kummallista kyberpunk-spinoffia Kellopelisydämelle, koska piti saada blokkia purettua varsinaisen romaanikäsiksen suhteen. Siitä sitten syntyi tämän tarinan alku ja loppu ja olen vähän jatkanut aina jotain kirjoitettavaa kaivatessani, mutta välistä puuttuu vielä pari lukua. En tiedä, että kannattaako tätä edes julkaista, mutta julkaisenpahan kuitenkin. :P

Tarina on täysin erillinen Kellopelisydämestä, vaikka siinä samat hahmot onkin. Ei siis vaadi toisen tarinan lukemista tai tuntemista. :)

*

Kompassisydän


Each spring will be a sword you’ll sharpen. 
— Anne Sexton


*


Prologi: Marras I

Haaksi sytyttää savukkeen ja tuijottaa kaupunkia, joka levittäytyy kaukana alapuolella. Neonvalot, liikenteen itsepintainen hurina, katujen toisiinsa sotkeutuvat valonauhat.

"Tuo on pahaksi keuhkoillesi", Marras huomauttaa ja istahtaa tytön viereen. "Saatat kuolla nuorena."

"Ja muuta sellaista sontaa", Haaksi hymähtää, mutta tumppaa tupakan kuitenkin. Marras osaa olla itsepintainen.

"Mitä sinä tiedät uudesta tytöstä?"

"Enemmän kuin sinä", Haaksi virnistää. "Mitä ajattelit maksaa?"

Marras kohauttaa olkiaan. "Voin viedä sinut metsään."

Haaksen silmät laajenevat vain aavistuksen, mutta Marras tietää, että tämä on jo nielaissut koukun.

*

Tyttö on hauras ja siro. Hän tuo Marraksen mieleen mekaanisen soittorasian posliinisen ballerinan tai kaupungin laitamien vanhan asfaltin raoista versovat itsepintaiset kasvit. He istuvat aamuseremoniassa vierekkäin, juovat vihreää teetä pienistä lasitetuista savikupeista.

"Mitä sinä osaat?" Marras kysyy hiljaa, vaikka Haaksi kertoikin hänelle jo. "Miksi Lazul osti sinut?"

"Ei ihmisiä voi ostaa", tyttö vastaa kuiskaten. Sirouden alla on siis ainakin aavistus jotakin kovempaa. Hyvä niin - sitä täällä tarvitaan. Mutta samalla: tyttö joutuu vielä kärsimään, jos ei ole tarpeeksi taipuisa.

"Opit pian, että voi", Marras hymähtää. "Mutta en kysynyt mielipidettäsi asiasta. Kysyin mitä osaat."

"Ehkä se vielä selviää sinulle", tytön illanharmaissa silmissä välähtää haaste. Marras vastaa katseeseen tyynesti, koska tietää jo vastauksen.

*

Harha. Varjo. Juoru. Houre.

Elior. Marras. Haaksi. Eeben.

Ja tyttö, jonka kutsumanimeä edes Haaksi ei tiedä. Marras istuu vuoteellaan ja tuijottaa pienen nukkumakapselinsa metallista seinää. Eivät hekään tiedä toistensa oikeita nimiä, tietenkään, mutta silti.

"Hän näkee mahdolliset tulevaisuudet. Vain minuutin päähän, mutta kuitenkin", Haaksi oli sanonut. "Satoja ja taas satoja, niin tutkimustulokset väittivät. Ei ehkä kaikkia, mutta ajattele sitä - ajattele sitä tiedon määrää. Tyttöparka on varmasti aivan sekaisin."

"Ehkä hän osaa jo hallita sitä?"

"16-vuotias? Tuskin. Lazul huomaa varmasti pian, että on hankkinut rikkinäisen lelun, ja hankkiutuu tytöstä eroon."


Huoneen kello piipittää. Marras huokaisee ja kulauttaa lääkelitkunsa alas. Se ei enää saa häntä irvistelemään.
« Viimeksi muokattu: 26.10.2020 18:59:07 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Lyra

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 959
Ooooo! Tämäpä vaikuttaa mielenkiintoiselta, oon kellopelisydäntä seuraillutkin, enkä malta odottaa mihin tässä tarina vie! Tuo tulevaisuusnäkeminen on mielenkiintoinen lisä. Jään innolla odottamaan jatkoa tähän!

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Lyra: Jee, ihanaa että luit ja tykkäsit! ♥ Tämä vie kyllä ihan eri suuntaan, mutta niin on tarkoituskin. Toivottavasti pidät myös jatkosta. :) Adelea ei tässä luvussa nähdä, mutta häneen palataan kyllä myöhemmin!

*

Eeben I

Eeben ui tasaisin vedoin ympäri allasta. Hetkeksi maailma kiteytyy vain veteen, kloorinhajuun, huoneen kirkkaisiin keinovaloihin ja toistuviin liikesarjoihin. Silmiä kirvelee hiukan, lihaksia pakottaa jo pitkästä ponnistelusta.

Elior on istunut saunassa ja lukee parhaillaan jotakin pieneltä datataulultaan pyyhe vyötäisille kiedottuna. Hänen hiekanruskeat hiuksensa ovat märkinä tavallista tummemmat ja korostavat entisestään pojan kalpeaa ihoa ja sen pisamia, jotka peittävät kasvoja yhtä satunnaisina rykelminä kuin taivaalle ripotellut tähdet. (Ei sillä, että Eeben niitä juuri koskaan näkisi. Kaupungin valosaaste pitää siitä huolen.)

"Sinun kaavassasi on virhe", Elior huikkaa ja kuulostaa tyytymättömältä. Hänen otsansa on rypistynyt, suupielissä ärtyneet juonteet.

"Noinkohan", Eeben vastaa laiskasti ja kääntyy kellumaan selällään.

"Niin. Olet mitannut ksyaatin aivan väärin. Annos on lähes kaksinkertainen, ja se voi -"

"Pysäyttää sydämen vain muutaman minuutin sisällä myrkyn nauttimisesta", Eeben jatkaa lauseen loppuun. Hän tuijottaa valkoista kattoa ja ajattelee sitä, miten typerä Elior osaa toisinaan nopeista hoksottimistaan huolimatta olla.

"Niin. Ei meidän ole tarkoitus tappaa häntä, vain varastaa häneltä."

"Ei tuo myrkky ole kohteellemme", Eeben tuhahtaa. "Vaan niille seuralaisille, jotka tulevat teekutsuille. Meillä ei ole varaa silminnäkijöihin."

"Mutta tappaminen? Et kai tosissasi ehdota sitä? Kymmeniä viattomia sivullisia?" Elior laskee datataulun pöydälle niin kovaa, että se kolahtaa.

"Siihen ei ole tarvetta, jos sinun harhautuksesi onnistuu", Eeben kauhoo altaan reunaan ja kiipeää pois vedestä. Elior kääntää katseensa pois ystävänsä paljaasta vartalosta ja punastuu.

"Marras ei pidä tästä", nuorempi poika mutisee. Eeben nauraa ilottomasti.

"Marras ei pidä monista asioista, mutta se on hänen oma ongelmansa. Meillä ei ole varaa epäonnistua."

"Mistä minä en pidä?" Marras astuu ulos pukuhuoneesta ja kohottaa kulmaansa. Elior ojentaa datataulun hänelle sanaakaan sanomatta. Marras nojaa seinään ja pohtii hetken lukemaansa kulmat kurtussa, mutta huokaa sitten.

"Eeben tietää kyllä mitä tekee", hän sanoo Eliorille. "Eikä meillä ole varaa -"

"- epäonnistua", Elior täydentää irvistäen. "Toisinaan mietin, ovatko meidän henkemme kaiken tämän arvoisia. Selkäänpuukotusten, petosten ja murhien."

Marras pudistaa hitaasti päätään. "Minä olen varma siitä, etteivät ne ole. Mutta kyse ei olekaan meistä."

"Lazul", Eeben kuiskaa ja hänen hymynsä tuo Eliorin mieleen saalistaan väijyvän kissan. Marras nyökkää ja kohtaa tumman pojan katseen järkähtämättä. Sama nimi polttaa heitä kaikkia kuin kirous, korventaa ja piiskaa eteenpäin. Lazul on ostanut heidät, teroittanut ja hionut käyttöönsä, kitkenyt pois heikkoudet ja lakaissut heidän menneisyytensä pois kuin kylmettyneen nuotion tuhkat.

Lazul omistaa heidät, ja siksi he ovat maailmalle jo kuolleita. Oikeat nimet on pyyhitty pois tai haudattu syvälle datalabyrintteihin, kryptausten ja portinvartijaohjelmien taakse. Eebenin vasemmasta kädestä puuttuu kaksi sormea, pikkusormi ja nimetön - ne hän menetti ollessaan liian hidas veitsisokkelossa. Eliorin sisko on kuollut.

Ja Marraksella - niin ainakin sanotaan - ei enää ole sydäntä.
« Viimeksi muokattu: 26.10.2020 19:00:22 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Lyra

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 959
Oioioi, myrkkyä! Tästä tulee todella mielenkiintoista. Nyt on ollu vasta tämmösiä pieniä makupaloja ja alkaa pikkuhiljaa ymmärtää tästä tarinasta vähän enemmän. Kuka onkaan tämä mielenkiintoinen Lazul, ja mitä tässä oikein onkaan tapahtunut. Ja oi kuinka jännä, että Marraksella ei ehkä ole sydäntä! En malta odottaa jatkoa ja mitä tässä käykään.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Aa, mistä saatkin aina näin hienoja ideoita! Rakastan tätä tarinaa jo nyt siksi, että pääsin sen myötä lukemaan Marraksen, Eebenin ja Orfeuksen yhteistyöstä - en ole moista ymmärtänyt kaivata aiemmin, mutta nyt olen siitä enemmän kuin hyvilläni. Kuvittelisin, että etenkin Marraksen ja Eebenin keskinäisestä dynamiikasta voisi muodostua hyvin kiinnostava. :D Tässä on tosi hieno, omanlaisensa tunnelma, ja tykkään siitä miten erilaiset yksityiskohdat viittavat hienovaraisesti kyberpunkiin. Odotan etenkin, että Adelesta saadaan kuulla lisää. Kiitos, että päätit julkaista tämän! :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Lyra: Aina pitää olla vähän myrkkyä! Tästä tarinasta tosi iso osa on tällaista makupalamaista, vaikka pari pidempääkin lukua mahtuu mukaan, mutta ehkä asiat silti paljastuvat vähitellen. Lazulista ja kokonaisuudesta kerrotaan enemmän viimeistään osassa kuusi, joten ei sinne kauhean pitkää matkaa enää ole. :D Kiitos kommentista!

Okakettu: Tsihihi, tätä on hauska kirjoittaa juuri siksi, että kaikki Kellopelisydämen nuoret hahmot saa laittaa saman tien samaan tiimiin. :D (Tai ainakin melkein kaikki, Adele toki vielä puuttuu tavallaan.) Mutta tätä on ollut hauskaa kirjoittaa myös siksi, että tarinasta tulee tosi erilainen, ja voi irrotella aika vapaasti. Ei tarvitse koko ajan miettiä kaikki juonenkäänteitä ja sitä, mihin kohtaan mitäkin tulee, koska koko juttua ei joudu ottamaan niin vakavasti. (Vähän kuin ficcaisi omista teksteistään, krhm. No, ehkä se on ihan okei.)

P. S. Uusi avasi on tosi kiva ja okakettumainen! ♥

*

Adele I

(kolme vuotta aikaisemmin)

Adele ei muista menneisyydestään oikein mitään. Hän tietää, että sinä päivänä, jona näyt alkoivat, oli kevät. Kaikki oli sumuista ja harmaata, satoi räntää ja sohjo tunki kenkien läpi ja kasteli sukat litimäriksi.

Oli kevät ja Adelella oli ostostikullaan kuusi krediittiä ja hän aikoi ostaa niillä unen. Kenties vuoria ja lunta - tai ehkä sittenkin jotakin kesäistä, jotakin kirkasta. Jotakin kaiken sohjon ja harmauden vastapainoksi.

Unen hän saikin. Adele muistaa niityn ja kukkien huumaavan tuoksun, kämmenelleen laskeutuneen mehiläisen ja surinan, surinan joka voimistui, ja pistoksen, mehiläinen oli kai pistänyt häntä, ja kipu ja surina voimistuivat vähitellen, kunnes muuta ei enää ollut.

*

Oikosulku, he sanoivat ja palauttivat ne kuusi krediittiä. Adele heräsi myöhemmin metallisesta sairaalahuoneesta, joka oli halvinta mahdollista laatua. Häneen oli pumpattu kipulääkkeitä ja eheyttäviä uutteita ja kaiken sen jäljiltä tytöllä kesti kolme kuukautta oppia uudelleen kävelemään. Menneisyys ja muistikuvat oli siinä vaiheessa jo menetetty, todennäköisesti pysyvästi, eikä tulevaisuudestakaan juuri ollut toiveita.

Adelen tietoisuus oli jäänyt jumiin jonnekin unikuvien ja tämän maailman välille. Mahdottoman ja mahdollisten. Niin että hän teki sitten sen asian, mikä oli siinä tilanteessa kaikkein loogisin ratkaisu: tuli hulluksi.

*

(nyt)

On aamu. Keinotekoinen auringonvalo siilautuu teesalongin riisipaperiseinien läpi. Adele istuu hiljaa ja juo vihreää teetä, joka on niin kuumaa, että uhkaa polttaa kitalaen.

"Antaisit sen jäähtyä", poika hänen vieressään hymähtää huvittuneena. Pojalla on harmaat silmät, joiden katse on aina laskelmoiva. Ne punnitsevat ja mittailevat, antavat äänettömiä tuomioita.

Adele ottaa uhmakkaasti suuren kulauksen teestään ja kyyneleet kohoavat hänen silmiinsä. Poika kohottaa kulmaansa, muttei sano mitään, sillä gongi kolahtaa ja Lazulin ääni alkaa kaikua kaiuttimista. Se on aina yhtä eleetön ja pehmeä. Katkelmat ovat milloin mitäkin: pätkiä muinaisista babylonialaisista runoista, Kommunistisesta manifestista, Senecan luonnontieteellisistä teorioista. Adele kuvittelee miehen kävelemässä ympäriinsä virtuaalikirjastossaan, näpäyttelemässä datavirtoja ja poimimassa sanoja sieltä täältä umpimähkään.

Katkelmien lomassa hänen mielensä vaeltaa myös mahdollisissa tulevaisuuksissa, kaikissa niissä uomissa joihin aika voi kääntyä. Hän voisi kaataa teensä huvittuneen pojan syliin ja teeskennellä, että se oli muka vahinko. Mutta sitä ennen poika ehtisi pysäyttää hänet, tarttua Adelen ranteeseen ja vääntää kupin hänen otteestaan, ja hyvänen aika, onpa tämä nopea, ja -

kuvat alkavat värjyä, haihtua, koska -

Adele syöksähtää maahan ja vetää pojan mukanaan. Luoti lävistää riisipaperin heidän takanaan ja osuu teetä tarjoilevan vanhuksen olkapäähän.
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Minusta AU-skenaarion kirjoittaminen omasta tekstistä on nimenomaan tosi hauska idea, olen joskus jotakin samanlaista pohtinut itsekin. :) Mahtia että jatkoa tuli näin nopeasti! Ja näin hieno osa vieläpä, etenkin tuo alku - mielikuva Adelesta ostamassa itselleen uni sohjoon ja harmauden vastapainoksi oli samalla kertaa kaunis ja surullinen, varsinkin kun sillä oli moinen päätös. Hän teki sitten sen asian, mikä oli siinä tilanteessa kaikkein loogisin ratkaisu: tuli hulluksi, aa, sydäntä särkee. :'( Katkelma nykyisyydestä oli ehdottomasti mielenkiintoinen myös, maininta Lazulista ennen kaikkea. Hän lukemassa katkelmia noista mainituista teoksista antaa todella mielenkiintoisen kuvan hänestä hahmona, varsinkin kun sitä vertaa siihen vähään mitä hänestä tähän asti tiedetään. Hienoa, että myös Adelen näkökulma saatiin mukaan, odotan innolla jatkoa lopun cliffhangerille. Tiimityöskentelyä odotellessa myös, hee, siinä on varmasti potentiaalia monenlaiseen. Kiitos jatkosta! (Ja kiitos paljon ava-kehuista! <3)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Lyra

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 959
Oioi, mahtavaa, Adele! Hän on mun lemppari kellopelosydämessä ja on kyllä tässäkin! Tykkäsin kovasti tuosta pätkän alusta jossa kerrottiin Adelen menneisyydestä. Tuosta että hänellä oli kuusi krediittiä ja hän oli päättänyt ostaa unen. Pienet asiat kertoo niin hienosti tästä maailmasta! Taas odottelen innolla jatkoa ja mitä tässä käykään seuraavaksi!

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Okakettu: Anteeksi, että jatkan vaan koko ajan tätä enkä Kellopelisydäntä. -.- Mutta otan sen nanoksi, joten toivottavasti se viimeistään silloin etenee kunnolla. Ja Adelenkin menneisyydestä kerrotaan vielä myöhemmin vähän lisää, onhan tuohon kolmeen vuoteen mahtunut kaikenlaista. Ja heh, odotan myös sitä, että Lazulista selviäisi lisää myös minulle itselleni...

Lyra: Jee, kivaa, että pidät Adelesta! Minäkin tykkään, vaikka häntä onkin tässä tuon kyvyn vuoksi vähän vaikeampi kirjoittaa. No, siitä se sitten etenee ja toivottavasti myös helpottuu tarinan edetessä. :)

K/H: Jos kaikki menee hyvin, tämä tarina varmaan valmistuu ja julkaistaan lokakuun aikana. Olen huomannut, että tällainen "jatkan jatkiksia vähän kerrallaan joka päivä" -tahti on minulle paras, joten yritän sitä nyt tämän kanssa, ja toivottavasti marraskuussa sitten Kellopelisydämen. Katsotaan, miten toimii. :)


*

Elior I

Se on vain koe - kenelle heistä, sitä Elior ei osaa arvioida, mutta oikeastaan sillä ei ole mitään merkitystä. Pojan sormet singahtavat holorannekkeelle ja hän käy mielessään läpi mahdollisia harhakudelmia samalla kun tarkkailee tilannetta. Muukalainen yrittää tähdätä uudelleen, Eeben taas on jo singahtanut kohti teepalvelijaa. Miehen vaalean paidan olkapäähän on puhjennut veritahra, joka laajenee sekunti sekunnilta.

Hyökkääjän silmissä on epävarma katse. Haaksi olisi jo tappanut hänet heittoveitsellä, mutta tänä aamuna tämä ei osallistu teeseremoniaan. Uusi tyttö sihahtaa jotakin Marrakselle ja he väistävät toisen luodin hyppäämällä erilleen. Marras kierähtää sulavasti jaloilleen, tyttö sen sijaan kolahtaa päin mahonkipylvästä.

Eliorin harhaohjelma käynnistyy ja lattiasta alkaa kohota liekkejä, mutta samaan aikaan Marraksen pehmeä ääni kantaa salin yli.

"Mitä sinä haluat?" hän kysyy. Hyökkääjän katse sinkoilee liekkien ja Marraksen välillä, mutta nauliutuu sitten nuoreen mieheen, joka seisoo paikoillaan kädet rennosti taskuissa. Marraksen hiekanruskeat hiukset ovat sekaisin ja harmaissa silmissä on hieman hajamielinen katse. Marras näyttää vaarattomalta ja ystävälliseltä, ja Elior ajattelee kaikesta tietämättään huolimatta, että voisi hyvinkin uskoa hänelle salaisuuden tai kaksikin.

"Minun pitäisi tappaa sinut. Ajat ovat kovat ja tyttäreni on sairas", vieras mies myöntää surkeana. Hänen asetta pitelevä kätensä vapisee.

"Tapa sitten", Marras hymyilee lauhkeasti.

"Mitä?" hyökkääjä älähtää.

"Niin. Tapa vain", Marras toistaa ja astuu eteenpäin. Hän kävelee miehen eteen samalla kun tämä käy selvästi kamppailua itsensä kanssa. Ehdittyään vieraan luokse Marras tarttuu tämän asetta pitelevään käteen ja ottaa pistoolin pois. Hyökkääjä katsoo Marrasta helpottuneena.

"Ei sitten", Marras kohauttaa olkiaan ja Elior kääntää katseensa pois. Laukaus, ja sitten testi on ohi.

*

"Marras olisi voinut tappaa hänet nopeamminkin", Elior huomauttaa haarukallisten välissä. Eeben istuu hänen vuoteellaan ja nyökkää. He syövät paistettua riisiä ja vihanneksia ja kertaavat päivän tapahtumia.

"Se olikin näytös. Uusi tyttö pelasti Marraksen hengen, joten kaipa hän halusi tasata puntit saman tien."

"Ja osoittaa asemansa", Elior tuhahtaa.

"Ei Marras ole kerskailija", Eeben pudistaa päätään. "Kyse on jostakin muusta. Uusi tyttö on hyvin itsevarma ja oikukas. Hän ei suostu mukautumaan sääntöihin tai kuuntelemaan ohjeita. Luulen, että Marras halusi näpäyttää häntä hieman."

Elior miettii ystävänsä sanoja, mutta ennen kuin hän ehtii vastata, Eeben vaihtaa jo puheenaihetta.

"Sinä sen sijaan olit taas aivan liian hidas."

Elior huokaisee ja tuijottaa riisiään. Hän tietää, että Eeben on oikeassa. Harhaohjelman valinnasta kesti liian pitkään, ja jos Marras ei olisi puuttunut peliin, mies olisi ehtinyt ampua vielä ainakin kerran.

"Se voi vielä koitua kohtaloksesi", Eebenin katseessa on aavistus huolta, vaikka yleensä hän pitää sellaiset tunteet tarkasti piilossa.

"Minä yritän parhaani", Elior mutisee. Eeben pudistaa päätään niin tomerasti, että hänen tummanruskeat rastansa heilahtavat.

"Se ei riitä. Sinun täytyy olla nopeampi. Muuten Lazul korvaa sinut toisella harhankutojalla."

"Mutta minun harhani ovat erityisen todentuntuisia. Jos vain saisin aikaa, voisin -"

"- hämätä ketä tahansa", Eeben matkii Eliorin äänensävyä lähes täydellisesti. Eliorin poskia polttelee. "Meillä ei ole aina aikaa. Me muut voimme yrittää turvata selustasi, mutta se ei aina onnistu. Sinun täytyy olla valmis puolustamaan myös itseäsi."

Elior huokaisee ja pudottaa loput ruoastaan kierrätyskuiluun vuoteensa vieressä. Hänellä ei ole enää nälkä.

*

K/H2: Kellopelisydämessä Marraksella ja Adelella ei ole mitään sen kummempia supervoimia, mutta tässä sellaiset ilmestyivät heille itsestään. :P Ei voi mitään, minä vain kirjoitan ja hahmot tekevät mitä haluavat.
« Viimeksi muokattu: 26.10.2020 19:02:48 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Ei tarvitse pahoitella, minua ilahduttaa paljon saada jatkoa myös tähän tekstiin! :) Ihanaa vain päästä lukemaan näistä hahmoista kaikki mahdollinen, ja kuten sanottu, on vain jotenkin ihan mahtavaa nähdä heidät yhdessä tähän tyyliin, joka ei alkuperäisessä olisi varmaankaan mahdollinen (vaikka mistäpä sitä tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan). Aa, Marras oli tässä osassa hienon hyytävä, herätti samanlaisia tuntemuksia kuin hänen näkökulmalukunsa lukeminen Kellopelisydämessä. Mielenkiintoinen oli myös maininta Adelen ja Marraksen tämänhetkisestä dynamiikasta, tai siis Eebenin tulkinta siitä. Ja Eeben on huolissaan Orfeuksesta. <3 Kiitos jälleen!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Okakettu: On kyllä hauskaa kirjoittaa tätä ja miettiä Kellopelisydämen rinnakkaisia juonilinjoja. Kivaa on se, että pääsee kirjoittamaan tiettyjä asioita ihan eri tavalla ja sitten ehkä toisia peilikuvina. Mukavaa, että pidit edellisestä luvusta! Tätä seuraavaa olikin jännittävä kirjoittaa, varsinkin kun se taas lähti ihan omaan suuntaansa ja sanoja tuli lähemmäs tuhat! :D

*

Marras II

Uusi tyttö odottaa huoneen ulkopuolella teeseremonian - jos sitä tänään voi sellaiseksi kutsua - jälkeen. Hänen kämmenselässään on nirhauma, varmaankin seurauksena rojahtamisesta pylvästä päin.

Tyttö siristää silmiään ja katsoo Marrasta epäluuloisena. Marras hymyilee takaisin.

"Mitä sinä teit?"

"Mmh?" Marras äännähtää kysyvästi, vaikka tietääkin, mitä tyttö tarkoittaa. Tämä pudistaa päätään selvästi ärsyyntyneenä.

"Älä viitsi. Tiedät kyllä mitä tarkoitan."

"Tule teelle, niin kerron", Marras ehdottaa ja katsoo tarkoin tytön ilmeitä. Keskittynyttä katsetta tämän silmissä, pientä ryppyä kulmien välissä. Epäilemättä hän käy läpi mahdollisuuksia ja niiden seurauksia. Lazulin talossa ei kannata luottaa kehenkään.

"Minä tulen", tyttö vastaa viimein. Harmaissa silmissä on epäröivä katse, mutta myös sitä samaa terästä, jonka Marras on nähnyt vilahtavan esiin hennon kuoren alta jo muutaman kerran.

*

Marraksen nukkumakapseli on hyvin koruton. Vain sänky, vedenkeitin, pieni kaappi, kirjahylly - holokirjoja ja yksi painettu nide - ja vaatearkku. Kaapista löytyy muutamia energiapatukoita, neljä mukia, kaksi purkillista irtoteetä, teesiivilöitä, sokeria ja pullollinen lääkelientä. Siinä ei ole etikettiä, koska Marras tietää kyllä jo annoskoot ja ohjeet, eikä muiden tarvitse tietää niistä mitään.

"Kotoisaa", tyttö sanoo kuivasti. Marraksen suupieli nytkähtää.

"Kutsuisitko sinä Lazulin taloa kodiksi?" nuori mies kysyy. Tyttö hymähtää.

"En kutsu mitään paikkaa kodiksi."

Marras nyökkää, vaikkei täysin tiedäkään, mitä tyttö tarkoittaa. Hän ojentaa kätensä ja tyttö tarttuu siihen epäröimättä.

"Minä olen Marras. Olen viettänyt Lazulin talossa kymmenen vuotta, kuusi kuukautta ja kaksitoista päivää."

"Minä olen... Halla", tyttö epäröi ja valitsee nimen selvästi umpimähkään. Marras pitää siitä silti: se on pehmeä sana, mutta taustalla on talvea ja vaaraa. "Neljä päivää ja kolmetoista tuntia."

Hiljaisuus on tiheää heidän välillään. Kumpikin haluaisi kysyä ja kysymyksetkin ovat selviä.

Halla: Miten olet selvinnyt niin kauan? Mitä sinä teit? Miksi olet täällä?

Marras: Miksi olet täällä? Mitä Lazul tahtoo sinusta? Mitä sinä tahdot hänestä?

Halla hymähtää. "Lazul maksoi leikkaukset ja kybernetiikan. Minun aivoni ovat... vaurioutuneet. Eikä hän tee mitään ilmaiseksi, joten nyt olen täällä siihen asti, että maksan velkani. En oikeastaan tiedä miksi - Lazul ei merkitse minulle mitään. En tiedä, merkitseekö mikään muukaan. Mutta en minä kai halua vielä kuolla, enkä halua enää olla hullu, joten - niin."

"Sinä näet mahdolliset tulevaisuudet", Marras toteaa, eikä vaivaudu peittämään sitä, että tietää. Halla nyökkää: hän on nähnyt jo ennalta, että Marras tietää - samoin kuin näki myös tämän kysymykset.

"Silloin kun keskityn. Kybernetiikka pitää ne poissa. Se on suuri siunaus."

"En silti kutsuisi kykyä aivovaurioksi", Marras huomauttaa. Hän täyttää vedenkeittimen seinässä olevasta hanasta ja naksauttaa sen päälle. Halla kohauttaa olkiaan.

"Mitä sinä teit?" Halla toistaa aiemmin kysymänsä kysymyksen. Marras miettii hetken, mutta päättää olla rehellinen. Hän haluaa tytön puolelleen ja täällä tieto on aina arvokkain valuutta.

"Ihmiset luottavat minuun. Se on... kuin aura. Jos keskityn, voin vaikuttaa täysin vaarattomalta, täysin luotettavalta. En tiedä tarkalleen, miltä se muista tuntuu, mutta tiedän, mitä seurauksia siitä on."

"Entä jos tiedän? Siis ennalta, että pystyt. Suojeleeko se minua sinulta?" Halla kysyy, ja vaikkei hänen äänensä värähdäkään, silmissä on pelkoa.

Marras pudistaa hitaasti päätään. "En usko", hän sanoo. Vesi kiehuu ja poika nostaa kaksi kuppia kaapista.

"Sinä... silloin salissa", Halla nielaisee. "Kun aloit puhua, mahdollisuudet kapenivat. Sen miehen valinnat lakkasivat käytännössä olemasta. Sinä veit ne häneltä."

Marras mittaa teetä. Hänen kasvonsa ovat mietteliäät. "En ole ikinä ajatellut sitä noin", hän myöntää lopulta hitaasti. "En... että ottaisin jotakin pois. Vaikka sitähän se tietenkin on."

"Jos pakotat jonkun luottamaan sinuun, pitämään sinusta, se on jo yksinään kammottavaa. Mutta tappaminen - murhaaminen! - sillä tavalla, minä -"

"Olet väärässä", Marras keskeyttää hiljaa.

"Väärässä?" Halla toistaa. Marras ojentaa tytölle mukin ja istuu vuoteen toiseen päähän.

"Se oli hyvin lempeä tapa tappaa. Hän ei ehtinyt pelätä."

"Sinä et tiedä lempeydestä mitään", Halla kivahtaa.

"Sinä et tiedä minusta juuri mitään", Marras vastaa.

"Tiedän, että sinä voit viedä minulta mahdollisuuteni ja varastaa tulevaisuuteni. Kaikki niistä, paitsi sen, jonka haluat itse valita. Jos olisin sanonut tai tehnyt asioita toisin, olisit jo nyt tehnyt niin. Ihan vain varmistaaksesi, että tiedän, mihin pystyt."

"Ja sinä voit valita ne tulevaisuudet, joissa en niin tee", Marras hymähtää. "Osoitit sen juuri."

Adele huokaisee. "Minä yritän olla katsomatta niin paljon kuin mahdollista. Sekin on kammottavaa. En - minulla ei ole niin paljon valtaa kuin sinulla, mutta -"

" - se on hyvin samanlaista", Marras nyökkää. "Ja joissakin asioissa sinulla on sitä enemmän."

"Niin on", Halla puree huultaan ja katsoo Marrasta suoraan silmiin. "Sinun nimesi on Lyon."

Ensimmäistä kertaa vuosiin Marras menee sanattomaksi. Tyttö istuu hänen vuoteellaan ja on laskenut katseensa. Tämä puristaa kuppiaan rystyset valkoisina.

"Jossakin tulevaisuuksistasi minä tapoin sinut", Marras ymmärtää lopulta. Halla nyökkää.

"Silloin sinä kerroit nimesi."

"Niin", Marras nyökkää, mutta ei jatka sen pidemmälle. "Mutta miksi? Miksi ihmeessä olisin tappanut sinut?"

"Koska siinä tulevaisuudessa minä yritin tappaa sinut", Adele ei vieläkään kohota katsettaan. "Sellainen mahdollisuus oli olemassa. Ei kovin todennäköinen, mutta kuitenkin."

"Ja nyt sinä tiedät jotakin sellaista, jota edes Lazul ei tiedä", Marras hymähtää. Hän ojentaa kätensä ja laskee ne Hallan olkapäille.

"Katso minuun", Marras pyytää ja hänen äänensä on lempeä. Siinä ei kuitenkaan ole mitään epätavallista, ei pakottavaa - vain pehmeää ihmetystä. Halla nostaa katseensa.

"Sinä olet uskomaton", hän kuiskaa. "Jos vain..."

"Kyllä", Halla vastaa hiljaa.

"Kyllä?" Marras kohottaa kulmaansa.

"En halua olla vanki tai pelata hänen pelejään siihen asti, että kuolen. Sinä olet selvinnyt täällä kymmenen vuotta. En ole pystynyt tappamaan sinua yhdessäkään tulevaisuuksistani, joten... on järkevintä vain luottaa", Halla hymähtää ja lisää sitten aavistuksen katkerasti, "vapaaehtoisesti."

"Minä lupaan, etten koskaan -", Marras aloittaa, mutta Halla pudistaa päätään.

"Älä lupaa", tyttö hymyilee surullisesti. "Minä näkisin ennalta ne tulevaisuudet, joissa et pitäisi sanaasi. En pidä lupauksista."
Marras nyökkää vakavasti. He juovat teensä loppuun hiljaisuuden vallitessa.

"Minä pidän siitä, miten lausut sen", Halla hymyilee hieman.

Marras kohottaa kulmaansa.

"Minun nimeni. Kun toivotat hyvää yötä."

"Jossakin tulevaisuuksistasi tiedän siis sinun nimesi", Marras hymyilee vinosti.

"Tässä niistä", Halla sanoo ja kuiskaa nimensä niin hiljaa, että Marras tuskin kuulee sitä. Halla nousee lähteäkseen.

"Hyvää yötä, Adele", Marras sanoo ja hymyilee. Tällä kertaa se ulottuu hänen silmiinsä asti.
« Viimeksi muokattu: 11.10.2019 08:36:20 kirjoittanut Nevilla »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Lyra

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 959
Oi, oi, oi. Unohdin kokonaan kommentoida edellistä osaa vaikka senkin luin ja siitäkin kovasti tykkäsin. Adele on kuitenkin aina ja ikuisesti mun lemppari joten tämä uusin oli suurta herkkua! Kiitos taas näistä uusista osista.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Pitkä luku Adelea ja Marrasta, kylläpä minua hemmotellaan nyt. <3 Piti lukea tämä heti uudestaan ensimmäisen kerran jälkeen, oli sen verran hieno! Tosiaan, tässä versiossa minua kiehtoo myös se, miten erilainen Adelen ja Marraksen keskinäinen kuvio on – he ovat toisilleen kaksi muukalaista maailmassa, johon kehenkään ei voi oikein luottaa, ja silti kuitenkin mukana on kaikuja Kellopelisydämen Adele/Marraksesta. Nimet ovat todellakin näiden kahden juttu, tuo luvun lopetus!!!! Aa, niin hienovaraista ja kaunista ja vähän surullistakin. Erityisen paljon pidin myös siitä, miten oivaltavasti käytit läpi luvun Adelen kykyä – juurikin tuo nimiasia ja miten hän tietää Marraksen lausumattomat kysymykset, esimerkiksi. Ja sitten taas, Marras, jonka äänessä ei ole mitään pakottavaa, vain pehmeää ihmetystä. Rakastan näitä kahta yhdessä tässäkin versiossa, ehdottomasti. <3 Kiitos paljon luvusta!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Lyra: Eipä paineita kommentoinnista, näitä tulee kuitenkin tällä hetkellä aika tiuhaa tahtia. :D Mutta kivaa, että olet edelleen tykännyt! ♥

Okakettu: Nimet ovat minusta aina hauska tapa rakentaa hahmoja ja heidän välisiään suhteita, joten kivaa, jos pidit siitä tässä! Pidän tässä ehkä erityisesti siitä, että Kellopelisydämessä Adele on tavallaan heistä kahdesta se heikompi - ainakin vielä tässä siinä sitä tarinakaarta, jossa Kellopelisydän Finissä julkaistuna on - ja sitten Kompassisydämessä taas asetelma on valmiiksi paljon tasaisempi, ja Adele on hetkittäin selkeästi se, joka on voimakkaampi. Yritän samalla harjoitella tällaisia dynaamisesti monipuolisempia ihmissuhteita, joissa hahmot saavat tilaa olla vahvoja eri tavoin ja valtahierarkioita voi purkaa, ja toivon, että tämän koko tekstin myötä pääsen sitä vielä lisääkin treenaamaan. No, katsotaan, se siitä jaarittelusta. :D Kiitos kommentista, mäkin tykkään näistä kahdesta! ♥

*

Eeben II

Uusi tyttö liittyy heidän kokouksiinsa hyvin nopeasti. Marras esittelee hänet Hallana ja siinä kaikki: ei kysymyksiä, ei tutustumiskierroksia. Halla solahtaa osaksi heidän pientä ryhmittymäänsä vaivattomasti, katsoo ja kuuntelee eikä kysy.

"Eikö se tunnu sinusta kummalliselta?" Elior kysyy ja vaikuttaa epäluuloiselta. Hän murskaa morttelissa öljymyrtin lehtiä niljaiseksi muhjuksi, josta nousee pistävä lemu. Eeben pudistaa päätään.

"Annan Haaksin hoitaa kysymykset ja juorut ja huhupuheet, eikä hän ole varoittanut minua tytöstä. Ja sitä paitsi Marras kutsui hänet."

"Marras ei ole vielä tae mistään. Tiedät itsekin, että häneenkään ei voi luottaa."

"Eikä olla luottamatta", Eeben hymähtää. Hän mittaa kevyesti porisevan liemen lämpötilan ja kääntyy sitten Elioriin päin. "Mutta Marras ei kutsu ketään. Me olemme kaikki puskeneet ja ryömineet aikamoisen labyrintin läpi hänen luokseen, mutta Hallan hän kutsui luokseen juomaan teetä jo neljäntenä iltana. Hän tarvitsee sitä uutta tyttöä johonkin."

"Tarvitsee hän meitäkin", Elior mutisee. Eeben pudistaa päätään.

"Älä ala uskotella itsellesi tuollaista", tummempi poika varoittaa. Hän vilkaisee merkitsevästi Eliorin holoranneketta. "Sinä et ole paras harhankutoja, ja vaikka olisitkin, on muitakin. Minä olen paras myrkynkeittäjä ja parantaja, mutta en silti korvaamaton. Haaksin verkostot ovat laajat ja hän on nopea purkamaan koodeja ja kaatamaan palomuureja, mutta jos joku meistä kuolisi, Marras odottaisi, että tilalle kiipeäisi joku toinen."

"On hänelläkin tunteet", Halla sanoo hiljaa. Elior hätkähtää: hän ei ollut huomannut tytön saapumista. Eeben sen sijaan virnistää ja nyökkää.

"Tietenkin. En sanonut, etteikö Marras välittäisi", Eeben vastaa. "Kun vahingoitin oikean käteni, Marras opetti minua tähtäämään ja taistelemaan vasemmalla kädellä ja vaati jatkamaan harjoituksia silloinkin, kun olin tuupertua uupumuksesta. Kun Haaksi vietiin ensimmäistä kertaa harhojen labyrinttiin, Marras valvoi hänen vuoteensa vierellä useamman viikon sen jälkeen varmistaakseen, ettei sisareni tappaisi itseään siksi, ettei herätessään erottaisi todellisuutta painajaisistaan - vaikka mitäpä eroa niillä täällä on? Ja kun Eliorin sisko..."

Eeben vaikenee ja katsoo Elioria, joka tuijottaa morttelia leukapielet jännittyneinä. "Hän voi kertoa siitä sinulle itse", parantaja sanoo. "Mutta niin: Marras välittää kyllä. Mutta siinäpä sinulle arvoitus: välittääkö hän meistä vaiko siitä, miten me voimme auttaa häntä saavuttamaan tavoitteensa?"

Eebenin ääni on keveä ja lämmin, melkein kiusoitteleva. Hän katsoo, miten epäilys hiipii Hallan katseeseen, ja hymyilee.

"Älä huoli, uusi tyttö", myrkynkeittäjä lohduttaa. "Marras on parhaimmassa tapauksessa avain pois täältä, ja ilman häntä kukaan meistä tuskin pääsee kovin pitkälle. Minä en tarvitse hänen ystävyyttään, eikä hän minun. Mutta meistä on toisillemme hyötyä - ja vain sillä on merkitystä. Lazulin talossa tunteet ovat vain tiellä."

"Ei", Halla vastaa tyynesti. "Enpä usko."

Tyttö kääntyy ja kävelee pois huoneesta. Eeben huokaisee ja tuijottaa oikean kätensä kahta arpeutunutta sormentynkää.
« Viimeksi muokattu: 26.10.2020 19:06:48 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 371
Mielenkiintoinen ajatus tuo, että tavallaan luottamuksen kautta kaventaa toisen ihmisen mahdollisuuksia.

Terkuin,
köyhien tägikommenttien jättäjä
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Aivan totta, että Marraksen ja Adelen dynamiikka on tässä myös tuon valtahierarkian suhteen hyvin erilainen Kellopelisydämeen verrattuna. Moisten asetelmien purkaminen ja muuttuminen on minusta juurikin todella kiinnostavaa, joten mielenkiinnolla odotan, mitä nämä molemmat tarinat tulevat asiaa käsittelemään. :) Tässä uudessa luvussa oli puolestaan todella kiinnostavaa päästä lukemaan tästä nimenomaisesta kolmikosta, ja pidän todella paljon siitä, millaisen asenteen Adele on tunteisiin ottanut Eebenin neuvoista huolimatta. Jotenkin tuo itseensäselvyys ja varmuus, millä hän asian esitti, oli minusta hieno ja sopi hänelle. Toisaalta tykkään paljon myös Eebenin järkeilystä ja päättelystä. Tämän tarinan ihmissuhteissa on paljon kerroksia ja sävyjä, eikä mikään vaikuta yksiselitteiseltä. Se on yksi asia, joka tässä tarinassa kiehtoo. Kiitos paljon jatkosta!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
tellie: Tervetuloa vain seuraamaan! Mukavaa kuulla, että luit tänne asti - toivottavasti tarina tarjoaa miettimisen aihetta myös jatkossa. :)

Okakettu: Minulla on välillä se ongelma, että Eeben, Marras ja Haaksi ovat tavallaan kaikki kolme aika kylmiä ja laskelmoivia hahmoja - lähinnä tilanteen pakosta ja seurauksena, mutta kuitenkin. Toki Eebenissä ja Marraksessa (ja ehkä Haaksessakin, kuka tietää :P ) on sitä pehmeyttäkin, mutta välillä pelkään, että heistä tulee liian samanlaisia. Onneksi tällaiset kohtaukset ovat aina mahdollisuus tuoda esille sitä, miten eri tavalla hahmot ajattelevat ja suhtautuvat asioihin. :) Kiitos taas kerran kommentista! (Ja jatkosta Aevintyriin, sekin ilahdutti tänään tosi paljon!)

K/H: Seuraavaksi luvassa on välinäytös, missä avaan vähän tämän tarinan tapahtumapaikkaa. Meno on suhteellisen dramaattista, mutta hei, tämä on kyberpunkkia, joten saa ollakin. :D

*

Välinäytös: Lazulin talo

Lazulin talo - tai talorypäs - kohoaa Karunkan keskellä kuin taivasta kohti kurkottava, pitkäkyntinen käsi. Viisi pilvenpiirtäjää ovat kietoutuneet toistensa ympärille häkellyttäväksi lasiseksi vallan monumentiksi, jossa arkkitehtuurin eri tyylisuunnat riitelevät keskenään: on goottilaisia torneja, valtavia mosaiikki-ikkunoita, betoniseiniä, marmoriportaikkoja, riippuvia puutarhoja. Pääovi on valettu kiiltävästä harmaasta metallista, ja sitä vartioi kaksi teräksistä sfinksipatsasta.

Vaikka johtaa taloon paljon muitakin ovia: ryömittävä kolo suoraan kaupungin viemäreistä, seiniin iskettyjen rautapiikkien korkeuksiin kohoavat askelmat, vaarallisesti natiseva kaivoshissi.

Sanotaan, että Lazul omistaa kaiken ja myy melkein mitä tahansa. Karunkan lääketeollisuus, yliopisto, lehdistö ja poliisi tanssivat hänen pillinsä mukaan. Harva on todella nähnyt miestä tai naista kaiken takana, mutta hänestä kerrotaan silti loputtomasti tarinoita. Osan niistä Lazul on varmasti laskenut liikkeelle itsekin, sillä myyttejä, legendoja ja taruja hän rakastaa miltei enemmän kuin mitään muuta.

Lazul keräilee myös ihmisiä, enimmäkseen lapsia. Hänen talonsa on valtava koe, täynnä kuolemanloukkuja, luokkahuoneita ja sotatantereita. Lazulin elävä omaisuus nukkuu unikapseleissa, viettää päivänsä opiskellen ja odottaa sitä hetkeä, jona Lazul antaa heille tehtävän suoritettavaksi. Jokaisella Lazulin talossa on ihoonsa iskettynä syvänsininen ympyrä, joka tummuu ja syöpyy syvemmälle jokaisen epäonnistumisen myötä. Onnistumiset taas saavat sen haalistumaan ja lopulta katoamaan, ja sinä päivänä, kun viimeinenkin aavistus sinisestä on poissa, koittaa vapaus.

Jotkut väittävät, ettei sellaisia päiviä koskaan tule, mutta se on valetta. Lazul tietää, että hyvässä tarinassa on aina oltava sankareita ja onnellisen lopun mahdollisuus. Siksi aina toisinaan joku kävelee ulos hänen talostaan vapaana ja syvänsininen, lapis lazulista hiottu ranneke kädessään. Sellaiselle ihmiselle kaikki Karunkan ovet aina auki, ja kaukana kaupungin rajojen ulkopuolellakin tunnetaan Lazulin lemmikkien merkki.

Mutta jokaista voittajaa kohden on aina sata häviäjää, jotka katoavat Lazulin talon loputtomiin sokkeloihin ja unohtuvat. Jokaista talosta paennutta kohden joku tulee kuitenkin taas kymmeniä ja kymmeniä uusia, joita sininen muste polttaa kuin kirous.

Ja toiset - kuten Marras - ovat sitä mieltä, että Lazulin pelissä ei voittajia olekaan, sillä mitä muuta sininen ranneke lopulta on kuin arvokkaampi versio siitä orjuuden kehästä, jota he kaikki kantavat ihossaan?

sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Draama on juurikin hyvä asia, varsinkin sellainen mikä tästä välinäytöksestä huokui! Lazul vaikuttaa aina vain kiehtovammalta hahmolta - ja samalla aivan omalla tavallaan uhkaavalta ja kauhealta. Tykkään siitä, että vaikka tämän tarinan päähahmoissa on kosolti harmaan sävyjä, niin Lazul on tämän perusteella silti aivan omaa luokkaansa (kuten toki kuuluu ollakin, kun miettii hänen rooliaan Marraksen ja muiden elämässä). Mieleeni jäi myös tuo hänen viehtymyksensä legendoihin ja vastaaviin, mistä tuo eräs aiempi kohtaus antoikin jo osviittaa, sekä se miten hän kohtelee keräilemiään ihmisiä (yh) tarinan osina - että vapaus on mahdollista lunastaa vain siksi, koska hyvässä tarinassa on oltava onnellisen lopun mahdollisuus. Juuri tällaiset pahikset ovat todella mielenkiintoisia, ja tulemaan olemaan jännä nähdä, tavataanko Lazul ihan oikeasti tämän tarinan aikana. Kiitos jälleen jatkosta. <3

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Okakettu: Vähän veikkaan, että Lazul jää tässä tarinassa kohtaamatta, koska 17 osaa on vähän lyhyt pituus moiseen. :D Mutta katsotaan, josko marraskuun nanoilun jälkeen vielä palaisin tähänkin maailmaan, koska tätä on kyllä virkistävää kirjoittaa. Varsinkin, kun ei tarvitse olla koko ajan hiomassa ihan tosissaan. (En kyllä muutenkaan oikein osaa hioa tekstejä, mutta KS:n kanssa sentään yritän...) Kiitos taas kommentista! ♥

*

Adele II

"Jos vain oppisit liikkeet, olisit voittamaton", Lyon vakuuttaa. He harjoittelevat jättimäisillä lumpeenlehdillä seisten. Puumiekat kolahtelevat yhteen ja Adele kiristelee hampaitaan.

"Ajattelet, että osaisin ennakoida vastustajieni liikkeet ja pääsisin siksi niskan päälle", Adele väistää hädin tuskin Lyonin lyönnin ja putoaa sen seurauksena melkein lehdeltä. "Mutta ei se mene niin."

"Miksei?" Lyon kysyy ja perääntyy muutaman askeleen antaakseen Adelelle tilaa valmistautua uuteen hyökkäykseen.

"Aina ei ole sellaisia vaihtoehtoja. On tilanteita, joissa vastustaja on yksinkertaisesti parempi tai voimakkaampi tai heillä on ylivoima. Silloin mahdollisuuksia voittamiseen ei ole."

Lyon nyökkää, mutta Adele jatkaa vielä, nyt hiljempaa: "Ja minä en pysty käyttämään kykyäni kesken taistelun. Se vaatii liikaa keskittymistä. Nykyään yritän suurimman osan ajasta pitää sen kytkettynä pois, koska mahdollisuuksien vilistessä ajatuksissani olen jatkuvasti uupunut ja vähällä seota. Vietin melkein vuoden köytettynä vuoteeseen, koska elin vain mahdollisuuksien verkossa sen sijaan, että olisin pystynyt naulitsemaan itseni hetkeen. Ilman Lazulin kybernetiikkaa minä en ole mitään."

Lyonin harmaat silmät välähtävät. "Älä koskaan sano noin", nuori mies murahtaa ja astuu lähemmäs. Heidän miekkansa kolahtavat yhteen ja Adele pinnistelee pitääkseen puolensa. Lyon katsoo häntä ristikkäisten terien yli ja silmien katse on niin intensiivinen, että Adele nielaisee.

"Sanoit itse, että Lazul ei omista sinua", poika jatkaa. "Todista, että se on totta. Sinä opit kyllä hallitsemaan voimiasi ilman häntäkin. Teroitat sitä kuin veistä, hiot päivä päivältä ja vielä jonain aamuna huomaat, että et tarvitse hänen lahjojaan mihinkään."

"Minun kykyni ei ole sellainen kuin sinun", Adele laskee miekkansa. Hänen kätensä vapisevat.

"Ei niin", Lyon nyökkää. "Mutta ennen kuin opin hallitsemaan omaani, tein kyllä valtavasti virheitä. Minun vuokseni on kuollut kymmeniä, ehkä jopa satoja Lazulin orjia."

"Miksi?"

Lyon tuijottaa tummaan veteen ja pudistaa päätään. "Kerron sitten, kun olet oppinut hallitsemaan omaa kykyäsi. Tai -", poika hymyilee vinosti ja kohottaa taas miekkansa, "- kun voitat minut taistelussa."
« Viimeksi muokattu: 26.10.2020 19:07:24 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Miten minulta onkaan mennyt tuo osien kokonaismäärä ohi, eihän tätä tosiaan ole kovin paljoa enää jäljellä. Mieluusti lukisin tästä maailmasta kyllä enemmänkin, mutta mukavaa päästä mahdollisesti välissä taas Kellopelisydämen pariin. :) Ihanaa, että Adele nimittää Marrasta mielessään Lyoniksi. <3 Heh, tällaiset miekkailuharjoituskohtaukset eivät kyllä koskaan petä tunnelman intensiivisyyden suhteen, varsinkin kun he puhuivat noin painavista asioista. Suosikkini oli ehdottomasti tuo, miten vahvasti Marras reagoi Adelen puheisiin siitä, että Lazul omistaa tytön. Kiitos jälleen, tämä tarina on ilahduttanut paljon lokakuutani.

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie