Kirjoittaja Aihe: Hobbit: Kuninkaan kaipuu | S | Bard/Thranduil  (Luettu 211 kertaa)

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 079
  • inFINIty
    • Listaukseni
Hobbit: Kuninkaan kaipuu | S | Bard/Thranduil
« : 04.10.2019 17:39:30 »
Nimi: Kuninkaan kaipuu
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Fandom: Hobitti
Genre: Angst, deathfic
Paritus: Bard/Thranduil
A/N: Tämä onkin Thrandulin näkökulmasta tällä kertaa, mutta se varmaan selviää nopeasti että miksi.
Kaksi kuningasta -sarja:
1. Kuninkaan värit, S
2. Kuninkaan velvollisuudet, S
3. Kuninkaan uhma, K-11
4. Kuninkaan rohkeus, K-15
5. Kuninkaan rakkaus, K-18
6. Kuninkaan julkisuus, S
7. Kuninkaan kaipuu, S
8. Kuninkaan rauha, S

Haltiakuningas Thranduil tuijotti eilisillan sateesta kosteaksi jäänyttä maata. Oli viileä ja harmaa syyspäivä. Aurinko ei ollut siunannut laaksolaisia läsnäolollaan viikkoihin. Niin ainakin Thranduil oli kuullut, sillä hän itse oli saapunut Järvikaupunkiin vasta myöhään aamuyöllä. Hän oli ratsastanut kuin tuuli, melkein tappaen samalla ratsunsa laukatessaan pimeässä metsässä, mutta hän oli silti tullut liian myöhään.

”Hän yritti sinnitellä”, Baid sanoi nyt, kun he kävelivät kohti valtaistuinsalia, jossa Bard odotti. ”Odottaa, että saapuisit. Valitettavasti sairaus ei sallinut sitä.”

Thranduil nyökkäsi ja vilkaisi miestä, joka hänen rinnallaan käveli. Vaikka mies oli jo puolessavälissä elämäänsä, hän muistutti Thranduilia kovasti nuoresta Bardista sotkuisine ruskeine hiuksineen ja partoineen. He pysähtyivät valtaistuinsalin ovien taakse odottamaan, että vartijat saisivat ne auki. Thranduil tuijotti ovien välissä kasvavaa rakoa, josta hän pystyi jo heti erottamaan tumman puuarkun.

Kun ovet kolahtivat auki, Thranduil ei saanut jalkojaan liikkeelle.

Hänen teki mieli paeta. Juosta ulos linnasta takaisin ratsun luokse ja laukata takaisin Synkmetsään, jossa hän voisi teeskennellä, että Bard oli yhä elossa ja hänen piti vain odottaa seuraavaa kertaa, jolloin mies tulisi vierailemaan hänen luoksensa. Vuosien varrella hän oli tottunut odottamaan joskus montakin kuukautta ilman rakkaansa näkemistä. Ehkä hän voisi vain teeskennellä. Kuten hän oli teeskennellyt vaimonsa kuoleman jälkeen.

Juoksemisen sijasta Thranduil otti hitaita askelia kohti arkkua.

Thranduil kosketti viimeistellyn arkun pintaa. Se oli hienoa tummaa puuta. Sellaista jälkeä ei saanut aikaan yhdessä päivässä.

”Tiesikö hän?” Thranduil kysyi ja kohotti sitten katseensa Baidiin, kun mies ei vastannut. ”Tiesikö hän, että hän kuolisi?”

”Hän tiesi, että se oli tulossa, mutta sen nopeus yllätti meidät kaikki. Lääkärit olivat antaneet hänelle neljä kuukautta.”

”Siksikö sinä et kertonut, vanha typerys”, Thranduil mutisi katsellen taas arkkua, jonka kylmää pintaa hänen kätensä silitti. Kenties Bard oli yrittänyt kertoa jotain heidän tavattuaan edellisen – ja viimeisen – kerran Synkmetsässä.

”Minä alan olla vanha mies, Thranduil. En minä jaksa pitkään jatkuvaa matkustusta”, Bard huomautti, kun hänen oli aika lähteä takaisin Laaksoon. Elämä oli tosiaan jättänyt jälkensä Bardiin. Miehen hiukset olivat muuttuneet valkoisimmiksi kuin Thranduilin ja kasvoille ilmestynyt enemmän ryppyjä kuin Thranduilin kämmenistä oli erotettavissa viivoja. Silti sillä ei ollut väliä Thranduilille. Se yllätti jopa joskus hänet itsensä. Kansalaisten hiljainen paheksunta sen sijaan kasvoi Bardin vanhetessa. Kukaan ei ymmärtänyt mitä haltiakuningas mahtoi nähdä vanhassa ja ryppyisessä miehessä.

”Jää sitten”, Thranduil ehdotti.

”Et voi pyytää tuota”, Bard sanoi topakasti. ”Me sovimme, ettemme pyytäisi toisiamme valitsemaan kansamme tai itsemme välillä.”

”Mutta kuten sinä sanoit, olet vanha. Olet tehnyt osuutesi. Baid on kykenevä mies. Hän pystyy kyllä kantamaan kruunun painon harteillaan. Eikö ole sinun aikasi levätä?” Thranduil yritti ja sipaisi miehen harmaita hiuksia.

”Thranduil, sinä et vain pyydä minua valitsemaan itsesi ja Laakson välillä, pyydät minua valitsemaan itsesi ja lasteni välillä”, Bard huomautti.

Vasta silloin Thranduil tajusi sen. Hän oli jo unohtanut miltä tuntui rakastaa lastaan. Hän oli päästänyt Legolaksesta jo irti, sillä Legolaksen vuosikymmeniä kestänyt vihanpito häntä kohtaan oli ollut liikaa kestettäväksi. ”Anteeksi. En tajunnut”, Thranduil myönsi.

Bard näytti tajuavan, että Thranduilin ajatukset olivat Legolaksessa. ”Haltian elämä on pitkä. Hän tulee vielä takaisin.”

”Kenties”, Thranduil totesi miehen mieliksi, vaikka oli menettänyt uskonsa jo kauan sitten. Sitten Bard tuijotti häntä sellaisilla kosteilla ja tunteikkailla silmillä, jonka merkitystä Thranduil ei sillä hetkellä vielä ymmärtänyt, tarttuen hänen kasvoihinsa käsillään, joiden iho oli jo muuttunut ryppyiseksi ja pehmoiseksi.

”Älä unohda rakastaa. Älä, vaikka se sattuisi”, Bard kuiskasi kasvot muutaman sentin päästä Thranduilin omista ja suuteli haltiaa kaipaavasti, vaikka he eivät olleet vielä eronneet.


Thranduil saattoi seisoa siinä minuutteja tai tunteja, mutta viimein Baid, jonka olemassaolon hän oli ehtinyt jo unohtaa, selvitti kurkkuaan.

”Hautapaikka on valmis”, Baid sanoi. ”Haluatko avata arkun vielä ennen…”

Halusiko Thranduil nähdä rakkaansa valkoisena ja elottomana? Thranduil liu’utti pysähtyneen kätensä arkun päältä hitaasti pois niin, että sormet liukuivat arkun pintaa pitkin yksitellen pois, kunnes käsi tipahti löysänä takaisin vartalon viereen. ”En”, hän sanoi hiljaa ja sulki silmänsä. Bard eli hänen mielessään hymyilevänä ja elävänä.

Haltiakuningas ei itkenyt, kun laatikko laskettiin maahan. Hän ei itkenyt, kun ihmiset hieman epävarmasti esittivät hänelle osanottojaan hautajaisjuhlissa, sillä heidän suhdettaan ei ollut ikinä julkistettu, vaikka kaikki siitä tiesivät. Hän ei itkenyt, kun aurinko alkoi laskea ja oli aika lähteä. Baid lupasi hänelle, että hän saisi jäädä yöksi, jos haluaisi, mutta Thranduil ei halunnut. Hän halusi nopeasti pois, jotta voisi teeskennellä, ettei mikään ollut muuttunut.

Jättäessään laskevan auringon taakseen, Thranduil vilkaisi taaksensa puuperusteista kaupunkia, jonka hänen rakkaansa oli rakentanut tyhjästä. Järvikaupunki erosi Synkmetsän kammioista kuin valo ja pimeys, päivä ja yö. Aivan kuten Bard ja Thranduil. Silti hän oli oppinut rakastamaan jotain niin erilaista, kuin johon hän oli aikaisemmin elämässään tottunut. Kaupunki oli tullut hänelle melkein kuin toiseksi kodiksi vuosikymmenten varrella. Jossain syvällä katkeruus soimasi hänen tuntevaa puoltaan. Hän oli tiennyt, että tässä kävisi näin, mutta langennut silti. Nyt hänen oli maksettava muutaman vuosikymmenen onnesta vuosisatojen surulla ja kaipuulla.

Thranduil käänsi katseensa pois auringonvalossa kylpevästä kaupungista, jota hän ei näkisi enää koskaan ja ratsasti kohti Synkmetsän varjoja.

Ratsastaessaan Thranduil ei voinut estää viimeisen kahden päivän kokemuksien uudelleenelämistä. Hän ei ikinä unohtaisi sitä kauhun hetkeä, kun hän oli Synkmetsässä saanut käteensä kirjekuoren, jossa oli Laakson sinetti, mutta jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen nimensä jonkun muun kuin Bardin käsialalla. Hän ei unohtaisi sitä kauhun lamaannuttamista, kun hän oli lukenut kirjeen läpi. Hän ei unohtaisi sitä hätääntynyttä kiirettä, kun hän oli pompannut pystyyn ja huutanut vartijoilleen, että heidän oli valjastettava nopeimmat hevosensa ja lähdettävä viiden minuutin sisällä. Hän ei unohtaisi sitä kiihtymystä ja toiveita siitä, että kyseessä olisikin väärä hälytys, kun hän oli ratsastanut Laaksoon.

Hän ei unohtaisi sitä hetkeä, kun hän oli Järvikaupungissa hypännyt alas ratsunsa selästä ja syöksynyt linnaan sisälle, uskaltamatta katsoa yhdenkään vartijan tai palvelusneidon kasvoja. Hän ei unohtaisi sitä, miten hän ryntäsi kenenkään estelemättä kuninkaan makuuhuoneeseen ja kohtasi tyhjän, vasta sijatun sängyn.

Hän ei unohtaisi hitaita askelia, jotka kävelivät hänen vierelleen eikä hän unohtaisi juuri isänsä menettäneen miehen murtunutta ääntä osanottoa lausuessa.

Hän ei unohtaisi niitä hetkiä edes omalla kuolinvuoteellaan.

Päästyään viimein omaan makuuhuoneensa Thranduil tunsi olonsa lopun uupuneeksi, vaikka hän tiesi, ettei hän saisi unta. Huoneen hämärässä kynttilänvalossa hän erotti lattialla kirjeen, joka oli pudonnut hänen käsistään hänen luettuaan sen. Thranduil poimi kirjeen lattialta ja tuijotti sitä pitkän aikaa. Hän ei koskaan tulisi näkemään Bardia enää. Kummassakaan heidän valtakunnistaan kansalaiset eivät olleet suhtautuneet innolla heidän suhteeseensa. Sitä oltiin kohteliaasti siedetty, mutta kohtelias ystävyys tuskin näkyisi enää jälkeenpäin tanssiaiskutsuin tai syntymäpäiväonnitteluin. Se kirje, jota Thranduil nyt piteli kädessään, sisälsi viimeiset sanat, jotka mitenkään liittyivät Bardiin. Sitten hänet unohdettaisiin, aivan niin kuin haltiat olivat unohtaneet Thranduilin vaimon ja ihmiset Bardin vaimon.

Thranduil ei ollut itkenyt, kun hänen vaimonsa oli kuollut. Hän ei ollut itkenyt, kun Legolas oli lähtenyt. Hän oli kovettanut sydämensä kestääkseen. Hän oli katkeroitunut kylmäksi ja tunteettomaksi kiveksi, jossa Bard oli silti nähnyt jotain rakastamisen arvoista. Bard oli onnistunut naputtamaan auki kivettyneen pinnan niin, että oli onnistunut näyttämään tunteille valoa. Nyt kivikerros oli taas muotoutumassa takaisin.

”Älä unohda rakastaa. Älä, vaikka se sattuisi.”

Thranduil valui istumaan lattialle puristaen kirjettä tiukasti rintaansa vasten ja antoi kyyneliensä virrata.
« Viimeksi muokattu: 04.10.2019 17:45:16 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction