Kirjoittaja Aihe: Säröillä | K-11, angst  (Luettu 628 kertaa)

Westy

  • Luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 427
  • What's the meaning of Stonehedge?
    • Tumblr
Säröillä | K-11, angst
« : 24.09.2019 21:02:55 »
Author: Westy & Amalia
Beta: Amalia & Westy
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Lopun sanat kuuluu tekijöilleen, ei meille
Varoitukset: Angstailua, väkivallan ja narsismin käsittely
Amalian A/N: Pitihän tähän haasteeseen osallistua!
Westyn A/N: Haaste on siis tämä! Sanana narsismi.



Miksi?

Kysymys ponnahti päähäni kuten aina ennenkin, ja kuten jokaisella edelliselläkin kerralla, vastasin siihen kyynisesti mielessäni: Siksi, koska minulla ei ole muita. Katsoin itseäni peilistä, inhoten ja alastomana. Hän oli jättänyt rumat merkkinsä ympäri haurasta kehoani. Tunsin itsevihan ryöppyävän yli äyräiden ja täyttävän keuhkoni mustallaan. Pimeys saapui niin vaivihkaa ihmisen sydämeen. Nielaisin, tunsin väsymyksen valtaavan aivoni, enkä saanut katsettani pois siitä mustelmasta, joka valtasi suurimman osan kyljestäni. Piirsin sormella mannerlaattoja sen ääriviivoja pitkin ja irvistin - miten jokin pystyi samaan aikaan näyttämään niin kauniilta mutta silti pitää takanaan niin hirveää historiaa? Pudistin päätäni, pyyhkäisin pois poskipäälleni karkaavan kyyneleen ja vedin nopeasti bokserit jalkaan, peittämään takareiden rumat vanhat arvet, ennen kuin hän huomaisi niitä. Jos hän näkisi ne, olisin suuressa pulassa.

Pakenin parvekkeelle sytyttämään päivän liian monennen tupakan tärisevin käsin, ennen kuin hän palaisi kotiin. Minun olisi pitänyt kastella jo kesän aikana parvekkeen kukkasia, mutta ne olivat lakastuneet kahdessa viikossa, sillä olin unohtanut koko jutun. Pääni täytti vain hänen kasvonsa, vartalonsa… ja kämmenensä. Imin voimakkaammin tupakkaani ja nojasin käsivarteen, kun katselin ulkona kuolevaa luontoa ja yritin olla ajattelematta hänen käsiään, minun kaulallani. Ensilumi ei ollut vielä putoillut maahan, mutta lähipäivinä senkin olisi pitänyt tapahtua - ennen kuin se sulisi pois ja jättäisi kaiken taas rumanruskeaksi ja asfaltinmustaksi. Pyörittelin tupakkaa sormissani ja suljin silmäni, antaen nikotiinin valua keuhkoihin. Tunsin hyvänolon tunteen leviävän sormenpäästä varpaanpäähän ja huokaisin syvään. Syysilma oli kirpeä ja tuntui joka solussa. Nielaisin, hän inhosi pahaa tapaani. En koskaan tupakoinut hänen ollessa kotona, en halunnut kipeää muistutusta röökin haitoista kasvoihini hänen kämmeneltään. Nytkin katselin parvekkeelta alas hermostuneena etsien tuttua sinimustaa sateenvarjoa koko ajan katseellani. Savu nousi ilmaan ja tuuli puhalsi sen harmauden rikki.

Tumppasin tupakan välinpitämättömästi ranteeseeni ja nakkasin natsan alas parvekkeelta. En olisi halunnut roskata, mutta vielä vähemmän halusin jäädä kiinni polttamisesta. Jäin vielä hetkeksi nojailemaan kaiteeseen, mutta lähdin sisälle, kun kylmä alkoi pistellä paljaissa varpaissa. Hän tulisi pian kotiin, kertoisi työpäivästään; siitä kuinka hänellä oli ollut jälleen toimiston parhaat ideat, kuinka väärin oli ettei niitä kaikkia toteutettu. Kuinka pomo oli selvästi pitänyt häntä parempana kuin kaikkia työkavereita, ja kuinka hän varmasti saisi kohta sen tavoittelemansa ylennyksen. Pyyhkäisin rohtuneita huuliani ja vajosin sohvan pohjalle. Huulirasvakin oli loppunut viikkoja sitten, mutten jaksanut käydä edes lähimmässä K-marketissa hakemassa lisää Labelloa, saatika sitten sitä suosikkirasvaani paikalliselta Sokoselta keskustasta. Hautauduin tyynyjen keskelle, suljin silmäni ja haukottelin. Olin niin väsynyt siitä kaikesta, että teki mieli vain itkeä - mutta minulta ei riittänyt enää kyyneltäkään itkettäväksi. Oli oltava vahva. Olin vihainen itselleni, etten uskaltanut lähteä, jättää häntä, alkaa elää omaa elämääni.

Ovi kolahti, pomppasin istumaan ja pyyhin unen pois silmistäni. Kuulin kun hän otti kenkiään pois, ne olivat varmaan taas mutaiset ja hän puhdistaisi niitä täydelliseksi iltapalan jälkeen, kuten omatuntoaan sen jälkeen kun hän lakaisee minut maton alle. Nousin seisomaan, kävelin eteiseen kuin kuollut.
”Oliko hyvä päivä töissä?”
”Sain ylennyksen!”
”Hyvä.”
Hän käveli luokseni ja suikkasi suukon poskelle nopeasti. En katsonut häntä silmiin kertaakaan koko tänä aikana.
”Oot söpönä tänään”, hän sanoi, hymyilin vaikken halunnut. Pieni toivon liekki sydämeni sisällä paloi kirkkaana eikä ottanut sammuakseen - toivo siitä, että kaikki päättyisi parhain päin. Hän halasi ja tunsin tutun lämmön, jota yritin vastustaa väkisin. Hänen tuoksunsa oli melkeinpä turvallinen ja muistutti minua suhteemme alkuajoista. Tunsin sormet hiuksissani, ne kiersivät pyörteitä päänahkaani hellävaroen. Suljin silmäni ja polveni melkein löivät loukkua sormien hieroessa päätäni. Mutta yhtä nopeasti hetki oli ohi, ja minut veti syleilyynsä tuttu kylmyys. Hän oli kävellyt olohuoneeseen, jättäen minut säröilemään yksin eteiseen. Ehkä vielä jokin päivä olisin se, jota hän rakastaa eniten.

Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään
Mut viedään sinne missä ei ees tarvitse nimeään
Olisitko hyvä mulle jos mä oisin mukavampi
Juoksen lenkin
Käytän koiran
Sä tuut kohta
Mä teen ruokaa
« Viimeksi muokattu: 24.09.2019 21:05:10 kirjoittanut Westy »

Amalia

  • Magnustiorava
  • ***
  • Viestejä: 564
  • Slytherin
Vs: Säröillä | K-11, angst
« Vastaus #1 : 24.09.2019 21:09:54 »
Toinen author ilmoitusten toivossa täällä hei!!

(Oon aika ylpee tästä actually)
ava & bannu by Westy ♥

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 367
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Säröillä | K-11, angst
« Vastaus #2 : 09.10.2019 01:43:15 »
Minä en yleensä lue tämäntyyppisiä tekstejä, mutta nyt oli pakko tulla jättämään kommenttia. Jo siksikin, että olen kertakaikkiaan ihmeissäni, miksei näin hienoa tekstiä kukaan ole kommentoinut.

Todellakin tämä teksti tavoitti tuon narsistin koukussa olevan ihmisen mielenliikkeet täysin. Jopa niin tehokkaasti, että tuli ihan paha olo. Se ei missään nimessä ole kirjoittajien syytä, vaan lähinnä siksi, että tämä teksti liippaa omaa elämääni liiankin läheltä.

Kiitos kuitenkin.


zilah