Kirjoittaja Aihe: Jäätynyt metsä ja sydän S (H/D) songfic  (Luettu 778 kertaa)

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 600
Jäätynyt metsä ja sydän S (H/D) songfic
« : 20.09.2019 21:28:38 »
Nimi: Jäätynyt metsä ja sydän
Hahmot: Harry/Draco
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, angst, songfic
Vastuuvapaus: Henkilöhahmot ja Tylypahka kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä en tee rahaa leikitellessäni hänen keksimiensä iki-ihanien hahmojen kustannuksella.
Yhteenveto: Pimeän lordi on kukistunut, mutta se ei olekaan voitto. Songfic Kotiteollisuuden kappaleeseen ”Satu Peikoista”
Kirjoittajalta: En erityisemmin kuuntele Kotiteollisuutta tai hevibändejä yleensäkään, mutta monilta bändeiltä olen löytänyt sydämeen porautuvan suosikkini, joista tämä kappale on yksi. Pidän erityisesti pianointrosta sanoituksen lisäksi. Tämä fikki osallistuu haasteeseen Harry/Draco-Kaikkien aikojen paritus#2.


~Jäätynyt metsä ja sydän~

Kuka olisi arvannut, että Pimeän lordin kukistumisen hetkellä peittyisi maa pimeyteen, kuuraan ja jäähän. Lämpötila laski nopeasti pakkasen puolelle. Se levisi ennennäkemättömän nopeaa vauhtia jäädyttäen keväiseen kukoistukseen vasta heränneen metsän ja maasta nousseet hennot kukat alleen.    Pimeän lordin tuhoutuminen vapautti olennon sisälleen kätkemän roudan ja talven pakkasineen ja pitkine pimeine öineen. Se oli Pimeän lordin oma musta sydän, jossa ei asunut valoa eikä lämpöä. Se sydän oli nyt iäksi rikki revitty ja levitetty maanpiiriin ilman kahleita.

Taistelukentällä makasi joukko jäätyneitä sotureita, joiden sydämet pimeys ja jää olivat saavuttaneet liian nopeasti. He olivat niitä, jotka olivat jakaneet sydämensä Pimeän lordin kanssa. Jotkut juoksivat vielä pakoon, mutta ääntäkään ei kuulunut pakkasen kangistaessa avunhuudot kurkkuun. Ainoastaan muutamat lämminsydämiset huolehtivat toisistaan auttaen ja tukien. Pimeys kätkisi kohta sotatantereen alleen ja kaikki jotka sinne jäivät makaamaan, saisivat lumihunnun paljaille haudoilleen.

Maassa makasi takkutukkainen nuorukainen, joka hengitti raskaasti. Kylmä kangisti jo hänen jäseniään kiinni maahan ja hengitys salpasi hänen kurkkuaan. Hänen kurkkuunsa koski ja hän tunsi kuinka pimeys kiersi käsivartensa hänen ympärilleen – ei, se ei ollutkaan pimeys. Pimeys ei voisi tuntua näin lämpimältä ja huolehtivalta. Takkutukka tunsi kuuman kyyneleen putoavan kasvoilleen, mutta se ei ollut hänen omansa. Hän räpäytti silmänsä auki ja yritti nähdä. Hänen sydämensä tuntui niin raskaalta. Saattaisiko hän enää nousta tästä.

Hänet nostettiin viimeisillä voimilla ylös ja hän kuuli pelokkaan äänen sanovan hänelle rohkaisevia ja rauhoittavia sanoja. Hänen hartioilleen laskettiin paksu villaviitta. Hän tunnisti tuon nuorukaisen, joka katsoi häneen surullisin ja pelokkain silmin. Takkutukka vapisi ja huomasi, että vaalea pelokas nuorukainen vapisi myös ja kaatui polvilleen kaikkensa antaneena. Kylmyys söi rohkeuden ja ilon. Se tunne oli jostain kovin tuttu, mutta hän ei saanut muistinsa otetta siitä miksi niin oli. Hän nosti vaalean nuorukaisen seisomaan ja veti hänet villaviitan alle kiinni itseensä. He mahtuisivat sen suojaan molemmat.

Se metsä, jonka halki he nyt lähtivät kulkemaan, oli kielletty ja tuntematon. Heidän oli pakko paeta, pakko yrittää päästä pimeän ja jään vallan ulkopuolelle, missä ikinä sen raja päättyisi. Vielä hetken sykki lämmin sydän ja kylmä käsi puristi toisen kylmää kättä pimeän ympäröidessä heitä kaikkialta. Ainoastaan toisen vartalosta huokuva lämpö saattoi pitää heidät vielä hetken ajan lämpimänä ja pitää ikiroudan kalman kourat poissa, mutta kuinka pitkään he jaksaisivat. Taistelu oli vienyt voimia ja pimeys söi sitä koko ajan lisää.

***

Takkutukkainen nuorukainen käsittää vain sen, että pakkanen on vienyt tunnon hänen jaloistaan. Hän puristaa itseään tiukemmin vaaleaa vasten, joka horjahtelee väsymyksestä ja heikkoudesta. He eivät voisi pysähtyä, sillä se koituisi heidän kuolemakseen. Heidän edessään avautuu ainoastaan loputon metsä ja viimein särkyy lämmin sydän. Vaalea nuorukainen horjahtaa, kaatuu ja vuodattaa kyyneleensä takkutukan paidalle tämän pitäessä häntä lujasti itseään vasten. Silloin takkutukkainen käsittää kuinka kaunis tuo toinen onkaan, kuin kevään kaunein kukka vuodattaessaan kaiken rakkautensa ja surunsa viimeisillä voimillaan siihen, että he voisivat päästä turvaan.

Toisiinsa kietoutuneina
he kulkevat metsän halki
heille tuntemattoman,
pienille loputtoman

Rukka-Peikko Takkutukka
ja Heikko-Peikko Pelokas
molemmat niin urheina ovat
toistensa tukena

Mitä puiden takana heitä odottikaan?
Niin kaunis kukka, jota ei osaa sanoin kuvailla
sen tahtoi itselleen Rukka, pikku takkutukka

Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa

Halki jäätyneen maan
he kulkevat käsikkäin,
katsomatta toisiaan,
sanomatta sanaakaan

Jään pinnasta peilasivat
uurtuneita kasvojaan,
silmät niin vettyneet ovat
isäntiinsä pettyneet

Se kukka kuoli ja Takkutukan kyyneliin
hukkui Heikko-Peikko
Niin se vain menee, ei aina käykään niin,
kuten toivoi Rukka, pikku takkutukka

Sormet vieraat soittavat
tätä soitinta
kuoleman sormet,
kylmät ja kankeat

Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää
Kun hukun itkuuni
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään
« Viimeksi muokattu: 12.11.2019 17:16:45 kirjoittanut Fairy tale »