Kirjoittaja Aihe: Toisenlaisia kosketuksia (S • Reaktioyhtälöitä-spin-off hurt/comfortilla, Samuli/Juuso • shotti)  (Luettu 2886 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 764
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S

FinFanFun1000 sanalla 103. marsu
Fluffy10 #3 sanalla auttaa
Originaali10 #4 sanalla nenä
Sana/kuva/lause10 lauseella ihmisyyttä on antaa tai tehdä jotakin toisen hyväksi

Tämä shotti on osa Varauksia ja purkauksia -sarjaa, jonka päähenkilöinä seikkailevat teekkarinuorukaiset Juuso ja Samuli, ja tämä sijoittuu tarkalleen Reaktioyhtälöiden 66. osan (K-11) – eli tällä hetkellä uusimman osan – jälkeen. Kyseessä on siis eräänlainen spin-off päätarinasta. Päätin julkaista tämän erillään Yhtälöistä, koska tämä on poikkeuksellisesti Samulin näkökulmasta ja reippaasti raapaletta pidempi.

Tämä shotti on omistettu Ronenille, joka haikaili Samuuso-fluffin perään, ja jolta Sana/kuva/lause10-haasteen inspislause on peräisin. :-* Tämän fluffisempaa näistä hahmoista ei vain tällä hetkellä saa irti, kääk!




He heräsivät aikaisin aamulla miltei pahimpaan mahdolliseen eli sankkaan lumimyräkkään. Öinen pakkanen oli lauhtunut, mutta Juuson asunnon ikkunoista ei näkynyt mitään muuta kuin valkoista tuprua, jonka taustalla sinersi vielä aamuhämärä. Samulin oli pakko yhtyä Juuson järkeilyyn ja todeta, ettei avaimia olisi mitään mieltä etsiskellä jorpakosta, jos ei näkisi omaa nenäänsä pidemmälle. Saattoi olla, ettei niitä olisi mitään mieltä etsiä sään seljettyäkään. Todennäköisesti Samuli joutuisi pulittamaan ovenavauspalvelun ja keksimään Noelille jonkin meriselityksen siitä, miksi heidän lukkonsa jouduttaisiin vaihtamaan, kun yksi avain oli kateissa. Ajatuskin melkein alkoi särkeä Samulin päätä, samoin kuin epävarmuus siitä, miten hänen puhelimensa ja silmälasiensa kävisi. Sinä aamuna kaikki oli vaikeaa ja sekavaa, pelottavaakin.

Lainahammasharjalla hampaita harjatessaan Samuli tuijotti peilikaapista heijastuvaa kuvajaistaan. Hän ei nähnyt tarkasti ilman laseja, mutta näkemänsä perusteella hän tiesi näyttävänsä kauhealta. Puoli naamaa oli turvoksissa ja ruhjeilla, ja irvokkaimmalta näytti nenä ympäryksineen. Kasvojen muu iho oli luonnottoman kalpeaa punertavanpurppuraisten ruhjeiden rinnalla. Silmien alla väijyivät synkät varjot, vaikka hän oli kuin olikin lopulta saanut unen päästä kiinni.

Samuli sulki silmänsä ja huuhteli kasvonsa. Rikkinäistä ihoa kirveli, kun vesivanat mutkittelivat ruhjeiden labyrintissa. Kumara asento vihlaisi sijoiltaan mennyttä olkapäätä. Koko vartalo oli muutenkin hellänä, ja hän käveli kuin satavuotias reumaatikko. Edellisiltana suihkussa hän oli huomannut tuoreita, vasta kehittyviä mustelmia siellä täällä kuin käyntikortteja.

Jori oli jättänyt jälkensä, jälleen kerran.

Samuli lysähti vessanpöntölle kuivaamaan kasvojaan. Hän upotti ne pehmeään froteepyyhkeeseen. Juoksevan veden vieno hyväily ja pyyhkeen lempeä halaus olivat jotain niin erilaista verrattuna siihen, minkä kourissa Samuli oli edellisiltana kamppaillut. Hän pusersi pyyhettä tiukemmin kasvojaan vasten, kun välähdykset seurasivat toisiaan. Hän muisti – ei pelkästään muistanut, vaan tunsi – Jorin sormien päättäväisen otteen olkavarsissaan, Jorin varsikengän terävän potkun oikeassa pakarassaan, Jorin kuuman ja kiivaan hengityksen kaulallaan. Ensin Samuli oli pyrkinyt pakoon, ja sitten hän oli vain sykertynyt maahan ja toivonut, että se olisi loppunut, eikä se ollut loppunut. Se oli jatkunut ja jatkunut ja jatkunut. Jossain vaiheessa Samuli oli menettänyt tajuntansa tai ehkä lamaantunut kivusta tiedottomuuteen, ja hän oli havahtunut vasta, kun Jori oli soittanut hänen puhelimellaan Juusolle.

Joskus aamuyöllä Samuli oli nähnyt unta, jossa Jori oli jatkanut osoittamatta merkkiäkään lopettamisesta, kunnes Samuli oli herännyt henkeään haukkoen ja joka paikka kivusta kouristaen. Siinä vessanpöntöllä kyhjöttäessään hän ajatteli ohimennen, kestäisikö sitä montakin yötä. Ehkä Jorilla oli ikuinen ote hänestä.

Samuli laski pyyhkeen kasvoiltaan ja nosti tilalle lainahupparinsa pehmeän hihan. Hän nuuhkaisi sitä syvään aivan kuin olisi voinut tallettaa sen tuoksun hajuhermoihinsa. Se tuoksui samalta kuin Juuson vuodevaatteet, samalta kuin koko asunto, samalta kuin Juuso. Se ei ollut minkään kemikaalin keinotekoista katkua, vaan se oli toisen ihmisen ominaistuoksu, levollinen ja turvallinen. Se ympäröi Samulin, ja kerrankin hänestä tuntui hyvältä, että jokin ympäröi hänet. Kerrankin se jokin oli jotain muuta kuin vaativaa omistushalua.

”Syötkö sä, jos mä keitän kaurapuuroa aamupalaksi?” kuului Juuson huikkaus kattiloiden kolinan säestelemänä.

Samuli palasi aikaan ja paikkaan ja hymyili hihaansa. ”Kelpaa mulle”, hän sanoi takaisin.

Samulin hymy kuitenkin hiipui saman tien, kun hän ymmärsi, miten typerä hän oli nuuhkiessaan Juuson vaatteita. Häntä hävetti jo valmiiksi niin, että sisuksissa kuohui. Häntä hävetti se, että hänet oli piesty; se, että hän oli ollut liian heiveröinen päästäkseen pakoon; se, että hän pystyi perustelemaan itselleen, miksi hän oli ansainnut sen kaiken. Häntä hävetti se, että Juuso oli nähnyt hänet haavoittuvimmillaan ja saanut hänet riippakivekseen. Häntä hävetti aamuöinen tunnepurkauksensa. Häntä hävetti jopa se, miten hänestä tuntui kaiken aikaa enemmän ja enemmän siltä, että migreenikohtaus oli tuloillaan. Miksi hänen piti olla niin helvetin heikko ja hankala?

Samuli ponkaisi jaloilleen niin äkkinäisin liikkein, että kipusignaalit sinkoilivat pitkin herkistynyttä vartaloa.

x

He söivät vaitonaisina. Samulilla ei oikeastaan ollut ruokahalua, vaikka maitoon keitetty kaurapuuro pakastemansikoiden kanssa olikin herkullista. Hänen kätensä ja suunsa toimivat automaattisina kiinnittämättä huomiota siihen, mitä tekivät, ja hänen ajatuksensa askartelivat tulevassa. Samulista tuntui, että Juusokin mietti, mikä olisi seuraava askel, vaikkei tämä mitään ääneen sanonutkaan. Kehonkielestä saattoi päätellä paljon.

Lumimyräkkä ikkunoiden takana oli armollinen. Se antoi heille aikaa. Jos ensimmäinen projekti olisi aarteenetsintä lumikinoksissa, heidän täytyisi joka tapauksessa odottaa pyryn laantumista. Samuli ei edes tiennyt, olisivatko he siinä vaiheessa enää he. Juuso oli auttanut häntä niin paljon, liikaa. Ei Juusolla olisi mitään velvollisuutta luotsata häntä enää. Osa Samulista toivoikin, että heidän tiensä erkanisivat ennen kuin Juuso ennättäisi todistaa uusia säröjä säpäleissä. Toinen osa taas halusi pitää kynsin hampain kiinni siitä turvallisuuden tunteesta, jolla Juuson läsnäolo hänet ympäröi.

Kaikki oli sekavaa.

Kun Juuso alkoi korjata astioita, Samuli yritti tarjota apua, mutta Juuso vain hymyili ja huitaisi kädellään. Hetken Samuli istui ja tunsi itsensä käyttökelvottomaksi, mutta kun Juuso oli kääntänyt hänelle selkänsä ja keskittynyt tiskeihin, Samuli päätti hyödyntää tilaisuuden ja punnertaa seisomaan kaikessa rauhassa. Se oli vaivalloista. Hänen lihaksensa olivat kauttaaltaan niin hellät, että pelkkä oleminen sattui, asennonvaihdoista puhumattakaan. Samuli oli saanut päivystyksestä särkylääkettä mukaansa, mutta ei sekään ihmeitä tehnyt.

Uudelleen istuutuminen ei tuntunut fiksulta vaihtoehdolta, kun nouseminen oli ollut työn ja tuskan takana, joten Samuli seisahtui marsujen häkin eteen katselemaan otusten puuhia. Ne lekottelivat parhaillaan kukkakankaisessa riippumatossa, johon ne mahtuivat juuri sopivasti kaksistaan. Mustavalkoinen ja pidempikarvainen – Fotoni, Samuli muisteli – mutusti samalla heinänkortta, jonka se oli ilmeisesti kurkottanut heinätelineestä. Samulin katsellessa vanhempi Kvantti selvästikin häiriintyi siitä, että kaverin herkku heilui nenän edessä, ja niinpä se nappasi korren toisen pään suuhunsa. Kaverukset mutustivat korren yksissä tuumin loppuun, ja se sytytti spontaanin hymyn Samulin huulille. Marsujen rentoa lauantailekottelua seuratessaan Samuli ei voinut olla miettimättä, millaista se olisi: maata kaverin kanssa riippumatossa ja vain olla, ainoana välittömänä murheenaan nenää kutitteleva heinänkorsi.

”Niiden lempihupia”, Juuso totesi.

Samuli hätkähti. Hän ei ollut huomannut Juuson seisahtuneen taakseen. Juuso hymyili ensin marsuille ja sitten Samulille. Samulin vatsanpohjassa kutitti.

”Haluaisitko sä Kvantin syliin?” Juuso kysyi seuraavaksi.

”Syliin…? En kai mä osaisi, ja jos ne häiriintyy –”

Juuso pudisti päätään edelleen hymyillen ja avasi muitta mutkitta häkin kattoluukun. Se sai marsut kuikuilemaan uteliaina ylöspäin. Jompikumpi niistä kiljahti, mutta äännähdys ei kuulostanut pelästyneeltä vaan pikemminkin innostuneelta, ja kun Juuso laski kätensä häkkiin, Kvantti kömpi alas riippumatosta ja jatkoi nuuskimaan Juuson sormia. Juuso rapsutti sitä korvan takaa ja nosti sen sitten syliinsä kaksin käsin, tottunein elkein. Hän painoi kattoluukun kiinni, ja Fotoni jäi tyytyväisenä valtaamaan koko riippumaton.

Juuso nyökkäsi sohvaa kohti, ja Samuli seurasi häntä hämillisenä. He istuivat, Juuso Kvanttia varoen ja Samuli kivusta kankeana Juuson oikealle puolelle, ja ennen kuin Samuli ehti esittää vastalauseita, Juuso oli jo laskenut Kvantin hänen syliinsä.

Hetkeksi Samuli jähmettyi, ja niin jähmettyi Kvanttikin. He tunnustelivat toisiaan, Samuli Kvantin lämmintä ja eloisaa painoa ja Kvantti kenties Samulin reisien kaaria. Samulista tuntui merkilliseltä pitää sylissään jotain niin elollista ja lämmintä, jotain millä oli oma tahto. Hänellä ei ollut koskaan ollut lemmikkiä, eikä kukaan sukulainen tai kaverikaan ollut koskaan omistanut ainakaan mitään sylissä pidettävää. Samuli ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa.

Kvantti ei ollut mikään kevyt kaveri. Se oli suuri ja roteva ja paljon painavampi kuin Samuli olisi marsusta uskonut. Vaaleanruskean karvan peittämät kyljet kohoilivat jyrsijän kiivaan hengityksen tahdissa. Hennot viikset väpättivät ja tummat silmät kiiluivat, kun marsu pälyili ympärilleen. Se otti muutaman askeleen pienillä mutta jäntevillä jaloillaan, ja se tuuppasi Samulin rannetta uteliaana nenällään. Ehkä se haistoi Juuson ominaishajun hupparista.

”Sitä voi silittää”, Juuso sanoi. ”Se tykkää siitä. Fotoni ei ole samalla tavalla ihmiskontaktin perään, mutta Kvantista tuli ihan sylimarsu silloin, kun sen veli kuoli ja se joutui olemaan jonkin aikaa yksin.”

Juuso ojensi kätensä, mutta hän sulkikin sen Samulin terveen käden ympärille ja vei sen Kvantin kyljelle. Samulin sydän hakkasi yhtäkkiä lujempaa. Juuson käsi oli lämmin ja vakaa hänen kämmenselkänsä puolella, ja Kvantin tuuhea turkki taipui vasten hänen kämmentään ja upposi hänen sormiensa väleihin. Juuso veti kätensä pois ja jätti Samulin omilleen, mutta jotenkin Samuli osasi jäädä siihen. Ensin hän vain piteli kättään siinä, mutta sitten hän alkoi liikutella sormiaan ja silitellä Kvanttia, ensin kyljestä ja sitten selkäpuolelta. Jostain syvältä Kvantin rintakehästä alkoi kantautua tyytyväistä pulputusta, niin että sen saattoi melkein tuntea. Kvantti pyörähti parempaan asentoon, hamuili nenänpäällään Samulin sormia ja jäi sitten aloilleen pulputtamaan.

Oli kuin pienen eläimen lämpö ja pehmeys olisivat yhtäkkiä välittyneet Samulin sormenpäistä aina käsivarteen ja keskivartaloon asti. Sydänalassa lämmitteli vähän samalla tavalla kuin aina silloin, kun Samuli näki Juuson hymyilevän hyväntuulista ja rentoa hymyään.

Samuli hädin tuskin huomasi Juuson nousevan, mutta kun tämä palasi takaisin kurkkuviipaleen ja salaatinlehden kanssa, hänen huomionsa herpaantui marsusta.

”Ne saa yleensä viikonloppuisin jotain spesiaalia”, Juuso selitti ja tarjosi Kvantille salaatinlehteä, jota se alkoi heti mussuttaa. ”Fotoni on vähän valikoiva, mutta tälle vanhalle herralle maistuu ihan perussalaattikin.”

Salaatinlehti katosi parempiin suihin alta aikayksikön. Sen syötyään Kvantti alkoi kuikuilla kaula pitkänä kohti Juuson toisessa kädessä olevaa kurkkua. Juuso ojensi viipaleen Samulille, ja Samuli syötti sen Kvantille, jonka pikkuinen vatsa ei osoittanut minkäänlaisia täyttymisen merkkejä. Viipaleen kadottua Kvantti pälyili ympärilleen hämmentyneen näköisenä, aivan kuin ruoan loppumista kummastellen. Samulia hymyilytti – miten ilmeikäs ja eleikäs eläin saattoikin olla?

Samuli jatkoi Kvantin silittämistä. Se rauhoittui aloilleen ja pulpahti jälleen muutaman kerran.

”Usein jos mulla on mieli maassa, mä otan Kvantin syliin rapsuteltavaksi”, Juuso sanoi. ”Se on lähes takuuvarma piristymiskeino. Sille on kiva jutella, kun se juttelee takaisin.” Juuso naurahti ja rapsutti marsua niskantaitteesta.

Juuson sanat havahduttivat Samulin tajuamaan, ettei hän ollut hetkeen ajatellut mitään. Ei mennyttä, ei tulevaa. Jori, kadonnut omaisuus ja pirstoutuneet silmälasit siinsivät jossakin kaukana, ikkunan toisella puolen sankan lumimyräkän takana. Jorin sormien puristus olkavarsista oli hellittänyt. Kipu ei lävistänytkään kaikkea. Migreenkohtausta tyypillisesti edeltävä tokkurainen olokin oli hetkeksi väistynyt.

”Se tykkää susta”, Juuso totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Samuli naurahti, ja hetken oli taas hiljaista.

”Niin kuin mäkin”, Juuso jatkoi hiljaa, hädin tuskin kuuluvasti, ja vei kätensä Samulin reidensyrjälle.

Samuli häkeltyi äkillisestä kosketuksesta. Hän tunsi jähmettyvänsä – ei siksi, että se olisi ollut epämiellyttävää, vaan siksi, ettei hän ollut osannut odottaa sitä –, ja heti seuraavaksi hän tunsikin Juuson vetäisevän kätensä pois. Juuso käänsi katseensa toiseen suuntaan kuin häpeissään ja mutisi nopean anteeksipyynnön, ja yhtäkkiä Samulikin oli häpeissään.

Se oli Samulin vika. Oli Samulin syytä, jos Juuso häpesi sellaista. Samuli oli aivan itse saanut sen aikaan välttelyllään ja väistelyllään, vaikkei hän kaikkein yksinäisimpinä ja ahdistuneimpina hetkinään olisi mitään muuta halunnut kuin ottaa Juusoa kädestä.

Kvantti kiemursi Samulin sylissä etsien joko lisää herkkuja tai silityksiä tai molempia. Juuso raapi niskaansa, risti jalkansa ja tuijotti edelleen vastakkaiseen suuntaan, jonnekin lumenvalkoiseen ikkunaan. Samulin sydän tempoili, temppuili.

Lopulta Samuli hivutti vasemman kätensä heidän väliinsä sohvalle ja siitä Juuson oikealle kädelle. Hän puristi kevyesti ja toivoi, ettei Juuso huomaisi hänen kätensä hienoista tärinää tai yhtäkkistä hikisyyttä. Hän sulki silmänsä ja nielaisi.

Kun hän uskalsi taas katsoa, hän näki silmäkulmastaan Juuson hymyilevän ikkunalle.
« Viimeksi muokattu: 24.10.2020 16:08:50 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Melodie

  • ***
  • Viestejä: 1 355
  • Banneri @ Crysted
Voi Samuli! Aina niin kireänä. Onneksi kuitenkin Juuso ja Kvantti pehmittivät häntä ja hän uskaltautui kosketukseen! Tästä tuli vähän toiveikas olo. Toivottavasti Samuli pian ymmärtää, että Juuso auttaa häntä koska haluaa, ei mistään oudosta velvollisuudesta.

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 808
Voi olipa mukavaa lukea enemmän Samulin ajatuksia.  :)
Ja tämä nyt oli niin fluffy, mitä tuossa tilanteessa voi olla, kun on juuri saanut selkäänsä ja joka paikkaan sattuu. Juuso lähestyi mitä parhaalla tekniikalla, eli käyttäen lemmikkimarsuaan, sillä eläimet ovat lähestyttäviä ja erittäin terapeuttisia. Kuinka juuri eilen tulinkaan ensin lekeneeksi avautusmistopikin surullista lemmikkikeskustelua ja muistelin omaa marsuani, joka aikanaan kuoli juuri syksyllä. Voin edelleen kuulla marsun kimeän vinkaisun, juuri sen innostuneen, kun sille annetaan huomiota.  ;)

Lumipyry, joka antoi aikalisän. Se kadonnut avain taitaa jäädä sinne minne se heitettiin.
Voi Samulia ja hänen ajatuksenjuoksuaan. Kokee itsensä niin negatiivisesti. Onneksi hän rohkeni viestittää Juusolle sillä pienellä kosketuksella, ettei nyt ole haluja juosta karkuun. Ja mitä kaikkea sen olikin tarkoitus viestittää, kiitosta ja kaipausta ainakin.


Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 240
Minä en ole piiiitkään aikaan seurannut Reaktioyhtälöitä, mutta pitää näemmä palata piakkoin sen pariin vähän pientä sydäntäni särkemään. Tämä shotti oli ihana kaikista ikävistä taustavivahteistaan (ja ei niin taustavivahteista) huolimatta! Marsut on elämäni rakkaus ♥ Ne tekevät kyllä kaikesta aina himpun verran parempaa, vaikka muu elämä olisikin ihan ei-kiva! Kiitos tästä suloisesta kipuisuudesta ^-^

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 201
Olipa mukavaa, että kirjoitit Samulin näkökulmasta. Kuten Fairy tale osuvasti jo totesikin, tämä oli niin pörröinen kun tässä tilanteessa oli mahdollista.

Eläimellä on kyllä ihmeellinen vaikutus ihmisen mieleen. Tuollainen silittely ja koskettelu saa kyllä ajatukset rauhoittumaan ja mielen lepäämään, ei ihme että vaikkapa koiria käytetään niin paljon terapiatarkoituksessa :) Hienosti olit tuonut tämän asian esille tässä ja Samuli sai pienen hengähdystauon kaiken kamalan keskellä.

Näiden tyyppien tarina on imaissut minut mukaansa ja toivonkin kovasti, että jatkat pian Reaktioyhtälöitä. Tämä Jori-mysteeri kiinnostaa kovasti ja ihanaa oli myös huomata pientä lähentymistä Samulin ja Juuson välillä. Tuo viimeinen lause oli hieno! Ikkunalle on hyvä hymyillä <3

Kiitos tästä, oli mukava lukuelämys!

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 764
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Voi että miten monta ihanaa kommenttia, kiitos teille kaikille! :-*

Melodie, ihanaa, että tästä tarinasta tuli toiveikas olo! Alun perin minulla oli tästä hieman synkempi visio, mutta lopulta jostain sitten kuitenkin kumpusi vähän toivoa ja valoakin. Jotenkin olen usein niin keskittynyt Juuson näkökulmaan, että Samulin tunteet avautuvat kunnolla vasta sitten, kun alan kirjoittaa vaihteeksi hänen näkökulmastaan. Nyt selvisi, että kyllä se Samulikin oikeasti haluaa olla Juuson kanssa, vaikka se tässä tilanteessa onkin hänelle vaikeaa. Kiitos kovasti! :-*

Fairy tale, mukavaa, että Samulin näkökulmasta lukeminen miellytti! Minustakin tämä tarina on kutakuinkin niin fluffy kuin tässä tilanteessa on mahdollista, heh. Samulista tuskin kuoriutuu kovin avointa söpöilijää ihan lähitulevaisuudessa, mutta ehkä hän kuitenkin ajan kanssa oppii luottamaan Juusoon ja paljastamaan tunteensa. Minustakin eläimet ovat usein helposti lähestyttäviä ja terapeuttisia! Minulla oli muinoin kaksi marsua, Unski ja Pate. Veikeitä kavereita, vaikka olivatkin tosi arkoja ja kaukana Kvantin kaltaisesta sylimarsusta. Nyt oli erityisen hauskaa kirjoittaa Juuson lemmikeistä siksikin, että meille muuttaa ensi kuussa kolme pientä degupoikaa, jos kaikki menee hyvin. ♥ Suuret kiitokset! :-*

Kosmorosmo, ihan totta, marsut tekevät kaikesta himpun verran parempaa! ;D Ihania pikku otuksia. Mukavaa että pidit tästä shotista Samulin kipuilusta huolimatta. Toivottavasti innostut joskus vielä palaamaan Reaktioyhtälöidenkin pariin! Siellä se oottelee, ei valmistu varmaan ikinä tällä meikän kirjoitustahdilla... ;D Lämpimät kiitokset sinulle! :-*

Vendela, ei ole ihme tosiaankaan, että on olemassa esimerkiksi terapiakoiria! Eläimen paijaamisella ja ihan vain eläimen läsnäolollakin voi olla tosi rentouttava ja stressiä lievittävä vaikutus. Se on konkretisoitunut minulle nyt, kun pitkän eläimettömän ajanjakson jälkeen olen käynyt vapaaehtoishommissa löytöeläintalolla ja päässyt viettämään aikaa ihanien kissojen kanssa. Iiks, ihana kuulla että näiden kavereiden tarina on imaissut sinut mukaansa! Eiköhän Yhtälötkin tässä syksyn aikana jatku, kun nyt olen päässyt taas yhden kynnyksen yli. Kiitos paljon kommentista! :-*
« Viimeksi muokattu: 24.09.2019 09:48:08 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 563
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Mä en oo varma, oonko lukenut tämän sarjan muita tarinoita (ainakaan en muista hahmoja), mutta ei sillä väliä, mun oli ihan pakko tulla lukemaa tää marsujen takia ;D ♥ Ihan parhaita eläimiä, ja voi miten tätä lukiessa alkoi tehdä mieli nostaa omat kultamussukkani syliin! (Valitettavasti ne asuvat vanhempieni luona  :'()

Mähän nyt en tiedä käytännössä mitään, mitä ennen tätä tarinaa on tapahtunut, mutta tykkään tosi paljon tästä asetelmasta. Tai eihän se tietenkään ole kiva, mitä Samulille on käynyt, mutta ihan tarinan kannalta ajatellen tällaiset vastakkainasettelut toimii! Ja siis mikä parempaa kuin silitellä sylissä pulputtavaa marsua? Sen lähemmäs taivasta ei voi päästä.

Marsukohtaukset oli luonnollisestikin mun lempipätkiä tässä. Ne on mulle henkilökohtaisellakin tasolla tosi läheisiä (terveisin Marsuja vuodesta 2005 alkaen), joten ihan vain niitä lukiessa pääsin niin hyvin mukaan siihen tunnelmaan, kun katselee häkissään köllötteleviä marsuja ja myös sylittelee niitä ♥ Pakko kyl vaa kysyä, että mistä saa marsuja, jotka saa häkistään noin vaivatta pois ;D Mullakin on ollut vuosien aikana tosi lössyköitä tapauksia, joita on voinu suunnilleen roikottaa yhdestä jalasta ilman mitään ongelmia (sanomattakin selvää, etten ole ikinä tehnyt niin yhdellekään marsulle), mutta koskaan ei ole kukaan suostunut nurisematta siihen, että nostetaan häkistä pois :D (Tai no, musta kyllä tuntuu että nykyisellään meidän Viljami-vaari käy niin hitaalla, ettei se aina edes heti hiffaa kun se nostetaan häkistä ;D)

Tarina oli kyllä marsuilun "ulkopuolellakin" soma (jos unohdetaan se, mitä Samuli on joutunut kokemaan). Hurt/comfort uppoaa muhun niin helposti, ja tässä oli somaa fluffiakin sitä maustamassa.

Lainaus
”Se tykkää susta”, Juuso totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Samuli naurahti, ja hetken oli taas hiljaista.
”Niin kuin mäkin”, Juuso jatkoi hiljaa, hädin tuskin kuuluvasti, ja vei kätensä Samulin reidensyrjälle.
No siis voi että, äwäwäwää, miten voi olla näin liikkistä? ;D Kaikkee tämmöstä söpöilyä tämä tarina kaipasikin.

Oli kyllä ihana lukukokemus, kiitän ♥

(Ja ai niin, PS. mulla taitaa olla aikamoinen nälkä kun luin Juuson nimen melkein koko ajan Juustona ;D)
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 457
Juuri kun jätit Juuson ja Samulin pahimpaan cliffhangeriin, tämä tuli pelastamaan epätietoisuuteni. Oli tosi mielenkiintoista lukea Samulin näkökulmasta ja hän tuntui sopivan oikein hyvin Juuson mielikuvaan hänestä. Oikein hyvin osasit myös vältellä kertomasta kauhean tarkkaan vieläkään Samulin menneisyydestä ja siitä, millainen suhde hänellä ja Jorilla oikeastaan onkaan ollut. En tiedä haluanko edes tietää kovinkaan tarkasti siitä, koska Samuli haluaisi jättää sen taakseen, tuntuu pelkästään lukijana ahdistelevalta, kun tahdon tietää enemmän. ;D Kauhean söpöä oli Juuson huolehtiminen, kaurapuuro mansikoiden kanssa tuntui todella herttaiselta eleeltä, tosi arkiselta ja helpolta, mutta juuri nuo pienet eleet olivat parhaita hetkiä ja en tiedä miksi puurolautanen sai minusta awwittelua. ;D

Samulin näkökulmasta oli kiva tarkkailla Juusoa. Hän tuntui ihan yhtä letkeältä kuin ennenkin, vaikka kuulosti silti olevan tietty huolissaan. Mutta hänen rento asenteensa oli kiva vastakohta Samulin levottomuudelle. Tuntui todella, että Samuli jännittää edelleen Juuson seuraa, ainakin kun ajattelee sitä aktiivisesti. Ihana ero, kun hän sai Kvantin syliinsä ja pikkuhiljaa rentoutui, sai muuta ajateltavaa ja sitten taas jännitti Juuson kosketusta, johon uskaltautui lopulta vastaamaan. Aivan upeaa kuvailua myös tuo lyhyt hetki, kun Samuli piti Kvanttia sylissään. Ihan tavanomainen hetki, istutaan sohvalla lemmikki sylissä, mutta sinä onnistuit saamaan siitä paljon irti ja kertomaan paljon Samulista ja Juusosta. Minusta oli myös suloista, miten Juusokaan ei kokenut tarpeelliseksi hirveästi auttaa sanojen kautta, kun tiesi, että marsut olisivat paljon enemmän avuksi. ^^

Lainaus
Viipaleen kadottua Kvantti pälyili ympärilleen hämmentyneen näköisenä, aivan kuin ruoan loppumista kummastellen. Samulia hymyilytti – miten ilmeikäs ja eleikäs eläin saattoikin olla?

Ja ovathan Kvantti ja Fotoni ihan älyttömän söpöjä ihan itsekseen. <3

Aivan sairaan siirappista eli siis täydellistä oli lopetus. Ihanaa, että Samuli pääsi epäröintinsä yli, kunpa pääsisi tuon itsensä syyllistämisen yli myös. :3 Kosketus kulki tosi kivasti koko tämän läpi ja myös lisänä tuo lumimyrsky (jollaista katselen tässä itsekin juuri ikkunasta!) oli tosi söpöä. Tuli sellainen olo, että on vain Juuso ja Samuli ja heidän arkailevat kosketukset koko maailmassa. Ja tietty marsut. ^^ Kiitos tästä, tuli ihanan lämpöisen siirappinen fiilis tästä.
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚