Kirjoittaja Aihe: Jääkaste, K-11, mustetaikuutta & shamanismia, 2/x  (Luettu 731 kertaa)

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 528
  • Phantom Thief of Hearts
Fandom: originaali
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: seikkailu
Haasteet: Finfanfun1000, Originaali10, Sana/kuva/lause (tämä kuva), Otsikoinnin iloja (yhdyssanaotsikko).

K/H: Joku oli postannut Twitteriin twiitin siitä, kuinka kukakin pärjäisi, jos saisi taistelussa aseikseen vain ihoonsa tatuoituja asioita. No, tästäpä inspiroiduin kirjoittamaan tällaista tarinaa, jossa erään kansan edustajat kantavat ihossaan kohtaloonsa liittyviä esineitä tai eläimiä. Mustetaikuus selkenee tarinan myötä, varmaankin samaa tahtia kuin alan hahmottaa sitä itsekin. :D Tarina sijoittuu samaan maailmaan kuin tekstini Kellopelisydän ja Surun alkemia, mutta taas eri puolelle maailmaa.

*

Jääkaste



Ensimmäinen luku - Aiel

Aiel kohentaa hiillosta ja katselee kirkkaana levittäytyvää yötaivasta. He ovat leiriytyneet yöksi metsäaukean laitaan, ja vaikka Aiel tietääkin, että kaikkialla ympärillä versoo elämää sen eri muodoissa, syysyö on hiljainen ja tavallista lempeämpi. Ehkä luontokin on päättänyt hiljentyä hetkeksi tulevan koitoksen edessä. Talvet näin kaukana pohjoisessa ovat julmia ja vaativia, eikä kukaan - edes vahvimmat Aielin heimon sotureista - lähesty niitä korkeasti ja ylvästellen.

Sarai ja Vala nukkuvat yötä varten viritetyssä laavussa, lämpimien matkahuopien alla. Aiel oli aloittanut vahtivuoronsa vasta puolisen tuntia sitten ja hänen olisi tarkoitus jatkaa sitä sarastukseen asti. Yleensä hän nauttii näistä hiljaisista hetkistä, mutta tänä yönä sinipääsky hänen lapaluidensa välissä on levoton. Jokin vaivaa mustelintua, joten sen hermostuneisuus kihelmöi Aielin ihossa ja kaihertaa luissa asti. Nuori parantaja haluaisi päästää linnun valloilleen, jotta se voisi edes verrytellä hieman, mutta syysyöt ovat jo kylmiä ja metsässä on varmasti pöllöjä, joille pääsky olisi oivallinen saalis.

Aiel huokaisee. Hän nousee ylös ja venyttelee. Hiillos kaipaa puita, joten parantaja hakee niitä kauempaa ja täyttää samalla kuhmuisen, metallisen pannun vedellä. Hän sekoittaa siihen mustaherukanlehtiä vyötäröllään roikkuvasta pienestä pussukasta - se on yksi miltei kahdestakymmenestä - ja ripustaa pannun tikunnokkaan nuotion ylle. Yrttihauduke ei ole kummoista, mutta herukanlehdet ovat parempi näin syksyllä, ja ainakin maku muistuttaa Aielia kodista. (Jos Sarai tietäisi, miten paljon poika ikävöi kotiin, hän vain tuhahtaisi ja pyöräyttäisi silmiään. Vala olisi ehkä hieman lempeämpi, mutta ei kovinkaan paljon. Molemmat naiset ovat olleet tien päällä niin kauan, ettei heillä ole enää varsinaisesti kotia.)

Nuotio räsähtelee. Jossakin kauempana laulaa syysrastas. Ääni on heleä ja surullinen, ja Aiel muistaa tarinan siitä, kuinka kaikki syysrastaat ovat rakkaidensa pettäminä kuolleiden sieluja. Hän tekee huonolta onnelta suojaavan merkin ja toruu sitten itseään moisesta taikauskosta.

Jossakin kaukana, yön laitamilla, odottaa Jääneulojen vuoristo. Sen takana avautuu Helmiäismeri, jonka laidalle he ovat matkalla. Jos kaikki sujuu hyvin, he ehtivät vuoriston solien läpi ennen talvea, mutta Aiel ei enää jaksa uskoa siihen. Sarai ja Vala ovat hiljentäneet tahtia hänen vuokseen, joten heidän matkansa on jo nyt kestänyt yli viikon pidempään kuin oli tarkoitus. Voi olla, että he joutuvat talvehtimaan Neulojen liepeillä, jossakin pienistä metsästäjäkylistä. Sitä Aiel ei halua viedä edes ajatella.

Hän ajattelee silti, koska muut vaihtoehdot ovat vielä huonompia. Hän ei tahdo ajatella matkan päätepistettä, tyrskyjä ja harmaata merta, viimeistä mahdollisuutta löytää sieluteränsä. Meri on kaukana, mutta jo nyt Aiel kuulee sen ikuisen hyminän, tuntee harmaiden aaltojen loiskeen sydäntään vasten. Ne saavat hänet hytisemään nuotion lämmöstä huolimatta.

Jossakin siellä Aielin kohtalo odottaa. Jääkaste ja ikituuli, viimeinen keino maanitella sielumuste piirtämään hänen ihoonsa muutakin kuin parantajien tunnuksia. Parantajat eivät voi olla kansansa johtajia, ja johtajaton kansa on pian kansa vailla kotia tai turvaa. Aielin pikkuveli, Eial, tekee kyllä parhaansa keihäineen ja haukkoineen, mutta hänkään ei ole tarpeeksi vahva johtajaksi, eikä puoliveljen suonissa virtaa talven verta yhtä puhtaana. Naapuriheimot eivät koskaan hyväksyisi häntä, aviotonta nuorukaista, eikä sotaa pidättelisi silloin enää mikään.

Aiel istuu synkkänä tulen ääressä ja valvoo vain taivas seuranaan.
« Viimeksi muokattu: 05.02.2020 09:39:52 kirjoittanut Nevilla »
i'm working on a song / it isn't finished yet
but when it's done and when i sing it / spring will come again

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 528
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Jääkaste, K-11, mustetaikuutta & shamanismia, 1/x
« Vastaus #1 : 05.02.2020 09:39:10 »
Toinen luku - Sarai

Sarai repii jousen ihostaan melkein väkivaltaisesti ja jännittää sen irvistäen. Näkki on tarrannut Aelin jalkaan ja kiskonut nuoren miehen pinnan alle. Onneksi Aiel osaa sentään uida ja potkia, joten hän on päässyt takaisin pintaan ja taistelee parhaillaan vedenhenkeä vastaan. Sää on onneksi tyyni, mutta vesi on varmasti hyistä, joten aikaa ei ole hukattavaksi.

Sarai asettaa toisesta ranteesta kutsumansa nuolen paikoilleen yhdellä sulavalla liikkeellä ja tähtää vaistomaisesti. Näkki liikkuu, mutta siitä huolimatta sielunuoli iskee kohteeseensa tarkasti ja lävistää toisen, mudanruskean silmän. Näkki ulvahtaa ja vajoaa aaltoihin. Sen enempää aikailematta Sarai laskee jousensa ja juoksee muutamat askeleet rantaan. Hän kahlaa syvemmälle hyiseen veteen ja ottaa Aielin vastaan. Parantaja tärisee kuin horkassa ja hänen huulensa ovat kylmästä lähes värittömät.

Vala on metsästämässä, joten tietäjästä ei ole nyt apua. Niinpä Sarai raahaa Aielin heidän leiriytymispaikkaansa puoliksi kiskoen ja puoliksi kantaen. Hän tömäyttää miehen maahan huolella peitellyn hiilloksen viereen ja auttaa tätä riisuutumaan ja pukemaan ylleen lämpimän vaatekerran. Kumpikaan heistä ei ujostele alastomuutta, sillä sellaiseen ei ole nyt varaa. Sitten Sarai hakee sylyksellisen eilen hakattuja polttopuita ja sytyttää nuotion niin kiireesti kuin suinkin kykenee. (Ei omasta mielestään läheskään tarpeeksi nopeasti, sillä loppusyksystä kylmettyminen ja hyisen virras syleily keskellä erämaata eivät ole leikin asioita.)

Aiel tärisee yhä karhuntaljasta ja tulesta huolimatta. Hän viittoo voipuneesti yrttipussejaan kohti, joten Sarai hakee ne ja täyttää kupinkin vedellä valmiiksi. Aiel mittaa lääkemyrtit vapisevin käsin ja juo seoksen muutamalla kulauksella. Sitten hän vaipuu tuijottamaan nuotioon synkkä ilme kasvoillaan. Kumpikaan heistä ei ole vaihtanut koko aikana sanaakaan, eikä Sarai koe tarvetta saarnata. Aiel tietää varmasti itsekin, kuinka varomaton oli ja miten lähellä hän oli hukkua.

Sarain rannetta särkee. Hän on kutsunut ihoonsa tatuoidun jousen ja nuolet esiin satoja - ellei tuhansia - kertoja, mutta harvoin näin nopeasti. Siksi jousikin oli rosoisempi ja sen jättämä aavekipu jäytävämpi kuin aikoihin. Viimeksi nainen muistaa kärsineensä vastaavasta vuosia sitten, silloin kun hän pelasti Valan hengen ensimmäisen kerran. Lumi on jo ehtinyt peittää Viimatasangot kuusi kertaa ja väistyä kevään tieltä.
"Parempi?" Sarai kysyy lopulta, kun Aielin tärinä tuntuu hellittävän. Metsästäjättären ääni on karhea kuin puiden kaarna. Hän ei puhu paljoakaan, jos vain voi välttää. Sanat ovat kadonneet jonnekin vaellettujen polkujen varsille.

"Hmm-mmh", Aiel vastaa. Hänkin alkaa tottua hiljaisuuteen. Toisinaan Vala ja Sarai ovat siitä huolissaan, sillä kansan johtajalle notkea kieli ja kirjavat sanat olisivat neuvotellessa eduksi. Mutta mitäpä heillä on Aielille tarjota paitsi hiljaisuutensa ja toisinaan tulenloimussa kerrotut tarinat?
"Näkit eivät yleensä ole noin hyökkääviä tähän aikaan vuodesta", Sarai sanoo ja istahtaa hänkin tulen ääreen. Savu tuoksuu pihkalta. "Mutta se on varmaankin ajautunut keväisten tulvien myötä kauemmas heimostaan ja jäänyt yksin. Silloin ne ovat epätoivoisempia, kun eivät voi saalistaa laumassa."

"Laumassa?" Aiel kohottaa kulmiaan ja näyttää taas juuri niin nuorelta kuin on. Toisinaan Sarai unohtaa, että hän on vasta poikanen. Parantajan kädet ovat haavoja ommellessa niin varmat ja katse toisinaan yhtä väsynyt ja turta kuin Valalla.

"Niin. Näkit kaatavat mielellään kalastajaveneitä ja ajavat kalaparvia loukkuun suvantoihin, josta nuoremmat poimivat ne vikkelillä räpyläkäsillään. Olemme metsästäneet vedenkansaa vuosisatoja, joten heidän heimonsa on huvennut ja jäljellä on vain muutamia sukukuntia, jotka pysyttelevät syrjäisissä metsälammissa, vuoristojärvissä ja vuonoissa. Ei ole mikään ihme, etteivät ne mielellään kulje yksin."

Aiel ei osaa vastata, joten hän pysyy vaiti ja kohentaa tulta, vaikkei se varsinaisesti sitä kaipaakaan. Sarai katsoo parantajan käsiä, jotka liikkuvat jatkuvasti kuin säikähtäneet linnut, puhuvat omaa sanatonta kieltään. Hän ajattelee pitkää matkaa, joka heillä on edessä, ja toivoo, ettei Aielin sielulintu palellu hengiltä kylmässä ja pimeässä pohjoisessa.

i'm working on a song / it isn't finished yet
but when it's done and when i sing it / spring will come again

carrowfan

  • vitsi syntyessään
  • ***
  • Viestejä: 962
Vs: Jääkaste, K-11, mustetaikuutta & shamanismia, 2/x
« Vastaus #2 : 27.02.2020 22:50:37 »
Tulin kommentoimaan joten hienoa eiks jee.
Ensinäkin sä kirjoitat kauniisti. Toiseksi tykkään näkki-kuvauksesta, se on toimiva ja juuri sellainen että lukijaa ei aliarvioida, miksi keksiä pyörää uudelleen kun kuka tahansa voi mennä kirjastoon ja etsiä tietoa näkeistä.

Hahmoista sen verran että saat niiden äänet erottumaan toisistaan todella hyvin, lukijan on lähes mahdontonta sekoittaa että kuka missäkin kohdassa puhuu.

Kolmanneksi tää toimii tosi hyvin sellaisenaan, tän vois kirjoittaa spin off - sarjana kellopelisydämmelle ja mainostaa niin ettei Kellopelisydäntä tarvitse tuntea nauttiakseen tästä.

Mä en tiedä miksi mulla tuli mieleen tästä Horizon Zero Dawn sekä Kellopelisydän,ehkä vähän Dishonoured mutta se taisi vain parantaa lukukokemusta.
« Viimeksi muokattu: 29.02.2020 14:47:34 kirjoittanut carrowfan »
"Papereissa 21, henkisesti 17"
"Ehkä mie aikuistun ku täytän 30"
"En mie kaipaa olkapäätä, kuha nostat mut eka ylös täältä"