Kirjoittaja Aihe: Kipuaa sinisenä sormia pitkin, K-11  (Luettu 518 kertaa)

Violetu

  • Rohkupuusku
  • ***
  • Viestejä: 2 689
  • You are not alone
Kipuaa sinisenä sormia pitkin, K-11
« : 19.08.2019 00:38:54 »
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: K-11
Varoitus: voi tulkita itsetuhoisuudeksi
Genre:
Spoiler: näytä
deathfic

Haasteet:
Kesälomaetydejä: *kuvasarja*
FinFanFun1000 -haaste: sanalla 720. Elinikä

A/N: Kuvasarjasta ei viikkokausiin tullut yhtään mitään, kun yritin sitoa sen johonkin fandomiin tai muuten kokonaiseen "juoneen" tai vastaavaan. Lopulta lakkasin yrittämästä ja annoin tämän tulla niin kuin se itse halusi. Kuvasarja kannattaa vilkaista jossain kohtaa. Triplaraapale.

***



Kuolema kipuaa sinisenä sormia pitkin.
Kivet kolahtelevat toisiaan vasten, kun kompuroin rannalla eteenpäin.

Lähden täältä omilla ehdoillani. En vedä viimeistä henkäystäni sairaalassa tai saattokodissa.
Oloni huononee entisestään sellaisissa laitosmaisissa ympäristöissä, jos se nyt on nykytilassani edes mahdollista.

Tunnen oloni ohueksi, ja silti samaan aikaan kaikki osat minussa painavat kuin kantaisin mukanani märkiä hiekkasäkkejä, jotka peittävät ruumiini kauttaaltaan.
Ehkä asia onkin niin.
En ole halunnut katsoa itseäni peilistä enää päiväkausiin, ja minua palelee ja kutisee koko ajan, minkä iholle liimautunut märkä hiekka voisi selittää.

Vaahtopäät lyövät rantaan vähän matkan päässä, mutta en ole aivan vielä valmis.
Haluan jättää jälkeni johonkin, ja siksi jatkan matkaa kohti lempikalliotani, vaikka jokainen askel on edellistä raskaampi.
En ole vielä keksinyt, minkä merkin itsestäni jätän, vaikka tiedän, miten kutsun ne hakemaan itseni seuraavaan paikkaan.
Poimin kiven oikean, mustelmaisen jalkani vierestä, mutta kivi on liian pyöreä, että sillä voisi heittää leipiä. Olen aina ollut siinä hyvä, heittämään leipiä, heittämään palloa, nyt on kai jäljellä enää yksi asia, minkä jaksan heittää. Jo pelkkä kiven nostaminen maasta on vienyt voimistani ainakin puolet, heittäminen veisi loput.
Jatkan matkaa kivi kädessä, ja loppuun saakka jääräpäisenä kumarrun poimimaan vielä kaksi kiveä, ennen kuin pääsen kalliolle saakka.

Asetan kivet päällekkäin pieneksi torniksi, joka saa olla viimeinen muistomerkkini hetken, ennen kuin nousuvesi tulee ja hajottaa sen.
Ihmiselämä on niin pieni ja hauras, vähänkään suurempi puhuri tai aalto pyyhkäisee sen pois, vuosisata, tuhat, jokin aina pyyhkäisee, eikä mitään jää jäljelle. Tai jos jotain jääkin, kukaan ei enää tiedä, kenen se oli, ja mitä se merkitsi.
Istahdan kalliolle muistomerkkini viereen. Alaruumistani särkee, käsivarsieni lihakset huutavat, kun hilaan itseäni lähemmäs kallion reunaa, lähemmäs merta.
Lähemmäs matkaa, loppua, uutta kotia. On niin monta nimeä, etten tiedä mitä niistä käyttäisin.
Keuhkoja pakottaa, kun avaan suuni viimeiseen, raastavaan huutoon.

Hitaasti ne tulevat. Aaltopäiden joukossa puhtaan valkoisina, vetävät minut pinnan alle.


***
« Viimeksi muokattu: 22.08.2019 22:49:00 kirjoittanut Violetu »
Vie minut kanssasi yöhön ja
seikkailuun.

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 919
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Kipuaa sinisenä sormia pitkin, K-11
« Vastaus #1 : 16.09.2019 21:30:27 »
Valitsin kommenttikampanjasta tämän uudehkon ficin, ja jäin vähän pohdiskelemaan sitä. Kuvasarjassa on sinikohmeista hyytävyyttä, ja olet tavoittanut hyvin saman tunnelman tekstiisi. Jo sen katselu saa vähän viluttamaan ja jotakin samaa on tosiaan myös tekstin tunnelmassa. Kannatti siis antaa sille vapaat kädet, se toimi hyvin.

Tässä ollaan jo niin lähdön äärellä, ettei vaihtoehtoja enää ole eikä niitä kaivata. Jäljellä on vain se viimeisin taival. Se, mihin on jo melkein valmis.

Lainaus
Tunnen oloni ohueksi, ja silti samaan aikaan kaikki osat minussa painavat kuin kantaisin mukanani märkiä hiekkasäkkejä, jotka peittävät ruumiini kauttaaltaan.
Kuvailu oli kauttaaltaan koskettavan aidon tuntuista.

Lainaus
nyt on kai jäljellä enää yksi asia, minkä jaksan heittää.
Iiks.  :-X  Jonkinlaista hirtehistä huumoria jaksaa kuitenkin vielä kannatella.

Lainaus
Tai jos jotain jääkin, kukaan ei enää tiedä, kenen se oli, ja mitä se merkitsi.
Olet ehkä tavoittanut tässä jotakin tosi olennaista. Muistan pohtineeni jo lapsena sitä, että surullisinta kuolemassa ihmiselle itselleen lienee ehkä juuri se, että katoaa täysin, unohtuu, eikä se mitä ehkä jääkin, merkitse enää mitään kenellekään. Kaikki ne ajatukset, minuus. Muu maailma jatkaa kulkuaan ja silti jotakin jää puuttumaan ikuisiksi ajoiksi.

Ainahan tulee uutta, sellainen maailma on, se uudistuu ja muuttuu kaiken aikaa. Tämän tarinan kertojahahmo oli ymmärtänyt sen, ja hyväksyi sen, mutta jätti silti merkin jälkeensä, ennen kuin aallot kantoivat hänet sinne jonnekin, kohti uutta.

Tämä teksti kosketti ja herätti ajatuksia. Kiitos.

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~