Kirjoittaja Aihe: Isä, Sankari ja Hirviö | K-11 | one-shot  (Luettu 208 kertaa)

Naela

  • Jahkailija
  • ***
  • Viestejä: 64
Isä, Sankari ja Hirviö | K-11 | one-shot
« : 08.08.2019 19:29:01 »
Nimi: Isä, Sankari ja Hirviö
Kirjoittaja: Naela
Ikäraja: K-11
Hahmot: Julius ja Harri (Harrikka)
Varoitukset: Kiroilua ja rumaa kielenkäyttöä, puhetta tappamisesta ja kuolemasta

Haasteet: Otsikoinnin iloja (yli kolmisanainen otsikko), Saaga II (osa 1/x)

Yhteenveto: “Se tietää jo, mitä se teet ja mikä sä oot. Se tietää, että sä oot sankari. Ei se noin vaan ala pelätä sua.”


Isä, Sankari ja Hirviö


Julius istui taukotilassa ja näpräsi korttipakkaa. Ruutukasi ja pataseiska olivat teillä tietämättömillä ja korttien reunat jo pahasti rispaantuneet, mutta muutakaan tekemistä hän ei keksinyt. Päivä oli hänen laskujensa mukaan kolmas ja viikko toinen, kun hän vain istui tyhmänä tekemättä juuri mitään.

Telttakangas heilahti, Harri astui sisään. Sekunnin murto-osalta tuntuvan ajan teltan ulkopuolelta kuuluvat äänet ja oviaukosta sisään yrittävä auringonvalo täyttivät pienen huoneen. Julius kohotti katseensa pelikorteista, mutta vain hetkeksi, ja vajosi nopeasti takaisin tuoliinsa ja omaan ikävystyneisyyteensä. Kun ovi suljettiin, valo katosi ja äänet vaimenivat. Harri kaivoi taskustaan sätkän ja sytkärin, liekki leimahti ja tupakan katku täytti telttahuoneen.

“Täällä ei saa polttaa”, Julius totesi hajamielisesti yhä korttipakkaa sekoitellen. Harri tuhahti.
“Aiotko kannella, häh?”
“En.”

Toviin ei kuulunut muuta kuin muovikorttien läpse toisiaan ja pöytää vasten.
“Ikävä?” Harri kysyi lyhyesti. Hän harppoi kahdella pitkällä askeleella pöydän ääreen ja istuutui Juliusta vastapäätä. Harri vetäisi henkoset. Pistävä haju levisi Juliuksen sieraimiin ja hän nyrpisti nenäänsä, mutta ei sanonut mitään.

“Niin kai”, Julius sanoi. Hän ei tiennyt, mitä hän ikävöi eniten: toimintaa vai joutenoloa, vaimoa vai poikaa, kotia vai kotimaata. Hän ei liioin tiennyt, mitä hänen olisi kuulunut ikävöidä eniten. Ikävä ylipäätään kalvoi hänen rintaansa hitsausliekin lailla, korvensi kuin keskipäivän aurinko Afganistanissa.

Julius kaivoi taskujaan, kunnes löysi sieltä moneen kertaan taitellun ja aika kärsineen näköisen valokuvan. Hän otti sen esiin ja taitteli auki lähes konemaisella rutiinilla, katseli sitä kiinteästi, ahnaasti, vaikka muisti ulkoa jokaisen yksityiskohdan.

“Sun poikas, hmm?” Harri kysyi. Hän roikutti tupakansätkää huultensa välissä ja kurotti ottamaan kuvan Juliuksen kädestä. Mies ei tehnyt mitään sitä estääkseen, nyökkäsi vain.
“Leo. Ihailee kovasti sua ja sun konetta”, Julius vastasi. Harri hymyili kuvalle, jossa noin 5-vuotias poika näytti kieltä kameralle suu suklaassa ja vaaleat hiukset takussa. Harrin hymy venytti suupielen arpia ja loi pienet rypyt silmäkulmiin. 

“Hyvä, että edes joku ihailee”, Harri huokaisi ja sammutti tupakkansa hieromalla sitä vasten pöytää. Hänen hymynsä sammui tumpin mukana. “Ei nääs ole omia vesoja, jotka voisi niin tehdä.” Harrin kasvot olivat äkkiä murheelliset.
Julius ei sanonut mitään, vaan jatkoi korttipakan sekoittamista katsellen väärinpäin olevaa valokuvaa, jonka Harri nyt laski pöydälle.
“Hän kutsuu sua Harrikaksi”, Julius viimein sanoi. Mies ei vastannut, hymähti vain.

“Pyysi päästä kattomaan sun konetta”, Julius sanoi, kun hiljaisuutta oli kestänyt jokunen minuutti. Harri kaivoi taskustaan uuden tupakan ja asetti sen suupieleensä, mutta ei sytyttänyt sitä.
“Vai niin se skidi tahtoo. Ota se sitten mukaan joku kerta.”
“En mä voi”, vastasi Julius.
“Täh, mikä estää? Vaimosiko?”
“Ei. Vaan kun tää ei ole lasten paikka”, Julius sanoi hengittäen raskaasti. “En mä voi sitä tänne tuoda.”

Harri kohotti kulmiaan. “Jumalauta, jätkä. Tuolla on lapsia ulkona, tuolla noin”, hän osoitti kohti teltan suljettua oviaukkoa. “Sellaisia, joilla ei ole vanhempia, joilla ei ole vaihtoehtoja. Ne ei halua olla täällä, mutta ne on. Ne ei ihaile mun konetta, ne pelkää sitä. Ne pelkää meitä kaikkia.”

Julius painoi päänsä ja laski kortit kädestään. “Mä tiedän”, hän sanoi. “Mä vittu tiedän. Ja just siks mä en voi tuoda mun omaa skidiä tänne. Mä en halua, että…” hänen äänensä petti. Hän pyyhkäisi kädellä kasvojaan ennen kuin jatkoi. “Mä en halua, että mun oma skidi alkaa pelätä mua.”

Harrikka pyöritteli tupakkaa huultensa välissä ja heitteli sytkäriä kädestä toiseen.
“Se tietää jo, mitä se teet ja mikä sä oot. Se tietää, että sä oot sankari. Ei se noin vaan ala pelätä sua.”
“Se tietää vaan sen, mitä mä oon kertonu sille. Ei se tajua mistään mitään.”
“No kerro sitten totuus.”
Julius pudisti päätään. “En mä voi.”

Juliuksesta tuntui kuin hän olisi saanut tarmonsa takaisin. Hän nousi tuolista ja hutera jakkara lensi nurin kovan kolahduksen saattelemana. “Kertoisitko sä omalle kersalles, että tapat viattomia ihmisiä? Kertoisitko omalle pojalles, että sä oot se syy siihen, miksi tuolla kaduilla on niin paljon lapsia ilman vanhempia?” Hänen äänensä kohosi huutoon, kun hän huitoi villisti oviaukon suuntaan. Harri istui paikoillaan tyynen rauhallisena pureskellen tupakkaansa ja katseli Juliusta lievästi huvittunut ilme kasvoillaan.

“En mä tiedä, mitä mä kertoisin. Ei mulla ole kersoja, joille kertoa.”
“No painu sitten vittuun neuvojesi kanssa!” Julius paiskasi pakan pöydälle, ja kortteja sateli ympäri huonetta. Yksi osui Harria huuleen ja tämä hätkähti, mutta ei sanonut mitään.

“Ei ne oo viattomia, keitä me tapetaan”, Harri sanoi hitaasti.
“Ne on silti ihmisiä”, Julius vastasi. Hän lysähti takaisin tuoliin ja painoi molemmat kädet kasvoilleen. Hänen yhtäkkinen tarmonpuuskansa oli ohi.
 
“Kadutko sä?” Harri kysyi hiljaa.
“Kadunko mä mitä?”
“No kyllä sä tiedät. Koko tätä paskaa. Sitä, että ikinä lähdit tähän leikkiin mukaan.”

Jälleen hiljaisuus.

“Kai mä joskus kadun”, Julius myönsi pitkän tovin kuluttua. “Kadutko sä?”
Harri tuhahti. “Ja vitut.”
“Vitut itsellesi”, Julius sanoi. Hän nappasi sytyttämättömän tupakan Harrin huulesta ja napsautti sen kahtia.
“Tupakointi tappaa”, hän sanoi koruttomasti. Harri hymyili vinoa hymyä.
“Luulisi, että me ollaan molemmat jo totuttu tappamiseen.”
“Ja vitut.”
Harri huokaisi. “Niinpä. Ja vitut.”
 
« Viimeksi muokattu: 08.08.2019 21:39:03 kirjoittanut Naela »

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 668
Vs: Isä, Sankari ja Hirviö | K-11 | one-shot
« Vastaus #1 : 13.08.2019 12:49:50 »
Kommenttikampanjasta tervehdys!

Onpas mielenkiintoinen ja hämmästyttävän moniulotteinen teksti pituuteensa nähden. Olen lukenut tämän nyt kolmesti, ja löytänyt joka lukukerralla jotakin uutta ja mielenkiintoista. Huomasin ja keksin selityksen sellaisellekin replalle, josta aiemmin mietin, että miten tämä liittyy puhuttuun asiaan. Kohtaus tuntuu tarkkaan mietityltä. Dialogin syvällisyydestä etenkin pojoja, koska teksti rakentuu sen ympärille ja kumpikin Julius ja Harri sanovat tärkeitä asioita ja antavat kaksi eri aspektia siitä, miten suhtautua ja miten käsitellä osallisuuttaan sotaan.

Tapasi kuvailla ja kertoa asioita on elävä ja vaivattomasti kuviteltavissa. Teksti on helposti lähestyttävä ja sujuva lukea. Tämäkin teksti, jonka hahmoja en entuudestaan tunne tai heistä tiedä yhtikäs mitään, näyttäytyy kuin kohtaus elokuvasta. Tähän pääsee kiinni ja ymmärtää, mistä on kyse ilman taustoitustakin, mikä on tosi hienoa. Myös aiheen universaalius ja ajattomuus – sota, osallisuus siihen ja sotaan liittyvät tuntemukset – varmasti vaikuttaa asiaan.

Tuollainen joutenolo noissa olosuhteissa on varmasti raskasta. Silloin saa aikaa ja tilaa oikeasti miettiä tekosiaan, ja Julius on selvästi taipuvainen tällaiseen käyttäytymiseen. Näen hänet niin selvästi istuskelemassa korttipakka kädessä miettimässä ja katumassa, että miksi olen täällä, onko läsnäoloni oikeasti tarpeellinen, olenko aiheuttanut enemmän hyvää vai pahaa ja miten voin ikinä palata kotiin kohtaamaan perheeni nämä kokemukset taakkanani. Sota muuttaa ihmisiä, se on fakta, ja Julius selvästi kammoksuu ja pelkää sitä, mikä hänestä on tullut. Ihminen, joka on tottunut ja kykenevä tappamiseen. Onko hän enää oma itsensä vai onko henkien riistäminen muuttanut häntä epäinhimillisemmäksi? Katumus ja syyllisyys toki osoittavat – siis lukijalle – että Julius on yhä inhimillinen ja empatiaan kykenevä tyyppi, mutta Julius itse ei tunnu olevan asiasta niin varma. Myös isyyden ja tappamisen ristiriita on kiehtova. Julius tietää, miltä tuntuu luoda elämää, mutta myös sen, miltä tuntuu sammuttaa se. Ei varmasti ole kivutonta tai helppoa elää tällaisten faktojen kanssa. Tästä voisi pohdiskella loputtomiin, mikä on oikein vai onko mikään, mutta jätän sodan moraalisten ongelmien pohtimisen pois, ettei lähdetä ihan sivupoluille tämän kommentin kanssa ;D

Harrilla on selvästi ihan eri asenne kuin Juliuksella. Hän on päättänyt, että ihan turha katua, kun mennyttä ei voi muuttaa. On vain elettävä valintojensa kanssa ja katsottava eteenpäin, koska kaikki muu on turhaa. Harri vaikuttaakin juuri sellaiselta ihmiseltä, johon sodan psykologiset vaikutukset iskevät vasta, kun kaikki on ohi ja täytyy palata siviilielämään. Sitä ennen on rämmitty eteenpäin silkalla päättäväisyydellä ja tarmolla ja varottu miettimästä liikaa, koska siitä on pelkkää harmia. Miksi sitä turhaan vaikeuttaa elämäänsä pohdiskelemalla läsnäolonsa eettisyyttä tai oikeudenmukaisuutta? Mitä hyötyä siitä muka on? Näin voisin kuvitella Harrin ajattelevan. Myös se, että sodasta selviytynyt, on sankari eikä mitään muuta, on varmaan se, millä Harri vaimentaa sen sisäisen äänensä, joka voisi sanoa, että tappaminen ja sota on väärin. Sekin seikka, ettei Harrilla ole lapsia, saattaa vaikuttaa siihen, miksi hänen on helpompi vaimentaa syyllisyytensä kuin Juliuksen. Harrin ei tarvitse miettiä, miten hän selittelee itseään tai tekojaan jälkikasvulleen, ja vaikka mies selvästi suree lasten puutetta, hän kuitenkin ikään kuin säästyy Juliuksen moraaliselta dilemmalta.

Otsikko on myös mielenkiintoinen. Sillä, että jokainen "titteli" on isolla ja sillä, että hirviö on jätetty viimeiseksi, on voimakas efekti. Isä ja sankari ovat ikään kuin sellaista hyvää, kaunista pintaa, kun taas hirviö jää varjoiksi Juliuksen silmiin ja sisimpään, jonka luonteen vain hän ja muut sodasta selviytyneet ymmärtävät. Se on taakka. Se on trauma. Mutta se, mitä Julius sillä tekee, voi olla vielä hyvää ja merkityksellistä. Jää nähtäväksi.

Kiitos vaikuttavasta tekstistä, tätä oli hauska pohdiskella!


älä juokse mun luota kun on kevät
ja sulaa kylmä sydän rinnassa

Naela

  • Jahkailija
  • ***
  • Viestejä: 64
Vs: Isä, Sankari ja Hirviö | K-11 | one-shot
« Vastaus #2 : 15.08.2019 21:44:44 »
Kaunis kiitos kommentistasi, Sokerisiipi! Oli mielenkiintoista lukea pohdintojasi. Tuntui, että kommenttiasi lukiessani pääsin itsekin kauvautumaan vähän syvemmälle omien hahmojeni päiden sisään. Mukava kuulla, että tekstistä on irronnut näinkin paljon ajatuksia!