Kirjoittaja Aihe: Vetehen miehen mieli, sen rajalle silmäpuolen | S | fantasiaraapaleita  (Luettu 290 kertaa)

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 338
  • ava by Ingrid
Ficin nimi: Vetehen miehen mieli, sen rajalle silmäpuolen
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Fantasiaraapaleita, taistelulajeja
Haasteet: Finikesän kaiken maailman tekstejä: viikko 9 Valo ja pimeys, Fantasiahaaste (hahmona maagikko), Orginaali10 #4

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

I (100 sanaa)

Minä synnyin toinen silmä sokeana ja toinen näkevänä. Koko elämäni on siksi ollut kapean keskitien kulkemista kirkkaan valon ja syvän pimeyden välillä. Maagikkomestarit eivät opettaneet minua mielellään, koska he arvelivat minun olevan altis kääntymään pimeään taikuuteen. Toisaalla eri mestarit pelkäsivät, että kulkisin tosipaikan tullen valoon. Taikauskoisia paskiaisia kaikki, ironista, vaikka itse sanonkin. Olen edelleen oppilasmaagikko, kukaan ei ollut innostunut saattamaan koulutustani loppuun tai pikemminkin  järjestämään seremoniaa, jossa maagikon arvonimi olisi minulle myönnetty. Kiertelen ympäriinsä, hankin rahaa satunnaisista töistä ja hion taitojani. Silmäni herättävät kiinnostusta. Joissakin kylissä minulle nauretaan ja minua pilkataan, kun toisissa säälitään vammapuolta. Nuo asiat eivät muuta mitään.


II (100 sanaa)

Olin taas kerran virittänyt harjoituslankani erään järven rannalle aivan veden rajaan. En harjoitellut paikoissa, joissa ei ollut vettä. Olin tietysti joutunut taistelemaan täysin kuivalla maalla, mutta siellä harjoittelu ei tuntunut minusta luontevalta. Syntyessäni valo ja pimeys olivat katkaisseet minut kahtia, joten taitojen kehittäminen märän ja kuivan rajalla tuntui vain oikealta. Olin kävelleskellyt nuorallani keskittyneenä jonkin aikaa kuin trapetsitaiteija, kun sille yhtäkkiä hypähti toinen henkilö. ”Siimapoikahan se tällä huojuu”, helähti ivallinen ääni. En tunnistanut sitä, mutta nostettuani katseen tunkeutujan kasvoihin minulla ei ollut epäilystäkään kuka se oli. En ollut tavannut aiemmin Tuhon maagikoihin kuuluvaa Mustaa Kissaa, mutta kuvaukset hänestä olivat osuvia.


III (100 sanaa)

Musta Kissa tanssi langallani varsin ketterästi. ”Taistele kanssani hieman. Olen niin tylsistynyt”, hän sanoi venytellen. Huomasin, että hän joutui käyttämään jonkin verran taikuuttaan pysyäkseen tasapainossa, kun taas minä käytin lähes pelkästään sisäistä voimaani. ”En kyllä haluaisi pudottaa sinua veteen Cassandra. Saat vielä kuoleman taudin”, veistelin. ”Vai ruetaan sitä tuttavallisksi”, hän lirkutti. ”Harmi, etten voi suoda samaa sinulle, sinulla kun on vain yksi nimi, Penrod.” Maagikot tapaavat saada tittelinmyöntämisseremoniassa ammattinimen, joten minulla ei tietenkään sellaista ollut. Kaikki maagikot myös tunsivat toisensa, jos eivät muuten niin maineelta. Cassandra oli voimiltaan keskitason maagikko, mutta taistelulajitaidot ja yleinen viettelevyys tekivät Mustasta Kissasta vaaraallisen vihollisen.


IV (100 sanaa)

Hän iski ensimmäisen lyönnin. Se oli tarkoitettu horjuttamaan tasapainoani, mutta väistin sen kevyesti. Nuora allamme oli alkanut värähtelemään iskun voimasta ja Cassandran täytyi selvästi keskittää yhä enemmän taikuudestaan oman tasapainonsa säilyttämiseen. Olin yllättynyt, sillä olin odottanut, että hänellä olisi enemmän sisäistä voimaa. ”Älähän nyt ystävä hyvä vielä putoa. Vastahan taistelu alkoi”, huudahdin. ”Minähän en häviä millekään yksisilmäiselle puolisokealle hylkiölle, joka ei tiedä kuuluuko kuulaaseen päivään vai synkkään yöhön”, hän totesi ponnistuksesta hampaitaan kiristellen. Potkaisin hänen olkapäätään kohti, mutta hän kyykyistyi ja onnistui kiikkumaan nuoralla vielä pari minuuttia ennen kuin tuiskahti veteen. ”Ainakin valitsit oman koulukuntasi puolen häviössäkin”, totesin hänelle tyynesti.


V (100 sanaa)

Olin jälleen yksin. Musta Kissa oli manannut minua lähtiessään, mutta ei hänenkään kunniantuntonsa sentään ollut antanut periksi kirota minua oikeasti. Tappioonsa piti tyytyä. Olin kyllästynyt lankaani sen päivän osalta ja nyt se vettyi omassa rauhassaan kosteudessa. Huokasin ja heittäydyin pitkäkseni katsellakseni taivaalle. Valo väikkyi harmaan pilvimassa takaa muistuttaen itsestään. Toinen silmäni näki vain tuttua mustaa yötä. Musta Kissa ja kaikki mestarini eivät ymmärtäneet, että minä ja taivaankansi olimme samanlaiset. Siksi tuo sininen avaruus hymyili minulle aina. Veriveljelleen, joka kanssa se jakoi sekä sokeuden että näkemisen lahjan. Olin vannonut valani mestarin sijasta veden pintaan heijastuvalle sinelle. Vetehen käy miehen mieli, puolisilmänkin.

Now I will say one thing only:
               where any man is needed, I am there.

                             - Odysseus-

                 (Philoctetes by Sophocles, lines 1054-55)

                
               

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 742
Kommenttikampanjasta heips!

Nämä olivatkin mielenkiintoisia fantasiarapsuja. Ihan piti ajatuksella lukea. Kuvailit aidosti ja hyvin sitä, kuinka kertoja ei kuulu oikein minnekään ja häntä kohdellaan säälivästi tai epäluuloisesti paikasta riippuen. Vaikka hän sitä hirveästi huutele, hän selvästi kärsii tästä. Mutta lopulta hän päättää omasta tahdostaan olla oman tiensä kulkija ja viimeisessä rapsussa hänellä selvästi on enemmän sisäistä rauhaa kuin ensimmäisessä raapaleessa. Se on kiva, mutta hienovarainen kehityksen kaari. Maagikkojen maailma tuntuu ikävän mustavalkoiselta ja kahtia jakautuneelta pimeyteen ja valoon, ja kertojan kaltaiset mutkikkaammat sielut eivät löydä helposti paikkaansa heidän joukostaan. Mustan Kissan kohtaaminen tuntui tuovan ja antavan kertojalle itsevarmuutta ja tunnustusta omista kyvyistä, mikä selvästi oli hänelle tarpeen. Pidin myös siitä, että kertoja tuntee itsensä ja tekee rohkeasti omia valintoja taikuutensa suhteen ja vannoo valansa taivaalle mestarin sijaan. Hän ei anna maailman nujertaa itseään erilaisuutensa vuoksi, ja se on aina kunnianarvoinen teko.

Kiitos näistä vanhan maailman fantasiapaloista, oli kiva pohdiskella!


älä juokse mun luota kun on kevät
ja sulaa kylmä sydän rinnassa