Kirjoittaja Aihe: Viikingit: Kaikella on määräaika (Athelstan) S  (Luettu 321 kertaa)

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 558
Nimi: Kaikella on määräaika
Fandom: Viikingit
Päähahmo: Athelstan
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, syvällistä elämänpohdintaa
Vastuuvapaus: Viikingit-televisiosarjan on luonut ja käsikirjoittanut Michael Hirst kanadalaiselle History-televisiokanavalle. Minä ainoastaan lainaan hänen hahmojaan.
Yhteenveto: Athelstanin ajatuksia elämänkulusta ja määräajoista. Ajoittuu Athelstanin viimeisiin viikkoihin Kattegatissa.
Kirjoittajalta: Tämä on juhannustaika Kelsierille, olit toivonut Viikinkien Athelstania. Kirjoitan harvoin minä-muodossa kirjoitettua tekstiä, mutta tässä se tuntui paikoin luontevalta. Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Saarnaajan kirjan 3. luvusta, joita Athelstan usein siteeraa.


~Kaikella on määräaika~

Keskikesällä aurinko laski vain muutamaksi tunniksi. Varhain aamulla Athelstan pakkasi reppunsa täyteen ruokaa ja vesileilin ja aloitti patikkansa ylös vuoristoon. Skandien vuoristossa oli yksi kauneimmista paikoista, joissa hän oli ikinä ollut. Vei pitkän ajan nousta alhaalta Kattegatista. Nouseminen sai sydämen sykkimään tiheämmin ja veren kohisemaan suonissa. Ylhäälle päästyä piti kävellä vielä huomaamatonta polkua pitkin, mutta perille pääsy palkitsi. Ragnar oli kerran näyttänyt tämän viheriöivän paikan, josta oli ylväs näkymä vuorilta laskevalle putoukselle. Täällä saattoi kyykistymällä piiloutua tiheään pensaistoon, kuin metsäjänis ja juoda raikasta vettä suoraan purosta.

Kaikella on määräaika ja aikansa on joka asialla taivaan alla.
Athelstan tunsi olevansa samaan aikaan tasapainossa ja silti hänen sisimmässään oli ristiriita. Hän oli elänyt tähän saakka sellaisen elämän, että arveli ettei kenelläkään toisella voisi olla mitään vastaavaa kokemusten sarjaa. Hän oli nähnyt paljon asioita, joista osa oli hyvää ja osan hän halusi unohtaa. Hän oli myös kokenut paljon ja oppinut paljon. Jos hän saisi päättää, hän antaisi muutaman kokemuksen pois, sillä ne eivät ikinä jättäisi häntä rauhaan. Olisi parempi, kun ne pyyhittäisi hänen muististaan kokonaan.

Hän oli oppinut sen, että kaikella tässä elämässä oli määräaikansa. Mikään ei kestäisi ikuisesti ja harva muukaan asia kestäisi koko elinikää. Hänen omassakin elämässä monet hyvät asiat ovat tulleet ja sitten ne oli otettu häneltä pois. Aina oli tullut uutta hyvää tilalle. Kun elämässä oli meneillään se kaikkein pahin vaihe, lohdutti se tieto, että sillekin on säädetty määräaika. Ihmisen oma kärsivällisyys tai kärsimättömyys oli se, millaiseksi odottamisen aika muodostuisi sielun mustimman ja toivottomuuden synkimpänäkin aikana. Mistä ihminen ammensikaan voimansa, kun omat voimat loppuivat?

Athelstan nosti katseensa korkealle vuorelle ja näki talven jäljiltä pienen lumilaikun. Sieltä puro ammentaisi vettä koko kesän ajan. Hän joi ja katsahti vesisuihkun muodostamaan värikkääseen sateenkaareen putouksen alla. Hän oli tullut järjestämään ajatuksiaan, jotka olivat kuin sotkuiset vyyhdit sekaisin toisissaan. Kun langat olisi saatu selvitettyä, niistä voisi alkaa punoa jotain uutta.

Aika on syntyä ja aika kuolla.
Olen nähnyt muutaman syntymän läheltä, mutta sitäkin enemmän kuolemaa. Syntymä on odotettu ja se antaa toivoa. Olen nähnyt kuinka Kattegatin kylä on kasvanut sinne syntyneiden lasten tähden. Olen todistanut matkoillani myös hengellistä syntymää. Olen nähnyt kuinka kuolemakin voi olla odotettu vieras. Luostarissa eläessäni kuolema nähtiin aina vihollisena, jonka Kristus yksin saattoi nujertaa. Viikingit odottavat kuolemaa ja toivottavat sen tervetulleeksi. Eivät he pelkää sitä silloin, kun he kokevat että on aika kuolla. Se on osa elämää. Kuolema on kolkuttanut liian monta kertaa oman elämäni ovelle. Luostarin surmissa minä jäin eloon Ragnarin tähden. Uppsalasta ja kuumetaudista selvisin Jumalani armosta ja kun minut oli ripustettu pakanauskon tähden puuhun, oli Wessexin kuninkaalla viimeinen sana, eikä minua surmattukaan. Minun aikani ei ollut vielä kuolla. Ehkä minulla on vielä jokin tehtävä ja jokin tarkoitus joka odottaa minua. Lisäksi minun on vielä löydettävä itseni ja Jumalani, jotta voin ajallani kuolla.

Aika on itkeä ja aika nauraa.
Ragnarin kodista tuli minun kotini ja hänen perheensä oli ainoa perhe, mitä minulla oli pitkään aikaan. Minä itkin, kun Gyda kuoli. Kuumetauti otti lapsen liian aikaisin. Minä murehdin Ragnarin tähden, kun kän käänsi selkänsä perheelleen ja toivotti vieraan naisen tervetulleeksi taloon. Jotkut valinnat tuovat mukanaan murhetta ja toiset menestystä. Minä iloitsin kun murhe kääntyi menestykseksi. Oli aika nauraa ja juhlia. Minä iloitsin ja nauroin kun tunsin kuuluvani yhteisöön ja opin olemaan yksi heistä. Minä nauroin nostaessani miekan käteeni, sillä se tuntui osalta minua. Minä väistin kirvestä ja annoin iskujen osua kilpeeni. Ragnar nauroi ja nimitti minua kilpineidoksi harjoituksissa.

Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä.
Kavoin lapsuuteni vuodet luostarissa ja tuli aika, jolloin koin kutsumuksekseni ryhtyä munkiksi, yhdeksi noista veljistä, joiden keskuudessa olin varttunut. Annoin lupaukseni yhteisölle ja Jumalalle palvella niitä koko sydämestäni. Kuljin Frankiassa, Germaniassa ja Skandinaviassa, näin ihmisiä ja opin uusia kieliä. Se oli levollista aikaa ja oli kuin olisin syleillyt elämää. Tuli aika, jolloin en syleillyt ketään, minä torjuin kaiken ja kaikki. Minun osani ei ollut syleillä elämää eikä naisia. Elämä kuitenkin heitti ja paiskoi minua kunnes löysin itseni naisen vuoteesta. Oli aika syleillä ja vastaanottaa naisen lämpöä. Se oli sillä hetkellä oikein, vaikka hän kuuluikin toiselle. Vasta myöhemmin ajattelin ettei se ollut oikein. Läydän itseni aina uudelleen tienristeyksestä, joiden kohdalla pysähdyn ja mietin kumpi suunta on oikea.
 
Aika on sodalla ja aika rauhalla.
Näin paljon sotaa ja sotia. Olin osa sotaa, kun viholliset löivät joukkoni ja olin häviäjien puolella. Olin osa sotaa, kun hyökkäsin miekka ja kilpi kädessäni ja olin voittajien puolella. Sotien välillä elettiin vain lyhyttä rauhan aikaa. Myös minun sielussani käytiin sotaa. Kun iskin taistelukirveeni puolustuskyvyttömään luostarin munkkiin, tapoin samalla jotain itsestäni ja revin auki haavan, joka oli ehtinyt jo arpeutua umpeen. Se munkki olin minä ja minä tapoin hänet, vaikka hän oli puolustuskyvytön ja ilman asetta. Olin täyttynyt sodan hengellä. Toinen osa minua kaipasi sitä rauhaa, jossa olin joskus ennen elänyt.

Aika on säilyttää ja aika viskata pois.
Minun sydämessäni asui samaan aikaan luopumus ja luottamus. Olin yrittänyt yhtä aikaa pitää muita jumalia omani rinnalla. Kun Ragnar kutsui minut perheensä mukaan pyhiinvaellusmatkalle Uppsalaan, en epäröinyt lähteä mukaan. Olin utelias ja halusin oppia lisää tämän kansan uskomuksista. Yllätyin kuinka vilpittömiä nämä ihmiset olivat uskomisessaan ja anomisessaan. Jotkut heistä uhrasivat oman elämänsä perheidensä ja yhteisönsä parhaaksi. En tiennyt että minut oli ajateltu uhrata, mutta minut nähtiin vilpillisenä. Olin säilyttänyt ristini ja turvauduin siihen, vaikka suuni sanoi muuta. Nyt minun käsivarttani koristaa edelleen rengas, jonka Ragnar minulle antoi. Se on merkki siitä, että olen yksi heistä ja tunnustan heidän jumalansa. Jokin minussa aavistaa, että aivan pian tulisi se päivä, jolloin luopuisin renkaasta ja viskaisin sen pois. Minä löytäisin sen, mitä sieluni etsi.

Aika on etsiä ja aika kadottaa.
Minä kadotin minuuteni, jonka kanssa olin elänyt monta vuotta. Kadotin uskoni, johon minut oli kasvatettu pienestä saakka ja ne ihanteeni joiden mukaan oli elänyt parhaat nuoruusvuoteni. Minä turhauduin enkä kuullut Jumalani puhetta. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Epäilin elämäni tarkoitusta. Kadotin munkin elämän ja sen osan itsestäni sitä mukaa kuin hiukseni kasvoivat. Avasin silmäni kaikelle uudelle ja aloin elää uudella tavalla. Sitten eräänä päivänä aloin etsiä uudelleen sitä, minkä olin kadottanut. Oli aika etsiä minuus uudelleen, punnita jumalat uudelleen ja katsoa mihin etsintäni johtaisi.

*
Athelstan vietti vuorilla koko pitkän päivän, virkistäytyi purolla ja lepäsi nurmella nukahtaen putouksen pauhuun. Tuulenvire hyväili hänen poskeaan. Hän oli selvittänyt muutaman elämänsä langan, mutta vielä hänen pitäisi jatkaa etsintäänsä, vielä hän ei ollut aivan perillä. Aika on rakastaa, hän mietti eikä halunnut jatkaa sitä seuraavaan; ja aika vihata. Juuri nyt oli aika rakastaa ja aika etsiä. Aika antaa tilaa kaikelle hyvälle ja paremmalle huomiselle. Kun aurinko katosi korkeiden vuorien taakse ja lämpötila ylhäällä vuorilla alkoi laskea, Athelstan aloitti matkansa ja laskeutumisensa takaisin Kattegatiin ja ottaisi vastaan sen, mitä elämällä oli hänelle vielä tarjota.
« Viimeksi muokattu: 24.07.2019 10:20:56 kirjoittanut Fairy tale »

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 385
  • ava by raitakarkki
Vs: Viikingit: Kaikella on määräaika (Athelstan) S
« Vastaus #1 : 24.07.2019 10:59:06 »
Suuret kiitokset Fairy tale, tämä oli ihana!
Hauska nähdä millaisia piirteitä muut näkevät ja painottavat Athelstanissa. Saarnaajan kirjan siteeraaminen sopi kyllä hänelle hyvin (en muistanutkaan, että hän tapasi siteerata juuri sitä) ja olit valikoinut juuri hänelle ja omaan tarinaasi sopivia kohtia.

Jee, kiitos!  ;D <3
Now I will say one thing only:
               where any man is needed, I am there.

                             - Odysseus-

                 (Philoctetes by Sophocles, lines 1054-55)

                
              

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 558
Vs: Viikingit: Kaikella on määräaika (Athelstan) S
« Vastaus #2 : 27.07.2019 17:48:23 »
Kiitos kommentista Kelsier. Viikingit on siitä harvoja sarjoja, jotka ovat minua inspiroineet kirjoittamaan jotain ja muutenkin sarja on minulle uusi tuttavuus. Athelstanin elämään oli jännitävää sukeltaa, koska hän on nähnyt ja kokenut paljon lyhyen elämänsä aikana. Sitä vasta itsekin kirjoittaessa huomasi, miten paljon vastakkainasettelua hänen elämässään onkaan ollut.