Kirjoittaja Aihe: Olla joku (S • identiteettihapuilua, Samuli/Juuso • shotti)  (Luettu 3525 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S

FinFanFun1000 sanalla 389. yksinäisyys
Juhannustaikoja
Neliottelu (Team Oneshot, 1 083 sanaa)
Originaali10 #4 sanalla kipeä

Tämä on juhannustaika ihanalle Vendelalle. Hyvää kesää! :-* Toivoit poikaparia ja erityisesti sitä, että jokin seuraamasi jatkis jatkuisi. Minulla oli suunnitelmissa jatkaa Reaktioyhtälöitä, mutta innostuinkin sitten kirjoittamaan tällaisen shotin, joka sijoittuu Reaktioyhtälöiden jälkeiseen aikaan, tarkemmin Samulin fuksisyksyn jälkeiseen tammikuuhun. Toivottavasti jatko Juuson ja Samulin tarinalle on mieluista luettavaa, vaikkei tässä kovin iloisissa tunnelmissa liikutakaan! Mietin aluksi, spoilaako tämä liikaa Reaktioyhtälöitä, mutta tulin siihen tulokseen, että ei. Yhtälöiden ei kuitenkaan ole tarkoitus päättää Juuson ja Samulin tarinaa millään muotoa, vaan se on ikään kuin sellainen välitarina: se alkaa keskeltä, ja se loppuu kesken. Näillä nuorukaisilla on vielä paljon matkaa kuljettavanaan!

Tämä shotti sijoittuu tosiaan Varauksia ja purkauksia -sarjaan, mutta luulisin, että tästä saa kyllä jotain irti, vaikkei aikaisempia tekstejä olekaan lukenut, jos nyt joku uusi lukija innostuu matkaan mukaan. :) Tässä käsitellään aika universaaleja aiheita. Oiva soundtrack tälle on Kobi Marimi – Home, Euroviisujen tämänvuotisen isäntämaan Israelin kilpailukappale, joka on yksi tämänvuotisista suosikkiviisuistani. Kumppanini mielestä siinä on paljon paatosta tyhjästä, mutta minua se koskettaa syvästi, koska mikä olisikaan kauniimpaa ja tärkeämpää kuin olla joku.




Kemiantekniikan laitos oli hiljainen ja uninen tammikuisena perjantai-iltapäivänä. Oli kuin aika olisi hidastunut, kun yksittäiset opiskelijat luovivat käytävää pitkin jalkojaan laahaten ja talviaurinko langetti kalpeaa valoaan vastapäiseen seinään.

Samulilla olisi vielä yksi luento, viikon viimeinen. Auditorion ulkopuolelle seisahtuessaan hän tuli siihen tulokseen, että suurin osa kanssakurssilaisista oli todennäköisesti ottanut varaslähdön viikonloppuun, sillä auditoriossa ei ollut vielä ketään, ei luennoitsijaakaan, ja sen ulkopuolella istuskeli lattialla vain neljä opiskelijaa, jotka Samuli tunnisti kurssilta. Hetken emmittyään Samulikin nojautui seinää vasten odottamaan. Ei hänelle oikeastaan ollut väliä, missä hän perjantai-iltapäivänsä vietti. Kukaan ei kaivannut häntä missään eikä odottanut häntä mihinkään, ja omassa seurassa oleminen oli pohjimmiltaan samanlaista joka paikassa.

Samuli oli keskittynyt tuijottamaan halkeamaa käytävän vastapäisen seinän rappauksessa, kun jokin valkoinen viiletti hänen ohitseen ja peitti näkymän hetkeksi. Hän hätkähti kuullessaan tutun äänen huikkaavan hänen suuntaansa: ”Moi, Samuli.”

Sillä sekunnilla Samulin pää nytkähti pystyyn ja katse hakeutui kohti puhuttelijaa. Juuso oli ennättänyt jo parin metrin päähän – hän harppoi pitkin ja kiireisin askelin, laboratoriotakin helmat hulmuten, kantaen jotain molemmin käsin –, mutta hän katsahti Samulia olkansa yli ja hymyili tuttua leveää hymyään. Sitten hän jatkoi taakseen katsomatta matkaansa käytävää pitkin kohti laitoksen laboratoriotiloja.

”Moi”, Samuli tajusi vastata, mutta hän ei ollut varma, kuuliko Juuso sitä enää. Nimeä hän ei edes yrittänyt sanoa; se olisi kuitenkin vain juuttunut hänen kurkkuunsa. Juuso oli kuin salainen lumous: sen saattoi lausua vain hiljaisimmissa ajatuksissa ja sittenkin melkein häveten. Oli hassua, miten Juusosta oli kuluneina kuukausina muodostunut Samulille niin läheinen mutta kuitenkin niin kaukainen.

Juuson laboratoriotakin helmat lepattivat pois näkyvistä, mutta sydän jäi lepattamaan Samulin rintaan. Hän kuuli mielessään kaiun Juuson hyväntuulisesta ja reippaasta äänestä. Hän kuuli – pikemminkin tunsi – oman nimensä Juuson lausumana, ja se aiheutti hänen rintakehässään melkein kouristavan tunteen, tunteen joka oli sekä syvän ilahtunut että katkeran kaipaava. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään.

Moi, Samuli. Samuli. Samuli.

Tuntui kuin kouristus rintakehässä olisi kuristanut keuhkotkin kasaan, sillä Samuli oli harvoin ollut Samuli.

Vanhemmilleen Samuli oli useimmiten vain poika. Tulehan tänne, poika. Minä vien pojan harjoituksiin. Kai tuosta pojasta johonkin muuhunkin olisi ollut kuin tyhjänpäiväiseen teknilliseen duunariyliopistoon… Silloin kun vanhemmat kutsuivat häntä nimeltä, he käyttivät itsepintaisesti Kasperia, Samulin oikeaa etunimeä. Koulussa hän oli ollut niin harvoin äänessä ja niin paljon poissa, että opettajillekin hän oli toisinaan ollut sinä silmälasipäinen siellä. Kavereita hänellä ei juuri koskaan ollut ollut. Jorille hän oli meidän Samuli, ja vaikka se joskus oli saanut hänet tuntemaan itsensä merkitykselliseksi ja joukkoon kuuluvaksi, siinä kaikui vaarallinen ja vääränlainen omistushalu. Sairaalassa hän oli ollut kakkosen kolmonen tai mikä milloinkin petipaikastaan riippuen. Armeijassa hän oli ollut alokas Harmainen tai sotamies Harmainen, väritöntä massaa.

Samuli ei oikeastaan edes tiennyt, halusiko hän olla Samuli. Kasperi Samuli Harmaisen jokainen uusi alku päättyi umpikujaan. Hän oli aloittanut yliopiston täynnä tarmoa, mutta menneisyys oli puhkunut hirmumyrskynä sen kaiken mennessään.

Kuitenkin jokaisen kerran, kun Samuli kuuli Juuson kutsuvan häntä nimeltä, kouristus rintakehässä oli osaksi toivoa siitä, että hän vielä joskus kelpaisi omana omituisena itsenään paitsi Juusolle, myös itselleen. Ehkä siksi se kävikin niin kipeää: toivo oli tuskallista, jos se oli turhaa.

Niin ikään jokaisen kerran, kun Juuso kutsui Samulia nimeltä, Samulin läpi pyyhkäisi lämmin humahdus, kuin ystävällinen halaus. Se sai Samulin ajattelemaan, että ehkei hän halunnutkaan olla Samuli, vaan hän halusi olla joku, kuka tahansa, joku jota kutsuttiin nimeltä ja jolla oli merkitystä. Joskus varovaisen toiveikkaina hetkinä hän ajatteli, että ehkä hän olikin joku, ainakin Juusolle. Vielä kaiken jälkeenkin Juuso tervehti häntä kiireisellä ohikulkumatkalla, katsoi silmiin ja hymyili. He eivät olleet enää hetkeen tapaamalla tavanneet, mutta Samulista tuntui, että aina kun he sattumalta kohtasivat kiltahuoneella tai opiskelijaravintolassa, Juuso kohtasi hänet ihmisenä eikä epäonnistumisena. Samuli ei ollut varma, oliko kukaan koskaan kohdellut häntä aivan samalla tavalla.

Käsittämättömintä oli, ettei Juuson suhtautuminen ollut muuttunut, vaikka hän oli Jorin myötä saanut tietää Samulista niin paljon pahaa ja painavaa. Samuli ei ymmärtänyt sitä. Samuli kamppaili jatkuvasti voidakseen elää niiden asioiden kanssa, mutta Juuso oli tuosta noin vain solminut sovun Samulin menneisyyden kanssa.

Samuli painoi takaraivonsa seinää vasten ja puristi silmänsä tiukemmin kiinni ulkomaailmasta välittämättä. Kämmenet hapuilivat seinää itsekseen kuin tukea hakeakseen. Hän tiesi tärvelleensä kaiken. Hän oli tehnyt samulimaisia typeryyksiä ja häätänyt Juuson tiehensä. Hän oli yksin syypää siihen, että heidän orastanut juttunsa – mitä se ikinä sitten olikaan ollut – oli loppunut lyhyeen. Jotenkin hän oli onnistunut etäännyttämään ihmisen, jota läheisempää hänellä ei ollut ollut aikoihin, ja jotenkin se kuvasti häntä paremmin kuin hänen oma peilikuvansa.

Samuli hätkähti tuntiessaan kevyen kosketuksen olkapäällään. Hän kääntyi ja kohtasi pari päänmittaa alapuolellaan nuoren naisen sirot kasvot, joita kehystivät tummat kiharat. Silmät pyöreiden lasien takana olivat ystävälliset katsoessaan Samulia.

”Hei – Samulihan se oli, eikö vain?” nainen kysyi aavistus epävarmuutta äänessään. ”Kaikki okei? Luento taitaa alkaa. Etkös säkin ole analyyttisessa kemmassa…?”

”Olen”, Samuli hengähti ja ponnistautui irti seinästä. ”Olen, joo.”

Nainen hymyili, käännähti kannoillaan ja hyppelehti auditorion keskikäytävää pitkin salin etualaan, missä hän istahti jonkun toisen viereen. Samuli tajusi, että muutkin käytävällä norkoilleet olivat hänen huomaamattaan siirtyneet auditorioon. Luennoitsijakin oli siellä jo järjestelemässä papereitaan. Samuli pujahti sisään ja istuutui salin perukoille kauas muista toivoen, ettei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota.

Hämmentyneenä hän kiskoi luentolehtiötä laukustaan ja tajusi, että joku oli jo kiinnittänyt häneen huomion. Samuli oli tunnistanut kiharapään samalta kurssilta, mutta tämän nimi ei ollut painunut hänen mieleensä, vaikka heidän luennoitsijansa suosikin läsnäolokartoitusta ja vanhanaikaista nimenhuutoa. Tämän mieleen kuitenkin selvästikin oli painunut Samulin nimi, ja tämä oli välittänyt tarpeeksi vinkatakseen Samulille luennon alkamisesta.

Hetken Samuli oli ollut joku. Hän oli ollut joku Juusolle, ja hän oli ollut joku tuntemattomalle kanssaopiskelijalle. Kuka hän oli itselleen?

Kädet jatkoivat automaattisina tuttuja opiskelijan arkiaskareita – oikea kohta lehtiöstä, kynät esiin ja valmiuteen – mutta ajatukset askartelivat muualla, kaukana menneessä. Samuli muisteli sitä fuksia, joka hän vielä syksyllä opintojen alkaessa oli ollut. Hän oli flirttaillut Juusolle, pyytänyt tätä ulos, suudellutkin. Juuson huomio oli kaikista ympäröivistä ihmisistä kiinnittynyt juuri Samuliin, vaikka jossain sisällään Samuli oli yhä ollut se epävarma teinipoika lukiosta. Eikö se kertonut siitä, että Samulissa oli jotain, edes jotain pientä? Vai oliko hän vain huijannut itseään ja Juusoakin olemalla joku muu?

Sillä ei kai ollut enää merkitystä. Uudet alut päättyivät umpikujiin, vanhat polut ristesivät ja kiersivät kehää. Hän päätyi aina siihen, missä hän oli ollutkin. Se oli elämän kiertokulku, ja hän melkein jo osasi odottaa sitä.

Jostain Samuli kuitenkin repi rohkeuden rippeitä, ehkä siitä alkusyksyn uudesta fuksi-identiteetistään. Hän painoi nimenhuudossa mieleensä kiharapään nimen, ja kun luento päättyi ja he valuivat takaisin käytävälle, hän sanoi tälle ohimennen: ”Hei kiitos kun herättelit mut… Heta. Taisin olla vähän muissa maailmoissa.” Hän sanoi sen nopeasti, niin nopeasti ettei hän ehtinyt takellella tai perääntyä.

Heta hymyili vastaukseksi avoimesti ja vaivattomasti, ihan niin kuin Juusokin, ja sillä oli merkitystä.

Sillä oli merkitystä.
« Viimeksi muokattu: 15.09.2019 14:54:00 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Melodie

  • ***
  • Viestejä: 1 355
  • Banneri @ Crysted
Voi Samuli <3 Aina niin murheellisena ja epävarmana, silti ihana! Toivottavasti hän tämän sarjan mittaan oppii todella näkemään oman arvonsa. Toiveikkaana olen ettei Juusokaan vielä ole luopunut toivosta hänen suhteensa. Odotan että vielä jonain päivänä saamme lukea heidän häistään. ;)

Tämä oli ihana pieni tarina, Juuson nopea ohikulku aiheutti Samulissa melkoisen tunnemyräkän! Hyvä että Heta kävi kiskomassa Samulin alhoistaan, kenties heistä voi tulla ystäviä!

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 201
Oih miten ihana taika, kiitos :-*

Tämä on lyhyt ja nopea puh.kommentti mutta tahdon sanoa kuitenkin heti tuoreeltaan että pidin tästä vaikka aihe olikin varsin melankolinen. Ihanaa että olit ottanut tähän Samulin näkökulman, hän on jäänyt Reaktioyhtälöissä pimentoon ja lukija on saanut arvailla mitä hänen mielessään liikkuu. Mietin kanssa tätä aloittaessa että mitenhän paljon tämä spoilaa mutta ei tämä oikeastaan spoilannut :) Kiva oli kuitenkin kurkistaa tulevaisuuttaan ja nähdä että toivoa on!

Vaikka tässä oli raskas teema niin silti tässä oli myös sitä toivoa. Näen että näillä pojilla on vielä tulevaisuus :) Kiitos tästä, pidin! Pahoittelen tätä lyhyttä kommenttia.

Hyvää kesää myös sinulle Walle :-*

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Voi miten olette nopeita! Ja ihania. :-* Olen tosi iloinen siitä, että Juuso ja Samuli jaksavat vielä kiinnostaa.

Melodie, Samulin näkökulma tuppaa tosiaankin olemaan tällaista murheellista ja epävarmaa! Minäkin todella toivon, että Samuli joskus vielä oppii näkemään oman arvonsa, koska sen se kyllä ansaitsisi kaikkien koettelemustensa jälkeen. Juusokaan ei varmasti vielä ole luopunut toivosta, ei huolta! Juuso jos kuka on hyvin kärsivällinen, ehkä joskus liiankin. ;D Voi että, olisipa kyllä ihanaa joskus vielä kirjoittaa näiden häistä. ♥ Kukapa tietää, mitä tuleman pitää! Tarina on vasta alussa.

Melkoisen tunnemyräkän sai Juuso kyllä aikaan pelkällä ohikululla ja pikaisella tervehdyksellä. Ehkä Hetasta kuullaankin vielä lisää! Samuli todella tarvitsisi nyt ystävän.

Kiitos kovasti ihanasta kommentista! :-*

Vendela, iiks, ihanaa että tykkäsit juhannustaiastasi! Melankolinen tästä kyllä tuli, ja mietinkin, onkohan tämä liiankin melankolinen, kun olit toivonut onnellista loppua, mutta toisaalta yritin kylvää tähän myös toivonsiemeniä. Ihanaa jos niitä oli havaittavissa! Minäkin näen näillä nuorukaisilla yhteisen tulevaisuuden, vaikkei siihen ihan sormia näpäyttämällä päästäisikään. Nyt on vaikeaa etenkin Samulilla, mutta eiköhän se tästä helpota vielä jossain kohtaa, kun pojat saavat taas puheyhteyden avattua. :)

Kiitos kovasti ihanista sanoistasi, onpa ihanaa että tykkäsit tästä! :-*


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 185
Kommenttikampanjasta öinen tervehdys! Päädyin tällä kertaa poimimaan sulta tämän tekstin, koska voi Samuli parka ;____; <3

Samastun ehkä vähän liikaakin Samuliin tässä - tunnistan ne fiilikset, kun menneisyyden taakka ja pelot painavat niin paljon, että tuntuu musertuvan niiden alle. Tuntuu siltä, että nykyhetkessä on vaikea tulla kuorestaan ulos ja hyväksyä, että kelpaa jollekulle. Kuvailet sydäntäsärkevän nätillä tavalla sitä, miten Juuson pari hassua sanaa tervehdyksessä läikyttävät lämpöä Samulin sisällä ja herättävät tosi syvällisiäkin ajatteluketjuja tuosta omasta identiteetistä. Tunnistan myös tuon fiiliksen, että joskus haluaisi vain irrottautua omasta nahastaan ja olla joku muu, täysin vieras ihminen vieraassa paikassa. Kai sellainen tunne syntyykin samulimaisista typeryyksistä, siitä että kokee tekevänsä aina vääriä asioita, vaikka joskus pahoille jutuille ei voi täysin omalla toiminnalla mitään. Toistan taas: Samuli parka! Tulee niin ikävä mieli hänen puolestaan :<

Mun mielestä oot ylipäätään sijoittanut tän kohtauksen tosi kivaan hetkeen: kuten huomioit, perjantailuennot tuppaavat aika usein olemaan melko hiljaisia, jolloin Samulin ja Hetan välisen vuorovaikutuksen kaltaiselle jutulle on helppo antaa miljöössä painokkaampaa merkitystä. Se laajentaa kivasti Samulin ajatteluketjujen lopputulosta ja vahvistaa ajatusta siitä, että hänestä on todella tullut joku merkityksellinen ihminen, joka jää muiden mieleen tässä uudessa ympäristössä. Toivottavasti poika parka siis kykenee pian karistamaan menneisyyden jorinat (pun intended :p) ja palaa Juuson lämpimään syleilyyn! <3;___<3;

(Löysin muuten yhen pienen typon: "Koulusssa hän oli ollut niin harvoin äänessä ja niin paljon poissa, että opettajillekin hän oli toisinaan ollut sinä silmälasipäinen siellä.")

Kiitokset, tämä oli kiva teksti ja Samulin näkökulmasta - vaikkakin se on hirveän melankolinen ja sydämeen sattuva - on aina mielenkiintoista lukea. Toivottavasti saadaan teekkaripoikien saagaan lisää jatkoa pian! <3

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Ronsu, onpa kivaa, että nappasit tämän tekstin Kommiksesta! Sinun ajatuksiasi Samulista ja Juusosta ja heidän vaiheistaan on ihanaa lukea, ja odotan niitä aina innolla. :-*

Hienoa, että pystyit samaistumaan Samulin kokemaan tunnemyräkkään. Ei tietenkään ole sinänsä mukavaa, että tällaiset kokemukset ovat samaistuttavia, mutta koen niistä kirjoittamisen kuitenkin tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ja siksi on kiva, jos olen onnistunut tekemään sen ees jokseenkin realistisella ja samaistuttavalla tavalla. Minä samaistun Samuliin hahmona todella paljon, ja ehkä siksi Sampasta kirjoittaminen tuntuu aina siltä kuin availisi lukittuja ovia jostain syvältä sydämestään ja uskaltaisi kurkkia niistä. Se on aika hurjaa, mutta myös erityistä. Siksi nämä Samulin näkökulmasta kirjoitetut pätkät tuppaavat olemaan minulle erityisen tärkeitä, ja niistä mielipiteiden lukeminen on aina sekä ihanaa että kamalaa, kamalanihanaa! ;D

Kääk, minäkin toivon että saataisiin teekkaripoikien tarinaan taas jatkoa. :-[ Minulla on Tänä vuonna lupaan oikeasti... -haasteessa yhtenä lupauksena Reaktioyhtälöiden loppuun saattaminen, mutta tässähän alkaa oikeasti tulla hoppu, kun olen tällainen lusmu ja vaikeilen sen sarjan kanssa koko ajan!

Kiitos kovasti ihanista sanoistasi, jotka tsemppaavat jatkamaan tätä sanojen suossa räpiköimistä! :-* Ai niin, ja kiitos typon bongaamisesta, se on nyt korjattu! -Walle


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Moi, pahoittelen, etten ole kommentoinut läheskään jokaista lukemaani tarinaa tästä Samuli/Juuso -sarjasta, mutta tämä kosketti jotenkin erityisesti, niin ajattelin tulla sanomaan edes jotakin :)

Tässä oli monia yksityiskohtia, joista pidin tai joihin oli helppo samaistua: hiljainen perjantailuento, varaslähtö viikonloppuun, Juuson hulmuava labratakki (❤), yksinäisyyden tunne ja se, miten uskomatonta on, kun olet kauan ollut yksinäinen ja sitten joku huomioi sinut ja juttelee, vaikka kyseessä olisikin ihan pieni ja arkinen juttu. Tuo, että oman nimen kuuleminen Juuson suusta aiheuttaa noin voimakkaita tunteita Samulissa, on samaan aikaan hienoa ja toisaalta surullista, kun Samuli miettii omaa itseään ja nimeään ja sitä, miten hän ei ole aina kaikille ollut Samuli. Eritoten Samulin vanhempien puheet vain ”pojasta” saivat minut surulliseksi, ikään kuin hänestä puhuttaisiin täysin perheen ulkopuolisena :”(

Samulin koko nimi on muuten ihana, tykkään siitä tosi paljon ❤ Mutta myös tuo ajatus, että saisi ”olla joku”, on todella hieno. Samulilla siihen selvästi tiivistyy sitä, ettei hänestä ole aina välitetty eikä ole ollut sellaista turvallista läheisyyttä. Tykkään myös siitä, että sinulla on usein tarinan loppupuolella jokin toivonkipinä, vaikka itse tarinassa olisi rankempia tai surullisempiakin aiheita. Tässä se oli tuo Hetan kohtaaminen ja ihana toiveikkuus, että Samuli voisi ehkä saada hänestä ystävän itselleen.

Kiitos tästä, tykkään kovasti näistä pikku shoteista, joista saa vähän lisätietoa Samulista ja Juusosta ja voi välillä hypätä toisen näkökulmaan :)
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Thelina, voi älä pahoittele! ♥ Kommentoiminen ei ole mikään velvollisuus, ja minulle merkitsee todella paljon ihan jo tieto siitä, että näistä teksteistä on ollut iloa! Elä siis ota mitään stressiä kommentoimisen suhteen, jooko. :-* Ja kyllähän nämä tekeleet täällä säilyvät, jos niihin haluaa vielä myöhemmin palata!

Tämä shotti on minullekin erityinen tässä sarjassa, sillä tämä aihepiiri on minulle todella tärkeä ja puhutteleva. On niin tärkeää olla joku, tai pikemminkin saada kokea olevansa joku, ilman että saa osakseen jatkuvaa vähättelyä ja sivuuttamista niin kuin Samuli vanhempiensa taholta. Ei ihme, ettei Samuli oikein tunne olevansa kukaan merkityksellinen, kun hänen on pitkin elämäänsä annettu ymmärtää niin. :'( Ihanaa, että pieni toivonkipinä kuitenkin välittyi sinulle! ♥ Minä en ole hyvä kestämään onnettomia loppuja, joten varmaan siksi yritän viljellä tällaisia pieniä toivonsiemeniä näihin synkempiinkin pätkiin, heh.

Kiitos kovasti ihanasta palautteesta, kylläpä se sai hymyn huulilleni tänä iltana! :-*


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day