Kirjoittaja Aihe: Valtakuntani harsoista, harsoni Nimestä | Sallittu, new weird, gotiikka, one-shot  (Luettu 247 kertaa)

Ferope

  • ***
  • Viestejä: 165
Nimi: Valtakuntani harsoista, harsoni Nimestä
Kirjoittaja: Ferope
Tyylilaji: Kosminen gotiikka, uuskumma (new weird), lore
Paritus: Marginalia/Kapteeni Herman Cannury
Ikäraja: Sallittu
Yhteenveto: Marginalian sydän tykyttää liian nopeasti. Hän taputtelee tärisevin käsin vyötään muttei löydä hajusuolojaan. Ärhäkkä kauppanainen ei tule olemaan iloinen Marginalian pikaisesta paluusta suolahyllylle. Kenties hänen olisi aika siirtyä suoloista helvetinabsinttiin niin kuin aikuisten kuuluu. Hän sivelee Hermanin nimeä otsakkeessa ja kuvittelee koskettavansa kapteenin kauniita kasvoja paperin sijaan.


Kirjoittajan huomautus: Valtakuntani harsoista, harsoni Nimestä on kenties enemmänkin lorenrakennusteksti kuin kokonainen tarina, mutta outous istunee ihan hyvin uuskumman tyylilajiin. Teksti on kirjoitettu kesälomaetydi-haasteeseen, inspiraationa nämä kaksi kuvaa.



Trafalgarissa on tapana kohista jokaisesta uudesta vimpaimesta, vampyyrista, patsaasta, portaasta, pormestarista, hirttolavasta, helvetinlieskasta, kärpäsestä ja härkäsestä. Siksi Marginalia ei hämmästy kun kaupungin utuiset tiet täyttyvät sateenvarjoja kannattelevasta kansasta sinä aamuna kun Sametinleikkaajien vuotuinen kulkue aloittaa hitaan ja surumielisen marssinsa pöytävuoren juurelta kohti kaupungin keskustaa.
   
Metka jalkasuutari seisoo kädet puuskassa tienvarressa ja tutkailee uteliaana kulkuetta, joiden painavat, tummat viitat luovat aavemaisen vaikutelman heidän kävellessään hiirenhiljaa halki kaupungin. Metkalla jalkasuutarilla ei ole sateenvarjoa, mutta hänen järjettömän kokoisen knallinsa lieri suojaa hänen rusakkaa naamaansa aamusateelta. Huomatessaan Marginalian kadun vastakkaisella puolella, hän nostaa kätensä äänettömään tervehdykseen. Marginalia nyökkää. Hänen omat kätensä ovat täynnä mekonhelmaa ja hän on aivan liian kiireinen pysähtyäkseen juttusille jalkasuutarin kanssa.
   
Hän luovii vastavirtaan, sukeltelee erinäisten sateenvarjojen ali ja huikkailee pahoitteluja olkansa ylitse. Suurin osa trafalgarilaisista tuhisee äreissään. Muuan mies pudottaa kourallisen rottia, joita hän pitelee hännänpäistä, kun Marginalia porhaltaa hänen ohitseen. Mies kiroaa jyrsijöiden vilahtaessa karkuun ja huutaa Marginalian perään jotain rottien kallistuneesta hinnasta. Marginalia tunkee kätensä mekkonsa taskuun ja kalastaa kourallisen kimallepilkkeitä, jotka hän kääntyy viskaamaan miehen suuntaan. Pilkkeet leviävät pitkin mutaisia katuja, mutta miehen silmät laajenevat lautasiksi ja hän sukeltaa tuikkivan valuutan perään.
   
”UUTISIA! UUTISIA!” räkänokkainen lehtipoika huutaa kadunkulmalla. Sanomalehti, tuoreena painosta, on melkein hänen kokoisensa. Hän iskee silmänsä Marginaliaan, joka on hidastanut vauhtiaan puolijuoksusta rivakkaan kävelyyn, ja vinkkaa. ”Hei, kansalainen! Uutisia Hehkuvalta mantereelta! Kapteeni Cannury palaa!”
   
Marginalia pysähtyy niille sijoilleen.
   
”Ruosteinen, kansalainen, pyydän”, poika sanoo asiallisesta. Marginalia kaivaa yhden ruosteisen kukkarostaan ja tyrkkää sen sanattomana pojalle. Poika ojentaa pitelemänsä lehden hänelle, nappaa uuden pinosta, ja aloittaa hoilaamisensa uudestaan.
   
”UUTISIA! UUTISIA!”
   
Marginalia rutistaa sanomalehteä rystyset valkeina. Etusivulla on puupiirros uljaasta kaljuunasta. Hän ei ole nähnyt Kynittyä kanaa vuosikymmeneen. Kuvan alla seisoo otsake: Hukkunut merelle? Kapteeni Cannury nähty Kilpikonnasaarella. Uutinen itsessään ei paljasta paljoa uutta; suurin osa sivusta on käytetty Kynityn kanan miehistön menneisyyttä setvien. Samat vanhat kertomukset Länsi-asteekkikomppanian laivasta, joka purjehti lounaaseen, Hehkuvan mantereen eteläpuolen ja katosi. Aivan jutun alakulmassa on pieni maininta Kapteeni Herman Cannurysta, joka ilmaantui kuin tyhjästä Lenapehokingiin kahdeksastoista sadattayhdeksännettä korpin vuotta.
 
Marginalian sydän tykyttää liian nopeasti. Hän taputtelee tärisevin käsin vyötään muttei löydä hajusuolojaan. Ärhäkkä kauppanainen ei tule olemaan iloinen Marginalian pikaisesta paluusta suolahyllylle. Kenties hänen olisi aika siirtyä suoloista helvetinabsinttiin niin kuin aikuisten kuuluu. Hän sivelee Hermanin nimeä otsakkeessa ja kuvittelee koskettavansa kapteenin kauniita kasvoja paperin sijaan.

Hän rullaa sanomalehden kapeaksi torveksi ja tunkee sen esiliinansa etutaskuun, johon se hädintuskin mahtuu. Hän vilkaisee kelloaan ja huomaa olevansa useamman minuutin myöhässä.

Marginalia pinkaisee juoksuun. Hänen korkonsa kopisevat vasten mukulakiviä ja hänen vannehameensa velloo kuin aalto hänen ympärillään. Hän on myöhässä tapaamisestaan Piispattaren kanssa.
Kun hän vihdoin ja viimein loikkii Faulkenkirkon portaat ylös, alkavat katedraalin kellot jyristä. Hetkeksi, Marginalia pysähtyy ja tuijottaa tapulia, joka on piirtynyt sairaalloisen vihreän aamupäivän taivasta vasten, kuin jokin etova elikko. Hänen selkäpiitään karmii.

Faulkenkirkko on tyhjillään. Penkkirivit seisovat selin häneen, tyhjät kasvot kohti alttaria. Alttarin keskellä lepää suuri Kaanmitta apposellaan. Marginalian lähestyessä alttaria, hän näkee kirjan olevan auki Suloisen evankeliumin kohdalla. Kirjan vieressä on papinmalja, ja kymmenen sytytettyä punaista kynttilää.
Piispatarta Marginalia ei näe.

Hän seisoo alttarin edessä ja tutkailee suurta maalausta seinällä. Maalaus kuvastaa Jumalaa taivaassa. Hän istuu oikeutetusti suurella kivivaltaistuimellaan pimeän aavikon keskellä. Punaiset tähdet – Ikuisuuden profeetat – tuikkivat hänen takanaan, ja hänen oikealla puolellaan istuu hänen kaikkivaltias poikansa, Eshaitaan.

Eshaitaanin päätä kiertää sinipunainen liekkikruunu.

”Pyhän Elmon tuli valssaa”, Marginalia hyräilee itsekseen. Eshaitaan, tai Pyhä Elmo, on tunnettu eritoten merimiesten suojeluspyhimyksenä, sillä hänen sinipunainen tulensa kiertää usein laivojen mastoissa merellä. Frankkimaan yllä tuli on tiukkunut kuin Fennian yöliekit Pitkästä vallankumouksesta saakka.
Kylmä tuuli puhaltaa kynttilät sammuksiin ja katedraaliin leviää hiljaisuus.

Marginalia katsoo ylös kohti katedraalia kattoa huomatakseen näkevänsä vain vihreän taivaan. Katto on kadonnut.

Yhtäkkiä, pitkät ja luisevat sormet peittävät taivaan ja Piispattaren petolinnun pää ilmestyy aukkoon. Piispatar kääntää päätään ja hänen pitkä, terävä nokkansa viistää lähes katedraalin lattiaa. Yksi räikeän oranssi silmä tuijottaa Marginaliaa tiukasti.

Piispatar avaa suunsa ja päästää sanoinkuvailemattoman äänen kurkustaan.

Marginalia odottaa siirtymää.

Sitten, kuten aina, näkymätön remmi puristuu hänen päänsä ympärille. Ensin remmi kiristää tiukasti, sitten tiukemmin, ja yhä tiukemmin, kunnes kuuma kipu räjähtää hänen päänsä sisällä.
Marginalian keho lyyhistyy alttaria vasten.

Siinä missä hänen kehonsa putoaa, hänen sielunsa nousee. Hetken hän leijuu ilmassa katedraalin yllä ennen kuin hänen sielunsa sinkoutuu kohti taivaita.

Seuraavaksi hänen sielunsa seisoo, jalat maassa, tutussa paikassa. Hän on ollut täällä ennenkin. Piispatar, nyt vain muutaman pään tavallista ihmistä pidempi, seisoo hänen vierellään. He kummatkin tuijottavat kohti laakeaa alankoa. He seisovat jonkin itseään suuremman reunalla. Marginalia kykenee kuvailemaan paikkaa vain maallisin sanoin. Hänestä tuntuu kuin hän seisoisi suurella kielekkeellä – hetkessä ennen putousta.

Hänen ei tarvitse kääntyä tietääkseen, mikä kohoaa julmana ja jylhänä heidän takanaan. Piispatar on vankasti kieltänyt häntä katsomasta Eshaitaania.

”Valkea tuuli nousee”, Piispatar sanoo. ”Suuri aalto peittää alleen maailman.”
   
Kun Eshaitaan puhuu, hänen äänensä jylisee kuin ukkonen. Marginalia hätkähtää.
   
”Etsitkö yhä Nimeä?” Eshaitaan kysyy.
   
”Etsin, Armoitettu”, Marginalia vastaa. ”Minusta tuntuu, että olen lähellä.”   
   
Piispatar liikahtaa hieman hänen vieressään.
   
”Kenties olet”, Eshaitaan sanoo. ”Kenties et ole.”

Taivas haalenee epäluonnollisen vaaleansiniseksi. ”Jos vain voisitte neuvoa –”
   
Suuri, kirkas pallo kohoaa taivaankanteen. Marginalia ei ole kuunaan nähnyt moista ilmiötä. Hän tuijottaa palloa silmät apposellaan, kunnes valkea valo täyttää hänen silmänsä ja hän ei näe enää.
   
Marginalia herää Faulkinkirkonportailta. Katedraalin kupoli kohoaa ruosteisena puolikuuna kohti vihreää taivasta, jonka yllä ei roiku valopalloa.

Marginalia etsii yhä Nimeä.
« Viimeksi muokattu: 08.07.2019 20:07:14 kirjoittanut Ferope »
People go in one end, and meat comes out the other.