Kirjoittaja Aihe: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot): Sointuihin hukkuu ukkosen raivo, S, Roope/Kultu, oneshot  (Luettu 223 kertaa)

Ayudara

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 1 685
  • "Pitkäkyntisillä ei ollut kylliksi kynsiä."
Ficin nimi: Sointuihin hukkuu ukkosen raivo
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot)
Ikäraja: S
Paritus: Roope/Kultu
Genre: Draama

Summary: Minkään valtakunnan rentoutuminen ja paikoilleen pysähtyminen olivat Roope Ankalle naurettavan vieraita asioita.

A/N: Nightwish otti ja inspiroi hurjasti tätä tarinanpätkää. Aurinkoista juhannusta jokaiselle finiläiselle! 8)



***



"Johan on..." Kultu mutisi katsoessaan mökin ikkunasta, miten jylhästi monihaarainen salama löi horisontin honkapuihin. Heti perään kajahti sen sortin ukkosenrymähdys, että hän olisi voinut myöntää säikähtäneensä, mikäli joku olisi asiaa kysynyt. "Kai olet ihan varma, että tämä murju pitää pintansa vähän nihkeämmälläkin säällä?"

Roope kuulosteli mökin nurkkien natinaa, joka ei herättänyt Kultussa juuri luottamusta. "Eiköhän se pidä. Tosin kevyen mittakaavan kunnostus ei tekisi hallaa."

"Jaa, älä nyt?" Kultu kolautti kolmannen ämpärin tuvan lattialle katosta hiljakseen tipahtelevien vesipisaroiden alle. Vaikutti siltä kuin joku olisi käynyt huvikseen keihästämässä mökin kattoon muutaman vedenmentävän kolon.

"Se on joka tapauksessa poutapäivän rupeama se", Roope sanoi viskatessaan pari klapia tulisijaan. Kultu itse olisi lisännyt puita tuplasti enemmän, mutta Roopen mielestä kaksi kerrallaan oli kuulemma tarpeeksi. Iloisesti rapisevat liekit piristivät mökin ankeutta, mutta Kultu hytisi silti kuin haavanlehti. Kuka uuvatti sitten väittikään, että parhaillaan elettiin keskikesän harvalukuisia lämpöisempiä päiviä. Sellainen höynä ei takuulla ollut astunut jalallaankaan siihen halvatun mörskään, jota Kultu oli jo vähän oppinut ajattelemaan vankilan sijaan pikemminkin majapaikkanaan. Kourallisen miinustähtiä ansaitsevana, kalmankylmänä majapaikkana.

"Hyödynnähän tuota." Roope viittasi ohimennen tuolinsarjalle heitettyyn takkiinsa.

"Ei ole tarpeen, kiitos vain."

"Muuten vain tutiset kuin syntinen saarnapenkissä?"

Kultun olisi mielinyt näpäyttää jotain takaisin, mutta uusi ukkosen jyrähdys katkaisi hänen ajatuksensa. Niinpä hän tyytyi kietomaan Roopen kuluneen ja paikoin rumasti rispaantuneen mutta lämmittävän takin hartioilleen ja istahti tuvan pöydän ääreen.

"Mitäs sinä sillä ajattelit?"

"Saat arvata kahdesti."

Roope naputteli vanhan, rutkasti parempia päiviä nähneen kitaran kieliä ja toisella kädellään väänsi niitä hitaasti parempaan vireeseen. Soitin oli jäänyt Roopen käteen tämän ratsastettua kaupunkiin muutama päivä sitten ruokavarastojen täydennystarkoituksessa. Säilykkeiden ja muun tilpehöörin lisäksi Roope oli sitten kanniskellut mokomaa puolikuollutta romua palatessaan ja ylpeyttä uhkuen tokaissut, että se olisi päätynyt romukasaan, ellei hän olisi osunut paikalle pelastamaan sitä parempaan talteen. Kultu ei ollut voinut vastustaa pientä leukailua aiheesta. Turha luullakaan, että Roopen kivuliaan itara luonne olisi antanut periksi jättää edes sellaista kitaranraiskaa oman onnensa nojaan.

"Oletko useinkin soitellut?" Kultu kysäisi puoliksi vain tavoitellen keskustelua harhauttamaan ajatuksiaan pihalla pauhaavasta myrskystä.

"Siitä on aikaa", Roope sanoi.

"Kauanko?"

"Jokunen vuosi."

Oli oikeastaan aika kiintoisaakin istua sillä tavalla pitkästä aikaa saman pöydän ääressä. Ruoka-aikoina Roope tapasi talsia ympäri tupaa – kuulemma pitääkseen itsensä työvireessä – hotkien muonansa alta aikayksikön ja palata sen jälkeen tuota pikaa keskeneräisiin askareisiin. Minkään valtakunnan rentoutuminen ja paikoilleen pysähtyminen olivat Roope Ankalle naurettavan vieraita asioita.

"No johan alkaa kuulostaa salonkikelpoiselta", Roope virkkoi kokeillen muutamaa sointua. "Alin kieli tästä uupuu, mutta eroa tavanomaiseen tuskin kuulee."

"Tokkopa tässä maailmanlopun myräkässä kuulee edes omia ajatuksiaan", Kultu hymähti ja pysähtyi kuuntelemaan kitaran ääntä. Sen sijaan, että Roope olisi vain rämpytellyt jotain epämääräistä, tämä alkoi soitella melodiaa, joka pienen tapailun jälkeen alkoi kuulostaa yhä selkeämmältä.

"En muista enää oikeastaan kuin yhden laulun", Roope totesi nyökäten pöydällä nököttävään pieneen paperinpalaan, johon oli kirjoittanut sanat ylös. "Hiidenkirnu-sedällä oli muutama suosikkinsa, mutta tämä oli niistä kirkas ykkönen."

Kultu veti takkia paremmin ylleen. "Vai että Hiidenkirnu..."

"Hänen maineensa kiirii yhä halki Mississippin", Roope tokaisi. "Kitaran soittelu jokilaivan säksätystä kuunnellessa ja piippua poltellessa oli hänestä paras tapa rentoutua silloin kun sellainen passasi aikatauluun."

"Voin vain kuvitella. Ja rapsakka tujaus rommia kitaan kunnon kapteenin elkein?"

"Mistä päättelit hänen olevan kapteeni?"

Kultu kohautti olkiaan. "Kukaan tavallinen riviseilori tuskin oikeuttaisi itselleen tuon mittakaavan hölläilyrituaalia saati kutsuisi itseään Hiidenkirnuksi. Tosin vaillinaisen ymmärrykseni mukaan Mississippin suunnalla liikkuu sen verran sakeaa sakkia, että mistäs sitä viime kädessä tietää."

Roope väläytti ilkikurisen virneen, johon Kultu huomasi vastaavansa.

"Oletko koskaan tullut nähneeksi jokilaivaa? Kunnon siipiratasalusta kaikessa glooriassaan?"

"Tjaa, piirroksessa, mutta se ei kyllä selittänyt päätä tai sen puoleen häntääkään."

Roopen naurahdus sai ukkosen vaanivan läsnäolon tuntumaan tyystin samantekevältä.

"Noh, sen kuin soitat. Mieluummin vähän sinne päin soiva kitara kuin joka suuntaan nariseva mökinrähjä", Kultu tuumasi nojaten kyynärpäitään pöytään. "Mistä se sinun setäukkosi mielikappale kertoo?"

"Vanhasta merikapteenista, kaipuusta menneeseen, eletyn elämän särmästä. Yhtä haikeutta koko viisu."

"Hmmm."

Roope rykäisi kurkkuaan ja aloitti laulunsa kitaran säestyksellä. Kultu keskittyi kuuntelemaan sanoja ja melodiaa ilman kiireen häivääkään. Ukkosen jylinä ja sateen ropina tuntuivat hukkuvan kokonaan kitaransointuihin.

Hetken Kultu huomasi haaveilevansa erilaisesta arjesta, sellaisesta, jossa he voisivat Roopen kanssa kerrankin istua saman pöydän ääreen ilman aggressiiviseksi kohoavaa sanailua. Roope voisi kerrankin vain soitella kitaraansa miettimättä, miten vuorokauden jokaisen sekunnin voisi käyttää mahdollisimman tuotteliaasti edukseen.

Olisi voinut sanoa, että vasta vuosikymmenen rajuin ukonilma sai Roopen pysähtymään. Jospa vain hänkin olisi kyennyt samaan. Roope tapasi toisinaan verrata häntä hurrikaaniin, mutta hänen mahtinsa oli kovin rajallinen, pahus soikoon.

Kultu kietoi takkia paremmin ylleen, nuuhki sen kauluksesta savun ja työnteon tuoksua ja tahdonvoimallaan esti sadepisaroita kertymästä silmiensä sineen.

"Kaunis kappale."

Roope nyökkäsi kohti sanat sisältävää paperilappua kehottaen häntä liittymään lauluseuraksi. Kultu epäröi ohikiitävän hetken, mutta otti sen sitten pöydältä hieman vapisevin sormin. Kirotut viima ja piiskaava sade.

"Anna palaa. Sinulla on meistä parempi äänikin."

Kultun kasvoille syttyi pieni hymy, ja hän jatkoi laulua Roopen kanssa rykäistyään pienen tunnekuohun tiehensä.




Nightwish – The Islander

An old man by a seashore
At the end of day
Gazes the horizon
With seawinds in his face
Tempest-tossed island
Seasons all the same
Anchorage unpainted
And a ship without a name

Sea without a shore for the banished one unheard
He lightens the beacon, light at the end of world
Showing the way lighting hope in their hearts
The ones on their travels homeward from afar

This is for long-forgotten
Light at the end of the world
Horizon crying
The tears he left behind long ago

The albatross is flying
Making him daydream
The time before he became
One of the world`s unseen
Princess in the tower
Children in the fields
Life gave him it all:
An island of the universe

Now his love's a memory
A ghost in the fog
He sets the sails one last time
Saying farewell to the world
Anchor to the water
Seabed far below
Grass still in his feet
And a smile beneath his brow

This is for long-forgotten
Light at the end of the world
Horizon crying
The tears he left behind long ago

So long ago
So long ago

This is for long-forgotten
Light at the end of the world
Horizon crying
The tears he left behind so long ago

So long ago

"Olet löytänyt... kivettynyttä pokémonin kakkaa."