Kirjoittaja Aihe: Hei kevät |K11| fantasia, hurt/comfort  (Luettu 85 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 692
Hei kevät |K11| fantasia, hurt/comfort
« : 14.06.2019 20:51:48 »
Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Fantasia, hurt/comfort, romance, (tajunnanvirta)
Yhteenveto: On vuodenaikoja, jotka osaavat kohdata lähestyvän kuolemansa arvokkaasti. Aana ei ole koskaan kuulunut heihin.

A/N: Ensimmäinen originaalioneshottini sitten vuoden 2016, miten hämmentävää! Tämä teksti syntyi, kun kuuntelin ilmestymisviikonloppunaan noin sata kertaa putkeen Sannin kappaleen Hei kevät ja mietin, miten kertosäkeen tunnelman (vastahan oli talvi/mä en oo vielä valmis/tähän/hei kevät) voisi kääntää fantasiaksi. Lopputuloksena syntyi tällainen aika tajunnanvirtamainen teksti, jossa pääsin hyödyntämään myös Kirjoittamisen kuudestilaukeava -haastetta ja saamaani kesälomaetydiä.

Ideasta sen verran, että vuodenaikojen personifikaatioon olen saanut inspiraatiota ainakin Katherine Ardenin The Winternight -trilogiasta, vaikka oma konseptini onkin kaiken kaikkiaan hyvin erilainen (ja vähän hämärä). En edes yrittänyt päästä maneereistani eroon, sori – ehkä sitten ensi kerralla.

**

Hei kevät

Eräänä maaliskuun aamuna Aana tuntee talven loppumisen luissaan.

Se on kalvava aavistus hiljalleen lisääntyvästä lämmöstä, toisenlaisesta valosta. Mahdoton karkottaa. Hän kuvitteli olevansa valmis, mutta silti jo pelkkä ajatus keväästä kuristaa hänen kurkkuaan. Ei vielä. Ei aivan vielä.

Merkit ovat kuitenkin selvät. Aanan sydämessä kaikuu talven lintujen siiveniskujen sijasta muuttolintujen kirkas laulu. Teekuppi luiskahtaa hänen hervottomiksi muuttuneista käsistään. Se paiskautuu rikki räsähtäen.

On vuodenaikoja, jotka osaavat kohdata lähestyvän kuolemansa arvokkaasti. Aana ei ole koskaan kuulunut heihin.

Mökin ovi avautuu vaimeasti narahtaen. Aana ei hämmästy nähdessään, että tulija on Kataja, kannoillaan viimeisiä häivähdyksiä aamuyön hämärästä ja hiuksissaan sulanutta lunta. Heidän katseensa kohtaavat sirpaleiden yli. Aana yrittää vaikuttaa rohkealta ja varmalta, mutta Kataja vain hymyilee hänelle lempeästi.

”Eihän sinuun satu?”

Aana pudistaa mykkänä päätään. Hän on vielä yökaavussaan, tukka takussa unesta. Jo yksin sen olisi pitänyt varoittaa häntä: kuinka paljon hän nykyisin nukkuu, ja pitkään. Useampana kuin yhtenä aamuna Katajan on pitänyt tulla herättämään hänet, jotta päivän rituaalit saataisiin alkamaan ajoissa.

Kataja astelee varovasti rikkoutuneen teemukin luo ja kumartuu keräämään sen rippeitä käsiinsä. Aana jää tuijottamaan miehen selkää. Hän ei kurottaudu koskettamaan, vaikka tahtoisi tehdä niin. Hänen heikkoutensa hävettää häntä. Joka ikinen kevät Aana vannoo olevansa edellistä vahvempi, ja silti Katajan on aina vain nähtävä hänet tällaisena.

”Noin.” Kataja suoristautuu ja laittaa sirpaleet pois heitettäviksi. Vakaa katse kiertää tutkivana ensin mökissä ja sitten Aanassa. Aana aistii, kuinka vanha taikuus kerääntyy kuiskauksiksi heidän välilleen. Se laskee hänen aikaansa: kuinka monta päivää, toivon mukaan viikkoa, hänellä on vielä jäljellä.

Milloin Katajan on autettava häntä päästämään irti.

Viimein taikuus hiipuu. Sen jäljiltä Katajan sinisissä silmissä on kylmän talviyön vivahde.

”Rituaalit voivat odottaa tänään vielä hetken. Tule – teen sinulle kylvyn.”

**

Mökin kylpyamme ei ole suuren suuri: vain muutama sangollinen vettä kaivolta riittää täyttämään sen. Kataja on käärinyt paitansa hihansuut ylös, jotta ne eivät kastuisi. Aana tarkkailee ovensuusta, kuinka tämä sekoittaa kylpyveden sekaan erilaisia tuoksuja, karhunvatukkaa ja kuusamaa.

Näky täyttää hänet samalla kertaa sekä hellyydellä että kivulla.

Kataja on kylän velho, vanhan taikuuden kantaja. Sen vuoksi tämä pitää huolta mökissä vuorollaan asuvista vuodenajoista: varmistaa, että he suorittavat rituaalinsa täsmällisesti eivätkä käytä mahtiaan väärin. Aana ei ole varma, mistä moinen voima hallita heitä pohjimmiltaan kumpuaa. Niin on kuitenkin ollut vuosia ja taas vuosia. Kataja on vakaa, muuttumaton kallio vuodenaikojen muuttuvuudessa. Heidän valvojansa, vartijansa, jotkut sanovat.

Mutta talvi nimeltä Aana on ainoa, jota Kataja rakastaa.

Merkin saatuaan Aana vetää kaavun pois yltään ja astuu viileään veteen. Hänen polvensa kolahtavat vasten ammeen reunaa. On mahdotonta kellua, mutta Aana kuvittelee pystyvänsä siihen silti. Hän kohottaa katseensa ylös nähdäkseen katon, jonne joku heistä, ehkä kesä, on maalannut räikeillä väreillä auringon.

Vesi kimaltelee Aanan iholla riitteenä, lähes jäätymäisillään. Kataja polvistuu ammeen viereen ja siirtää hänen pitkät valkoiset hiuksensa syrjään, jotta pääsee suutelemaan taipunutta kaulaa. Toinen käsi liukuu sivelemään hänen olkapäitään, vatsaa. Kevätsuru Aanan sisällä vaimenee hiukan.

Hän antaa viimein periksi mielihalulle ja koskettaa miehen ahavoituneita kasvoja. Katajan paita kastuu sittenkin, kun Aana vetää tämän lähelleen, kärsimättömään suudelmaan. Lattialle loiskahtaa kuusamalta tuoksuvaa kylpyvettä. He tunnustelevat toisiaan sillä tavalla kuin rakastavaiset tekevät, talvi ja velho, kahden hyvin erilaisen taikuuden soidessa heidän sisällään.

Kataja ei ole koskaan kavahtanut Aanasta huokuvaa kylmää.

”Kerro minulle keväästä ja kesästä”, Aana pyytää, kun heidän pakottavin kiihkonsa lopulta taipuu. Kataja hymyilee hänen ihoaan vasten: tämä on kuvaillut muita vuodenaikoja hänelle useasti ennenkin. Hän tuntee sisaruksistaan hiukan paremmin vain hajamielisen syksyn, joka unohtaa aina itsestään kaikenlaisia merkkejä mökkiin Aanan löydettäväksi – kesken jääneet lapaset, joltakulta kylän pikkutytöltä kaiketi lahjaksi saadun nuken.

“Kevät vaikuttaa olevan aina iloinen. Hän nauraa usein, mutta se on lempeää iloa, sellaista, joka saa ensimmäiset leskenlehdet heräämään lumen alta ja pääskyset palaamaan. Hän kohtelee kyläläisiä joka vuosi oikeudenmukaisesti.”

Aana yrittää olla näyttämättä kateuttaan. Hän tietää olevansa hyvä, oikeudenmukainen talvi, mutta pakkanen ja pimeä ovat silti osa hänen luontoaan: hänen valonsa puolestaan on kirkasta ja terävää, ei pehmeää kuten keväällä. On selvää, kumman vuodenajan saapumista kyläläiset odottavat enemmän.

”Kesä taas…” Kataja vaikenee otsa rypyssä. ”Kesä on levoton ja holtiton, aina kokeilemassa omia rajojaan. Päivistä muotoutuu hänen voimiensa alla usein liian kuumia, pakahduttavia. Ihmiset ja heidän satonsa kärsivät siitä, luonnosta puhumattakaan.”

Aana kurottautuu katsomaan jälleen katonrajan aurinkoa. Joskus se huolettaa häntä – ettei Kataja ehkä pystykään pitämään kesää aisoissa. Hän pitää äänensä kuitenkin kevyenä sanoessaan:

”Tai ehkä sinä itse pidät vain enemmän kylmästä.”

Kataja suutelee häntä pitkään. ”Ehkä.”

**

Talvirituaalien merkitys ei ole maaliskuussa sama kuin aiemmin, mutta Aana tahtoo tehdä ne samalla huolellisuudella kuin joulukuun pimeimpinä hetkinä. Hän rakastaa kyläläisiä yhtä paljon kuin Katajaa, vaikkeivat nämä siitä tiedä. Tämä paikka on hänen kylänsä, väki kylässä hänen ihmisensä. On kammottavan surullista joutua päästämään se kaikki jälleen menemään.

Kataja antaa hänen valmistautua rituaaleihin rauhassa. Aina välillä he jäävät katselemaan toisiaan kuin huomaamatta, ja silloin mies hymyilee hänelle rohkaisevaan sävyyn. Aana tunnistaa ilmeen takaa hiljaisen kivun. Irti päästäminen ei ole helppoa kummallekaan heistä.

Ensimmäisinä vuosina hän oli vihannut Katajaa ja Katajan kuiskivaa taikuutta. Sitä, että tämä auttoi häntä joka kevät elämisen sijasta kuolemaan. Mutta nyt hän ymmärtää paremmin: hän ei voi, ei vain kerta kaikkiaan voi, ylittää omaa aikaansa. Kun hän taas herää, ovat Kataja ja kylä odottamassa häntä.   

Rituaalikorut helisevät Aanan ranteissa ja hiuksissa kuin jää. Kylmän tuntu on lohdullinen, mutta jo paljon aiempaa himmeämpi. Hän sulkee silmänsä, kuuntelee linnunlaulua sydämessään. Hänen sisarensa saa ehkä muuttolinnut palaamaan, mutta se on heistä Aana, jonka on sallittava sen tapahtua. Surustaan huolimatta hän haluaa, että talvi vaihtuu kylässä kevääksi lempeästi.

Kataja ojentaa hänelle kätensä. Aana kietoo heidän sormensa yhteen, lähtee johdattamaan miestä ovea kohti. Ikkunoista tulviva valo ei ole enää talven valoa. Aanan kurkkua kuristaa, mutta hän pitää päänsä ylhäällä. Katajan käsi on hänen omaa viileää kämmentään vasten karhea, varma.

Yhdessä he astuvat ulos tervehtimään lähestyvää kevättä.

**

A/N2:

Spoiler: Kirjoittamisen kuudestilaukeava ja Kesälomaetydi • näytä

ikäraja: K-11
genre: hurt/comfort
tunne: varmuus
tilanne: kaikki eivät jää
inspiraatiosanoja: kellua, vivahde, rosvo, violetti
otsikkotyyli: laululyriikkaotsikko

Kesälomaetydi:

(in my sleep I dreamed this poem)

Someone I loved once gave me a box full of darkness.

It took me years to understand that this, too, was a gift.

- Mary Oliver, "The Uses of Sorrow"

« Viimeksi muokattu: 15.06.2019 13:16:00 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable