Kirjoittaja Aihe: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 28.6.-19  (Luettu 1097 kertaa)

Nevilla

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 5 029
  • Phantom Thief of Hearts
Kellopelisydän, K-11, jatkoa 28.6.-19
« : 16.05.2019 12:03:29 »
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Murhia, manipulointia, mitä milloinkin. En kirjoita kovin groteskisti, mutta varaudu kaikkeen.
Tyylilaji: souda puuveneellä myrskyiselle merelle / älä katso taaksesi / meri ei palauta rakastajiaan
Yhteenveto: Kuten kaikki Karunkan kaupungin salamurhaajat ennen häntä, Adelekin kasvoi kellotornissa, ja aivan kuten kaikki kaupungin salamurhaajat ennen häntä, Adelekin sai sydämensä 14-vuotiaana.

K/H: Juttu on nyt näin: tämä on toivottavasti viimeinen versio Kellopelisydämestä, jonka tulen Finissä julkaisemaan. Olen kirjoittanut tarinaa vuodesta 2011, ja se on aina jäänyt kesken. Nyt minulle kuitenkin tarjottiin mahdollista kustannussopimusta (pelkän synopsiksen perusteella!), joten päätin, että hitto vieköön, tämän minä kirjoitan valmiiksi.

Koska Finissä julkaistu jatkotarina on hitaasta ja verkkaisesta etenemisestään huolimatta ollut tärkeimpiä motivaattoreita tämän teoksen pariin palaamiseen, päätin, että julkaisen myös työstämääni romaaniversiota täällä pala kerrallaan, jotta te saatte olla sen ensimmäiset lukijat. Kellopelisydän tulee todennäköisesti muuttumaan vielä sen jälkeenkin, kun tarina on täällä saavuttanut päätöksensä, mutta silloin kyse on juonellisesti valmiin käsikirjoituksen hiomisesta (toivottavasti!) ja te olette jo saaneet nähdä, miten ja minne tarina päättyy.

Miksi tällä kertaa uskon saavani Kellopelisydämen maaliin asti? Kirjoitin viimein sen tapahtumat ja lukusuunnitelmat valmiiksi. Tiedän tämän aamun intensiivisen työskentelyn jälkeen, mihin tarina päättyy (vaikka matkan varrella se voikin toki muuttua) ja mitä kukin hahmoista tavoittelee. Minulla on kirjoitettuna auki kahdeksan luvun juonikuviot, jotka olen jakanut kohtauksittain, ja lisäksi kaksi esinäytöstä, yksi välinäytös ja yksi loppunäytös. Yhteensä tarinan pituus on siis tällä hetkellä kahdeksan lukua + neljä "näytöstä". (Se on lyhyt pituus, mutta katsotaan.)

Olette kommentoijina minulle äärimmäisen tärkeitä, ja tällä kertaa otan enemmän kuin mielelläni vastaan myös rakentavaa kritiikkiä, kysymyksiä ja muuta palautetta. Kiitos, jos vielä jaksatte lähteä Adelen ja Orfeuksen matkaan vielä kerran. ♥

P. S. Vanhan version löydät halutessasi täältä (K-18).

*

Adele I

Kuten kaikki Karunkan salamurhaajat ennen häntä, Adelekin kasvoi kellotornissa, ja kuten kaikki Karunkan salamurhaajat ennen häntä, myös Adele sai sydämensä 14-vuotiaana. Vaikka tietenkin hänellä oli ollut sydän myös ennen sitä: verta ja lihasta, sykkivä ja lämmin. Mutta siitä päivästä lähtien, jona Tiima oli tuonut itkevän ja kalpean Adelen kellotorniin, sillä sydämellä ei ollut enää merkitystä.

Kellopelimurhaajan sydän oli kone, metallinen ja hitaasti raksuttava. Se sai veren kiertämään suonissa ja piti kantajansa elossa aivan kuten kuuluikin, mutta vain yhdellä ehdolla: elämä elämästä, vuosi vuodesta. Ellei kellopelimurhaaja maksanut sydämelleen vaadittua veriuhria, vuoden täyttyessä se pysähtyi ja kellopelimurhaajan elämä päättyi. Sydämet olivat ikivanhoja, siirretty aina murhaajalta toiselle edellisen kuoltua, eikä kukaan tarkalleet tiennyt, kuinka kauan kehä oli jatkunut ja koneistojen tarkka ja erehtymätön kello tarkalleen tikittänyt.

Seitsemän muuta kellopelimurhaajaa olivat hänen kuultensakin puhuneet Vuosista, yleensä katkeraan tai pahaenteiseen sävyyn, mutta vasta kun Adele heräsi Seremonian jälkeen tarkasti tikattu viiltohaava rinnassaan ja metallinen raksutus kylkiluidensa alla tikittäen, hän sai kuulla totuuden Vuosista ja niiden painosta.

Elettiin toukokuuta. Kellopelimurhaajien johtaja, Marras, oli sytyttänyt tulen hellaan, sillä keväästä huolimatta yöt olivat vielä koleita ja kellotornissa veti aina. Adele istui tulisijan ääressä huopaan kietoutuneena ja tuijotti liekkejä peläten jo valmiiksi sitä, mitä Marras hänelle kertoisi. Sydämen hiljainen raksutus kaikui jatkuvasti hänen ajatustensa taustalla ja sai tytön värisemään kylmästä siitäkin huolimatta, että tuli lämmitti muuten kotoisasti.

“Sinun sydämesi on kuin tiimalasi, jonka varassa elämäsi tästä lähin on. Joka vuosi joudut suorittamaan murhan, ja ellet sitä tee, vuoden tullessa täyteen sydämesi pysähtyy”, Marras lisäsi puhuessaan yrttejä tulen yllä riippuvaan pannuun, jossa vesi jo kiehui.

“En minä halua murhata ketään.”

“Olet aina tiennyt, että sinun on ennemmin tai myöhemmin pakko”, Marras vastasi, eikä hänen äänensävyssään ollut lainkaan sääliä.

Adele huokaisi ja tuijotti Marraksen sijaan liekkeihin. “Miten se toimii? Kun… tapan jonkun. Kuinka sydän tietää sen?”

“Edes Tiima ja Haava eivät tiedä, vaikka heidän tehtävänsä on pitää kellopelisydämet kunnossa”, Marras kohautti olkiaan. “Sydän vain tietää. Ja kun uhri on kuollut, vuotesi alkaa alusta.”

“Aina vain alusta?” Adele puuskahti. “Enkö voi edes ansaita toista?”

“Et”, nyt Marras kuulosti aavistuksen pahoittelevalta. “Sydän ei toimi niin. Sitä ei voi huijata, ei maanitella, sen kanssa ei voi neuvotella. Aikaa on aina vuosi eteenpäin murhasta ja siinä se. Muita sääntöjä ei ole. Tai no, on tietenkin: Akatemian antamat tehtävät on aina suoritettava. Jos emme toteuta niitä, se meistä, jonka vastuulle tehtävä on annettu, kuolee.”

“Eikö tuo kaikki ole vähän epäreilua?”

“Ihmisten tappaminen ei ole kovin reilua”, Marras vastasi kuivasti. Hän nosti pannun tulen yltä ja kaatoi yrttiteetä kahteen mukiin. Adele haistoi kamomillan makean tuoksun ja nyrpisti sille nenäänsä. Marras oli väärässä, jos ajatteli, että se auttaisi häntä nukahtamaan.

Adele veti syvään henkeä. “Mistä minä löydän ensimmäisen toimeksiantoni?”

“Siinäpä se: et välttämättä löydä. Me olemme Akatemian omaisuutta, mutta silloin kun Akatemia ei tarvitse meitä, olemme omillamme. Meidän on itse päätettävä, kenet murhaamme.”

“Mutta…” Adele aloitti kauhistuneena. “En minä voi noin vain päättää jonkun toisen elämästä. En suostu sellaiseen. Kuolen mieluummin.”

“Kuoletko?” Marras kysyi hyvin hiljaa. “Kuoletko tosiaan?”

Adele painoi päänsä eikä vastannut.
« Viimeksi muokattu: 28.06.2019 18:21:14 kirjoittanut Nevilla »

we deserve a soft epilogue, my love

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 741
Vs: Kellopelisydän, K-18, esinäytös I 16.5.-19
« Vastaus #1 : 16.05.2019 22:19:12 »
Kuten jo sanoin, mahdollinen kustannussopimus oli aivan mahtava uutinen, tämä tarina jos mikä moisen ansaitsee. <3 On silti kieltämättä tosi ilahduttavaa päästä seuraamaan yhä myös näin jatkiksen muodossa Adelen ja muiden tarinan etenemistä (ostaisin tämän kyllä romaanikin empimättä, ei sillä). Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia muutoksia tähän tulee. :)

Tämän uuden version esinäytös oli minusta tällaisena tosi toimiva, se miten tämän tarinan hirmu mielenkiintoinen salamurhaaja-konsepti nostettiin heti alkuun selkeästi esiin, ja etenkin miten Adele siihen suhtautuu, kuinka vaikea hänen tilanteensa on. Kellopelisydän laskemassa omistajansa aikaa aina siihen asti, että tämä suorittaa Akatemian vaatiman murhan, on vain niin kertakaikkisen hyytävä ja samalla hieno lähtökohta tarinalle. Adelen ja Marraksen viimeinen sananvaihto oli myös pysäyttävä, todella hyvä lopetus.

Paljon tsemppiä ja inspiraatiota vielä tähän projektiin, odotan jatkoa innolla. <3

sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 635
    • H.E.R. – Things In Focus
Vs: Kellopelisydän, K-18, esinäytös I 16.5.-19
« Vastaus #2 : 17.05.2019 08:09:10 »
Muistan juurikin vuodelta 2011, kun tämä oli NaNo-projektisi, ja olin jo silloin innoissani synopsiksesta! Ihan mahtavaa kuulla, että sinulla on mahdollisuus kustannussopimukseen ja saada tämä kirja oikeaksi kovakantiseksi romaaniksi. Ihan mieletöntä, onnittelut! Jään mielenkiinnolla seuraamaan tarinan kehittymistä.

Kovakansikirja-ajatuksesta tietoisena luin tämän esinäytöksenkin jotenkin ihan eri tavalla. Mietin, miltä se näyttäisi kirjassa ja miten se siinä toimisi, ja mitä ei-finiläisen lukijan ensiajatukset ovat. Esinäytöksen tunnelma on pysähtynyt ja kaunis, napaten lukijan heti mukaansa. Pidin pienistä sivulauseista ja hahmojen eleistä, jotka paljastavat jo vähän jotain Adelen ja Marraksen luonteista.

Ylipäätänsä kuolema ja siitä rankaiseminen ovat mielenkiintoisia keskustelunaiheita. Mieleen tulee Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jota aikaisemmin taas tänä vuonna lukiessani mietin, kuinka Henryn näkökulma kuolemaan ja siitä rankaisemiseen ovat nyky-yhteiskunnan mielipiteitä vastaan, mutta kuinka hyvin hän näkökulmansa kirjassa perustelee.

Odotan siis innolla, mitä Kellopelisydän mukanaan tuo, ja miten Adelen ajatukset murhaamisesta kehittyvät tai muuttuvat!
And it feels like his new life can start
And it feels like heaven.

Nevilla

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 5 029
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös I 16.5.-19
« Vastaus #3 : 17.05.2019 10:55:50 »
Okakettu: Oi, kiitos kommentista. ♥ Kuten aina, se ilahdutti hirveän paljon! Arvostan myös sitä, että jaksoit kommentoida, vaikka ensimmäinen esinäytös oikeastaan oli hyvin samanlainen kuin ennenkin. Oikeastaan vasta tästä Orfeuksen näytöksestä juoni lähtee kunnolla haarautumaan. :)

hiddenben: Oho, olen kyllä otettu tuosta vertauksesta Donna Tarttin romaaniin, koska se on yksi suosikkejani. (Ja Henryn näkökulma kuolemaan on kyllä myös aivan omanlaisena ja tosi kiehtova!) Minäkin odotan mielenkiinnolla Adelen hahmon kehitystä, koska vaikka kyseessä onkin oma hahmoni, en tiedä lopulta kaikkea ennen kuin tarina on päätepisteessään. (Ja tuskin silloinkaan - kyllähän hahmot aina elävät ihan omaa elämäänsä sittenkin, kun kirjoittaja on lätkäissyt paikoilleen viimeisen pisteen.) Kiitos kommentista!

Yleisiä huomioita: Ficin ikäraja laski K-18->K-11, toivottavasti se ei haittaa ketään. ^^; Kun kirjoitin alkuperäistä tekstiä, olin jotenkin henkisesti varautunut siihen, että se sisältäisi paljon rankempaa kuvailua kuin ajattelin, ja jostain syystä oletin myös, että kirjoittaisin seksistä, vaikka enhän minä juuri koskaan kirjoita. ::) En sitten tiedä, mitä 21-vuotias minä on aikanaan pohtinut, kun on lätkäissyt korkeimman mahdollisen ikärajan. Toki tässä tulee raskaita teemoja olemaan kuten aiemminkin, mutta uskoisin, että niitä pystytään hyvin käsittelemään myös matalamman ikärajan puitteissa. Nostetaan sitten tarpeen mukaan.

Tästä luvusta lähtien tarina lähtee myös haarautumaan eri tavalla kuin alkuperäisessä versiossa. Muutokset eivät ole vielä järin suuria, mutta kuitenkin sen verran merkittäviä, että ne varmasti huomaa. Lisäksi varoitan, että hahmojen nimiä on jonkin verran muutettu, mutta jos vanhat unohtaa, niin eiköhän tässä kärryillä pysy. :)

Kolmas pikkujuttu, joka on oikeastaan lukemisen kannalta turha, mutta jonka haluan kuitenkin jakaa kanssanne: tein Marrakselle ja Adelelle soittolistan, joka löytyy täältä.

*

Orfeus I

Orfeus asui veneessä. Sen kyljet olivat paikoin sammaloituneet ja merirokkojen täplittämät, eikä Eydike malttanut olla valittamatta terveyshaitoista vieraillessaan, mutta Orfeukselle vene oli koti. Siellä hän sai olla rauhassa, vain aaltojen tasainen liplatus ja niiden kumahtelu veneen kylkiin seuranaan.

Orfeuksen vene oli sidottu aivan kiinni pystyynkuolleeseen puuhun Akatemian sataman laidassa, eikä sen läheisyydessä ollut edes kesällä juuri liikennettä. Oikealla veneestä katsottuna nökötti puoliksi lahonnut venevaja, vasemmalla taas kivikkoinen ranta, joka muuttui kauempana laitureiden täplittämäksi. Kävelymatka kampukselle oli pitkä ja tuulinen, ja liukkaat kalliot hirvittävät Eydikeä, mutta Orfeus oli oppinut varmajalkaiseksi ja nautti yksinäisyydestään.

Veneen sisällä hänellä oli pieni kamina - “Paloturvallisuusriski”, Eydike muistutti joka kerta - ja sen päällä keittolevy. Orfeus nukkui hytin päästä päähän ripustetussa riippumatossa, säilytti kolmea vaatekertaansa nurkassa olevassa matka-arkussa ja peseytyi meressä kesät talvet. Eebenkin nauroi hänen askeettiselle elämälleen, mutta Orfeus ei kaivannut enempää. Maagiopinnot ja koti riittivät hänelle hyvin.

Eydike ja Orfeus olivat säämaagin lapsia ja siksi he olivat perineet veneen äitinsä kuollessa. Akatemia olisi tietenkin tarjonnut heille omat huoneet - ja Eydike asuikin sellaisessa - mutta Orfeus viihtyi paremmin omissa oloissaan, ja vaikkei hän sitä koskaan ääneen sanonutkaan, Akatemian paksut seinät ja raskas historia tuntuivat vyöryvän hänen päälleen aina silloin, kun Orfeus joutui viettämään aikaansa kampuksella.

Kirjaston kirjoja Orfeus ei tietenkään voinut veneeseensä viedä, ja se olikin käytännössä hänen majapaikkansa ainoa huono puoli, jos Orfeukselta kysyttiin. Mutta Akatemian kirjasto oli sentään suuri ja valoisa, joten siellä työskentely ei ahdistanut niin paljon, ja he olivatkin ottaneet Eebenin kanssa tavaksi talvipuutarhassa lukemisen ja oppikirjoista keskustelemisen silloin, kun luento- ja harjoitusaikataulut antoivat myöten. Eeben oli aloittanut Akatemiassa samaan aikaan, mutta hänestä (kuten Eydikestakin) oli tullut rohtomaaginoviisi, kun taas Orfeus oli valittu silmänkääntäjien joukkoon. Heillä ei siksi enää ollut juurikaan yhteisiä opintoja, mutta Orfeus vaali harvinaista ystävyyttään huolella, ja suosittu ja rakastettu Eebenkin tuntui jostain syystä viihtyvän ujon illuusionistin seurassa.

Sinä marraskuisena iltana, josta tämä tarina varsinaisesti alkaa, kuusitoistavuotias Orfeus istui kuitenkin yksin hyttinsä lattialla, joi teetä ja ajatteli ensimmäistä koettaan silmänkääntäjänoviisina. Ensimmäisessä kokeessa hänen ei vielä tarvinnut suunnitella ohjelmaansa itse, vaan hän sai sen sisällön suoraan opettajaltaan, ja tehtäväksi jäi vain temppujen harjoittelu. Ajattelua tärkeämpää olisikin varmaan ollut jatkuva ja kurinalainen harjoittelu, mutta Orfeus piti enemmän siitä, että oli ensin painanut mieleensä jokaisen yksityiskohdan ja mahdollisen ongelmatekijän.

Kesken kolmannen teekupillisen ja ohjelman toisen tempun - niitä oli yhteensä 23 - Orfeuksen hytin kansiluukkuun koputettiin. Poika mulkaisi luukkua ensin pahansuovasti, mutta laski sitten mukinsa varovasti lattialle ja raahusti avaamaan. Hänen nyrpeä ilmeensä kohtasi vuotta nuoremman opiskelijan hätääntyneet kasvot, ja Orfeus karisti nopeasti ärtymyksen mielestään.

“Mikä hätänä?”

“Eydike on kuollut”, tulija sanoi. Tyttö kuulosti hengästyneeltä - hän oli varmaankin juossut suurimman osan matkasta siitä huolimatta, että oli marraskuu ja petollisen liukasta. Orfeus yritti muistaa tytön nimeä, mutta ei ehtinyt palauttaa sitä mieleensä ennen kuin tämän sanat todella upposivat hänen tajuntaansa asti.

“Kuollut?” Orfeus toisti epäuskoisena.

“Niin. Murhattu”, viestinviejä pusersi sanat huuliensa välistä vaivoin. “Olen hirveän pahoillani.”

“Minun täytyy ajatella”, Orfeus töksäytti ja sulki sen enempää sanomatta luukun. Sitten hän istui takaisin lattialle, nosti teekuppinsa ja yritti ymmärtää, että hänen siskonsa oli todella kuollut.

*

Puoli tuntia myöhemmin Orfeus oli viimein päässyt liikkeelle. Ulvova tuuli ja jääkylmä tihkusade sopivat hyvin yhteen sen synkän myllerryksen kanssa, jota poika parhaillaan kävi läpi sisimmässään. Mereltä palaavien harvojen kalastajaveneiden valot heiluivat pimeyttä vasten.

“Sano, jos haluat minun lähtevän.”

Orfeus säpsähti. Hän oli ollut niin keskittynyt valoihin ja sopivien jalansijojen löytämiseen, ettei ollut huomannut viereensä ilmestynyttä Eebeniä. Eebenin tumma iho ja mustat, pienille leteille sidotut hiukset sulautuivat hyvin pimeyteen, ja rohtonoviisi pukeutui yleensä tummiin ja käytännöllisiin vaatteisiin. Siitä huolimatta Orfeus yllättyi kerta toisensa jälkeen siitä, miten huomaamattomasti hänen ystävänsä liikkui.

“Kuulit varmaan Eydikestä?” Orfeus vastasi kysymyksellä. Eeben nyökkäsi.

“Rikospaikalle?”

“Tietenkin.”

He eivät puhuneet enempää. Eeben sovitti askeleensa Orfeuksen vauhtiin, eikä tuntunut horjuvan lainkaan, vaikka hänellä oli paljon vähemmän kokemusta epäluotettavalla polulla liikkumisesta.

*

Eydike oli murhattu huoneeseensa. Hänen ruumiinsa puolittain istui, puolittain makasi huoneen nurkassa, ja pää retkotti epäluonnollisessa asennossa. Eydiken kaula oli viilletty sotkuisesti katki ja hänen vaalealle pellavamekolleen oli roiskunut verta. Tytön hiekanruskeat hiukset oli palmikoitu ja sidottu kiinni purppuranvärisillä nauhoilla. Purppura oli viimeistä vuottaan opiskelevien maagikokelaiden väri.

“Hän on ollut harjoitteluvuorossa”, Eeben huomautti hiljaa. Heidät oli päästetty huoneeseen kahden vartijan ohi, mutta näiden ilmeet olivat kertoneet, etteivät opiskelijat - edes omaiset - olleet tervetulleita sotkemaan rikospaikkaa.

Orfeus nyökkäsi Eebenin huomiolle. Yksinkertaista mekkoa käytettiin lähinnä potilaiden kanssa työskennellessä. Illuusionisti kiinnitti huomiota myös ikkunan alle kerääntyneeseen pieneen vesilammikkoon. Ikkuna oli todennäköisesti ollut auki, joten joko Eydike tai murhaaja oli sulkenut sen.

Huoneessa ei näkynyt kamppailun jälkiä. Kuka sitten olikaan Eydiken tappanut, oli päässyt yllättämään tämän täysin. Tai ehkä kyse oli ollut jostakusta, jonka Orfeuksen sisko oli tuntenut ja johon tämä oli luottanut?

“Murhaaja tuli sisäkautta”, toinen vartijoista kertoi. “Ikkunan alla maassa ei ollut lainkaan jalanjälkiä. Selvitämme parhaillaan, josko joku muista asuntolan opiskelijoista olisi nähnyt jotain epätavallista.”

Orfeus olisi halunnut käydä läpi siskonsa tavarat - niitä ei ollut kovin paljon, siinä suhteessa he olivat aina olleet samanlaisia - mutta sitä hänen ei annettu vielä tehdä. Karunkan vartiosto suorittaisi ensin perusteellisen tutkimuksen, ja sitten Orfeus saisi pitää kaiken sellaisen, mitä ei pidettäisi johtolankoina tai todistusaineistona. Toisin sanoen todennäköisesti juuri ne esineet ja asiat, joihin Orfeus olisi kipeimmin halunnut päästä käsiksi, olivat hänen ulottumattomissaan.

“Saammeko suorittaa nopeasti kuolinriitit? Emme koske ruumiiseen”, Eeben kysyi. Orfeus vilkaisi ystäväänsä hämmentyneenä, sillä pyyntö oli eriskummallinen. Kuolinriitit oli tapana suorittaa vasta sitten, kun hengen katsottiin todella lähteneen ruumiista, eli ruumiin polttamisen aikana. “Se on Orfeuksen suvussa tapana. Niin vanha tapa, että edes sanat eivät tavoita alkuperää”, Eeben lisäsi. Lisäys oli nokkela, koska Karunkassa sukujen vanhoja perinnäistapoja kunnioitettiin, eikä niitä helposti uskallettu kyseenalaistaa.

Orfeus puri huultaan, mutta päätti luottaa ystäväänsä. Eeben polvistui muitta mutkitta Eydiken ruumiin viereen ja Orfeus seurasi hänen esimerkkiään. “Lausuisitko sinä hänen veljenään kuolinsanat, vai onko se liikaa?” Eeben kysyi.

Kuolinsanat olivat tutut ja turvalliset, joten ne soljuivat Orfeuksen kieleltä vaivattomasti tilanteen raskaudesta huolimatta. Akatemiassa kuolinriitit opetettiin jo toisena opiskeluvuonna, koska yksi maagien tärkeimmistä tehtävistä oli niiden hoitaminen. Karunkassa kuolleet poltettiin ja tuhka siroteltiin saarien pienille pelloille, jotta se voisi tarjota kasvupohjan viljalle ja muille kasveille, joita kansa tarvitsi elääkseen. Vain maagien tuhkat heitettiin tuuleen tai mereen, koska niistä taikuus oli lähtöisin.

Orfeus oli niin keskittynyt kuolinsanoihin, ettei ensin edes huomannut, että Eeben oli ujuttanut nenäliinan taskustaan ja pyyhkinyt siihen huomaamattomasti lattialle jo puolisi hyytynyttä verta. Orfeus harhautui riitistään vain kahden sanan verran - niiden järjestyi vaihtui - ja onnistui sitten jatkamaan niiden loppuun asti ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Vartijat päästivät heidät riittien jälkeen lähtemään, eikä Orfeus katsonut taakseen, vaikka tiesi, että todennäköisesti oli nähnyt Eydiken viimeistä kertaa.

*

Kun Orfeus ja Eeben olivat poistuneet asuntolasta, Eeben avasi keskustelun. “Murhaaja saattoi tulla myös katon kautta”, Eeben kuiskasi. “Ei ole mahdotonta heilahtaa katon reunasta kiinni pitäen sisään ikkunasta, jos on hiukankaan ketterämpi.”

“Eikö se ole vähän epätodennäköistä?” Orfeus vastasi. Hänen olonsa oli turta, ja poika tiesi, että tietoisuus siskon kuolemasta ei ollut vielä kunnolla mennyt perille asti.

“Toki”, Eeben nyökkäsi. “Mutta murha oli hoidettu hyvin siististi, ellei oteta huomioon sotkuista haavaa. Ja tulehan, niin näytän sinulle jotakin.” He kiersivät yhdessä asuntolan taakse ja pysähtyivät jonkin matkan päähän Eydiken ikkunasta, jonka alapuolella ei tosiaan ollut lainkaan jälkiä.

Eeben kohotti kätensä ja osoitti katonharjaa ikkunan yläpuolella. Kuun kalpeassa valossakin Orfeus näki, että kattoa peittävä sammalpeite oli irtoillut sieltä täältä, aivan kuin jonkun askeleet olisivat livenneet hieman sateesta liukkaalla pinnalla.

“Kerromme asiasta tietenkin vartijoille”, Eeben sanoi. Tähtien valo heijastui hänen tummista silmistään kylmänä ja etäisenä. “Vaikka epäilen, että he haluavat silti pysyä hypoteesissään siitä, että murhaaja oli joku Akatemian sisältä. Se on helpompaa, koska tutkinta voidaan rajata pienempään joukkoon epäiltyjä.”

Orfeus nyökkäsi. “Luuletko, että murhaajaa ei koskaan löydetä?”

“Haluatko lohduttavan vai rehellisen vastauksen?” Eeben kohotti kulmaansa, eikä Orfeus vaivautunut vastaamaan.

“Mutta on vielä jotakin”, hänen ystävänsä jatkoi pehmeästi. “Nimittäin tämä.”

Eeben ojensi kätensä ja kuunvalo tarttui pieneen hammasrattaaseen hänen kämmenellään.

“Kellopelimurhaaja”, Orfeus kuiskasi. Eeben nyökkäsi.

He seisoivat vaiti, kun meri kuiski kallioita vasten. Orfeus ajatteli vanhaa tarinaa siitä, miten kellopelimurhaajat jättivät aina todisteen kättensä työstä, mutta eivät koskaan jääneet kiinni.
« Viimeksi muokattu: 28.06.2019 18:22:01 kirjoittanut Nevilla »

we deserve a soft epilogue, my love

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 2 900
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #4 : 17.05.2019 16:04:39 »
Tämäpä herätti kiinnostuksen, ihan huisia että oot saanu kustannussopimuksen! Tässä on sellanen kiva steampunk viba, jota itseasiassa itsekin yritin jäljitellä yhdessä tekstissä viimeaikoina mutta tuskinpa siitä mitään tulee joten voin elää mun steampunkinnostusta sun tekstin kautta! Pikainen kännykommentti mutta tämä vaikuttaa lupaavalta, heti hypättiin tapahtumiin, tuon viimeisimmän luvun loppu varsinkin jätti heti jännitykseen. Adelella on selvästikin hankalia valintoja edessä, voi häntä :D (puoli tuntia muuten kirjotetaan erikseen)

Jään seuraamaan!
-Crys

//heh sellaista sattuu :D
« Viimeksi muokattu: 17.05.2019 16:26:55 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Nevilla

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 5 029
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #5 : 17.05.2019 16:21:24 »
(Hahah, pakko heti offata sen verran, että vieläpä googletarkistin tuon puoli tuntia, kun iski niin paha muistikatko, mutta näemmä sitä seurasi toinen, koska en muistanut korjata. :D )

we deserve a soft epilogue, my love

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 741
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #6 : 17.05.2019 22:19:36 »
Tosiaan, esinäytöksestä piti vielä sanomani, että vaikka se oli sinänsä hyvin samankaltainen aiemman version kanssa, niin mielestäni olit tehnyt hyviä pieniä muutoksia, rajannut kohtauksen vähän eri tavalla ja lisännyt yksityiskohtia. Adelen tilanteen toivottomuus tuli vielä paremmin ilmi, samoin kuin hänen oma suhtautumisensa asiaan, ja samalla saatiin jo otetta Adelen ja Marraksen luonteista, kuten hiddenben hyvin ilmaisi. (En oikein osaa tabletilla kirjoittaa ajatuksiani samalla tavalla auki kuin koneella, sori :D)

Samaa oli minusta myös tässä toisessa esinäytöksessä, tällainen uudenlainen rajaus - tietyllä tapaa tarkempi - toimi tosi hyvin. Pidin siitä, että Eydike esiteltiin jo heti alussa, eikä vasta sitten, kun Orfeus kuulee hänen kuolleen - sitä odottaa tapaavansa myös hänet ennen pitkää, mutta niin ei sitten koskaan tapahdu. Sekin oli minusta hyvä, että heidän sisaruussuhteensa tuotiin selkeästi ilmi jo alussa. Kaikkien näiden uusien juttujen takia Orfeuksen menetys välittyi tästä uudesta versiosta mielestäni paremmin. Oli mielenkiintoista ja ilahduttavaa saada Eeben mukaan jo nyt, tykkäsin tosi paljon tuosta kuolinriittien tarjoamasta tekosyystä tutkia tapahtumapaikkaa. Esittelee hyvin tarinan maailmaa ja toisaalta Eebenin hahmoa.

Kiitos lukukokemuksesta ja soittolistasta, kuuntelin sen tuossa aiemmin läpi, ja aa, all the feels!

sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 331
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #7 : 19.05.2019 22:52:10 »
Minä olen täysin uusikko tämän tarinan kanssa, joten minkäänlaista vertailukohtaa aiempaan ei ole. Mutta täytyy sanoa, että aloitus on todella koukuttava. Jo tarinan idea yksin on ainutlaatuinen, ja odotan todella innolla, mihin päin tätä lähdet viemään. Enkä todellakaan ihmettele, että sait kustannussopimuksen, sillä tästä näkee jo nyt, että tulossa on todella suuren luokan tarina. Paljon huonompiakin on kirjoiksi julkaistu.

Ihan hirmuisesti onnea ja tsemppiä tämän tarinan kanssa! Minä aion pysyä matkassa loppuun asti.


zilah

Nevilla

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 5 029
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #8 : 21.05.2019 13:53:18 »
Crysted: Kiitos vielä kommentista, se ilahdutti kovin! ♥ Steampunk on yksi suosikkigenreistäni, joten kirjoita ihmeessä sitä myös itse. Olisi hirveän kivaa saada Finiin lisää steampunktarinoita. ^^

Okakettu: Kiitos huomioista, mukavaa että uudet rajaukset tuntuivat toimivan. :) Yritän kirjoitella näitä lukuja nyt siten, että saisin tarinasta eheämmän kokonaisuuden, ja siksikin on tosi mukavaa kuulla, miltä muutokset vaikuttavat. Arvostan siis kovasti sitä, mitä sanoit! Ja muutenkin kiitos kommenteista, mukavaa kuulla että tykkäsit myös soittolistasta! ♥

zilah: Ummikkous ei haittaa, pikemminkin päinvastoin! Hauskaa saada mukaan myös sellaisia lukijoita, joille alkuasetelma ei ole tuttu. :) Mukavaa myös, että pidit tästä - on aina ilahduttavaa kuulla, että idea miellyttää. Kiitos kommentista! ♥

Yleisiä huomioita: Todettakoon siis vielä, että mahdollinen kustannussopimus ei ole vielä kustannussopimus. :D Sain vain viestiä yhdeltä kirjallisuusagentilta, että tämä tarina kiinnostaa kovasti ja haluaisivat minun tarjoavan sitä ensin heille. Sitten jos valmis käsis sopii kustannusohjelmaan ja on tarpeeksi laadukas, se julkaistaan. Eli suapi nähdä, että kauanko tässä kirjoittamisessa kestää ja millainen lopputulos lopulta on. ^^;

Totesin, että julkaisen tätä nyt aika pitkälti sitä mukaa kun saan sopivia palasia valmiiksi, niin säilyy jonkinlainen tahti. Ei ole pakko kommentoida kaikkea, tietenkään, koska julkaisutahti voi olla vähän turha nopea. :D Mutta minulle helpompaa, että kosketus tarinaan ei katkea, niin sitä tulee kirjoiteltua eteenpäin. Samasta syystä luvut tulevat paloissa, mutta yritän pitää ne järkevinä kokonaisuuksina. :)

*


Orfeus II

Neljä vuotta myöhemmin

Karunka odotti talvea henkeään pidätellen. Aamuisin lätäköissä oli riitettä ja hengitys höyrysi, mutta ensilumi ei ollut vielä satanut. Etelän laivat oli lähteneet jo viikkoja sitten, joitakin sellaisia epäonnisia aluksia lukuun ottamatta, jotka olivat vaurioituneet syysmyrskyissä ja joutuivat nyt odottamaan korjaustöiden valmistumista. Mikäli ne viivästyisivät liian pitkään, laivat miehistöineen joutuisivat todennäköisesti talvehtimaan Karunkassa.

Helmiäismeri oli talvisin armoton. Talven portti, vuono joka halkaisi Jääneulojen vuoriston, oli lyhin reitti mannermaalle, mutta mitä pidemmälle syksy eteni, sitä varmemmin se alkoi jäätyä umpeen. Etelän kautta kiertäminen taas oli riskialtista, sillä hyytävät tuulet ja rajumyrskyt heittivät laivat päin karikkoja, eikä pysähdyspaikkoja vuoriston juurella muutamaa hassua, uhmakasta kylää lukuun ottamatta ollut, sillä Jääneulojen juurella asuivat vain itsepäiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta olivat halunneet eristää itsensä lähes täysin muusta maailmasta.

Karunkan saaret, niiden pikkukaupungit ja saariston nimeä kantava pääkaupunki selvisivät talvesta sitkeydellä ja vuosisatojen kokemuksella. Kesällä säilötyt yrtit, laivojen tuomat vilja- ja muonatäydennykset, kerätyt ajopuut ja kuivatusta levästä tehdyt pelletit… kaikki käytettiin hyödyksi eikä mitään heitetty hukkaan. Talvi kesti vain muutaman lyhyen kuukauden, mutta se oli pimeä, kylmä ja armoton.

Orfeus rakasti talvea. Lumi vaimensi kaupungin hälinän ja sulki saaret hetkeksi muulta maailmalta. Silloin tavernoissa ja kappeleissa kokoonnuttiin iltaisin tulisijojen ääreen kertomaan tarinoita ja syömään yhdessä. Keskitalvella, kuolleiden muistopäivänä, paahdettiin syksyllä kerättyjä kastanjoita ja juotiin lämmintä, maustettua omenaviiniä. Silloin aurinko vain pilkahti taivaanrannan takaa, mutta se otettiin vastaan hymnein ja soittimin, hyvästeltiin ja toivotettiin tervetulleeksi samaan aikaan. Talven ja kevään taitoskohdassa oli aina lupaus jostakin uudesta, toivosta ja muutoksen mahdollisuudesta.

Mutta juuri nyt elettiin vielä marraskuuta, taivas oli pakkasesta terävä ja raskas Karunkan yllä. Orfeus oli palaamassa kotiin satamasta, jossa hän oli suorittanut lähtöriittejä pienelle laivalle, jonka tarkoituksena oli opastaa suurempi kuunari Talven portin läpi. Riitit olivat menneet teknisesti ottaen hyvin, mutta oppaita ne eivät olleet tuntuneet rauhoittavan niin paljon kuin olisivat voineet. Tänä vuonna talvi antoi odottaa itseään, ja silloin oli tapana sanoa, että se keräsi voimia tavallista ilkeämpiä myrskyjä varten. Orfeus ei moiseen taikauskoon uskonut, mutta jokin kalastajien kireissä leukapielissä ja laivan kylkeen kaiverretuissa lukemattomissa suojelusriimuissa sai silti hänetkin huolehtimaan hieman tavallista enemmän. Oppaiden tehtävä ei ollut helppo, vaikkakin heille maksettiin tehdystä työstä ruhtinaallisesti.

Orfeuksen edelleen pohdiskellessa ensimmäiset pikkuruiset hiutaleet alkoivat leijailla alas taivaalta. Pohjoistuuli yltyi ja vihelsi Viimaluodon ontoissa kallioissa, joiden valituksen ja ujelluksen mukaan se oli saanut nimensä. Monet karttelivat luotoa, koska sen ajateltiin olevan Karunkan murhattujen ja onnettomissa olosuhteissa kuolleiden henkien kokoontumispaikka. Siitäkin huolimatta, että Akatemian maagit toistivat vuosi toisensa jälkeen, että kyse oli vain tuulesta, heidänkään auktoriteettinsa ei riittänyt vanhojen tarinoiden tukahduttamiseen. Ehkä siinäkin oli lopulta kyse pelosta ja sen aitaamisesta: kun hengille annettiin jokin paikka, jossa niiden ajateltiin elävän, ei pimeää tarvinnut pelätä muualla niin paljon.

Viima ja tihenevä lumisade saivat Orfeuksen varomaan askeleitaan. Viimaluodon läpi kulki aidattu polku, mutta se oli aamuisen rankkasateen jäljiltä liukas, ja polut ylle kumartuneet kalliot saivat myös aikaan tuulitunnelin, jossa äkillinen vahvempi puuska kiskaisi helposti jalat alta. Siksi polkua tarkasti tuijottava Orfeus ei ensin huomannut pieneen syvennykseen painautunutta pariskuntaa ennen kuin melkein vasta heidän kohdallaan.

Tuulen ujellus peitti alleen kaikki pariskunnan mahdollisesti vaihtamat sanat, mutta miehen käsi hyväilemässä naisen reittä ja naisen huulet tämän kaulalla eivät jättäneet paljonkaan arvailemisen varaan. Orfeus kiihdyttikin jo askeleitaan, kun äkillinen liike sai hänet pysähtymään niille sijoilleen. Mies oli lysähtänyt seinää vasten ja hänen auki viilletystä kaulastaan valui valtoimenaan verta. Nainen taas oli astunut taaksepäin ja pyyhki parhaillaan tikariaan punaiseen mekkoonsa.

Orfeus ehti punnita vaihtoehtojaan vain muutaman sekunnin, kun nainen jo kääntyi ja naulitsi katseensa häneen. Silmien ilme ei ollut pelästynyt tai murhanhimoinen, ainoastaan… turhautunut.

“Mitä sinä -” Orfeus aloitti.

“Mene”, nainen sanoi. Orfeus ei oikeastaan kuullut sanaa tuulen yli, mutta murhaaja lausui sen niin hitaasti ja painokkaasti, että se oli helppo lukea hänen huuliltaan.

Orfeus vilkaisi vielä kerran naista, sitten ruumista, ja kääntyi kannoillaan. Sillä hetkellä kuolemanpelko voitti kaiken järkeilyn, mutta vielä Viimaluodolta selvittyäänkin ja hetken hengiteltyäänkin Orfeus oli sitä mieltä, ettei olisi oikeastaan voinut tehdä juuri muuta. Jos hän olisi jäänyt aseettomana vastustamaan naista, tämä olisi todennäköisesti voittanut. Nainen oli pidellyt veistä kevyesti, vailla epäröintiä, eikä murha selvästikään ollut ollut harkitsematon veriteko, sillä paikka oli valittu huolella. Harva liikkui Viimaluodolla tähän aikaan vuodesta, eikä varsinkaan näin lähellä pimeäntuloa. Miten ihmeessä murhaaja sitten olikin saanut houkuteltua uhrinsa kuhertelemaan juuri Viimaluodolle, sitä Orfeus ei osannut edes arvailla.

Hän oli aikeissa kävellä suoraan Vartiostotalolle ilmoittamaan rikoksesta, mutta jokin murhassa sai Orfeuksen epäröimään. Ehkä kyse oli murhatavasta, joka muistutti häntä Eydikestä, ehkä vaistosta. Itsekään asiaa tarkemmin pohtimatta Orfeus vaihtoi suuntaa ja antoi jalkojensa kuljettaa itsensä ensin Akatemialle ja sitten Eebenin huoneen ovelle.

Adele II

Adele kirosi hiljaa huomattuaan, että hänen erinomaisesti suunnitellulla ja valmistellulla murhaallaan oli epätoivottu todistaja. Nuori mies tuntui jähmettyneen paikoilleen kuin noiduttuna, eikä Adele voinut olla kurtistamatta kulmiaan ärtyneenä. Ellei tämä tajuaisi jolkottaa tiehensä itse, Adelen olisi pian pakko tappaa epäonninen harhailija, ettei mies ehtisi painaa liikaa yksityiskohtia kellopelimurhaajasta mieleensä.

“Mene”, Adele kehotti hitaasti. Hän tuijotti nuorta miestä suoraan silmiin. Se oli vakiokeino tällaisissa tilanteissa. Adele tiesi, että hänen silmänsä olivat hyvin tavanomaista ja mitäänsanomatonta sinisen sävyä, eivätkä yleensä jääneet mieleen.

Adelen helpotukseksi vieras tuntui tajuavan tilanteensa vaarallisuuden ja otti jalat alleen. Kellopelimurhaajakaan ei jäänyt vatvomaan tilannetta Viimaluodolle sen pidemmäksi aikaa, pudotti vain pikkuruisen rattaan uhrinsa maahan pudonneelle kädelle ja harppoi sitten päinvastaiseen suuntaan kuin hänen todistajansa. Lyhyen matkan kuljettuaan hän kumartui ja ryömi sisään yhteen maantasalla olevista tunneleista. Kalliotunnelit olivat kosteita ja kylmiä, eikä Adele ollut koskaan päässyt täysin irti ahdistuksestaan niitä käyttäessään, mutta tunneleita pitkin pystyi kätevästi ryömimään ja kulkemaan kumarassa pois Viimaluodolta kenenkään huomaamatta. Niitä pitkin hän oli tullutkin sovittuaan tapaamisen Nikolain kanssa luodolle, muka vedonlyönnin vuoksi. Adele oli kuljettanut punaisen mekkonsa repussa ja vaihtanut sen ylleen kylmästä hytisten. Nyt aikaa vastaavalle toimenpiteelle ei ollut, sillä vartiosto saattoi jo olla tulossa rikospaikalle. Siksi kellopelimurhaajan oli ryömittävä ahtaissa tunneleissa juhlamekossa, jota ei todellakaan oltu suunniteltu sellaiseen käyttöön. Helmat takertuivat epätasaisiin kohtiin ja pian hieno kangas oli jo repeytynyt rikki polvista ja ne olivat naarmuilla. Irvistellen Adele selvisi kuitenkin ahtaasta tunnelista meren alle louhittuun käytävään, joiden alkuperäiset rakentajat olivat kellopelimurhaajillekin arvoitus. Käytävien olemassaolosta ei tuntunut tietävän juuri kukaan, mutta niitä pitkin pääsi kätevästi myös suoraan kellotornin alle. Se nimenomainen osuus käytävästä todennäköisesti tosin oli kellopelimurhaajien ansiota, koska miksipä kukaan muutoin olisi halunnut salareittiä moiseen paikkaan?

Oli miten oli, Adele kiitti tuntemattomia kaivajia jälleen kerran kiivetessään ulos lattialuukusta. Tunneliverkosto oli pelastanut hänet useaan otteeseen ja vieläkin useammin se oli helpottanut hänen työtään suuresti.

“Kaikki ei tainnut mennä suunnitelmien mukaan?” Haaksi istui yhdellä kellotornin kattohirsistä, ilmeisesti ihan vain nauttimassa ylhäisestä yksinäisyydestään, ja kohotti kulmaansa portaikosta ilmestyneelle Adelelle ja tämän resuiselle olemukselle.

“Ei”, Adele vastasi lyhyesti. Haaksi oli aina sulava ja hänen murhansa tuntuivat sujuvan mutkattomasti siitä huolimatta, että tämä hukutti uhrinsa aina silloin kun se sopi suunnitelmiin. Haaksi oli Adelea vain muutaman vuoden vanhempi, mutta siitä huolimatta Adele tunsi usein olonsa kömpelöksi ja kokemattomaksi hänen seurassaan. Meretär - sillä nimellä osa salamurhaajista häntä kutsui - oli kuin syntynyt rooliinsa. Hänellä oli erinomainen tasapaino, vikkelät sormet ja armottomat, mustat silmät, joiden kylmyys toi mieleen meren tammikuisina öinä. Mustat, tuuheat ja kiiltävät hiukset Haaksi solmi aina tiukaksi palmikoksi, joiden sekaan hän kutoi merilevää ja merituulen vaalentamaa saraheinää.

“Marras on keittiössä”, Haaksi totesi ilmeettömästi, ja se sai Adelen posket punehtumaan, vaikka hän tiesikin, ettei Haaksi tarkoittanut olla ilkeä. Pikemminkin kyse taisi olla huvittuneesta kiintymyksestä, jota nainen osoitti omintakeiseen, eleettömään tapaansa.

Adele etsiytyi usein Marraksen seuraan silloin, kun jokin oli mennyt pieleen. Itselleen hän perusteli tapaa sillä, että kellopelimurhaajien johtajana Marraksen piti tietää mahdollisista ongelmista ja uhkista, mutta ainakin yhtä paljon merkitsi se, että jostain syystä miehen läsnäolo sai Adelen tuntemaan olonsa hieman rauhallisemmaksi. Syytä siihen hän ei tiennyt, eikä oikeastaan halunnut juurikaan ajatella.

Marras leikkasi parhaillaan porkkanaa pieniksi, säntillisiksi viipaleiksi, kun Adele tuli sisään. Ilma tuoksui vihanneskeitolta. Porkkanat olivat jo jossain määrin kuivahtaneita tähän aikaan vuodesta, mutta kellotornin alaisissa tunneleissa ne säilyivät silti syömäkelpoisina pitkälle talveen.

“Mmm?” mies äännähti kysyvästi kääntämättä katsettaan työstään.

“Jäin kiinni”, Adele meni suoraan asiaan. Kiertely ja kaartelu ei auttanut lainkaan. Se olisi vain ärsyttänyt Marrasta.

“Miksi?” Marraksen kädet jatkoivat pilkkomista, eikä hänen äänensävynsä paljastanut mitään miehen ajatuksista.

“Joku sattui kulkemaan Viimaluodon poikki siitä huolimatta, että oli marraskuu ja ilta”, Adele vastasi.

“Epätodennäköistä, mutta ei aivan tavatonta. Se on kuitenkin lyhin mahdollinen reitti keskussaarelta Akatemialle, eivätkä maagit pelkää kuolleiden henkiä”, Marras huomautti.

“Mutta luoto on myös kylmä ja tuulinen. Oikaiseminen säästää vain vähän aikaa, jos joutuu kävelemään vastatuuleen.”

“Perustelusi ovat ihan hyviä, mutta ne eivät silti kumoa sitä tosiasiaa, että tulit nähdyksi. Miksi et ehdottanut, että tapaisitte vaikkapa omenatarhojen korjuumajoissa? Ne ovat talvisaikaan aivan tyhjillään.”

“En halunnut olla hänen kanssaan kahden suljetussa tilassa”, Adele myöntää. “Nikolai oli… hyvin päällekäyvä. Ja hän on tehnyt aivan hirveitä asioita monille naisille ja tytöille, tuhonnut elämiä ja -”

“Sinun täytyy lakata leikkimästä sankaria”, Marras keskeytti hiljaa. “Tiedän, että haluat jotenkin etsiä oikeutusta sille, mitä meidän on tehtävä, mutta se on vaarallista. Eikä ole meidän tehtävämme leikkiä tuomaria tai hoitaa niitä töitä, jotka kuuluvat Vartiostolle.”

Adele ei vaivautunut vastaamaan. He olivat käyneet tämän keskustelun jo lukemattomia kertoja, eikä se koskaan johtanut mihinkään. Marraksen sanojen terää taittoi se, että mies itse valitsi uhrinsa niin tarkasti, ja vaikkei hän asiasta suuremmin puhunutkaan, Adele oli jo oppinut tuntemaan hänen kädenjälkensä silloin, kun kyse oli vaikkapa korruptoituneen huumekauppiaan tai orjavoimaa käyttävän, etelästä saapuneen kapteenin murhasta.

Marras huokaisi. Hän pudotti viipaloidut vihannekset liedellä porisevaan pataan ja sulki sen kannen.

“Luuletko, että hän muistaa sinut?” mies kysyi.

“En usko”, Adele vastasi tyynesti. Marras nyökkäsi ja keskustelu oli siltä erää siinä.

“Haluatko kahvia?” mies kysyi hieroen ohimoitaan. “Minulle nimittäin maistuisi.”

“Mielelläni”, Adele vastasi ja kaivoi kolme kuppia kaapista: kaksi heille ja yhden Haakselle, joka ilmestyisi varmasti keittiöön tuoreen kahvin haistettuaan. Ulkona lumisade yltyi ja peitti näkyvistä nekin vähäiset jäljet, joita Adelen kengät olivat Viimaluodon polulle jättäneet.
« Viimeksi muokattu: 28.06.2019 18:23:18 kirjoittanut Nevilla »

we deserve a soft epilogue, my love

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 741
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 21.5.-19
« Vastaus #9 : 21.05.2019 22:32:51 »
Aa, olipas tämä hyvä. <3 Tykkäsin ihan tosi paljon tuosta alun Karunkan ja talven kuvauksesta, maailmanrakennuksen erilaiset yksityiskohdat välittyivät tosi elävästi. Fantasia ja arkisemman maailman elementit vuorottelivat mielestäni myös hyvin: ankaraa talvea varten pitää varustautua kuten yleensäkin voisi kuvitella historiallisessa satamakaupungissa tehtävän, mutta sitten on lisäksi sellaisia juttuja kuin Orfeuksen lähtöriitit ja Akatemian maagit, Viimaluodon synkkä maine, joka on ehkä totta, ehkä ei. Viimaluoto oli ylipäätään mielenkiintoinen, tästä kohdasta pidin erityisesti: "Ehkä siinäkin oli lopulta kyse pelosta ja sen aitaamisesta: kun hengille annettiin jokin paikka, jossa niiden ajateltiin elävän, ei pimeää tarvinnut pelätä muualla niin paljon." Jännittävää nähdä, mitä Orfeus ja Eeben tässä versiossa päätyvät tekemään Adelen kohtaamisen jälkeen.

Jee, Haaksi! Hän on edelleen ihana, sellainen hahmo joka jäi tosi hyvin mieleen myös edellisestä versiosta, vaikka sen lukemisesta on jo aikaa. <3 Adelen ja Marraksen keskustelu oli myös erittäin hyvä näin yllättäen - minusta on tosi viehättävä yksityiskohta, että kellopelimurhaajien johtaja nähdään vastaamassa ruoanlaitosta, rikkoo hienosti odotuksia ja kertoo tosi paljon Marraksesta. Mielenkiintoinen oli myös tuo Adelen huomio siitä, että Marras on jossain määrin tekopyhä moittiessaan Adelea sankarina leikkimisestä, kun miettii Marraksen omia uhreja. Ja sitten tuo, että salamurhaamisesta keskustelun jälkeen ryhdytään juomaan kahvia kuin kyse olisi arkipäiväisestä asiasta, sillä sitähän se näille hahmoille on (vaikka perimmäinen suhtautuminen asiaan saattaakin vaihdella). Kiitos, tätä oli jälleen iloa lukea. <3

sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Nevilla

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 5 029
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 21.5.-19
« Vastaus #10 : 25.06.2019 10:03:13 »
Okakettu: Hiiii, kiitos kommentista! Ihanaa, että maailmanrakennus toimi, koska sen suhteen olen aina vähän huolissani. En itse tykkää lukiessani kauheasti sellaisista päälleliimatun oloisista infopläjäyksistä, joten stressasin tämänkin kirjoittamista. On helpostus kuulla, että ei häirinnyt ainakaan hirveästi.

Heh, huomasin myös tässä tarinaa jatkaessani, että Marras laittaa melkein aina ruokaa. :D Öööö no mikäpä siinä, ehkä kokkaaminen on hänelle selviytymiskeino kaikkien paineiden keskellä. Hienoa myös, että pidät Haaksesta, koska hahmona hänkin on suosikkejani. Se on sinällään hauskaa, koska Haaksi syntyi aikanaan sellaiseksi pieneksi, kevyeksi sivuhahmoksi, ja on nyt tässä uudessa versiossa noussut suhteellisen olennaiseksi osaksi tarinaa. Vuan enpä spoilaa siitä nyt sen enempää...

Ihanaa, että kommentoit! ♥

Yleisiä huomioita:

Tämä on taas selkeä väliosa, mutta koska pohdiskelen vielä ykkösluvun loppua, halusin postata kuitenkin palasen, ettei odottelun kanssa mene heinäkuulle asti. Oli kivaa päästä tarinan kanssa eteenpäin, ja seuraavalla kerralla tarkoituksena olisikin jo vetää sitten ykkösluvun langanpätkät yhteen. Tällä kertaa luvussa Orfeusta ja Eebeniä.

*

Orfeus III

“Hmm-mm”, Eeben hymisi. Hän makasi vuoteellaan kädet niskan takana ja tuijotti kattoo, kun Orfeus kertasi Viimaluodon tapahtumia. Rohtomaagi tuoksui edelleen pistäviltä yrteiltä ja aavistuksen uupumukselta, joten Orfeus oletti, että hänellä oli takanaan pitkä harjoittelupäivä.

“Ei meidän tarvitse miettiä tätä nyt, jos olet väsynyt. Voin kyllä antaa sinun vain nukkua tai lukea tai mitä sitten teetkin rentoutuaksesi”, Orfeus ehdotti varovasti.

“Mikäpä sen parempaa viihdettä kuin murhamysteerin ratkominen”, Eeben hymyili vinosti. “Älä huoli. Jos haluaisin nukkua, nukkuisin kyllä. Mutta aivoni käyvät edeleen ylikierroksilla ja uskon, että raitis ilma voisi tehdä hyvää. Ehkä meidän pitäisi käväistä rikospaikalla.”

“Nytkö? Sää on aivan hirveä”, Orfeus värisi jo ajatellessaan lumipyryä.

“Ja peittää pian loputkin jäljet.”

“Olet oikeassa”, Orfeus myönsi surkeana. “Kai meidän on sitten vain mentävä.”

“Tarjoan sinulle tuopillisen lämmintä omenaviiniä tutkimusretken jälkeen”, Eeben lohdutti. “Kirjavan kukon tarjoilija on minulle muutaman velkaa.”

Orfeus kohotti kulmaansa, muttei esittänyt kysymystä ääneen. Hänen kokemansa mukaan puoli Akatemiaa oli jonkinlaisessa velassa Eebenille. Rohtomaagi vaikutti päällisin puolin huolettomalta ja sydämelliseltä, mutta rennon olemuksen ja kirkkaan hymyn alla raksuttivat vaarallisen terävät aivot. Eebenin varjoisammasta puolesta kertoi myös tämän viehtymys myrkkyihin, joihin hän oli opinnoissaan erikoistunut.

“Ja sitten jään sinulle tuopillisen velkaa”, Orfeus vastasi. “Ei kiitos. Olen jo kaksi lounasta, yhden kastanjatötterön ja kaksi määrittelemätöntä palvelusta auki. En halua kasvattaa kuormaa liikaa.”

Eeben virnisti. “En tiennyt, että pidät noin tarkkaa kirjaa.”

“Sinun kanssasi on pakko”, Orfeus vastasi kuivasti. “Tiedän, että muistat kuitenkin kaiken, joten parempi pysytellä itsekin kärryillä.”

“Viisas mies”, Eeben kohottautui istumaan ja venytteli laiskasti. “Siksipä sinusta pidänkin.”

*

Sää oli tosiaan hirveä. Orfeus kirosi seremoniakaapujaan, jotka olivat vielä syysväreissä ja siksi liian ohuet. Niiden murrettu punainen väri korostui lumipyryä vasten ja sai Eebenin kehumaan yhdistelmän dramaattisuutta.

“Olisitpa nähnyt sen punaisen leidin”, Orfeus hymähti. “Vertavaluva veitsi kädessä ja tulenpunainen leninki yllä hän näytti aivan jostakin tragedian kohtauksesta irrotetulta kostonhengettäreltä.”

Eeben nyökkäsi. He molemmat tiesivät, että tämä rakasti teatteria ja dramatiikkaa.

Kun he saapuivat rikospaikalle, Eeben kyykistyi heti tutkimaan uhria. Hän ajatteli ääneen ja Orfeus esitti kysymyksiä. Prosessi oli heille tuttu, sillä jo vuosien ajan kaksikko oli kirjoittanut lukemattomia esseitä ja ratkonut Eebenin nais- ja miesongelmia juuri keskustelun kautta. Se oli Eebenin ensisijainen tapa ajatella. Hänellä oli tapana sanoa, että keskustelun kautta pystyi käyttämään kahta mieltä yhtä aikaa.

“Varakkaampi mies, alle kolmekymmentä. Naimaton. Polttaa eteläistä tupakkaa, on polttanut jo kauan. Ollut murhahetkellä humalassa, muttei ympäripäissään. Hyökkäys on tullut täysin yllätyksenä, koska minkäänlaisia kamppailun jälkiä ei ole.”

Orfeus nyökkäili Eebenin huomioille ajatuksissaan. Hänen pohdiskelunsa keskeytyi kuitenkin terävästi, kun Eeben kumartui pyyhkimään lunta murhatun vaatteilta ja käsiltä, ja lumen mukana maahan lensi jotakin pientä ja kiiltävää.

“Eeben”, Orfeus sanoi hiljaa. Hänen ystävänsä ei ollut edes huomannut esinettä, niin keskittynyt hän oli ollut tarkastelemaan uhrin vaatteita.

Eeben kohotti katseensa kulmat aavistuksen kurtussa, mutta hänen ärtynyt ilmeensä haihtui nopeasti, kun mies tajusi, mitä Orfeus piteli kämmenellään.

*

Viimaluodolta ei äkkiseltään löytynyt muita johtolankoja, joten Orfeus raportoi rikoksen Vartiostolle, joskin hieman vastahakoisesti. Sen jälkeen kaksikko jatkoi matkaansa Kirjavaan kukkoon, iloiseen pieneen tavernaan keskustan laitamilla. Se oli maalattu ulkoa keltaiseksi ja punaiseksi ja nyt väri suorastaan hehkui juuri alkanutta talvea vasten. Tavernaa pyöritti keski-ikäinen pariskunta kahden jo aikuisen lapsensa kanssa ja se oli yksi Karunkan kaupungin suosituimpia kokoontumispaikkoja.

Eeben tilasi kaksi tuoppia omenaviiniä ja pudisti päätään Orfeuksen vastaväitteille. “Minä tarjoan nämä tällä kertaa ihan hyvää hyvyyttäni”, hän vakuutti, ja tummien silmien katse oli kerrankin täysin vilpitön

He istuivat portaiden alla olevan pöydän ääreen. Orfeus sulki silmänsä hetkeksi ja nautti tavernan lämmöstä hyisen tutkimusretken jälkeen.

“Tuo oli ensimmäinen kelloratas vuosiin”, Eeben aloitti. “Ainakin sikäli kuin olen kuullut, ja minulta eivät huhut ja juorut yleensä karkaa.”

“Ja se osui vieläpä minun tielleni”, Orfeus mumisi. “Luuletko, että…”

“En”, Eeben heilautti kärsimättömästi kättään. “Ole nyt järkevä. Murhaaja ei olisi mitenkään voinut tietää sinun kulkevan Viimaluodon poikki saati ajoittaa murhaansa oikein. Sitä paitsi sanoit, että hänkin näytti aidosti yllättyneeltä tilanteesta.”

Orfeus punastui, mutta tyytyi nyökkäämään. Poika otti huikan lämpimästä omenaviinistään. “Tämä ei taida auttaa meitä juurikaan”, hän sanoi synkkänä.

“Mm”, Eeben äännähti myöntävästi. “Eipä niin. Mutta ole kärsivällinen. Luulit jo, että et koskaan pääsisi lähemmäs sisaresi murhaajaa. Nyt olet kuitenkin jopa nähnyt yhden kellopelimurhaajista, ja minulla saattaa olla jotakin sellaista, mikä auttaa sinua muistamaan.”

Orfeus kohotti päänsä niin äkkiä, että onnistui töytäisemään lasiaan ja läikyttämään viiniä pöydälle. “Mitä?”

“Varjojuuri virkistää muistia. Voisin valmistaa sinulle uutteen, joka auttaisi sinua kuvailemaan murhaajan kasvot tarkemmin”, Eeben kurtisti mietteliäästi kulmiaan. “Mutta se on vaarallista. Kasvi on hyvin myrkyllinen, ja hiukankaan liian suuri annos voi olla vaaraksi. Päätös on sinun.”

“Millaisia vaikutuksia sillä voi olla, jos uutteesta tulee liian vahvaa?”

“Päänsärkyä, oksentelua, osittainen halvaus, muistikatkoksia, aggressiivisuutta, virtsankarkailua, hiustenlähtöä”, Eeben luetteli ilmeenkään värähtämättä. “Kaikkea ikävää ja inhottavaa. Mutta ei välttämättä. Lupaan olla varovainen, jos päädyt yrittämään.”

“Mietin asiaa”, Orfeus nyökkäsi ja vaihtoi sitten puheenaihetta.

*

Orfeus palasi Viimaluodolle vielä samana iltana. Vartiosto oli vienyt ruumiin pois ja lumi oli enimmäkseen lakaissut pois muistot tapahtuneesta. Orfeus sulki silmänsä ja palasi mielessään päivän tapahtumiin. Vaikka hän kuinka pinnisteli, murhaajan kasvot pysyivät tyhjinä ja usvan peitossa.

Ehkä sinun pitäisi vain antaa Eydiken levätä rauhassa, nuori mies ehdotti itselleen. Mitä hyötyä tästä kaikesta on?

“Totuus”, Orfeus kuiskasi hiljaa. Hänen koko elämänsä Akatemiassa rakentui valheille ja petokselle; illuusioille, savulle ja peileille. Eydiken murha oli kuitenkin todellinen, edelleen rohtunut ja märkivä haava. Ehkä Orfeus kieltäytyi jääräpäisesti luopumasta sen sorkkimisesta, koska ei voinut vaikuttaa oikein mihinkään muuhunkaan. Noviisina hänen kohtalonsa oli hyvin tarkasti säädelty ja sidottu, Akatemian omaisuutta.

Kun ensimmäiset tähdet vilkkuivat esiin, Orfeus nyökkäsi niille vakavana ja tiesi tehneensä päätöksensä.


« Viimeksi muokattu: 28.06.2019 18:24:25 kirjoittanut Nevilla »

we deserve a soft epilogue, my love

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 741
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 25.6.-19
« Vastaus #11 : 25.06.2019 20:13:56 »
”Eeben <3 <3” tiivistää ajatukseni tästä osasta sangen hyvin, heh. Tykkäsin hirmuisesti siitä miten toit häntä hahmona  esiin, kuten myös hänen suhdettaan Orfeukseen. Hänestä sai heti aidosti moniulotteisen (ja hirmu kiinnostavan) kuvan, mikä on kyllä sinun hahmoillesi yleensäkin ominaista. Tuo miten puoli Akatemiaa vaikuttaa olevan jonkinlaisessa velassa Eebenille, myrkyt, hän pitämättä neuvonpitoa Orfeuksen kanssa mies- ja naisasioistaan… Myös Orfeuksen lopun pohdinnoista pidin, eikä tämä minusta ollut väliosa missään nimessä huonolla tavalla, sillä tarina kuitenkin selvästi etenee ja näin. Ylipäätään minusta on hyvä juttu, että annat tilaa hahmokuvaukselle. Kiitos paljon jatkosta, odotan seuraavaa osaa innolla kuten aina.  :)

(Ja ai niin, Marras laittamassa ruokaa on ehdottomasti Hyvä ja Validi asia. )

sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Nevilla

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 5 029
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 25.6.-19
« Vastaus #12 : 28.06.2019 16:42:44 »
Okakettu: Ihanaa, että pidit! Eeben on vähän sellainen hahmo, että kun hänestä kirjoittaa, asioita vain paljastuu ja tulee esiin ilman, että hirveästi tietää niitä etukäteen. :D Mutta se onneksi helpottaa työtä, kun tietää, että Eeben kyllä pitää huolen omista kohtauksistaan - välillä tuskastuttavankin omapäisesti, tosin.

Yleisiä huomioita: Seuraavassa kohtauksessa on paljon toistoa vanhasta Kellopelisydämestä ja spinoffista, mutta halusin hyödyntää ne palaset, jotka olivat onnistuneita. Paljon muutinkin, tosin. :P Lisäksi päädyin nyt muokkaamaan rakennetta siten, että lukujen sijaan hyödynnän tällaista näkökulmavaihtelua, jossa Adelen ja Orfeuksen osuudet numeroidaan ja tarina etenee niiden mukaan. (Kiitos vain palautteesta Maunulan Spekulatiivisen Fiktion kirjoittajapiirille, jonka jäsenet idean jäsentelyyn keksivät.)

*

Adele III

Seuraavana aamuna Adele heräsi tietoisuuteen siitä, että oli se päivä, jona hän täyttäisi kahdeksantoista vuotta ja saisi uuden nimensä. Sydän hänen rinnassaan tikitti yhtä raskaana ja kylmänä kuin aina, ja vaikka Adele oli jo vuosia tiennyt, että menettäisi pian viimeisenkin palasen ajasta ennen sitä ja Vuosia, hän suri silti.

"Oppiiko sitä koskaan olemaan kuulematta?" Adele kysyi Marrakselta keittiössä. Heidän nuori johtajansa keitti parhaillaan aamupuuroa molemmille. Kattilaa hämmentävä kauha pysähtyi hetkeksi, kun Marras mietti, miten vastaisi.

"Ei", Marras vastasi lopulta. "Ei opi."

Adele huokaisi. Kyyneleet uhkasivat nousta hänen silmiinsä, mutta tyttö räpytteli ne päättäväisesti pois.

"Mutta itseään voi harhauttaa", Marras sanoi hiljaa. "Siksikin minä soitan. Muistatko?"

"Soittaisitko minulle tänään?" Adele kysyi. Marras ei vastannut heti, kattoi vain heille lautaset ja riisui essunsa, ripusti sen naulaan. Vasta kun Adele oli lusikoinut puolet puurostaan Marras nyökkäsi.

"Soitan. Ja laulankin. Mutta se on viimeinen laulu, jonka laulan sinulle. Kellopelimurhaajat eivät laula toisilleen", hän sanoi.

Soitit kerran ennenkin, Adele ajatteli uhmakkaasti, muttei sanonut sitä ääneen, sillä tiesi, että se oli ollut ennen kellopelisydäntä. Marraksen sanojen lopullisuus kirveli siellä, missä silloin, nyt jo toisessa elämässä, oli elävä sydän.

*

Eräänä keväisenä päivänä, silloin kun Adelen Seremoniaan oli vielä melko tarkalleen puoli vuotta, Marras istui katon reunalla ja soitti banjoa. Taivas oli vehreää sinistä, sitä sävyä, joka hehkuu vain keväisin. Adele katseli häntä kattoluukusta, mutta ei kiivennyt ulos tai sanonut sanaakaan. Hän kuunteli, miten näppäillyt soinnut soljuivat lempeinä ilmaan.

"Tiedän, että olet siellä", Marras totesi hajamielisesti, muttei lopettanut soittamista hetkeksikään. Adele hymähti - tietenkin Marras tiesi, tyttö ei ollut vielä oppinut hiiviskelemään tarpeeksi hyvin - ja kiipesi ulos. Hän tasapainoilei katolla ja tukahdutti vaivattomasti pienen pelon häivähdyksen. Karunkan salamurhaajat joutuivat jo alle kymmenvuotiaina hyppimään katolta katolle ja selviytymään huimaavissa korkeuksissa, joten pelolle ei ollut sijaa. Adele oli jo kolmentoista, mutta pelko kuiskaili silti toisinaan takaraivossa. Marras sanoi, että niin oli hyvä. Hallittu pelko piti valppaana.

"Kevät", Adele sanoi sanan kuin lupauksen. Mereltä kävi tuuli, raikas ja leikkisä.

"Niin. Ja sitten kesä ja syksy, jäähtyvä meri ja pimenevät päivät", Marras vastasi kuivasti.

"Ja seremonia", Adele huokaisi ja tuijotti alas, kaduille ja kujille, jotka olivat täynnä elämää. Elämää kuin toisesta maailmasta.

"Ei se ole kaiken loppu", Marras ravisti kaiken katkeruuden äänensävystään ja puhui hieman lempeämmin. "Kevät tulee uudestaan silti."

"Ja kesä ja syksy, jäähtyvä meri ja pimenevät päivät", Adele toisti.

"Niin", Marras myönsi. Sitten hän tarttui taas banjoonsa ja hymyili, vaikkei se ulottunutkaan aivan silmiin asti.

"Haluatko, että soitan sinulle?"

"Jos laulat myös", Adele vastasi ja sulki silmänsä. Marras soitti ja lauloi keveästi, lauloi keväästä kutsumanimestään huolimatta. Ja hetkeksi se riitti, hetken maailma oli vain musiikkia ja kevättä.


*

“Minkä nimen olet valinnut itsellesi?” Tiima kysyi, kun kaikki kahdeksan istuivat saman pöydän ääressä ja söivät pinaattikeittoa. Yksinkertainen kysymys - siihen pysähtyi kaikki. Adele nieleskeli keittoaan ja tuijotti puolikasta kananmunaa lautasellaan.

“Halla”, Marras sanoi Adelen puolesta. “Hän on Halla.”

“Pehmeä nimi murhaajalle”, Tiima kohotti kulmaansa, mutta ei väittänyt vastaan.

“Hallassa ei ole mitään pehmeää”, Haaksi hymyili. “Se tappaa sadon ja kylmettää luut.”

“Kaunis nimi”, Lohtu kehui ja ojentautui koskettamaan kevyesti Adelen käsivartta. Naisen hymy oli surullinen, mutta sinisissä silmissä samaa lämpöä kuin aina. “Pukee sinua.”

Sitten keskustelu siirtyi satamaan tulleeseen kuunariin - “joutui kääntymään takaisin talvimyrskyjen tieltä” - ja värjärien joukossa leviävään ihottumaepidemiaan. “Uudet muotivärit”, Viita hymähti. “Ja myrkylliset aineosat. Ihmiset tekevät typeriä asioita ihan vain kirkkaiden sävyjen vuoksi. Uhraavat vaikka ihon kämmenistään.”

Adele ei kuunnellut keskustelua vaan ajatteli uutta nimeään. Marraksen merenharmaat silmät olivat tyynet, kun hän kohtasi Adelen katseen pöydän yli.

*

Illallisen jälkeen Adele ja Marras kiipesivät kellotornin katolle ja odottivat, että kello löi lyöntinsä loppuun viisarin pysähtyessä yhteentoista. Sitten Marras asetti sormensa banjon kielille ja kysyi:

"Mitä haluaisit minun laulavan?"

"Laula minulle keväästä", Adele pyysi.

"Nyt on marraskuu."

"Juuri siksi. Jos tämä on viimeinen laulusi minulle, haluan, että se ei kerro pimeydestä tai surusta, vaan jostakin muusta. Toivosta."

"Olkoon", Marras hymyili surullisesti. "Kuuntele tarkasti."

Taivas Karunkan yllä oli pimeä ja syvä, kylmä ja lohduton. Mutta Marras lauloi keväästä, ja Adele näki pimeyden sijaan sen, miten kirkkaita tähdet olivat sinä yönä.

*

“Miksi valitsit sen nimen?” Adele kysyi, kun laulu loppui ja Marras laski banjon kädestään. Mies tuijotti alhaalla aukeavaa kaupunkia.

“Ajattelin, että sitten sinulla olisi edes jotakin. Tukipiste, ehkä. Kun meidän nimemme - ne molemmat sointuivat jo aiemminkin yhteen, joten sointuisivat sitten vastakin”, Marras kohautti olkiaan.

“En minä tiedä sinun nimeäsi”, Adele vastasi.

“Et”, Marras vastasi pehmeästi. “Etpä niin.”
« Viimeksi muokattu: 28.06.2019 21:50:06 kirjoittanut Nevilla »

we deserve a soft epilogue, my love

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 2 900
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 28.6.-19
« Vastaus #13 : 28.06.2019 18:16:25 »
Tää on tällänen teksti jota tekee mieli lukea monta lukua putkeen että pääsee ihan uppoutumaan, jonka takia en edellistä lukua edes lukenut ennen tämän osan ilmestymistä ja koko ajan toivoisin, että ois vaan lisää tekstiä :D Onhan toki tuo vanha versio, mutta pidättäydyn lukemasta sitä, koska sekään ei vissiin ollut valmis ja uskon että kun tää kerran on uudelleenkirjotus tää on myös parempi :)

Eebenistä nousee esille varsin mielenkiintoinen hahmo, en malta odottaa että pääsen kuulemaan lisää hänen taustastaan, hän vaikuttaa mukavalta ihmiseltä, mutta  tavallaan myös vaaralliselta ja fiksulta, jos kerran kaikki ovat hänelle palveluksia velkaa. Hän taitaa sitten olla aika vaikutusvaltainen ihminen :D Muutenkin voin sanoa jo nyt, että kaikki hahmot ovat hienosti moniuloitteisesti kirjoitettuja :)

Adele ja Marras nousivat jo heti mun lempihahmoiksi ja ei ole vaikea arvata että alan shippaamaan heitä :D Hassua muuten että Adele valitsi nimekseen Halla, koska mullakin on yksi teksti työn alla, jonka päähenkilön nimi on Halla XD No, mutta Haaksi osui oikeaan, että Hallassa ei ole mitään pehmeää :D Ihanaa, että Marras soittaa banjoa, se ei ole mikään tyypillisin soitin, mutta sopii tähän steampunk maailmaan :) Adele on suloinen kun hän salaa kuuntelee Marrasta soittamassa ja pyytää häntä jatkossakin soittamaan, mutta tuo että Marras sanoo ettei jatkossa enää voi soittaa hänelle on vähän surullista, että kaiki muuttuu nyt vaikka he ovat ilmeisesti lapsesta asti tunteneet :(

Mulla meni nyt vähän sekasin, kun tuossa on alussa esinäytös, sitten ensimmäinen luku osa yks ja kaks ja sitten tää on otsikoitu adele III, eli onko tääkin ensimmäisen luvun osaa kaksi vai osaa kolme? Henk. koht tuntuu että nää osien numeroinnit/nimet on vähän sekavia, joten kuulisin mieluusti sun ajatuksen näiden takana. Vai tarkotitko tuolla viimeisimmän luvun yleishuomiontikohdassa sitä että tuut kokonaan muuttamaan nuo alunkin osien numeroinnit/nimet?

Muttajoo yhä erittäin kiinnostava tarina tää kyllä on!
-Crys

//Ookkei joo nyt tuo on paljon selkeämpi :)
« Viimeksi muokattu: 28.06.2019 18:46:41 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Nevilla

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 5 029
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 28.6.-19
« Vastaus #14 : 28.06.2019 18:20:35 »
Crysted: Vastaan myöhemmin muuhunkin, mutta numerointi menee siis nyt niin, että esinäytökset tulevat olemaan "Adele I" ja "Orfeus I" ja siitä sitten aina numerolla sen mukaan, monesko näkökulmaosa kullakin hahmolla on. :) Korjailenpa nyt saman tien ne tännekin, niin eivät häiritse tulevia lukijoita. :D Kiitos huomiosta. ♡

we deserve a soft epilogue, my love

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 741
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 28.6.-19
« Vastaus #15 : 28.06.2019 20:06:11 »
"Marraksen sanojen lopullisuus kirveli siellä, missä silloin, nyt jo toisessa elämässä, oli elävä sydän." Aa, silmät ihan oikeasti kyyneltyivät kun luin tätä uutta osaa. Tuntuu, että olet tämän uuden version myötä tehnyt Adelen ja Marraksen suhteesta entistäkin kauniimman ja sydäntäsärkevämmän, en voi kuin rakastaa. Pidin kirjoittamastasi spinoffista ihan valtavasti, kuten toivon mukaan tuli jo aiemmin ilmi, joten oli todella ilahduttavaa miten otit sen mukaan tähän versioon. Marras soittamassa Adelelle banjoa ja laulamassa ja kaikki se muu ansaitsevat mielestäni ehdottomasti olla osa varsinaista tarinaa. Salamurhaajien uudet nimet ja se, miten suuri merkitys heidän oikeilla nimillään sen takia on, on edelleen yksityiskohta josta pidän hirmuisesti, varsinkin Adelen ja Marraksen tapauksessa. Tämä oli ihan tosi hieno, kiitos paljon. <3

(Salamurhaaja nimeltä Lohtu! En muista, oliko häntä mainittu aiemmassa versiossa, toivottavasti hänestä saadaan kuulla lisää tulevaisuudessa.)

sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

flawless

  • Deathbat
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 485
  • Folie à deux
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 28.6.-19
« Vastaus #16 : 15.07.2019 12:51:07 »
Oon jo monta kertaa meinannut ottaa tämän lukeakseni, mutta yhtä monta kertaa olen siirtänyt tätä edemmäs koska en ole jaksanut lukea mitään näin olettamukseni mukaan monimutkaista - tämä kuulosti musta ennalta kiinnostavalta, mutta mutkikkaalta ja juonikkaalta ja ihan omalta maailmaltaan, johon täytyy perehtyä. Nyt kun mulla oli aikaa ja sellainen hetki, että haluan lukea jotain jatkista, niin istuin tämän ääreen, ja tämä oli ihanalla tavalla juuri niin monimutkainen kuin mitä ennalta oletinkin. Tässä oli valtavan kiinnostavia ja erilaisia hahmoja ja ihan omanlaisensa miljöö, josta janoan kuulla lisää. Olet luonut kiinnostavan ja erilaisen maailman, joka vaikuttaa sen verran erikoiselta ja monipuoliselta, että siihen ja sen yksityiskohtiin tulee olemaan suuri ilo tutustua tarinan edetessä. Tässä on ihan hirmu kiinnostava alkuasetelma, pidän hurjasti kellopelimurhaajien konseptista ja se on musta ihan hurjan hienosti ideoitu. Muutenkin tästä tekstistä mulla nousee päällimmäisenä mieleen se, kuinka mielikuvituksellinen, omaperäinen, mielenkiintoinen ja hienosti rakennettu kokonaisuus tämä on asetelman, juonen, hahmojen ja miljöön kannalta. Tykkään ihan satasella ja odotan tosi suurella mielenkiinnolla ja innolla, miten tämä tarina etenee. Tässä on koukuttava alku, pidin kovasti siitä kuinka tämä alkaa samaan aikaan tutustuttamalla lukijan asetelmaan mutta myös tarina alkaa heti, tässä ei turhia lämmitellä ja sepustella niitä näitä vaan tarina alkaa ihanasti heti. Mua kiehtoo tosi paljon tämä salamurhaajien ja sydämien konsepti, ihan superhieno asetelma. Ja mua jo nyt kutkuttaa tässä se moraalinen dilemma, että kumman puolella olisin ja kumman toivon pääsevän tässä niskan päälle, murhatun omaisen vaiko murhaajan joka ei kuitenkaan vaikuta pahalta ihmiseltä? Voin kuvitella, että tätä kuviota tulee olla kiinnostava seurata. Etenkin, kun mua mietityttää, että miksi Adele tappoi Eydiken, kun myöhemmin implikoidaan että hän etsii uhreikseen sellaisia jotka mielestään ansaitsevat sen edes jostakin syystä, niin mua kiinnostaa kuulla miten tämä etenee ja paljastuuko kenties sitten Eydikestä jotain, mikä kääntääkin tämän tilanteen ihan erilaiseksi kuin miltä se nyt vaikuttaa. Pidin hurjan paljon keksimistäsi hahmoista, ne vaikuttivat kiinnostavilta ja kukin omalla tavallaan erikoiselta. Musta Haaksilla on ihana nimi, silleen karunkauniin runollinen nimi tyypille joka tappaa hukuttamalla.

Lainaus
Hänellä oli tapana sanoa, että keskustelun kautta pystyi käyttämään kahta mieltä yhtä aikaa.
Tällaiset kohdat oli musta ihan helmiä tässä, tällaiset joissa oli kuin ohimennen kerrottu joku kovinkin perustavanlaatuinen viisaus. Tämän lisäksi esim. se kuinka hallittu pelko pitää valppaana. Hienoja kohtia.

Tää vaikuttaa todella hyvin rakennetulta, koukuttavalta ja erittäin kiinnostavalta, joten jään ehdottomasti seuraamaan. Oon onnellinen että vihdoin tartuin tähän, koska tykkäsin tosi paljon.

by Sokerisiipi