Kirjoittaja Aihe: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 21.5.-19  (Luettu 378 kertaa)

Nevilla

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 4 441
  • Phantom Thief of Hearts
Kellopelisydän, K-11, jatkoa 21.5.-19
« : 16.05.2019 12:03:29 »
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Murhia, manipulointia, mitä milloinkin. En kirjoita kovin groteskisti, mutta varaudu kaikkeen.
Tyylilaji: souda puuveneellä myrskyiselle merelle / älä katso taaksesi / meri ei palauta rakastajiaan
Yhteenveto: Kuten kaikki Karunkan kaupungin salamurhaajat ennen häntä, Adelekin kasvoi kellotornissa, ja aivan kuten kaikki kaupungin salamurhaajat ennen häntä, Adelekin sai sydämensä 14-vuotiaana.

K/H: Juttu on nyt näin: tämä on toivottavasti viimeinen versio Kellopelisydämestä, jonka tulen Finissä julkaisemaan. Olen kirjoittanut tarinaa vuodesta 2011, ja se on aina jäänyt kesken. Nyt minulle kuitenkin tarjottiin mahdollista kustannussopimusta (pelkän synopsiksen perusteella!), joten päätin, että hitto vieköön, tämän minä kirjoitan valmiiksi.

Koska Finissä julkaistu jatkotarina on hitaasta ja verkkaisesta etenemisestään huolimatta ollut tärkeimpiä motivaattoreita tämän teoksen pariin palaamiseen, päätin, että julkaisen myös työstämääni romaaniversiota täällä pala kerrallaan, jotta te saatte olla sen ensimmäiset lukijat. Kellopelisydän tulee todennäköisesti muuttumaan vielä sen jälkeenkin, kun tarina on täällä saavuttanut päätöksensä, mutta silloin kyse on juonellisesti valmiin käsikirjoituksen hiomisesta (toivottavasti!) ja te olette jo saaneet nähdä, miten ja minne tarina päättyy.

Miksi tällä kertaa uskon saavani Kellopelisydämen maaliin asti? Kirjoitin viimein sen tapahtumat ja lukusuunnitelmat valmiiksi. Tiedän tämän aamun intensiivisen työskentelyn jälkeen, mihin tarina päättyy (vaikka matkan varrella se voikin toki muuttua) ja mitä kukin hahmoista tavoittelee. Minulla on kirjoitettuna auki kahdeksan luvun juonikuviot, jotka olen jakanut kohtauksittain, ja lisäksi kaksi esinäytöstä, yksi välinäytös ja yksi loppunäytös. Yhteensä tarinan pituus on siis tällä hetkellä kahdeksan lukua + neljä "näytöstä". (Se on lyhyt pituus, mutta katsotaan.)

Olette kommentoijina minulle äärimmäisen tärkeitä, ja tällä kertaa otan enemmän kuin mielelläni vastaan myös rakentavaa kritiikkiä, kysymyksiä ja muuta palautetta. Kiitos, jos vielä jaksatte lähteä Adelen ja Orfeuksen matkaan vielä kerran. ♥

P. S. Vanhan version löydät halutessasi täältä (K-18).

*

Esinäytös I: Adele

Kuten kaikki Karunkan salamurhaajat ennen häntä, Adelekin kasvoi kellotornissa, ja kuten kaikki Karunkan salamurhaajat ennen häntä, myös Adele sai sydämensä 14-vuotiaana. Vaikka tietenkin hänellä oli ollut sydän myös ennen sitä: verta ja lihasta, sykkivä ja lämmin. Mutta siitä päivästä lähtien, jona Tiima oli tuonut itkevän ja kalpean Adelen kellotorniin, sillä sydämellä ei ollut enää merkitystä.

Kellopelimurhaajan sydän oli kone, metallinen ja hitaasti raksuttava. Se sai veren kiertämään suonissa ja piti kantajansa elossa aivan kuten kuuluikin, mutta vain yhdellä ehdolla: elämä elämästä, vuosi vuodesta. Ellei kellopelimurhaaja maksanut sydämelleen vaadittua veriuhria, vuoden täyttyessä se pysähtyi ja kellopelimurhaajan elämä päättyi. Sydämet olivat ikivanhoja, siirretty aina murhaajalta toiselle edellisen kuoltua, eikä kukaan tarkalleet tiennyt, kuinka kauan kehä oli jatkunut ja koneistojen tarkka ja erehtymätön kello tarkalleen tikittänyt.

Seitsemän muuta kellopelimurhaajaa olivat hänen kuultensakin puhuneet Vuosista, yleensä katkeraan tai pahaenteiseen sävyyn, mutta vasta kun Adele heräsi Seremonian jälkeen tarkasti tikattu viiltohaava rinnassaan ja metallinen raksutus kylkiluidensa alla tikittäen, hän sai kuulla totuuden Vuosista ja niiden painosta.

Elettiin toukokuuta. Kellopelimurhaajien johtaja, Marras, oli sytyttänyt tulen hellaan, sillä keväästä huolimatta yöt olivat vielä koleita ja kellotornissa veti aina. Adele istui tulisijan ääressä huopaan kietoutuneena ja tuijotti liekkejä peläten jo valmiiksi sitä, mitä Marras hänelle kertoisi. Sydämen hiljainen raksutus kaikui jatkuvasti hänen ajatustensa taustalla ja sai tytön värisemään kylmästä siitäkin huolimatta, että tuli lämmitti muuten kotoisasti.

“Sinun sydämesi on kuin tiimalasi, jonka varassa elämäsi tästä lähin on. Joka vuosi joudut suorittamaan murhan, ja ellet sitä tee, vuoden tullessa täyteen sydämesi pysähtyy”, Marras lisäsi puhuessaan yrttejä tulen yllä riippuvaan pannuun, jossa vesi jo kiehui.

“En minä halua murhata ketään.”

“Olet aina tiennyt, että sinun on ennemmin tai myöhemmin pakko”, Marras vastasi, eikä hänen äänensävyssään ollut lainkaan sääliä.

Adele huokaisi ja tuijotti Marraksen sijaan liekkeihin. “Miten se toimii? Kun… tapan jonkun. Kuinka sydän tietää sen?”

“Edes Tiima ja Haava eivät tiedä, vaikka heidän tehtävänsä on pitää kellopelisydämet kunnossa”, Marras kohautti olkiaan. “Sydän vain tietää. Ja kun uhri on kuollut, vuotesi alkaa alusta.”

“Aina vain alusta?” Adele puuskahti. “Enkö voi edes ansaita toista?”

“Et”, nyt Marras kuulosti aavistuksen pahoittelevalta. “Sydän ei toimi niin. Sitä ei voi huijata, ei maanitella, sen kanssa ei voi neuvotella. Aikaa on aina vuosi eteenpäin murhasta ja siinä se. Muita sääntöjä ei ole. Tai no, on tietenkin: Akatemian antamat tehtävät on aina suoritettava. Jos emme toteuta niitä, se meistä, jonka vastuulle tehtävä on annettu, kuolee.”

“Eikö tuo kaikki ole vähän epäreilua?”

“Ihmisten tappaminen ei ole kovin reilua”, Marras vastasi kuivasti. Hän nosti pannun tulen yltä ja kaatoi yrttiteetä kahteen mukiin. Adele haistoi kamomillan makean tuoksun ja nyrpisti sille nenäänsä. Marras oli väärässä, jos ajatteli, että se auttaisi häntä nukahtamaan.

Adele veti syvään henkeä. “Mistä minä löydän ensimmäisen toimeksiantoni?”

“Siinäpä se: et välttämättä löydä. Me olemme Akatemian omaisuutta, mutta silloin kun Akatemia ei tarvitse meitä, olemme omillamme. Meidän on itse päätettävä, kenet murhaamme.”

“Mutta…” Adele aloitti kauhistuneena. “En minä voi noin vain päättää jonkun toisen elämästä. En suostu sellaiseen. Kuolen mieluummin.”

“Kuoletko?” Marras kysyi hyvin hiljaa. “Kuoletko tosiaan?”

Adele painoi päänsä eikä vastannut.
« Viimeksi muokattu: 21.05.2019 13:53:53 kirjoittanut Nevilla »


"let this be a warning",
says the magpie to the morning,
"don't let this fading summer pass you by."

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 674
Vs: Kellopelisydän, K-18, esinäytös I 16.5.-19
« Vastaus #1 : 16.05.2019 22:19:12 »
Kuten jo sanoin, mahdollinen kustannussopimus oli aivan mahtava uutinen, tämä tarina jos mikä moisen ansaitsee. <3 On silti kieltämättä tosi ilahduttavaa päästä seuraamaan yhä myös näin jatkiksen muodossa Adelen ja muiden tarinan etenemistä (ostaisin tämän kyllä romaanikin empimättä, ei sillä). Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia muutoksia tähän tulee. :)

Tämän uuden version esinäytös oli minusta tällaisena tosi toimiva, se miten tämän tarinan hirmu mielenkiintoinen salamurhaaja-konsepti nostettiin heti alkuun selkeästi esiin, ja etenkin miten Adele siihen suhtautuu, kuinka vaikea hänen tilanteensa on. Kellopelisydän laskemassa omistajansa aikaa aina siihen asti, että tämä suorittaa Akatemian vaatiman murhan, on vain niin kertakaikkisen hyytävä ja samalla hieno lähtökohta tarinalle. Adelen ja Marraksen viimeinen sananvaihto oli myös pysäyttävä, todella hyvä lopetus.

Paljon tsemppiä ja inspiraatiota vielä tähän projektiin, odotan jatkoa innolla. <3
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 543
    • H.E.R. – Things In Focus
Vs: Kellopelisydän, K-18, esinäytös I 16.5.-19
« Vastaus #2 : 17.05.2019 08:09:10 »
Muistan juurikin vuodelta 2011, kun tämä oli NaNo-projektisi, ja olin jo silloin innoissani synopsiksesta! Ihan mahtavaa kuulla, että sinulla on mahdollisuus kustannussopimukseen ja saada tämä kirja oikeaksi kovakantiseksi romaaniksi. Ihan mieletöntä, onnittelut! Jään mielenkiinnolla seuraamaan tarinan kehittymistä.

Kovakansikirja-ajatuksesta tietoisena luin tämän esinäytöksenkin jotenkin ihan eri tavalla. Mietin, miltä se näyttäisi kirjassa ja miten se siinä toimisi, ja mitä ei-finiläisen lukijan ensiajatukset ovat. Esinäytöksen tunnelma on pysähtynyt ja kaunis, napaten lukijan heti mukaansa. Pidin pienistä sivulauseista ja hahmojen eleistä, jotka paljastavat jo vähän jotain Adelen ja Marraksen luonteista.

Ylipäätänsä kuolema ja siitä rankaiseminen ovat mielenkiintoisia keskustelunaiheita. Mieleen tulee Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jota aikaisemmin taas tänä vuonna lukiessani mietin, kuinka Henryn näkökulma kuolemaan ja siitä rankaisemiseen ovat nyky-yhteiskunnan mielipiteitä vastaan, mutta kuinka hyvin hän näkökulmansa kirjassa perustelee.

Odotan siis innolla, mitä Kellopelisydän mukanaan tuo, ja miten Adelen ajatukset murhaamisesta kehittyvät tai muuttuvat!
And it feels like his new life can start
And it feels like heaven.

Nevilla

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 4 441
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös I 16.5.-19
« Vastaus #3 : 17.05.2019 10:55:50 »
Okakettu: Oi, kiitos kommentista. ♥ Kuten aina, se ilahdutti hirveän paljon! Arvostan myös sitä, että jaksoit kommentoida, vaikka ensimmäinen esinäytös oikeastaan oli hyvin samanlainen kuin ennenkin. Oikeastaan vasta tästä Orfeuksen näytöksestä juoni lähtee kunnolla haarautumaan. :)

hiddenben: Oho, olen kyllä otettu tuosta vertauksesta Donna Tarttin romaaniin, koska se on yksi suosikkejani. (Ja Henryn näkökulma kuolemaan on kyllä myös aivan omanlaisena ja tosi kiehtova!) Minäkin odotan mielenkiinnolla Adelen hahmon kehitystä, koska vaikka kyseessä onkin oma hahmoni, en tiedä lopulta kaikkea ennen kuin tarina on päätepisteessään. (Ja tuskin silloinkaan - kyllähän hahmot aina elävät ihan omaa elämäänsä sittenkin, kun kirjoittaja on lätkäissyt paikoilleen viimeisen pisteen.) Kiitos kommentista!

Yleisiä huomioita: Ficin ikäraja laski K-18->K-11, toivottavasti se ei haittaa ketään. ^^; Kun kirjoitin alkuperäistä tekstiä, olin jotenkin henkisesti varautunut siihen, että se sisältäisi paljon rankempaa kuvailua kuin ajattelin, ja jostain syystä oletin myös, että kirjoittaisin seksistä, vaikka enhän minä juuri koskaan kirjoita. ::) En sitten tiedä, mitä 21-vuotias minä on aikanaan pohtinut, kun on lätkäissyt korkeimman mahdollisen ikärajan. Toki tässä tulee raskaita teemoja olemaan kuten aiemminkin, mutta uskoisin, että niitä pystytään hyvin käsittelemään myös matalamman ikärajan puitteissa. Nostetaan sitten tarpeen mukaan.

Tästä luvusta lähtien tarina lähtee myös haarautumaan eri tavalla kuin alkuperäisessä versiossa. Muutokset eivät ole vielä järin suuria, mutta kuitenkin sen verran merkittäviä, että ne varmasti huomaa. Lisäksi varoitan, että hahmojen nimiä on jonkin verran muutettu, mutta jos vanhat unohtaa, niin eiköhän tässä kärryillä pysy. :)

Kolmas pikkujuttu, joka on oikeastaan lukemisen kannalta turha, mutta jonka haluan kuitenkin jakaa kanssanne: tein Marrakselle ja Adelelle soittolistan, joka löytyy täältä.

*

Esinäytös II: Orfeus

Orfeus asui veneessä. Sen kyljet olivat paikoin sammaloituneet ja merirokkojen täplittämät, eikä Eydike malttanut olla valittamatta terveyshaitoista vieraillessaan, mutta Orfeukselle vene oli koti. Siellä hän sai olla rauhassa, vain aaltojen tasainen liplatus ja niiden kumahtelu veneen kylkiin seuranaan.

Orfeuksen vene oli sidottu aivan kiinni pystyynkuolleeseen puuhun Akatemian sataman laidassa, eikä sen läheisyydessä ollut edes kesällä juuri liikennettä. Oikealla veneestä katsottuna nökötti puoliksi lahonnut venevaja, vasemmalla taas kivikkoinen ranta, joka muuttui kauempana laitureiden täplittämäksi. Kävelymatka kampukselle oli pitkä ja tuulinen, ja liukkaat kalliot hirvittävät Eydikeä, mutta Orfeus oli oppinut varmajalkaiseksi ja nautti yksinäisyydestään.

Veneen sisällä hänellä oli pieni kamina - “Paloturvallisuusriski”, Eydike muistutti joka kerta - ja sen päällä keittolevy. Orfeus nukkui hytin päästä päähän ripustetussa riippumatossa, säilytti kolmea vaatekertaansa nurkassa olevassa matka-arkussa ja peseytyi meressä kesät talvet. Eebenkin nauroi hänen askeettiselle elämälleen, mutta Orfeus ei kaivannut enempää. Maagiopinnot ja koti riittivät hänelle hyvin.

Eydike ja Orfeus olivat säämaagin lapsia ja siksi he olivat perineet veneen äitinsä kuollessa. Akatemia olisi tietenkin tarjonnut heille omat huoneet - ja Eydike asuikin sellaisessa - mutta Orfeus viihtyi paremmin omissa oloissaan, ja vaikkei hän sitä koskaan ääneen sanonutkaan, Akatemian paksut seinät ja raskas historia tuntuivat vyöryvän hänen päälleen aina silloin, kun Orfeus joutui viettämään aikaansa kampuksella.

Kirjaston kirjoja Orfeus ei tietenkään voinut veneeseensä viedä, ja se olikin käytännössä hänen majapaikkansa ainoa huono puoli, jos Orfeukselta kysyttiin. Mutta Akatemian kirjasto oli sentään suuri ja valoisa, joten siellä työskentely ei ahdistanut niin paljon, ja he olivatkin ottaneet Eebenin kanssa tavaksi talvipuutarhassa lukemisen ja oppikirjoista keskustelemisen silloin, kun luento- ja harjoitusaikataulut antoivat myöten. Eeben oli aloittanut Akatemiassa samaan aikaan, mutta hänestä (kuten Eydikestakin) oli tullut rohtomaaginoviisi, kun taas Orfeus oli valittu silmänkääntäjien joukkoon. Heillä ei siksi enää ollut juurikaan yhteisiä opintoja, mutta Orfeus vaali harvinaista ystävyyttään huolella, ja suosittu ja rakastettu Eebenkin tuntui jostain syystä viihtyvän ujon illuusionistin seurassa.

Sinä marraskuisena iltana, josta tämä tarina varsinaisesti alkaa, kuusitoistavuotias Orfeus istui kuitenkin yksin hyttinsä lattialla, joi teetä ja ajatteli ensimmäistä koettaan silmänkääntäjänoviisina. Ensimmäisessä kokeessa hänen ei vielä tarvinnut suunnitella ohjelmaansa itse, vaan hän sai sen sisällön suoraan opettajaltaan, ja tehtäväksi jäi vain temppujen harjoittelu. Ajattelua tärkeämpää olisikin varmaan ollut jatkuva ja kurinalainen harjoittelu, mutta Orfeus piti enemmän siitä, että oli ensin painanut mieleensä jokaisen yksityiskohdan ja mahdollisen ongelmatekijän.

Kesken kolmannen teekupillisen ja ohjelman toisen tempun - niitä oli yhteensä 23 - Orfeuksen hytin kansiluukkuun koputettiin. Poika mulkaisi luukkua ensin pahansuovasti, mutta laski sitten mukinsa varovasti lattialle ja raahusti avaamaan. Hänen nyrpeä ilmeensä kohtasi vuotta nuoremman opiskelijan hätääntyneet kasvot, ja Orfeus karisti nopeasti ärtymyksen mielestään.

“Mikä hätänä?”

“Eydike on kuollut”, tulija sanoi. Tyttö kuulosti hengästyneeltä - hän oli varmaankin juossut suurimman osan matkasta siitä huolimatta, että oli marraskuu ja petollisen liukasta. Orfeus yritti muistaa tytön nimeä, mutta ei ehtinyt palauttaa sitä mieleensä ennen kuin tämän sanat todella upposivat hänen tajuntaansa asti.

“Kuollut?” Orfeus toisti epäuskoisena.

“Niin. Murhattu”, viestinviejä pusersi sanat huuliensa välistä vaivoin. “Olen hirveän pahoillani.”

“Minun täytyy ajatella”, Orfeus töksäytti ja sulki sen enempää sanomatta luukun. Sitten hän istui takaisin lattialle, nosti teekuppinsa ja yritti ymmärtää, että hänen siskonsa oli todella kuollut.

*

Puoli tuntia myöhemmin Orfeus oli viimein päässyt liikkeelle. Ulvova tuuli ja jääkylmä tihkusade sopivat hyvin yhteen sen synkän myllerryksen kanssa, jota poika parhaillaan kävi läpi sisimmässään. Mereltä palaavien harvojen kalastajaveneiden valot heiluivat pimeyttä vasten.

“Sano, jos haluat minun lähtevän.”

Orfeus säpsähti. Hän oli ollut niin keskittynyt valoihin ja sopivien jalansijojen löytämiseen, ettei ollut huomannut viereensä ilmestynyttä Eebeniä. Eebenin tumma iho ja mustat, pienille leteille sidotut hiukset sulautuivat hyvin pimeyteen, ja rohtonoviisi pukeutui yleensä tummiin ja käytännöllisiin vaatteisiin. Siitä huolimatta Orfeus yllättyi kerta toisensa jälkeen siitä, miten huomaamattomasti hänen ystävänsä liikkui.

“Kuulit varmaan Eydikestä?” Orfeus vastasi kysymyksellä. Eeben nyökkäsi.

“Rikospaikalle?”

“Tietenkin.”

He eivät puhuneet enempää. Eeben sovitti askeleensa Orfeuksen vauhtiin, eikä tuntunut horjuvan lainkaan, vaikka hänellä oli paljon vähemmän kokemusta epäluotettavalla polulla liikkumisesta.

*

Eydike oli murhattu huoneeseensa. Hänen ruumiinsa puolittain istui, puolittain makasi huoneen nurkassa, ja pää retkotti epäluonnollisessa asennossa. Eydiken kaula oli viilletty sotkuisesti katki ja hänen vaalealle pellavamekolleen oli roiskunut verta. Tytön hiekanruskeat hiukset oli palmikoitu ja sidottu kiinni purppuranvärisillä nauhoilla. Purppura oli viimeistä vuottaan opiskelevien maagikokelaiden väri.

“Hän on ollut harjoitteluvuorossa”, Eeben huomautti hiljaa. Heidät oli päästetty huoneeseen kahden vartijan ohi, mutta näiden ilmeet olivat kertoneet, etteivät opiskelijat - edes omaiset - olleet tervetulleita sotkemaan rikospaikkaa.

Orfeus nyökkäsi Eebenin huomiolle. Yksinkertaista mekkoa käytettiin lähinnä potilaiden kanssa työskennellessä. Illuusionisti kiinnitti huomiota myös ikkunan alle kerääntyneeseen pieneen vesilammikkoon. Ikkuna oli todennäköisesti ollut auki, joten joko Eydike tai murhaaja oli sulkenut sen.

Huoneessa ei näkynyt kamppailun jälkiä. Kuka sitten olikaan Eydiken tappanut, oli päässyt yllättämään tämän täysin. Tai ehkä kyse oli ollut jostakusta, jonka Orfeuksen sisko oli tuntenut ja johon tämä oli luottanut?

“Murhaaja tuli sisäkautta”, toinen vartijoista kertoi. “Ikkunan alla maassa ei ollut lainkaan jalanjälkiä. Selvitämme parhaillaan, josko joku muista asuntolan opiskelijoista olisi nähnyt jotain epätavallista.”

Orfeus olisi halunnut käydä läpi siskonsa tavarat - niitä ei ollut kovin paljon, siinä suhteessa he olivat aina olleet samanlaisia - mutta sitä hänen ei annettu vielä tehdä. Karunkan vartiosto suorittaisi ensin perusteellisen tutkimuksen, ja sitten Orfeus saisi pitää kaiken sellaisen, mitä ei pidettäisi johtolankoina tai todistusaineistona. Toisin sanoen todennäköisesti juuri ne esineet ja asiat, joihin Orfeus olisi kipeimmin halunnut päästä käsiksi, olivat hänen ulottumattomissaan.

“Saammeko suorittaa nopeasti kuolinriitit? Emme koske ruumiiseen”, Eeben kysyi. Orfeus vilkaisi ystäväänsä hämmentyneenä, sillä pyyntö oli eriskummallinen. Kuolinriitit oli tapana suorittaa vasta sitten, kun hengen katsottiin todella lähteneen ruumiista, eli ruumiin polttamisen aikana. “Se on Orfeuksen suvussa tapana. Niin vanha tapa, että edes sanat eivät tavoita alkuperää”, Eeben lisäsi. Lisäys oli nokkela, koska Karunkassa sukujen vanhoja perinnäistapoja kunnioitettiin, eikä niitä helposti uskallettu kyseenalaistaa.

Orfeus puri huultaan, mutta päätti luottaa ystäväänsä. Eeben polvistui muitta mutkitta Eydiken ruumiin viereen ja Orfeus seurasi hänen esimerkkiään. “Lausuisitko sinä hänen veljenään kuolinsanat, vai onko se liikaa?” Eeben kysyi.

Kuolinsanat olivat tutut ja turvalliset, joten ne soljuivat Orfeuksen kieleltä vaivattomasti tilanteen raskaudesta huolimatta. Akatemiassa kuolinriitit opetettiin jo toisena opiskeluvuonna, koska yksi maagien tärkeimmistä tehtävistä oli niiden hoitaminen. Karunkassa kuolleet poltettiin ja tuhka siroteltiin saarien pienille pelloille, jotta se voisi tarjota kasvupohjan viljalle ja muille kasveille, joita kansa tarvitsi elääkseen. Vain maagien tuhkat heitettiin tuuleen tai mereen, koska niistä taikuus oli lähtöisin.

Orfeus oli niin keskittynyt kuolinsanoihin, ettei ensin edes huomannut, että Eeben oli ujuttanut nenäliinan taskustaan ja pyyhkinyt siihen huomaamattomasti lattialle jo puolisi hyytynyttä verta. Orfeus harhautui riitistään vain kahden sanan verran - niiden järjestyi vaihtui - ja onnistui sitten jatkamaan niiden loppuun asti ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Vartijat päästivät heidät riittien jälkeen lähtemään, eikä Orfeus katsonut taakseen, vaikka tiesi, että todennäköisesti oli nähnyt Eydiken viimeistä kertaa.

*

Kun Orfeus ja Eeben olivat poistuneet asuntolasta, Eeben avasi keskustelun. “Murhaaja saattoi tulla myös katon kautta”, Eeben kuiskasi. “Ei ole mahdotonta heilahtaa katon reunasta kiinni pitäen sisään ikkunasta, jos on hiukankaan ketterämpi.”

“Eikö se ole vähän epätodennäköistä?” Orfeus vastasi. Hänen olonsa oli turta, ja poika tiesi, että tietoisuus siskon kuolemasta ei ollut vielä kunnolla mennyt perille asti.

“Toki”, Eeben nyökkäsi. “Mutta murha oli hoidettu hyvin siististi, ellei oteta huomioon sotkuista haavaa. Ja tulehan, niin näytän sinulle jotakin.” He kiersivät yhdessä asuntolan taakse ja pysähtyivät jonkin matkan päähän Eydiken ikkunasta, jonka alapuolella ei tosiaan ollut lainkaan jälkiä.

Eeben kohotti kätensä ja osoitti katonharjaa ikkunan yläpuolella. Kuun kalpeassa valossakin Orfeus näki, että kattoa peittävä sammalpeite oli irtoillut sieltä täältä, aivan kuin jonkun askeleet olisivat livenneet hieman sateesta liukkaalla pinnalla.

“Kerromme asiasta tietenkin vartijoille”, Eeben sanoi. Tähtien valo heijastui hänen tummista silmistään kylmänä ja etäisenä. “Vaikka epäilen, että he haluavat silti pysyä hypoteesissään siitä, että murhaaja oli joku Akatemian sisältä. Se on helpompaa, koska tutkinta voidaan rajata pienempään joukkoon epäiltyjä.”

Orfeus nyökkäsi. “Luuletko, että murhaajaa ei koskaan löydetä?”

“Haluatko lohduttavan vai rehellisen vastauksen?” Eeben kohotti kulmaansa, eikä Orfeus vaivautunut vastaamaan.

“Mutta on vielä jotakin”, hänen ystävänsä jatkoi pehmeästi. “Nimittäin tämä.”

Eeben ojensi kätensä ja kuunvalo tarttui pieneen hammasrattaaseen hänen kämmenellään.

“Kellopelimurhaaja”, Orfeus kuiskasi. Eeben nyökkäsi.

He seisoivat vaiti, kun meri kuiski kallioita vasten. Orfeus ajatteli vanhaa tarinaa siitä, miten kellopelimurhaajat jättivät aina todisteen kättensä työstä, mutta eivät koskaan jääneet kiinni.
« Viimeksi muokattu: 17.05.2019 16:24:50 kirjoittanut Nevilla »


"let this be a warning",
says the magpie to the morning,
"don't let this fading summer pass you by."

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 2 438
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #4 : 17.05.2019 16:04:39 »
Tämäpä herätti kiinnostuksen, ihan huisia että oot saanu kustannussopimuksen! Tässä on sellanen kiva steampunk viba, jota itseasiassa itsekin yritin jäljitellä yhdessä tekstissä viimeaikoina mutta tuskinpa siitä mitään tulee joten voin elää mun steampunkinnostusta sun tekstin kautta! Pikainen kännykommentti mutta tämä vaikuttaa lupaavalta, heti hypättiin tapahtumiin, tuon viimeisimmän luvun loppu varsinkin jätti heti jännitykseen. Adelella on selvästikin hankalia valintoja edessä, voi häntä :D (puoli tuntia muuten kirjotetaan erikseen)

Jään seuraamaan!
-Crys

//heh sellaista sattuu :D
« Viimeksi muokattu: 17.05.2019 16:26:55 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Nevilla

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 4 441
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #5 : 17.05.2019 16:21:24 »
(Hahah, pakko heti offata sen verran, että vieläpä googletarkistin tuon puoli tuntia, kun iski niin paha muistikatko, mutta näemmä sitä seurasi toinen, koska en muistanut korjata. :D )


"let this be a warning",
says the magpie to the morning,
"don't let this fading summer pass you by."

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 674
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #6 : 17.05.2019 22:19:36 »
Tosiaan, esinäytöksestä piti vielä sanomani, että vaikka se oli sinänsä hyvin samankaltainen aiemman version kanssa, niin mielestäni olit tehnyt hyviä pieniä muutoksia, rajannut kohtauksen vähän eri tavalla ja lisännyt yksityiskohtia. Adelen tilanteen toivottomuus tuli vielä paremmin ilmi, samoin kuin hänen oma suhtautumisensa asiaan, ja samalla saatiin jo otetta Adelen ja Marraksen luonteista, kuten hiddenben hyvin ilmaisi. (En oikein osaa tabletilla kirjoittaa ajatuksiani samalla tavalla auki kuin koneella, sori :D)

Samaa oli minusta myös tässä toisessa esinäytöksessä, tällainen uudenlainen rajaus - tietyllä tapaa tarkempi - toimi tosi hyvin. Pidin siitä, että Eydike esiteltiin jo heti alussa, eikä vasta sitten, kun Orfeus kuulee hänen kuolleen - sitä odottaa tapaavansa myös hänet ennen pitkää, mutta niin ei sitten koskaan tapahdu. Sekin oli minusta hyvä, että heidän sisaruussuhteensa tuotiin selkeästi ilmi jo alussa. Kaikkien näiden uusien juttujen takia Orfeuksen menetys välittyi tästä uudesta versiosta mielestäni paremmin. Oli mielenkiintoista ja ilahduttavaa saada Eeben mukaan jo nyt, tykkäsin tosi paljon tuosta kuolinriittien tarjoamasta tekosyystä tutkia tapahtumapaikkaa. Esittelee hyvin tarinan maailmaa ja toisaalta Eebenin hahmoa.

Kiitos lukukokemuksesta ja soittolistasta, kuuntelin sen tuossa aiemmin läpi, ja aa, all the feels!
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 321
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #7 : 19.05.2019 22:52:10 »
Minä olen täysin uusikko tämän tarinan kanssa, joten minkäänlaista vertailukohtaa aiempaan ei ole. Mutta täytyy sanoa, että aloitus on todella koukuttava. Jo tarinan idea yksin on ainutlaatuinen, ja odotan todella innolla, mihin päin tätä lähdet viemään. Enkä todellakaan ihmettele, että sait kustannussopimuksen, sillä tästä näkee jo nyt, että tulossa on todella suuren luokan tarina. Paljon huonompiakin on kirjoiksi julkaistu.

Ihan hirmuisesti onnea ja tsemppiä tämän tarinan kanssa! Minä aion pysyä matkassa loppuun asti.


zilah

Nevilla

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 4 441
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Kellopelisydän, K-11, esinäytös II 17.5.-19
« Vastaus #8 : 21.05.2019 13:53:18 »
Crysted: Kiitos vielä kommentista, se ilahdutti kovin! ♥ Steampunk on yksi suosikkigenreistäni, joten kirjoita ihmeessä sitä myös itse. Olisi hirveän kivaa saada Finiin lisää steampunktarinoita. ^^

Okakettu: Kiitos huomioista, mukavaa että uudet rajaukset tuntuivat toimivan. :) Yritän kirjoitella näitä lukuja nyt siten, että saisin tarinasta eheämmän kokonaisuuden, ja siksikin on tosi mukavaa kuulla, miltä muutokset vaikuttavat. Arvostan siis kovasti sitä, mitä sanoit! Ja muutenkin kiitos kommenteista, mukavaa kuulla että tykkäsit myös soittolistasta! ♥

zilah: Ummikkous ei haittaa, pikemminkin päinvastoin! Hauskaa saada mukaan myös sellaisia lukijoita, joille alkuasetelma ei ole tuttu. :) Mukavaa myös, että pidit tästä - on aina ilahduttavaa kuulla, että idea miellyttää. Kiitos kommentista! ♥

Yleisiä huomioita: Todettakoon siis vielä, että mahdollinen kustannussopimus ei ole vielä kustannussopimus. :D Sain vain viestiä yhdeltä kirjallisuusagentilta, että tämä tarina kiinnostaa kovasti ja haluaisivat minun tarjoavan sitä ensin heille. Sitten jos valmis käsis sopii kustannusohjelmaan ja on tarpeeksi laadukas, se julkaistaan. Eli suapi nähdä, että kauanko tässä kirjoittamisessa kestää ja millainen lopputulos lopulta on. ^^;

Totesin, että julkaisen tätä nyt aika pitkälti sitä mukaa kun saan sopivia palasia valmiiksi, niin säilyy jonkinlainen tahti. Ei ole pakko kommentoida kaikkea, tietenkään, koska julkaisutahti voi olla vähän turha nopea. :D Mutta minulle helpompaa, että kosketus tarinaan ei katkea, niin sitä tulee kirjoiteltua eteenpäin. Samasta syystä luvut tulevat paloissa, mutta yritän pitää ne järkevinä kokonaisuuksina. :)

*


Ensimmäinen luku, osa 1

Neljä vuotta myöhemmin

Karunka odotti talvea henkeään pidätellen. Aamuisin lätäköissä oli riitettä ja hengitys höyrysi, mutta ensilumi ei ollut vielä satanut. Etelän laivat oli lähteneet jo viikkoja sitten, joitakin sellaisia epäonnisia aluksia lukuun ottamatta, jotka olivat vaurioituneet syysmyrskyissä ja joutuivat nyt odottamaan korjaustöiden valmistumista. Mikäli ne viivästyisivät liian pitkään, laivat miehistöineen joutuisivat todennäköisesti talvehtimaan Karunkassa.

Helmiäismeri oli talvisin armoton. Talven portti, vuono joka halkaisi Jääneulojen vuoriston, oli lyhin reitti mannermaalle, mutta mitä pidemmälle syksy eteni, sitä varmemmin se alkoi jäätyä umpeen. Etelän kautta kiertäminen taas oli riskialtista, sillä hyytävät tuulet ja rajumyrskyt heittivät laivat päin karikkoja, eikä pysähdyspaikkoja vuoriston juurella muutamaa hassua, uhmakasta kylää lukuun ottamatta ollut, sillä Jääneulojen juurella asuivat vain itsepäiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta olivat halunneet eristää itsensä lähes täysin muusta maailmasta.

Karunkan saaret, niiden pikkukaupungit ja saariston nimeä kantava pääkaupunki selvisivät talvesta sitkeydellä ja vuosisatojen kokemuksella. Kesällä säilötyt yrtit, laivojen tuomat vilja- ja muonatäydennykset, kerätyt ajopuut ja kuivatusta levästä tehdyt pelletit… kaikki käytettiin hyödyksi eikä mitään heitetty hukkaan. Talvi kesti vain muutaman lyhyen kuukauden, mutta se oli pimeä, kylmä ja armoton.

Orfeus rakasti talvea. Lumi vaimensi kaupungin hälinän ja sulki saaret hetkeksi muulta maailmalta. Silloin tavernoissa ja kappeleissa kokoonnuttiin iltaisin tulisijojen ääreen kertomaan tarinoita ja syömään yhdessä. Keskitalvella, kuolleiden muistopäivänä, paahdettiin syksyllä kerättyjä kastanjoita ja juotiin lämmintä, maustettua omenaviiniä. Silloin aurinko vain pilkahti taivaanrannan takaa, mutta se otettiin vastaan hymnein ja soittimin, hyvästeltiin ja toivotettiin tervetulleeksi samaan aikaan. Talven ja kevään taitoskohdassa oli aina lupaus jostakin uudesta, toivosta ja muutoksen mahdollisuudesta.

Mutta juuri nyt elettiin vielä marraskuuta, taivas oli pakkasesta terävä ja raskas Karunkan yllä. Orfeus oli palaamassa kotiin satamasta, jossa hän oli suorittanut lähtöriittejä pienelle laivalle, jonka tarkoituksena oli opastaa suurempi kuunari Talven portin läpi. Riitit olivat menneet teknisesti ottaen hyvin, mutta oppaita ne eivät olleet tuntuneet rauhoittavan niin paljon kuin olisivat voineet. Tänä vuonna talvi antoi odottaa itseään, ja silloin oli tapana sanoa, että se keräsi voimia tavallista ilkeämpiä myrskyjä varten. Orfeus ei moiseen taikauskoon uskonut, mutta jokin kalastajien kireissä leukapielissä ja laivan kylkeen kaiverretuissa lukemattomissa suojelusriimuissa sai silti hänetkin huolehtimaan hieman tavallista enemmän. Oppaiden tehtävä ei ollut helppo, vaikkakin heille maksettiin tehdystä työstä ruhtinaallisesti.

Orfeuksen edelleen pohdiskellessa ensimmäiset pikkuruiset hiutaleet alkoivat leijailla alas taivaalta. Pohjoistuuli yltyi ja vihelsi Viimaluodon ontoissa kallioissa, joiden valituksen ja ujelluksen mukaan se oli saanut nimensä. Monet karttelivat luotoa, koska sen ajateltiin olevan Karunkan murhattujen ja onnettomissa olosuhteissa kuolleiden henkien kokoontumispaikka. Siitäkin huolimatta, että Akatemian maagit toistivat vuosi toisensa jälkeen, että kyse oli vain tuulesta, heidänkään auktoriteettinsa ei riittänyt vanhojen tarinoiden tukahduttamiseen. Ehkä siinäkin oli lopulta kyse pelosta ja sen aitaamisesta: kun hengille annettiin jokin paikka, jossa niiden ajateltiin elävän, ei pimeää tarvinnut pelätä muualla niin paljon.

Viima ja tihenevä lumisade saivat Orfeuksen varomaan askeleitaan. Viimaluodon läpi kulki aidattu polku, mutta se oli aamuisen rankkasateen jäljiltä liukas, ja polut ylle kumartuneet kalliot saivat myös aikaan tuulitunnelin, jossa äkillinen vahvempi puuska kiskaisi helposti jalat alta. Siksi polkua tarkasti tuijottava Orfeus ei ensin huomannut pieneen syvennykseen painautunutta pariskuntaa ennen kuin melkein vasta heidän kohdallaan.

Tuulen ujellus peitti alleen kaikki pariskunnan mahdollisesti vaihtamat sanat, mutta miehen käsi hyväilemässä naisen reittä ja naisen huulet tämän kaulalla eivät jättäneet paljonkaan arvailemisen varaan. Orfeus kiihdyttikin jo askeleitaan, kun äkillinen liike sai hänet pysähtymään niille sijoilleen. Mies oli lysähtänyt seinää vasten ja hänen auki viilletystä kaulastaan valui valtoimenaan verta. Nainen taas oli astunut taaksepäin ja pyyhki parhaillaan tikariaan punaiseen mekkoonsa.

Orfeus ehti punnita vaihtoehtojaan vain muutaman sekunnin, kun nainen jo kääntyi ja naulitsi katseensa häneen. Silmien ilme ei ollut pelästynyt tai murhanhimoinen, ainoastaan… turhautunut.

“Mitä sinä -” Orfeus aloitti.

“Mene”, nainen sanoi. Orfeus ei oikeastaan kuullut sanaa tuulen yli, mutta murhaaja lausui sen niin hitaasti ja painokkaasti, että se oli helppo lukea hänen huuliltaan.

Orfeus vilkaisi vielä kerran naista, sitten ruumista, ja kääntyi kannoillaan. Sillä hetkellä kuolemanpelko voitti kaiken järkeilyn, mutta vielä Viimaluodolta selvittyäänkin ja hetken hengiteltyäänkin Orfeus oli sitä mieltä, ettei olisi oikeastaan voinut tehdä juuri muuta. Jos hän olisi jäänyt aseettomana vastustamaan naista, tämä olisi todennäköisesti voittanut. Nainen oli pidellyt veistä kevyesti, vailla epäröintiä, eikä murha selvästikään ollut ollut harkitsematon veriteko, sillä paikka oli valittu huolella. Harva liikkui Viimaluodolla tähän aikaan vuodesta, eikä varsinkaan näin lähellä pimeäntuloa. Miten ihmeessä murhaaja sitten olikin saanut houkuteltua uhrinsa kuhertelemaan juuri Viimaluodolle, sitä Orfeus ei osannut edes arvailla.

Hän oli aikeissa kävellä suoraan Vartiostotalolle ilmoittamaan rikoksesta, mutta jokin murhassa sai Orfeuksen epäröimään. Ehkä kyse oli murhatavasta, joka muistutti häntä Eydikestä, ehkä vaistosta. Itsekään asiaa tarkemmin pohtimatta Orfeus vaihtoi suuntaa ja antoi jalkojensa kuljettaa itsensä ensin Akatemialle ja sitten Eebenin huoneen ovelle.

*

Adele kirosi hiljaa huomattuaan, että hänen erinomaisesti suunnitellulla ja valmistellulla murhaallaan oli epätoivottu todistaja. Nuori mies tuntui jähmettyneen paikoilleen kuin noiduttuna, eikä Adele voinut olla kurtistamatta kulmiaan ärtyneenä. Ellei tämä tajuaisi jolkottaa tiehensä itse, Adelen olisi pian pakko tappaa epäonninen harhailija, ettei mies ehtisi painaa liikaa yksityiskohtia kellopelimurhaajasta mieleensä.

“Mene”, Adele kehotti hitaasti. Hän tuijotti nuorta miestä suoraan silmiin. Se oli vakiokeino tällaisissa tilanteissa. Adele tiesi, että hänen silmänsä olivat hyvin tavanomaista ja mitäänsanomatonta sinisen sävyä, eivätkä yleensä jääneet mieleen.

Adelen helpotukseksi vieras tuntui tajuavan tilanteensa vaarallisuuden ja otti jalat alleen. Kellopelimurhaajakaan ei jäänyt vatvomaan tilannetta Viimaluodolle sen pidemmäksi aikaa, pudotti vain pikkuruisen rattaan uhrinsa maahan pudonneelle kädelle ja harppoi sitten päinvastaiseen suuntaan kuin hänen todistajansa. Lyhyen matkan kuljettuaan hän kumartui ja ryömi sisään yhteen maantasalla olevista tunneleista. Kalliotunnelit olivat kosteita ja kylmiä, eikä Adele ollut koskaan päässyt täysin irti ahdistuksestaan niitä käyttäessään, mutta tunneleita pitkin pystyi kätevästi ryömimään ja kulkemaan kumarassa pois Viimaluodolta kenenkään huomaamatta. Niitä pitkin hän oli tullutkin sovittuaan tapaamisen Nikolain kanssa luodolle, muka vedonlyönnin vuoksi. Adele oli kuljettanut punaisen mekkonsa repussa ja vaihtanut sen ylleen kylmästä hytisten. Nyt aikaa vastaavalle toimenpiteelle ei ollut, sillä vartiosto saattoi jo olla tulossa rikospaikalle. Siksi kellopelimurhaajan oli ryömittävä ahtaissa tunneleissa juhlamekossa, jota ei todellakaan oltu suunniteltu sellaiseen käyttöön. Helmat takertuivat epätasaisiin kohtiin ja pian hieno kangas oli jo repeytynyt rikki polvista ja ne olivat naarmuilla. Irvistellen Adele selvisi kuitenkin ahtaasta tunnelista meren alle louhittuun käytävään, joiden alkuperäiset rakentajat olivat kellopelimurhaajillekin arvoitus. Käytävien olemassaolosta ei tuntunut tietävän juuri kukaan, mutta niitä pitkin pääsi kätevästi myös suoraan kellotornin alle. Se nimenomainen osuus käytävästä todennäköisesti tosin oli kellopelimurhaajien ansiota, koska miksipä kukaan muutoin olisi halunnut salareittiä moiseen paikkaan?

Oli miten oli, Adele kiitti tuntemattomia kaivajia jälleen kerran kiivetessään ulos lattialuukusta. Tunneliverkosto oli pelastanut hänet useaan otteeseen ja vieläkin useammin se oli helpottanut hänen työtään suuresti.

“Kaikki ei tainnut mennä suunnitelmien mukaan?” Haaksi istui yhdellä kellotornin kattohirsistä, ilmeisesti ihan vain nauttimassa ylhäisestä yksinäisyydestään, ja kohotti kulmaansa portaikosta ilmestyneelle Adelelle ja tämän resuiselle olemukselle.

“Ei”, Adele vastasi lyhyesti. Haaksi oli aina sulava ja hänen murhansa tuntuivat sujuvan mutkattomasti siitä huolimatta, että tämä hukutti uhrinsa aina silloin kun se sopi suunnitelmiin. Haaksi oli Adelea vain muutaman vuoden vanhempi, mutta siitä huolimatta Adele tunsi usein olonsa kömpelöksi ja kokemattomaksi hänen seurassaan. Meretär - sillä nimellä osa salamurhaajista häntä kutsui - oli kuin syntynyt rooliinsa. Hänellä oli erinomainen tasapaino, vikkelät sormet ja armottomat, mustat silmät, joiden kylmyys toi mieleen meren tammikuisina öinä. Mustat, tuuheat ja kiiltävät hiukset Haaksi solmi aina tiukaksi palmikoksi, joiden sekaan hän kutoi merilevää ja merituulen vaalentamaa saraheinää.

“Marras on keittiössä”, Haaksi totesi ilmeettömästi, ja se sai Adelen posket punehtumaan, vaikka hän tiesikin, ettei Haaksi tarkoittanut olla ilkeä. Pikemminkin kyse taisi olla huvittuneesta kiintymyksestä, jota nainen osoitti omintakeiseen, eleettömään tapaansa.

Adele etsiytyi usein Marraksen seuraan silloin, kun jokin oli mennyt pieleen. Itselleen hän perusteli tapaa sillä, että kellopelimurhaajien johtajana Marraksen piti tietää mahdollisista ongelmista ja uhkista, mutta ainakin yhtä paljon merkitsi se, että jostain syystä miehen läsnäolo sai Adelen tuntemaan olonsa hieman rauhallisemmaksi. Syytä siihen hän ei tiennyt, eikä oikeastaan halunnut juurikaan ajatella.

Marras leikkasi parhaillaan porkkanaa pieniksi, säntillisiksi viipaleiksi, kun Adele tuli sisään. Ilma tuoksui vihanneskeitolta. Porkkanat olivat jo jossain määrin kuivahtaneita tähän aikaan vuodesta, mutta kellotornin alaisissa tunneleissa ne säilyivät silti syömäkelpoisina pitkälle talveen.

“Mmm?” mies äännähti kysyvästi kääntämättä katsettaan työstään.

“Jäin kiinni”, Adele meni suoraan asiaan. Kiertely ja kaartelu ei auttanut lainkaan. Se olisi vain ärsyttänyt Marrasta.

“Miksi?” Marraksen kädet jatkoivat pilkkomista, eikä hänen äänensävynsä paljastanut mitään miehen ajatuksista.

“Joku sattui kulkemaan Viimaluodon poikki siitä huolimatta, että oli marraskuu ja ilta”, Adele vastasi.

“Epätodennäköistä, mutta ei aivan tavatonta. Se on kuitenkin lyhin mahdollinen reitti keskussaarelta Akatemialle, eivätkä maagit pelkää kuolleiden henkiä”, Marras huomautti.

“Mutta luoto on myös kylmä ja tuulinen. Oikaiseminen säästää vain vähän aikaa, jos joutuu kävelemään vastatuuleen.”

“Perustelusi ovat ihan hyviä, mutta ne eivät silti kumoa sitä tosiasiaa, että tulit nähdyksi. Miksi et ehdottanut, että tapaisitte vaikkapa omenatarhojen korjuumajoissa? Ne ovat talvisaikaan aivan tyhjillään.”

“En halunnut olla hänen kanssaan kahden suljetussa tilassa”, Adele myöntää. “Nikolai oli… hyvin päällekäyvä. Ja hän on tehnyt aivan hirveitä asioita monille naisille ja tytöille, tuhonnut elämiä ja -”

“Sinun täytyy lakata leikkimästä sankaria”, Marras keskeytti hiljaa. “Tiedän, että haluat jotenkin etsiä oikeutusta sille, mitä meidän on tehtävä, mutta se on vaarallista. Eikä ole meidän tehtävämme leikkiä tuomaria tai hoitaa niitä töitä, jotka kuuluvat Vartiostolle.”

Adele ei vaivautunut vastaamaan. He olivat käyneet tämän keskustelun jo lukemattomia kertoja, eikä se koskaan johtanut mihinkään. Marraksen sanojen terää taittoi se, että mies itse valitsi uhrinsa niin tarkasti, ja vaikkei hän asiasta suuremmin puhunutkaan, Adele oli jo oppinut tuntemaan hänen kädenjälkensä silloin, kun kyse oli vaikkapa korruptoituneen huumekauppiaan tai orjavoimaa käyttävän, etelästä saapuneen kapteenin murhasta.

Marras huokaisi. Hän pudotti viipaloidut vihannekset liedellä porisevaan pataan ja sulki sen kannen.

“Luuletko, että hän muistaa sinut?” mies kysyi.

“En usko”, Adele vastasi tyynesti. Marras nyökkäsi ja keskustelu oli siltä erää siinä.

“Haluatko kahvia?” mies kysyi hieroen ohimoitaan. “Minulle nimittäin maistuisi.”

“Mielelläni”, Adele vastasi ja kaivoi kolme kuppia kaapista: kaksi heille ja yhden Haakselle, joka ilmestyisi varmasti keittiöön tuoreen kahvin haistettuaan. Ulkona lumisade yltyi ja peitti näkyvistä nekin vähäiset jäljet, joita Adelen kengät olivat Viimaluodon polulle jättäneet.
« Viimeksi muokattu: 21.05.2019 22:16:54 kirjoittanut Nevilla »


"let this be a warning",
says the magpie to the morning,
"don't let this fading summer pass you by."

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 674
Vs: Kellopelisydän, K-11, jatkoa 21.5.-19
« Vastaus #9 : 21.05.2019 22:32:51 »
Aa, olipas tämä hyvä. <3 Tykkäsin ihan tosi paljon tuosta alun Karunkan ja talven kuvauksesta, maailmanrakennuksen erilaiset yksityiskohdat välittyivät tosi elävästi. Fantasia ja arkisemman maailman elementit vuorottelivat mielestäni myös hyvin: ankaraa talvea varten pitää varustautua kuten yleensäkin voisi kuvitella historiallisessa satamakaupungissa tehtävän, mutta sitten on lisäksi sellaisia juttuja kuin Orfeuksen lähtöriitit ja Akatemian maagit, Viimaluodon synkkä maine, joka on ehkä totta, ehkä ei. Viimaluoto oli ylipäätään mielenkiintoinen, tästä kohdasta pidin erityisesti: "Ehkä siinäkin oli lopulta kyse pelosta ja sen aitaamisesta: kun hengille annettiin jokin paikka, jossa niiden ajateltiin elävän, ei pimeää tarvinnut pelätä muualla niin paljon." Jännittävää nähdä, mitä Orfeus ja Eeben tässä versiossa päätyvät tekemään Adelen kohtaamisen jälkeen.

Jee, Haaksi! Hän on edelleen ihana, sellainen hahmo joka jäi tosi hyvin mieleen myös edellisestä versiosta, vaikka sen lukemisesta on jo aikaa. <3 Adelen ja Marraksen keskustelu oli myös erittäin hyvä näin yllättäen - minusta on tosi viehättävä yksityiskohta, että kellopelimurhaajien johtaja nähdään vastaamassa ruoanlaitosta, rikkoo hienosti odotuksia ja kertoo tosi paljon Marraksesta. Mielenkiintoinen oli myös tuo Adelen huomio siitä, että Marras on jossain määrin tekopyhä moittiessaan Adelea sankarina leikkimisestä, kun miettii Marraksen omia uhreja. Ja sitten tuo, että salamurhaamisesta keskustelun jälkeen ryhdytään juomaan kahvia kuin kyse olisi arkipäiväisestä asiasta, sillä sitähän se näille hahmoille on (vaikka perimmäinen suhtautuminen asiaan saattaakin vaihdella). Kiitos, tätä oli jälleen iloa lukea. <3
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable