Kirjoittaja Aihe: Silloin susi ulvoi (sinulle) | K-11 | Remus/Draco  (Luettu 269 kertaa)

Kiirsu

  • ***
  • Viestejä: 1 353
  • © Ingrid
Otsikko: Silloin susi ulvoi (sinulle)
Kirjoittaja: Kiirsu
Ikäraja: K-11
Genre: angst, draama
Hahmot: Remus/Draco, (Remus/Severus)
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vain lainaan niitä hetkeksi.
Yhteenveto: Remus auttaa Dracoa elämään.

A/N: Salaiselle Lauchuolle kirjoitettu teksti! Halusin kirjoittaa Draco/Siriusta, mutten keksinyt skenaariota, jossa Sirius ja Draco edes kohtaisivat ilman että tarvitsee selittää yhden jatkiksen verran, miten siihen on päädytty. Joten Remus oli nyt seuraavaksi paras vaihtoehto. Jatkoa tälle (k-11), joskus tämän ympärillä kenties vielä rakentuu jatkiskin.



Silloin susi ulvoi (sinulle)

Se oli ollut hänen ensimmäinen kertansa. Ilta oli hämärtynyt ja he olivat jääneet kahden nuhjuiseen olohuoneeseen. Kumpikaan ei osannut katsoa toisen kasvoja, ei tahtonut nähdä, mitä mielessä liikkui. Oli parempi istua hiljaa ja odottaa. Kun aika kuluisi, jotain täytyisi tapahtua heidän puolestaan, eikä kummankaan tarvitsisi tehdä aloitetta.

Mutta joskus aika on pitkä ja mies liian kärsimätön.

”Draco”, hän aloitti, mutta Draco tuhahti nyrpistäen nenäänsä. Aivan kuin Draco yhä, näissäkin olosuhteissa olisi hänelle liian hyvä. Niin paljon hänen yläpuolellaan, ettei tahtoisi kuulla nimeään hänen suustaan.

”Meidän ei ole pakko keskustella, mutta sinun täytyy kuunnella. Sinun on pakko luottaa minuun.”

Draco ei vieläkään suostunut katsomaan häneen, muttei väittänyt vastaankaan. Kynttilän liekki valaisi hänen kasvonsa alhaalta, hyvin epäedullisesta kulmasta. Draco näytti väsyneeltä, silmät verestäviltä, ja silti hän piti leukansa ylhäällä niin uhmakkaana, että Remuksen mieleen valuivat muistot hänen opettajavuodeltaan. Muistot pojasta, jonka kivisillä kasvoilla paistoi iva ja ylimielisyys. Mutta ohikiitävinä hetkinä muuri murtui ja kasvoilla välähti kaikki pelko ja epävarmuus, jota itsevarmuudella yritettiin verhota.

Sinä iltana muuri oli niin hatara, että kynttilän hempeä valokin tulvi sisään sen raoista. Käsien tärinän huomasi, vaikka ne puristivat rystyset valkoisena nojatuolin käsinojia. Jokainen rasahdus sai säpsähtämään, jokainen liikkuva varjo pälyilemään ympärilleen. Se oli niin tuttua, että Remus tuijotti sitä lumoutuneena kauhuissaan.

”Kuuntelemisesta tekee hieman hankalaa se, ettet sinä puhu.”

Katseet kohtasivat ja sen sekunnin aikana Remus ehti nähdä kaiken sen, minkä hän oli yrittänyt lukita mielestään vuosikymmenet. Mutta tänään ei ollut kyse hänestä, joten hän veti syvään henkeä kasatakseen itsensä.

”Se sattuu. Ja paljon.”

”Kyllä minä sen tiedän.”

”Et tiedä. Aiempi ei ole mitään tähän verrattuna. Severus on taitava liemiensä kanssa, olet päässyt helpolla. Ensi yönä tahdot repiä raajasi irti. Tahdot upottaa hampaasi mihin tahansa ne yltävätkin, eläimiin, ihmisiin, itseesi. Voit hokea itsellesi etukäteen tuhat kertaa, ettet aio vahingoittaa ketään, muttet muista sitä siinä hetkessä. Sisimpäsi katoaa siinä hetkessä. Ajatuksesi katoavat ja kuljet täysin vaistojesi varassa. Tahdot tappaa mutta sitäkin enemmän tahdot kuolla.”

Se sai Dracon värähtämään ja paniikin, jota tämä niin kovasti yritti hillitä, nousemaan pintaan.

”Miksen minä voi juoda sudenmyrkkyjuomaa? Sinä tiedät jo, millaista se on, osaat kontrolloida sitä. Pärjäät ilmankin.”

Remus pudisti päätään surullisena. ”Ei siinä ole kyse taidosta. Susi on aina susi. Minä repisin sinut rikki tässä pienessä talossa. Et ole koskaan joutunut taltuttamaan sutta, et tiedä mitä tehdä. Minä osaan pitää sinut hengissä, vain sillä on tänään merkitystä.”

Dracon kasvot mutristuivat, ajatusprosessin lähes näki hänen ohimoillaan. Hän etsi pääsyä ulos ja Remus tiesi, kuinka kivulias tulisi siitä hetkestä, kun Draco tajuaisi, ettei sellaista ole. Remus kirosi mielessään Severuksen, tämän vastuuttomuuden. Hylätä poika tällä tavoin hänen huostaansa ilman sudenmyrkkyjuomaa. Hänen varastostaan ei riittäisi molemmille, eikä hän tahtonut tätä vastuulleen. Hän kirosi myös itsensä, oman katkeruutensa Severusta kohtaan, mikä oli saanut hänet välttelemään tätä, olemaan kuuntelematta, kunnes oli jo liian myöhäistä.

”Sitä paitsi”, Remus lisäsi. ”Joskus sinun täytyy tämä kokea ja paras vaihtoehto on kokea se kanssani.”

Tällä kertaa ei kuulunut vastaväitteitä, ei tuhahduksia, ei mitään. Nyt Draco tuijotti häntä epätoivoisena ja se oli pahempaa. Remus tahtoi ravistella tätä, tahtoi niin kipeästi takaisin vastahakoisen asenteen, tahtoi Dracon haluavan hänestä eroon. Hän ei halunnut ketään vastuulleen, hän oli nähnyt liian monen rakkaan kuolevan, niin monta ihmistä, jotka hän ehkä olisi voinut pelastaa.

Remus tunsi kuun nousevan ja tiesi, että siitä hetkestä lähtien hän olisi ikuisesti sidottu Dracoon. Hän näki nuoressa miehessä itsensä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Silloin hän ei ollut toivonut mitään muuta niin paljon kuin pelastajaa, jotain viemään tuskan pois. Hän olisi antanut mitä tahansa, jotta ei olisi tarvinnut kärsiä yksin. Ja hän tekisi mitä tahansa, jotta Draco voisi kärsiä vähemmän kuin hän.

Dracon kärsivä huuto sattui korvissa ja lähes hukutti Remuksen oman muutoksen alleen. Oli mahdotonta sanoa, missä kohtaa ihmisen karjunta oli muuttunut suden ulvonnaksi. Luut rasahtelivat ja vaatteet repeytyivät, kun nuori susi haki muotoaan. Sen raajat venyivät ja karvat kasvoivat. Iho oli kalpea jopa sutena ja Draco oli niin uskomattoman ruma, ettei Remus olisi tahtonut katsoa häntä. Kuin olisi katsonut peilikuvaa, jolta Remus oli itseään niin kovin varjellut.

Siinä oli kaikki, mitä Remus ehti sinä yönä ajatella, sillä heti muutoksen tultua valmiiksi Draco hyökkäsi ja Remus joutui väistämään. Seuraavaan hyökkäykseen hän vastasi painamalla Dracon lattiaan. Purressaan nuorta sutta niskasta Remus ajatteli Siriusta. Öitä, joina he olivat yhdessä juosseet pitkin metsää, James ja Peter kannoillaan. He olivat painineet, tapelleet, kilpailleet. Ne olivat onnelliset vuodet. Se oli kestänyt niin lyhyen hetken ja nyt he olivat kaikki hylänneet hänet.

Draco vinkaisi leukojen tiukentaessa otettaan ja Remus päästi irti, antoi Dracon nousta jaloilleen ja kaatoi tämän taas. He kiersivät samaa kehää uudestaan ja uudestaan. Draco hyökkäsi, Remus vastasi hyökkäykseen ja osoitti määräävänsä. Yö oli pitkä ja vaikka Remus joskus tunsi olevansa ikäloppu (Jos et näyttäisi elävältä kuolleelta, harmaantuminen voisi pukea sinua, oli Severus todennut kerran katsoessaan hänen pukeutumistaan), oli hän yhä paremmissa voimissa kuin olisi uskonut. Hän ei ollut aikoihin ollut toisen suden seurassa ja se sai hänet heräämään eloon aivan uudella tavalla.

Kun aurinko viimein sarasti, oli Remus tyytyväinen suoritukseensa. Pintanaarmuja ja mustelmia, tuskin edes yhtään murtunutta luuta. Draco näytti pieneltä maatessaan lattialla alastomana myttynä. Entistäkin kalpeammalta ja hauraammalta. Remus nosti hänet ylös ja kantoi koinsyömälle sängylle, peitteli ja silitti likaisia hiuksia pois kasvoilta. Ne olivat pehmeät ja Remus unohtui sivelemään niitä minuutiksi, ehkä viideksi. Draco tuskin heräisi ennen iltaa, eikä heillä ollut kiire.

Remus katsoi kasvoja, jotka eivät olleet rauhalliset edes unessa, mietti Siriusta, (Severusta,) mennyttä ja tulevaa. Hän näki Dracossa Harryn, nuoren suojelua tarvitsevan pojan, mutta susi näki Dracossa kaltaisensa ja sudella oli tapana voittaa.

And some people, dance.