Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Sananen vielä hyperbolisestasykäysgeneraattorista (K-11) Sam Winchester/Gabriel, Gabriel/Arthur Ketch  (Luettu 603 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 140
  • Peace & Love
Nimi: Sananen vielä hyperbolisestasykäysgeneraattorista
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: draama, hurt/comfort, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Sam Winchester/Gabriel (”Sabriel”), Gabriel/Arthur Ketch (”Ketchbriel”) 
Varoitukset: Spoilaa 14. kautta aina kauden puoliväliin, jaksoon 14x09 The Spear, asti.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Hyvää joulua vaan Finiläisille. Meinasin muuten unohtaa, että mun piti tämä tosiaan postailla xD Tämä sijoittuu varsin epämääräisesti tulevaisuuteen, koska kausi ei ole vielä oikein loppu, enkä tiedä miten systeemit AU!Mikaelin kanssa jatkossa etenevät. Mutta oletetaan, että se on joitakin aikoja kauden puolivälibreikin jälkeen.

Nyt kun joulu on ohi, niin postaan tämän omalle osastolleen, ettei se huku Tarvehuoneen syövereihin :) Toivottavasti pääsen kirjoitusblokista joskus ulos ja saan kirjoitettua jotain tänäkin vuonna.





Sananen vielä hyperbolisestasykäysgeneraattorista



”Voi että, teidän älykääpiöiden kanssa”, päivitteli herra Ketch viileästi, vaikka Dean jo näppäili pyssyä povella. ”Te pösilöt sitten tosissanne jätätte kaiken toisen ihmisten kontolle.”

”Mitä sinä nyt oikein puliset?” ärähti Dean. Herra Ketch tavalliseen tapaansa oli saapunut ilmoittamatta ja kutsunut itse itsensä sisään. Hänellä oli mukanaan musta matkalaukku ja tappelusta murtunut nenäluu. Se ei juuri hänen hillittyä tyyliään särkenyt, päinvastoin. Jack tuijotti häntä haltioissaan kuin elokuvien salaista agenttia. Sam näytti tuskaiselta.

”Dean, anna olla”, hän toppuutteli. Dean laski vastentahtoisesti aseen pöydälle. Herra Ketch nosti matkalaukkunsa sen viereen ja napsautti lukot näyttävästi auki. Dean, Sam ja Jack, kaikki kolme, kurkistivat yli nähdäkseen mitä tuolla viileällä luikerolla nyt oli muka tuoda tullessaan.

”Kaikkea tekin perästänne jätätte”, sanoi herra Ketch.

”Tuo… onko tuo… uh… se hyperbolinensykäysgeneraattori?” kysyi Sam. ”Tai, mitä siitä on jäljellä.”

Esine matkalaukussa oli epämääräinen kullanvärinen möykky. Yhtä sulanut kuin uudenvuodentina ämpärissä. Mikael oli tuhonnut sen koskettamalla käyttökelvottomaksi, sillä se oli ollut eräs harvoja aseita, joista nyt olisi jotain apua arkkienkeliä vastaan. Herra Ketch oli lähettänyt sen Euroopasta kuriiripostina Lebanoniin, lähimpään postikonttoriin, josta Sam ja Jack olivat yrittäneet sen noutaa ja tulleet Mikaelin yllättämiksi.

”Kiva. Kassillinen romumetallia”, murahti Dean. ”Mitä helvettiä me niillä?”

”En tainnut selventää tätä asiaa teille brutuksille aikaisemmin, mutta hyperbolinensykäysgeneraattori oli ainutlaatuinen teknologian ja taikuuden yhteinen insinöörityöntulos. Se, että te nyt jätitte sen ainoat tunnetut palaset kadulle ruostumaan, on aika suuri rikos jo yksin”, selitti herra Ketch.

”No myy se. Syö se, mene vaikka sänkyyn sen kanssa”, sanoi Dean.

”Dean, lopeta”, sanoi Sam. ”Anteeksi, Ketch, mutta siinä oli vähän… öh, kaikenlaista.”

”Mikaelin kätyrit löivät Samia metrisellä putkella päähän”, virkkoi Jack iloisena ja lisäsi: ”Jännä, että se on sulaneenakin aikalailla munanmuotoinen.”

”No niinpä tietysti. Olkaahan varuillanne pojat, ei teillä ole varaa menettää niitäkin vähiä aivosoluja, joista jotain hyötyä on. Vaan à propos… ehkei teitä tosiaan ole teknisellä mielenkiinnolla pilattu. Kuitenkin, asiassa on toinenkin puoli”, herra Ketch sanoi ja nosti sulaneen esineen matkalaukusta pöydälle. Siitä rapisi irti pieniä kultahileitä ja isompiakin palasia. Mutta sen keskellä oli hieman tennispalloa suurempi, täysin sileä soikio. Jack kurotti kättään sitä kohti, mutta Sam otti häntä ranteesta.

”Mikä se on?” Sam kysyi.

”Hyvä, että tuo kysymäpuoli traumasta huolimatta toimii vielä”, vinoili Ketch ja otti kultaisen esineen käteensä. ”Tämä tässä on generaattorin ydin. Sydän, jos näin voi sanoa.”

Ja niin pian kun Ketch oli sen sanonut, alkoi generaattorin palanen hohtaa aivan polttavan kirkasta valoa, joka pakotti Samin ja Deanin kavahtamaan taaksepäin. Jack katsoi sitä aivan lumoutuneena.

Vaa - au”, Jack huokaisi. Dean mulkaisi häntä pahasti.

”No mitä siitä sitten? Jos se on arvokas, niin mitä sinä sitä meille tuot”, Dean mutisi, harmissaan kai, ettei saanut hyvää syytä heittää herra Ketchia niskaperseotteella ulos bunkkerista. Teoriassa he kai olivat jonkinlaisia liittolaisia ja tovereita Mikaelia vastaan – historiasta ja menneistä kaunoista huolimatta.

”Etkö tosiaan usko, että ihan kiltteyttäni, kenties?” vastasi herra Ketch.

”Hah hah. Sinä se olet sellainen kyy, joka palvelee vain itseään.”

Herra Ketch nuolaisi hampaitaan, mutta ei antanut närkästyksensä järkyttää viileyttään. Vasta silloin Sam katsoi häntä oikein kunnolla – laastaria ja tikkejä hänen kasvoissaan, mustelmaa, joka ei ollut muuttunut vielä punaisesta sinimustaksi. Ketch oli tapellut itsensä heidän luokse, ja minkä vuoksi? Kassillinen kultahippuja. Ketch napautti napin hohtavaan kullanmuruun melkeinpä kiukkuisesti. Se lakkasi hohtamasta. Hän tyrkkäsi sen sitten Samille.

”Ah. No. Sanotaanko, että kyseessä on eräänlainen kiitollisuudenvelka”, hän tuumasi.

”Kiitollisuudenvelka? Mitä tarkoitat?” kysyi Sam. Kullanmuru oli hämmentävän kuuma, ihan kuin elävä.

”Ota ihmeessä siitä selvää, Winchester”, ja taas, heti kun herra Ketch sai sanomasta, rupesi kullanhippu värisemään Samin sylissä. Ensin vain vähän, mutta sitten oikein kunnolla.

”Hei, hei, hei, mitä, mitä vittua, Ketch!” huusi Dean, mutta ennen kuin Sam ehti sanoa sanaakaan täytti hänen aistinsa turruttava sumu. Hän vajosi alaspäin, humahtaen savupilven läpi ja tömähti kiinteään pintaan. Missään ei ensin näkynyt mitään, vain valkea sumu kiersi kehään. Sen keskellä, aivan pienessä sykkyrässä, oli kuitenkin kalpea ja itkuinen hahmo. Sam käveli, tai ainakin kuvitteli kävelevänsä, sitä kohti.

”Haloo? Anteeksi?” hän sanoi. ”Öh, um… oletko kunnossa?”

Mitä lähemmäksi Sam liikkui, sitä kauemmaksi hahmo vetäytyi. Sam ei nähnyt eikä kuullut Deania tai Jackia. Hän arveli joutuneensa sydämen sisään… koska hahmo ei tullut lähemmäksi kävelemällä, Sam kävi istumaan paikoilleen. Miten kaikkialla olikin niin tyhjää. Sam silti tunsi itsessään, että paikka oli suljettu. Ahdistava kuin häkki, ja Samhan sen, jos joku, tiesi.

Kuului vain etäisen hahmon nyyhkytystä. Sam huokaisi syvään. Kuka lienee olento on, niin hän ei selvästi halunnut olla täällä sen enempää kuin Samkaan.

”Oletko sinä ollut täällä kauankin?” kysyi Sam. Ei vastausta. Mitä herra Ketch oli sanonut hyperbolisestasykäysgeneraattoorista? Että se oli teknologian ja taikuuden yhteistyön tulos. Riivaajahenget esimerkiksi olivat esineisiin sijoittuneita ihmishenkiä. Kuka tietää, jos muunlaisiakin olentoja voisi käyttää, vaikka sitten enkeleitä vastaan.

Olisivatko Brittiläiset Kirjanoppineet vanginneet tahallaan hyperbolisensykäysgeneraattorin sisään jonkun, joka kärsi kohtalostaan noin kovasti? Herra Ketchista nyt uskoi mitä tahansa. Olentoparka. Loukussa iänkaiken esineessä, josta ei voi päästä irti. Mutta mitä tarkoitti herra Ketch kiitollisuudenvelalla? Ehkä aseen olento oli auttanut häntä Euroopassa pääsemään vasta-agentteja karkuun vain vähin kolhuin. Vaan miksipä hänkään panisi tikkua ristiin etsiäkseen aseen rippeet, varsinkin kun nenästä päätellen hän oli ottanut sen vuoksi turpaansa.

”Auttaisiko, jos sanoisin, että herra Ketch pyysi minua auttamaan sinua?” sanoi Sam. Nyyhkytys jatkui vielä hetken. Seuraava hiljaisuus oli merkillinen, kuten oli sanatkin sen jälkeen.

”Sinä et ole Ketch. Kuka sinä olet?”

”Uh, ei, en tosiaan ole”, sanoi Sam. Yhtäkkiä hän oli paljon lähempänä hahmoa liikkumatta kuitenkaan tuumaakaan paikoillaan. Hän saattoi hahmottaa valkean vaatteen, joka peitti hahmon vartaloa, jättäen jalat paljaiksi. Tummanvaaleat hiukset olivat niskasta hikiset ja kiharat. Sam ryömi polvillaan lähemmäs ja pääsikin.

Kyllähän Sam tunsi tuon, nyt kun hän oikein läheltä katsoi. Kurottautui kunnolla yli hänen olkansa. Sammuneet silmät ja rohtuneet huulet. Kädet, jotka halasivat polvia lähemmäksi rintaa. Eikös hänet herra Ketch ollut tuonut jo kerran tullessaan? Pelastanut demoni Asmodeuksen orjuutuksesta?

”Gabriel”, sanoi Sam, ”Minä olen Sam, Winchester, muistatkos? Autoit meitä panemaan Luciferin takaisin häkkiinsä.”

Rypistynyt ja hauras arkkienkeli Gabriel käänsi kylkeään hänen puoleensa ja katsoi Samia. Mutta se katse oli tuntematon ja kolkko. Sitten jokin värisi ja niin kuin Sam oli sykähtänyt sisälle tuohon tyhjyyteen, sylkäisi paineaalto hänet sieltä ulos. Dean, Jack, Ketch ja nyt hätiin kutsuttu Castielkin olivat hänen ympärillään lattialla.

”Älkää, älkää, ei minun ole mitään hätää”, Sam rauhoitteli. Dean oli ilmeestä päätellen jo vaiheessa murtaa herra Ketchin nenän toistamiseen. Ja varmaan olisikin, ellei Jack olisi mennyt kilttinä väliin.

Myöhemmin keittiönpöydän ääressä Castiel tarjoili teetä ja kahvia kaikkien hermoja rauhoittaakseen. Olisi siinä varmaan joku terävämpikin maistunut, mutta Dean oli vähentänyt raakaa viinanjuomista ollakseen Jackille (Samin painostuksesta) hyväksi esimerkiksi.

”Luin tämän kirjasta, että kuumassa juotavassa hermo lepää”, Castiel kertoi. Siinä oli samaan aikaan jotain lempeällä tavalla koomista ja rauhoittavan aitoa, että suttuinen enkeli hiekkaisessa trenssitakissaan näpräili kahvipannua ja sähkökattilaa.

”Luit vittu mistä”, töksäytti Dean.

”Tietoinen läsnäolo ja positiivinen ajattelu. Se kuului doula-kurssini oppikirjoihin.”

”Voi ristus.”

”Hellyttävää tämä avioparin keskinäinen nokittelu, mutta saanen tähän väliin kenties selittää”, sanoi herra Ketch, eikä olisi voinut juoda teetään yhtään brittiläisemmin, vaikka olisi kasvattanut kulmastaan monokkelin. Hän kertoi lyhyesti jutelleensa arkkienkeli Gabrielin kanssa ensimmäistä kertaa tosissaan toisessa todellisuudessa juuri ennen, kuin he olivat lähteneet matkalle kohti pelastusta busseineen ja maastureineen. Gabriel oli kuulemma ollut aivan kalmanvalkoinen ja peloissaan. Sam rutisti kulmiaan. Heidän nähdäkseen Gabriel oli voinut hyvin.

”Aina saa ihmetellä amerikkalaista järjenjuoksua. Ja tekö sitten tosissanne kuvittelitte, että raukka mitenkään sellaisen kidutuksen ja nöyryytyksen rampauttamana on jotenkin hyvissä kantimissa?Eikö se tämä teidän poikalapsenne tässä meinannut kuolla pelkästä armon puutteesta? Asmodeus oli riistänyt arkkienkelin elinvoimaa seitsemän vuotta päivittäin. Hyvä kun pysyi kaveri tolpillaan.”

Samista herra Ketchin tarina tuntui todella pahalta. Hänen ei ollut tullut oikeastaan mieleenkään katsoa Gabrielin perään. Hän oli pysynyt pois näkyviltä ja korjaillut vastarintaleirin suojariimuja. Sam oli ollut liian täynnä omia huoliaan ajatellakseen häntä silloin. Edes ennen kellonlyömää hän oli ajatellut vain, että jos he tästä vain selviävät, ei millään muulla ole väliä. Gabriel oli kuollut, mutta Sam oli ollut niin onnessaan siitä, että he kaikki muut selvisivät, ettei hän ollut sitä edes ehtinyt surra.

Minkälaisia ystäviä he olivat tosissaan olleet? Niin oli Sam vaan hoitanut ja puhunut Gabrielin kuntoon, luvannut kaiken ja enemmänkin, vain heittääkseen hänet hyödyttömänä menemään mielestään. Ei kertaakaan katunut sitä, että oli raahannut satutetun ja väsyneen olennon perässään kuolemaan. Katumus laskeutui pöydän ylle ja sen painon kyllä tunsi niskassaan.

”Oli miten oli”, selvensi herra Ketch kurkkuaan. ”Yhteinen ystävämme tunnusti allekirjoittaneelle, lievästi väkisin, ettei hänen selviytymismahdollisuutensa ole kertoimilla pilattu. Hän itki. Niinpä ehdotin, täysin hyvää hyvyyttäni uskokaa tai älkää, että hän voisi käyttää minua astianaan ja näin huijata Mikaelia oikein olan takaa.”

”Mitä helvettiä”, puuskahti Dean.

”Sydän se on minullakin”, kohautti herra Ketch olkiaan. ”Ja hyvin me tuimme toinen toistamme. Hyvä kumppani hän oli ja oikein miellyttävää seuraa – mitä nyt aika makeanperso.”

”Me näimme sen ihan omin silmin, että Gabriel uhrasi itsensä meidän vuoksemme, emmekö nähneetkin, Sam?”

Sam ei osannut sanoa siihen oikein mitään. Se kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja turhaan. Gabriel oli katsonut häneen viimeisen kerran ja käskenyt pakenemaan. Herra Ketch selitti, että Gabriel oli käyttänyt vähäiset voimansa rippeet virotakseen sieluttoman ja tyhjän astiansa kuin eläväksi. Se, jota Sam oli Gabrieliksi luullut, olikin tosissaan ollut jo ruumis ennen kuin Mikael oli siihen koskenutkaan. Sen jälkeen he olivat kuulemma lyöttäytyneet joksikin aikaa yksiin. Mikä selitti hyvin sen herra Ketchin merkilliset puuhastelut viimeaikoina – Gabrielin yllyttämä ja auttamana.

”Aha. Isännöit sitten Gabrielia tällä puolella sitten. Kivat teille”, tokaisi Dean. ”Ei sikäli, ettäkö se haittaisi. Gabriel on minun kirjoissani sinua parempi tyyppi. Mikä tämä munajuttu on sitten olevinaan?”

”Haha. Todella hupaisaa”, totesi herra Ketch kuivasti. Miten hän oikein osasikin olla niin pirun viileä. Kahvi jäähtyi siinä läheisyydessä. Gabriel oli mieluummin siis tukeutunut lähes tuntemattomaan mieheen, kuin pyytänyt Samia tai Deania, tai ketä tahansa muutakaan avuksi. Niinkö pahasti Sam oli häntä satuttanut? Sam hipelöi kultahippua sylissään hikisin käsin.

”Gabriel on tämän sisällä. Miksi?”

Jack käytti Samin herpaannusta hyväkseen survoakseen kahdeksan keksiä suuhunsa samaan aikaan. Herra Ketchin viileyttä rikkoi vain pieni murtuneen nenän rutistus.

”No. Yksi asia teissä Winchestereissä on toki muita suurempaa – teidät on ihan taivaassa synnytetty arkkienkelin kestäviksi. Minä pystyin pitämään ystäväänne sisälläni niin kauan kuin hän oli suorastaan sairaalloinen. Hän kuitenkin rupesi parantumaan hälyttävän nopeasti jahka pääsimme tälle puolelle. Onnellista hänelle, mutta omalta kannaltani hyvin valitettavaa. Jos olisin pitänyt häntä sisälläni yhtään pidempään, olisin haljennut elävältä.”

”Ei olisi välttämättä ollut suuri menetys”, töksäytti Dean.

”Ole nyt hiljaa, Dean!” tiuskaisi Sam. Dean heitteli käsiään.

”Niin, ja tämä saakelin ruma engelsmanni sitten katsoi paremmaksi survoa Gabrielin hyperboliseensykäysgeneraattoriin sisään, juu sehän se on se paras ratkaisu! Oikea ystävä.”

”Oli pakko improvisoida! Sitä paitsi, se oli Gabrielin oma idea”, puolusteli herra Ketch puolivillaisesti. ”Generaattori on enkelinkestävä. Sen piti olla vain väliaikainen ratkaisu.”

”Niin varmaan joo, siellä se varmaan nyt tykkää yksin itkeä ja kärsiä jonkun kultamunan sisällä!”

Ketch näytti vaivaantuneelta, joka toki oli jotain. Ja ojensi solmiotaan.

”Ei ollut tarkoitus, että lahopäät hupeloitte tämän asian ja annatte Mikaelin sulattaa sen piloille. Minä – minä näin vaivaa pelastaakseni sen mitä pelastettavissa oli! Kaikenlaiset haaskalinnut olivat jo näiden hippusten perässä. Oli noitaa ja mitä lie paikallisia shamaaneja, joku demoni! Otin vahinkoa siitä itselleni, saisitte kiitää oikein nöyrästi.”

”Pidä sinä saatana nyt turpasi - !”

”DEAN”, tiukkasi Sam nyt oikein napakasti, pidellen kultahippua lähellään tiukemmin. Dean sulki suunsa. Herra Ketch pudisti vähäisesti päätään. Castiel tuijotti kenkiensä kärkiä. Vain Jackin keksien rouskutus rikkoi hiljaisuuden.

”Kuten sanoin – on minullakin sydän. Menin ja pelastin hänet ihan siksi. Minä… välitin hänestä. Ei minua kiinnosta otatteko te sen todesta vaiko ette. Ei minulla ole muuta lisättävää.”

Keskustelu ei tästä kovin mairittelevasti edennyt suuntaan taikka toiseen. Herra Ketch lähti, vieden matkalaukun ja muut rippeet mukanaan. Sam piti sen, minkä sisällä Gabriel edelleen oli. Hän saattoi tuntea sen liikehdinnän sylissään ja kun hän oikein keskittyi, hän näki Gabrielin värjättävän. Mutta vaikka hän pystyi itse jotenkin pakottamaan yhteyden, ei hän mitenkään pystynyt vetämään Gabrielia ulos.

”Miten, miten minä saan hänet pois sieltä?” Sam parkaisi tajuttuaan, ettei hän tosissaan voinut mitään. Hänen mielessään oli käynyt vaikka sahata hippu halki, mutta terä ei käynyt siihen. Ja mistä tietää, vaikka se olisi satuttanut Gabrielia. Castiel tuli Samin luokse ja istui viereen.

”Voitko sinä auttaa?” Sam kysyi. Castiel kurtisti kulmiaan ja kosketti Gabrielin kultaista vankilaa sormillaan. Hän sulki silmänsä ja mietti. Mitään ei tapahtunut.

”Olen pahoillani. Mikaelin kosketus on sulattanut sen umpioksi.”

”Ei kai nyt tällainen metallinpala voi arkkienkeliä pidätellä!”

Castiel tuumi sitä hetken. Hippu muljahteli, kuten Samin sydänkin.

 ”Ei ehkä voikaan. Sinulla on telepaattinen yhteys Gabrieliin. Ehkä sinun on autettava häntä rikkomaan kahleensa itse.”

Sam nyökkäsi ja kiitti Castielia. H’nen sanansa olivat kuitenkin pettymys. Olisi ollut helpompaa, jos Castiel olisi voinut ratkaista ongelman enkelivoimillaan. Sam ei uskaltanut sanoa sitä ääneen, mutta hän pelkäsi. Vaikka hänellä olikin yhteys, niin Gabriel ei tunnistanut häntä siinä tuskassa, jota hän sisään suljettuna tunsi. Sam oli kerran vetänyt hänet pois tuosta samasta unohduksen horkasta, mutta kuinka hän voisi tosissaan pyytää häntä enää toistamiseen? Sam oli luvannut hänelle yhdeksän hyvää ja hylännyt kymmenen kertaa.

Kului aikaa. Kuukausia. Sam ei unohtanut, tai lakannut ajattelemasta hetkeksikään. Oli lähemmäs joulu. Joulukuu.

”Minä pyydän”, rukoili Sam joka ilta. 

Kultahippu istui hiljaa ja havisi. Mitkä olisivat ne oikeat sanat, joilla hänet tavoittaa? Lopulta Sam vain itki.

”Minun vuokseni, Gabriel, ole kiltti. Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi.”

Siinä se taikasanakin oli.

Anteeksi”, kaikui Samin ääni takaisin. Ihan kuin korvissa sen, olisi kuulunut sormien napsahdus. Generaattorin sulanut sydän tippui lattialle ja halkesi, siististi keskeltä kahtia. Raivoava revontulten kirjo pursui yli ja läpi Samista kertakaikkiaan.

”Pillitä, Sam, pillitä, mutta meitsi on bäck”, sanoi korvat tärykalvot halkaiseva riikuna.

”Gabriel!” julisti Sam. Ja niin joulun enkeli oli totisesti palannut, eikä totisesti liian myöhään.


FIN




Here comes the sun and I say
It's all right