Kirjoittaja Aihe: Kalkaroksen tytär/ S / draama, arkielämä  (Luettu 689 kertaa)

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 285
  • ava by Sokerisiipi
Kalkaroksen tytär/ S / draama, arkielämä
« : 23.01.2019 15:29:32 »
Ficin nimi: Kalkaroksen tytär
Kirjoittaja(t): Kelsier
Fandom: Harry Potter
Tyylilaji/Genre: draama, arkielämä
Ikäraja: Sallittu (S)
Yhteenveto/Tiivistelmä: Severus Kalkaros selvisi velhosodasta hengissä, pakeni jästimaailmaan ja nai jästin. Nyt hänen tyttärensä saa Tylypahkan kirjeen.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Severus Kalkaros istui keittiön pöydän ääressä. Hän oli odottanut kauhulla tätä päivää ja oikeastaan olisi toivonut, ettei se olleenkaan koittaisi. Hänellä oli kädessään kutsukirje Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Hän tietysti olisi tunnistanut kirjeen missä vain ilman sitä tuonutta pöllöäkin, olihan hän itse vuoden rehtorina toimiessaan kutsunut yhden erän ekaluokkalaisia Tylypahkaan. Ongelma oli siinä, että kirje oli hänen tyttärelleen Ellalle. Severus paineli ohimoitaan. Hän oli ollut paossa velhomaailmaa lähes kaksikymmentä vuotta aina siitä asti, kun Voldemort kukistui. Tai ei edes paossa - velhojen kannalta katsoen hän oli kirjaimellisesti kuollut henkilö. Hän oli vuodattunut viimeisiksi luulemissaan kyynelissä Potterille muistonsa Lilystä ja kaiketi se poika oli tehnyt jotain oikein, kun Pimeyden Lordia ei enää ollut. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä, logiikkaa ja ennen kaikkea omaa tuntemustaan, hän oli selvinnyt Naginin puremasta.

Hän tiesi olevansa epäsuosiossa velhomaailmassa. Vaikka hän oli pysytellyt erossa myös kyseiseen maailmaan liittyvistä uutisista saman verran aikaa kuin itse maailmasta, hän oli asiasta varma. Hän oli kieltänyt laittamasta Ellan sukunimeksi Kalkaros. Jos tämä päivä tulisi, kukaan ei ainakaan suoraan tietäisi. Hän oli uinut syvissä vesissä tavatessaan Colleen Porterin. Jästimaailmassa eläminen ei ottanut onnistuakseen eikä hän tietenkään ollut voinut palata edes Kehrääjäkujalle. Colleen oli ottanut hänet omakseen kaikesta vastustelusta huolimatta ja omaksi ihmetykseen hän oli viimeistään saatuaan tietää Ellan odotuksesta tajunnut rakastavansa naista. Lily kiilui silloin tällöin ajatuksissa, mutta hänestä oli tullut nuoruuden ajan kullattu muisto.

Ovi kävi, Ella tuli koulusta kotiin. Severus kuuli, kun tytär riisui takin ja tassutteli sitten keittiöön.

”Mitä sinä siinä istut, isä?”, tyttö kysyi yksitoistavuotiaan itsevarmuudella.

Severus osoitti kädessään olevaa kirjettä: ”Tämä tuli sinulle tänään. Avaa se ja lue.”

Ella otti kirjeen käteensä, viisti kuoren siististi auki ja käänsi monin kerroin taitellun pergamentin. ”Täten ilmoitamme, että sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa”, hän luki.

”Mitä tämä oikein tarkoittaa, isä?”, hän kysyi päästyään loppuun.

”Muistatko, kun olemme puhuneet purkauksistasi? Ne ovat taikuuden syytä. Tylypahkassa opit säätelemään synnynnäistä taikuuttasi”, Severus sanoa töksäytti.

”Okei isä. Tässä sanotaan myös, että joku tulee parin päivän kuluessa kertomaan enemmän.”

Severus kohautti hartioitaan: ”Sittenpähän saat kuulla lisää. Mene nyt tekemään läksysi, mutta jätä kirje tähän, jotta äiti näkee sen heti, kun tulee töistä.”
Ella juoksi innokkaana omaan huoneeseensa jättäen isänsä istumaan tummin mielin. Severus puhuisi illalla Colleenille. Hänen pitäisi häipyä muutamaksi päiväksi. Colleen saisi viestittää sitten, kun Tylypahkan selitysvierailu olisi ohi. Hän huokasi syvään. Koko jutusta oli vielä tulossa kirotun kuoppainen.

Ella Porter odotteli äitinsä kanssa jännityksen sekaisin tuntein laiturilla 9 ja ¾. Isä oli kieltäytynyt lähtemästä saattamaan, mutta vannottanut häntä kirjoittamaan paljon ja luvannut vastata kaikkiin kirjeisiin. Ella ei voinut olla tuijottamatta suurta höyryveturia, joka johataisi pikajunan hänen uuteen kouluunsa Tylypahkaan. Hän oli haljeta innostuksesta. Professori Longbottom, joka oli vieraillut heillä antamassa tietoa, oli ollut mukava ja Ella halusi jo tietää mihin tupaan hänet lajiteltaisiin. He ohittavat lähespunapäisen perherykelmän ja äiti auttoi Ellaa nostamaan tavaransa junaan. Sitten hän halasi Ellaa kyyneleet silmissä loistaen ja sanoi, että tavataan sitten jouluna. Ella raahasi tavaransa ensimmäiseen tyhjään osastoon, jonka löysi ja vilkutti äidilleen ikkunasta. Juna alkoi jo tehdä lähtöä, viimeisimmät vielä kiirehtivät kyytiin. Matka kohti uutta kouluvuotta alkoi.

Suuri sali oli kerta kaikkiaan ihmeellinen. Katto oli taiottu tayteen kynttilöitä ja sali oli koristeltu tasavertaisesti kaikkien tupien värein. Ensiluokkalaiset oli järjestetty jonoon, jossa he odottivat lajittelua. Hattu oli laitettu nököttämään pallille, johon kukin kohta vuorollaan menisi istumaan. Kuoro esitti pienen ohjelmanumeron ja Ellan vatsaa nipisti. Lisa Abbott huudettiin ensimmäisenä hatun alle ja hän päätyi Puuskupuhiin. Jono eteni tasaista vauhtia ja Ella vaihtoi muutaman kuiskatun sanan takanaan seisovan pojan kanssa, joka esittäytyi Albus Potteriksi. Vihdoin tuli hänen vuoronsa. Hattu painui syvälle hänen päähänsä ja Ellasta tuntui kuin se olisi henkäissyt ennen kuin aloitti. ”Minä tunnen tämän pään, mutta kukaan muu ei vielä taida. Siispä voin korjata sen, mitä erheeksi väittävät.” Sitten se karjaisi ääneen niin, että kaikki kuulivat: ”ROHKELIKKO!” Punainen pöytä taputti villista, toivotti tervetulleeksi ja teki joukkoonsa tilaa uudelle jäsenelleen.


Hei isä,

ensimmäiset koulupäivät ovat olleet tosi mukavia. Minut lajiteltiin Rohkelikkoon. Meitä on yhteensä seitsemän tyttöä. Poikia on peräti yksitoista, mikä on ilmeisesti ennätysmäärä pitkään aikaan. Mitä mieltä sinä olet? Lajittelun aikana sattui yksi hauska juttu. Minun jälkeeni lajiteltiin Albus Potter –niminen poika. Hattu kirkaisi melkein heti, että Luihuinen ja koko sali kohahti. Minä en oikein ymmärtänyt, mutta aterian aikana minulle selitettiin, että Albuksen koko perhe isovanhempia myöten on kuulunut Rohkelikkoon. Hänen isoveljensä James on tälläkin hetkellä Rohkelikko. En kyllä jutellut hänen kanssaan, mutta tiedän minkä näköinen hän on.
Joka tapauksessa luulen, että liemitunnit ovat suosikkejani. Myös pimeyden voimilta suojautuminen vaikuttaa kiinnostavalta. Kirjoita minulle pian!

Terveisin,
Ella


Ella kirjoitti sulkakynä suihkien muistiinpanoja. Professori Sourknight selosti huonomuistisuusjuoman hienovaraisesta valmistuksesta, joka oli ehdottomasti osattava kokeessa.
”Tätä vaati jo aiempi liemimestarimme Kalkaros”, hän tähdensi.
Ella oli pudottaa sulkansa kuulleessaan nimen ja hänen kätensä nousi ylös tahtomattakin. "Anteeksi professori, mutta sanoitteko, että hänen nimensä oli Kalkaros?”
Professori Sourknight katsoi häntä nuivasti. ”Kyllä, neiti Porter, Severus Kalkaros ollaksemme tarkkoja. Mikäli teillä ei ole muuta kysyttävää voimme varmasti jatkaa tuntia.”
Ella ei oikein tiennyt miten päin olla, mutta sai sanotuksi: ”Kyllä professori, anteeksi keskytys”.

Muiden poistuttua luokasta tunnin jälkeen Ella meni professori Sourknightin luo.
”Professori Sourknight, mahtaisikohan linnassa olla muotokuvaa entisestä liemimestarista, täällähän on niin paljon tauluja.”

Professori kohautti harteitaan. ”Vaikka osoitattekin lahjakkuutta liemissä neiti Porter, teidän ei kannata kokeilla minua liikaa. Kalkaroksesta löytyy yksi muotokuva rehtorin kansliassa. Sen sijaan, että yritätte jollakin kolttosella hankkiutua rehtorin puhutteluun, suosittelen, että kyselette professori Kalkaroksesta ystäviltänne.”

”Minä vain satun tuntemaan yhden Kalkaroksen ja ajattelin, että jos he ovat vaikka sukua”, Ella mumisi ja piirteli jalallaan kaaria lattiaan.

”Merlin sentään, tule sitten mukaani. Minulla on asiaa rehtorille ja olen menossa kansliaan. Pääset näkemään taulusi. Ella hymyili muka ujosti ja seurasi professori Sourknightia käytävään.

Rehtorin toimiston ovella valtavat kaiverretut aarnikotkat esittävät professorille arvoituksen ja avasivat tämän vastattua oikein ovet syytäen rikkiviisaita sanoja heidän päälleen.

”Ne ovat tänään pahalla päällä”, totesi rehtori Minerva McGarmiva pöytänsä takaa ovien sulkeuduttua. Hän tarkkaili Sourknightia silmälasiensa yli. ”Muistan kyllä, että olimme sopineet tapaamisesta, mutta miksi sinulla on mukanasi oppilas, professori?”

”Neiti Porter oli kovin kiinnostunut näkemään Severus Kalkaroksen muotokuvan. Katsoin parhaaksi tuoda hänet itse, jottei hän hankkiudu vaikeuksiin.”

McGarmiva hymyili ja osoitti ylös taulurivistöön: ”Tuollahan se on muiden rehtorien kuvien joukossa. Neiti Porter, oletteko kunnossa?”

Ella oli valahtanut valkoiseksi. Muotokuvasta katsoi nimittäin vastaan hänen isänsä, tosin hieman nuorempana versiona. Oliko isä muka ollut Tylypahkan rehtorina? Nykyään hän teki vain... Ella ei oikeastaan ollut edes varma mitä isä teki työkseen.

”Tuo on minun isäni”, Ella purskautti ennen kuin ehti miettiä tarkemmin.

Professori Sourknight katsoi häntä kuin olisi hävennyt silmät päästään. ”Kymmenen pistettä Rohkelikolta, neiti Porter. Lakatkaa keksimästä typeriä juttujanne. Kalkaros on ollut kuolleena kohta kaksikymmentä vuotta. Osoittakaa hieman kunnioitusta”, hän puhisi.

”Mutta minä... hän...”, Ella takelti ja kääntyi anovasti McGarmivan puoleen, jolloin muisti jotain. ”Rehtori, hattu sanoi minulle, että se tuntee pääni ja että korjaa nyt vääryyden, jonka sen sanotaan tehneen aiemmin.”

McGarmiva loi häneen tiukan tutkivan katseen, mutta professori Sourknight vaikutti saaneen täysin tarpeekseen.

”Me emme välitä mistään hatuista tyttö! Jälki-istuntoa huomenna ja saat vielä lisää, jos et lähde heti paikalla kohti oleskeluhuonettasi.”

”Rauhoitu, Julius. Neiti Porter tarkoittaa lajitteluhattua”, McGarmiva totesi tasaisesti. ”Se lausuu usein totuuden sanoja. Minun on kuitenkin pohdittava asiaa. Neiti Porter, kirjoittaako isänne teille?”

Ella huokasi helpottuneena: ”Kyllä rehtori”. ”Siina tapauksessä poikkeatte oleskeluhuoneeseen ja tuotte sieltä muutaman näistä kirjeistä minulle. Sitten menette seuravaalle oppitunnille, kuten kuuluukin. Ja ette saa jälki-istuntoa.” Ella lähti saman tien kohti Rohkelikkotornia.

McGarmiva istui toimistossaan ja tuijotti Ella Porterin isän kirjeitä. Severuksen käsialaa ei ollut vaikea tunnistaa, mutta kuinka tämä muka oli mahdollista. Kuollut ei tietenkään voinut kirjoittaa, mutta kenties hyvin samanlainen kirjoitustyyli... Minervan päätä särki. Ensimmäisiä hän päähänsä tulleita ajatuksia oli ollut ilmoittaa tästä Potterille, joka oli ollut kovin innokkaasti palauttamassa Severuksen kunniaa sodan jälkeen. Hän oli saanut aikaan senkin, että muotokuva oli ilmestynyt rehtorin kansliaan niin nopeasti. Mutta hän tuli pian tulokseen, että ajatus oli huono. Potterilla oli tapana järjestää tempauksia aivan kuten kouluaikanaankin ja tätä asiaa olisi hoidettava hienotunteisesti. Jos Severus kerran eli, hän oli valinnut pysyä piilossa, syystä tai toisesta. Minerva otti esiin puhtaan pergamenttikirjepaperin ja alkoi kirjoitta.


Severus,

toivon, ettet pahastu tyttärellesi tästä yhteydenotosta. Ymmärrät varmaankin, että asia olisi tullut ilmi ennen pitkää, viimeistään silloin, kun opetamme taikakausien historiassa vastikäisestä velhosodasta. En ryhtynyt kuulostelemaan Ellaa siitä, mitä kaikkea olet hänelle kertonut eikä se minun asiani olekaan. Ehkä olosuhteet ovat olleet sellaiset, että olet katsonut parhaaksi olla puhumatta. Me luulimme Ellan olevan jästisyntyinen. Joka tapauksessa toivon, että suostuisit tapaamaan minut. Ehdotan Vuotavaa noidankattilaa, mutta saat valita haluamasi paikan.

Ystävällisesti,

Minerva McGarmiva
rehtori, Tylypahkan noitien ja velhojen koulu



Severus tuijotti kapakan seinää ja kirosi mielessään, että oli tullut. Tämä saattoi hyvin olla ansa, jolla hänet otettaisiin kiinni ja vietäisiin tuomioistuimen kautta suoraan Azkabaniin. Hän oli valinnut jästipaikan, tietenkin, muu olisi ollut typeryyttä. Ovi kävi ja sisään astui vanhempi nainen. Severus tunnisti Minervan heti, velhot olivat varsin erottuvaista sakkia. Naisen perässä ei tullut ketään, joten ainakin aurorit oli jätetty ulkopuolelle. Minerva huomasi hänet ja tuli hänen luokseen.

”Menkäämme tuonne”, Severus sanoi viitaten taaimmaiseen loosiin.

He istuutuivat ja Minerva riisui hattunsa ja hansikkaansa. Kumpikaan ei osannut aloittaa, Severus puristeli hermostuneesti takkinsa taskussa olevaa taikasauvaa, jota ei ollut käyttänyt aikoihin.

”Sano sanottavasi. Minun on mentävä kotiinkin joskus”, hän tiuskaisi lopulta.

Minerva katsoi häntä alta kulmain: ”Sinä todellakin elät, Severus. Salli siis minun ihmetellä hieman, koska olen viimeiset kaksikymmentävuotta ollut siinä uskossa, että olet kuollut.”

Severus tuhahti. ”Tuskin minua on erityisesti kaivattu. Voit päästä minut nyt jännityksestä ja kertoa onko sinulla mukana aurori.”

Minerva katsoi häntä kummissaan. ”Miksi olisi? Minähän kirjoitin tulevani yksin. Ja miksi tarvitsisin heikäläistä?”

Severus päästi entisen kitkerän hymyn kasvoilleen ja veti sauvansa esiin pöydälle. ”Minä tapoin Albuksen, jos et satu muistamaan. Lisäksi olen yleisesti tunnettu kuolonsyöjä. Epäilemättä minut halutaan ottaa kiinni.”

”Kaikki eivät luonnollisestikaan pidä sinusta, Severus, mutta et sinä millään rikollislistalla ole. Maineesi on puhdistettu aikaa sitten”, Minerva selitti aiempaa hämmentyneenpänä.

Severus tuijotti vastapäätä istuvaa entistä kolleegaansa. Hänen itsehillitänsä piti sentään sen verran, ettei suu lohksahtanut auki ihmetyksestä. ”Mutta kuka? Tuskin kiltalaiset. Sinäkö Minerva?”, hän sokelsi.

”Potter pääasiassa. Hän näki muistosi ajatuseulassa. Hän kertoi niistä minulle Tylypahkan taistelun jälkeen. Sinulla ja Albuksella oli sopimus. Perin rohkeaa toimia kahdella puolella”, Minerva selitti selvästi tunnekuohussa olevalle keskustelukumppanilleen. ”Mutta sinullako ei ole mitään käsitystä tästä kaikesta?”

Severus huomasi puristelevansa käsiään nyrkkiin kuin yrittäisi tarttua viimeiseen korteen ennen kuin hukkuu. ”En tiennyt. Minä en... En ole ollut yhteydessä velhomaailmaan näinä vuosina.”

Tarjoilija tuli kysymään ottaisivatko he jotain, mutta Minerva hätisti hänet pois.

”Se selittääkin paljon. Severus, jos haluat, en kerro tästä kenellekään. Mutta lupaan, ettei sinua tulla pidättämään Viistokujalla tai Tylyahossa. Voit siis liikkua velhomaailmassa, jos vielä tahdot.”

Severus oli saanut koottua itsensä. ”Olen tottunut tähän, Minerva. Mutta en sulje pois incognito-vierailua silloin tällöin.”

Minervan kasvot kääntyivät varautuneeseen hymyyn. ”Potter nimesi poikansa mukaasi. Albus Severus. Olet kaiketi kuullutkin hänestä tyttäresi kirjeissä.”

Severus irvisti paljastaen parempiakin päiviä nähneen hammasrivin. ”Se poika ei vieläkään ole hienostuneisuuden mestari, vai kuinka? Isoveljen nimikin on Ellan mukaan James.”

Minerva nyökkäsi. ”Niin. James Sirius. Potter on kyllä ajoittain yksioikoinen ja suorasukaisempi kuin tarvitsisi, sen myönnän”, hän sanoi ajatellen, että oli ehkä parempi olla kertomatta, että tyttären nimi oli Lily.

He istuivat hetken hiljaa ja Severus huomasi yllätyksekseensä olevansa salaa iloinen Potterin sovinnon eleestä, vaikka se kömpelö olikin.
 
”Olisin kiitollinen, jos voisit, kuten sanoit, olla kertomatta minusta kenellekään. Varsinkaan Potterille. Minulla meni puoli elämää siinä sopassa ja haluan pitää loppu puolikkaan lusikkani mahdollisimman kaukana”, Severus sanoi sitten.

Minerva nyökkäsi toistamiseen totisena. ”Säilytän salaisuutesi. Se kyllä vaatii, että juttelen Ellalle ja annan hänen isästään huonon lausunnon professori Sourknightille. Hänet täytyy vakuutta, että Ella erehtyi, kun luuli muotokuvasi esittävän sinua.”

Severus kohautti harteitaan mustan takkinsa alla. ”Tee mitä täytyy”, hän sanoi niin tutulla nuotilla, että Minerva joutui pidättämään tuhahdusta. Severus alkoi tehdä lähtöä aivan kuin asia olisi loppuun käsitelty.

”Millainen vaimosi on?”, Mineva kysyi koskettaen hänen vasenta kättään.

”Colleen on erityislaatuinen. Kenties minun on aika kertoa heille kummallekin enemmän menneisyydestäni”, Severus mutisi napittaessaan takkiaan. ”Minun on todellakin nyt mentävä. Hyvästi, Minerva.”

Minerva jäi katsomaan, kun musta selkä käveli ulos yhtä mustaan iltaan. Hän odotti jonkin aikaa järjestäen ajatuksiaan, pani sitten hansikkaat käteensä ja hatun päähänsä ja jätti jästikuppilan suunnatakseen Tylypahkaan.

Pienoisepilogi

Colleen katseli Severusta. Hän tiesi, että mies oli koko illan yrittänyt aloittaa jonkin sanomista. Sen näki silmien tummuuden hienoisista muutoksista. ”Olet valmis kertomaan menneisyydestäsi”, Colleen totesi pehmeästi.

”Niin”, mies sanoi ja tuli hänen viereensä sohvalle. ”Nyt, kun siitä ei ole sinulle enää vaaraa.”

Colleen nojautui miehensä olkaa vasten. Ja niin hän sai kuulla Pimeyden lordista, velhosodasta, Harry Potterista ja Albus Dumbledoresta. Ja Lily Evansista. Severuksen lopetettua he olivat pitkään hiljaa lähekkäin.

”Eihän tässä ole liikaa sulateltavaa sinulle?”, Severus kysyi.

Colleen tunnisti hänen äänessään hätäisen häivähdyksen. ”Onhan siinä paljon, mutta ymmärrän mikset kertonut minulle aiemmin. En ole menossa minnekään, mutta anna aikaa ajatella tätä kaikkea”, hän kuiskasi tuttuun ja rakkaaseen olkapäähän.

”Kyllä”, Severus huokasi. ”Ikuisesti.”
Now I will say one thing only:
               where any man is needed, I am there.

                             - Odysseus-

                 (Philoctetes by Sophocles, lines 1054-55)

                

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 673
Vs: Kalkaroksen tytär/ S / draama, arkielämä
« Vastaus #1 : 27.06.2019 02:57:27 »
Vaihdokkaista heips!

Tämä olikin mielenkiintoinen AU. Minun on tosin hankala uskoa, että Kalkaros olisi selvittyään edes hakeutunut kenenkään seuraan saati rakastunut johonkin toiseen. Kirjoissa Severuksen pakkomielteinen rakkaus Lily Evansia kohtaan on niin voimakas ja syvälle juurtunut, etten näe mitään mahdollisuutta sille, että Severus pääsisi koskaan Lilystä ylitse. Näen hänen hahmonsa pikemminkin viettävän synkeää ja yksinäistä erakkoelämää kaukana kaikista, niin velhoista kuin jästeistäkin.

No, minun headcanonista viis! Kerronta oli sujuvaa, johdonmukaista ja sopivan informatiivista. Kaikki tarpeellinen kerrottiin ja pohjustusta oli mukavasti. Ellaan olisin kaivannut pikkuisen enemmän syvyyttä ja persoonaa. Kalkaros ja McGarmiwa olivat kivan IC. Oli mukava huomata, ettei isyys ollut pehmentänyt Kalkarosta juuri ollenkaan, koska eihän se muuten edes olisi Kalkaros! Olisin toivonut, että Ellan ja Kalkaroksen suhdetta olisi kuvattu syvällisemmin. Tyttö suhtautui myös vähän latteasti kuullessaan, että hänet on kutsuttu Tylypahkaan. Tai siis, olisin odottanut paljon enemmän tunteita kuin pelkkä "okei, isä", kun velhomaailma ei kerta Ellalle ollut entuudestaan tuttu. Vähän ponneton reaktio noin valtavaan juttuun :'D

Oli hellyttävää, että Ellan lempiaine on liemet (ja pimeyden voimilta suojautuminen!) Tekee varmasti jäyhän Kalkaroksenkin ylpeäksi, vaikkei hän ehkä muuten osoittaisi lämpimiä tunteitaan. Kuvailit myös hyvin Ellan lapsenomaisen ilon ja jännityksen, kun hän pääsi tutustumaan Tylypahkaan ja hänelle uuteen velhomaailmaan. Tuli ihan ekat Potter-kirjat mieleen :3 Tuota Lajitteluhatun lausahdusta en kyllä ymmärtänyt, että mitä siinä haettiin ja miksi McGarmiwa näytti myös ymmärtävän ja ottavan sen niin tosissaan. Sen tajusin, että Lajitteluhattu tiesi Ellan olevan Kalkaroksen tytär, mutta loppuosa jäi mietityttämään, että mitä sillä oikein tarkoitettiin.

Spekuloin myös sitä, miksei Kalkaros valmentanut tytärtään millään lailla siihen, että tämä kuulisi hänestä Tylypahkassa tai komentanut häntä pitämään perhesalaisuuden, mutta tulkitsen tämän niin, että Kalkaros halusikin paljastua. Hän varmaan tiesi, että pakeneminen ja piilottelu olisivat ainoastaan väliaikaisia ratkaisuja ja tuolla tavoin hän ikään kuin itse tiesi sen ajan, kun salaisuus lopulta olisi julki, ja seuraukset olisivat mitä olisivat. Hänen onnekseen seuraukset eivät olleet kummoiset, mutta varmasti helpottavaa, kun ei tarvitse enää salailla ja piilotella itseään ja perhettään. En ole ikinä pitänyt Kalkaroksesta ja en voi sanoa, että hän varsinaisesti ansaitsisi onnea tehtyään niin paljon vahinkoa ja kamalia asioita, mutta tämän ficin puitteissa toivon hänelle onnellisempaa elämää tyttärensä ja vaimonsa kanssa.

Kalkaroksen ja McGarmiwan pubikeskustelusta pidin myös kovin. Se tuntui aidolta, asialliselta ja autenttiselta. Pidin myös siitä, että tässä arvosteltiin Harrya ja tämän naurettavaa tapata nimetä jälkeläisensä! Sitä olen itsekin aina miettinyt, että mitä hittoa, Harry :D

Kiitos tästä mielenkiintoisesta ficistä, oli kiva lukukokemus! :)


älä juokse mun luota kun on kevät
ja sulaa kylmä sydän rinnassa

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 285
  • ava by Sokerisiipi
Vs: Kalkaroksen tytär/ S / draama, arkielämä
« Vastaus #2 : 27.06.2019 10:50:59 »
Kiitos Sokerisiipi rakentavasta kommentistasi!

Kirjoitan aika nopeasti, joten välillä joidenkin hahmojen pohjustus jää vähän hataraksi, vaikka päässäni ne ovat ihan hyvin pohjustettuja. Olen kirjoittaessani vähän tuulella käyvä, pitäisi malttaa enemmän  :)

Okei isä-kommentin laimeudelle on selitys siinä, että Ella tuntee isänsä luonteen ja  arvelee, että äidin läsnäollessa Tylypahkasta puhuttaessa isästäkin saa enemmän irti. Severushan töksäyttää hänelle vain jonkun lyhyen selityksen, joka varmasti herätti vain miljoona kysymystä lisää.

Voi ei, mä huomaan nyt, että mulla on ollut mietittynä omat vastaukset moniin sun spekulointeihin, mutta en ole niitä vaan julkikirjoittanut  :-[ noloa

Severus ei ole valmistanut Ellaa mitenkään, vaan on omassa itsepäisessä velhomaailman kieltämisessään toivonut ettei hänestä tule taikovaa ollenkaan tai ei ainakan niin paljon, että hän pääsisi Tylypahkaa. Ehkä huomasit, että Ellan sukunimi oli Porter (Colleenin sukunimi siis). Severus on varotoimena kyllä estänyt oman nimensä käytön Ellalla. McGarmiwa ja muut olivatkin luulleet häntä jästisyntyiseksi.

Rowling on joskus sanonut jotain siihen viittaavaa, että Lajitteluhattu teki virheen Kalkarosta lajiteltaessa. Siihen sen kommentti tässä ficissä perustuu.

Severus oli epäilemättä jäyhästi ylpeä Ellan taipumuksista liemissä ;D
Mitä tulee Harryyn, niin ajattelin juuri noin lukiessani hänen lastensa nimet ekaa kertaa.
Now I will say one thing only:
               where any man is needed, I am there.

                             - Odysseus-

                 (Philoctetes by Sophocles, lines 1054-55)