Kirjoittaja Aihe: Muisto ikuisuudesta | K-11 | Ginny/Luna | femme, fluff, romance  (Luettu 596 kertaa)

Spiken

  • *
  • Viestejä: 1
Ficin nimi: Muisto ikuisuudesta
Kirjoittaja(t): Spiken
Oikolukija/Beta: Rapunzel
Tyylilaji/Genre: Femme, fluff, romance
Ikäraja: K-11 (voisi olla myös matalampi, mutta pidetään tiukimmat nipottajat loitolla.)
Paritus/Päähenkilöt: Ginny/Luna
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Luna lähtee kiellettyyn metsään yöllä ja syventää ystävyyttään Ginnyn kanssa.
Varoitukset: -
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, kaikki kunnia J.K. Rowlingille.
A/N: Tämä on ensimmäinen ficcini. Olisin kovin kiitollinen, jos joku jaksaisi lukea ja kenties jopa kommentoida jotain hauskaa.





Muisto ikuisuudesta


Tylypahkan kirjaston ilma oli pölyistä, kun Luna Lovekiva vaelteli korkeiden hyllyköiden väleissä. Toisinaan tyttö nappasi hyllystä milloin mitäkin aihetta käsittelevän opuksen, mutta pääosin hän vain kuljeksi kirjastossa rauhaisin askelin ja hymisi itsekseen.

Tarkat korvat kuulivat eloisan naurahduksen jostakin historiaosaston suunnalta, ja heti perään Matami Prillin äkämystyneen sihahduksen. Luna tunsi pienen ikävän piston sydämessään muistaessaan elävänsä käytännössä ilman ystäviä. Hän ei kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan jatkoi hyräillen pölyisten kirjojen tutkimista.
Isä on aina ylpeä sinusta. Sitä paitsi onhan sinulla mitä mainioin ystävä rohkelikosta, Ginny.

***

Aurinko maalasi taivaanrannan punaiseksi, kun Luna makasi Korpinkynnen oleskeluhuoneen pöydän alla lehteillen lainaamiaan kirjoja kiinnostuneena. Kolmannella vuosiluokalla opiskeleva poika kysyi ivaa äänessään, miksi Luna oli valinnut tällaisen lukupaikan. Tähän tyttö totesi, ettei rentoudu samalla tavalla tuolilla istuessaan.
"Sitä paitsi isä aina sanoo, että narksut suosivat erityisesti turkoosilla verhoiltuja puutuoleja."

***

Tummalla mahonkipöydällä sininen kynttilä oli jo palanut loppuun, kun Luna ryömi pois pöydän alta muutaman uteliaan silmäparin avoimen tarkkailun kohteena. Luna hymyili heille uneksuvasti, kuten aina teki. Vaaleat kiharat olivat hiukan enemmän takussa kuin tavallisesti, koska tyttö oli huomaamattaan maannut niiden päällä.

Kaksi ahkeraa korpinkynsityttöä istui turkoosilla verhoillulla sohvalla ja harjoitteli ilmeisen keskittyneesti muodonmuutoksia keväällä koittavia S.U.P.E.R.-kokeita varten. Nähdessään heidät Luna muisti, että seuraavan päivän läksyt olivat jääneet tekemättä. Se ei kuitenkaan haitannut tyttöä, joka teki tehtävät vain, jos koki sen sopivan mukavasti rentoon päivärytmiinsä.
Jos en opiskele jotakin asiaa kirjoista täällä, elämä kyllä opettaa sen minulle tulevaisuudessa jollakin toisella tapaa.

Luna tunsi, miten väsymys painoi hänen silmäluomiaan, joten hän suuntasi askeleensa makuusaleja kohti. Tyttö oli jo melkein päässyt määränpäähänsä, kun tunsi sen hirveän olon taas tekevän tuloaan.

Vaaleat sormet vapisivat avatessaan makuusalin oven. Hämärästi valaistussa huoneessa oli vain Padma Patil vatsallaan pylvässängyssään raapustamassa jotakin, jota Luna arveli liemien kirjoitelmaksi. Huomatessaan tulijan hän tervehti tätä ja kysyi Lunalta jotakin, mutta sanat vain menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Luna kuitenkin vastasi Padmalle heleällä äänellään jotakin sen tapaista kuin "Ahaa", suuntasi hieman horjuvin askelin kylpyhuoneen ovelle ja meni siitä sisään. Padma jäi tuijottamaan ovea, josta Luna oli mennyt, mutta ei ihmetellyt tämän käytöstä sen enempää, olihan Luna aina ollut kummajainen.

Luna lyhistyi kylpyhuoneen lattialle. Hän oli kärsinyt paniikkikohtauksista jo 9-vuotiaasta lähtien, kun hänen äitinsä kuoli. Sydän jyskytti ja Luna luuli sen pian pomppaavan rinnastaan ulos. Kalmankalpeat kädet olivat jääkylmät ja hiestä märät. Mielessä ei pyörinyt mitään muuta kuin se hetki, kun äiti vajosi maahan tämän oman taian osuttua häneen. Ajatukset sinkoilivat sinne tänne vailla päämäärää aina välillä sivuten äidin kuolemaa. Ne eivät millään suostuneet jäämään yhteen aiheeseen nanosekuntia pidemmäksi aikaa.

Yhden sekavan hetken ajan Luna muisti isänsä lempeät sanat: Se menee ohi. Hengitä rauhallisesti, ei ole mitään hätää. Sen sekunnin ajaksi Lunalle tuli parempi olo, mutta vaikka hän kuinka yritti hengittää, hän vain vapisi hillittömästi ja tunsi, kuinka lounaan siirappitorttu möyri mahassa. Hän halusi päästä pois.

Luna avasi kylpyhuoneen oven, jätti Padman kummeksuvan katseen taakseen ja ryntäsi portaat alas oleskeluhuoneeseen. Sohvalla istuvat tytöt edelleen hiki hatussa yrittivät saada samettityynyä muuttumaan koiranpennuksi, mutta laihoin tuloksin. Tavallisesti Luna olisi mennyt auttamaan, mutta nyt hän ei ollut samassa maailmassa kuin nuo kaksi.

Kynnet puristivat hikisiä kämmeniä niin, että se sattui. Hän jätti oleskeluhuoneen ja juoksi vielä monet portaat alas ja tunsi hengityksensä sekä hervottoman sykkeensä yhä kiihtyvän. Mielikuva pöytää vasten kaatuvasta äidistä näkyi hetki hetkeltä selkeämmin hänen mielessään. Pitkät kiharat pomppivat tytön selkää vasten tämän vihdoin saavuttaessa Suuren salin.

Luna katsahti salin kattoon ja kaikelta ahdistukseltaankin osasi hetken nauttia sen tarjoamasta näköalasta. Tähdet, luonto ja isän rauhallinen ääni olivat ainoat asiat, jotka saivat Lunan ajatuksiin edes jotakin tolkkua tällaisina hetkinä. Pienen hetken katossa näkyviä tähtiä tuijotettuaan Luna yritti jälleen hengittää, mutta ilma tuntui jäävän henkitorven puoliväliin. Olo oli hirveä. Lunasta tuntui, että hän olisi voinut oksentaa siltä seisomalta. Hysteeriset henkäykset kaikuivat pimeässä salissa ja eteishallissa, kunnes Luna avasi pääovet ja lähti paljain jaloin yksin marrasyöhön.

***

Ginny Weasley astui juuri ulos Tylypahkan keittiöstä, kun kuuli pääoven kolahtavan. Hän oli jälleen tapojensa mukaisesti valvonut hieman liian myöhään ja nälkä oli päässyt yllättämään, joten hän oli pyjamaisillaan hipsinyt hakemaan kotitontuilta sämpylöitä ja appelsiinimehua. Nyt tytön suunnitelmat kuitenkin muuttuivat totaalisesti. Jos joku luihuinen meinaa tehdä yöllisiä retkiä pihamaalle kärähtämättä niin kyllä erehtyy pahemman kerran!

Hän kutitti kuvakudoksen päärynää uudelleen ja palautti ruoat keittiön kotitontuille, jotka suhtautuivat tähän kovin vastahakoisesti. Tyttö ryntäsi ulos keittiöstä ja oli juuri lähdössä juoksemaan eteishallia kohti, kun näki lyhdyn valon kajastavan jostakin takaansa. Voi ei. Se on Voro. Ginny kääntyi jälleen ympäri, kutitti päärynää kolmannen kerran ja hyppäsi nopeasti takaisin keittiöön kotitonttujen palveltavaksi. Voro pysähtyi hetkeksi keittiön ovelle, mutta päätyi kuitenkin raahustamaan lyhty kalisten sen ohitse.

***

Ulkona öisen universumin valossa värisevä Luna ei ollut ehtinyt pitkälle. Kirpeä yöilma poltteli kasvoja. Hän yritti jälleen kerran tasata hengitystään, ja tällä kertaa hän onnistui hengittämään joitakin henkäyksiä tärisemättä holtittomasti.

Askeleet johdattivat häntä kohti Kiellettyä metsää. Luna tiesi, ettei sinne saisi mennä, mutta hän ei uskonut elämien tekevän hänelle pahaa, päinvastoin hän tunsi luonnon parantavan vaikutuksen. Lisäksi hänen jalkansa vain ilmeisesti tahtoivat kulkea siihen suuntaan.

Maan märät lehdet saivat Lunan jalat tärisemään kylmyydestä, mutta muuten tärinä oli jo lähes lakannut. Kuutamokävelyn myötä mielikuvat kuolleesta äidistä pikkuhiljaa hälvenivät vaaleahiuksisen tytön mielestä ja painuivat sinne aivosolujen perukoille, mistä paniikkikohtaukset aina kuitenkin kaivaisivat ne esiin. Kalpeat kädet vetäytyivät taskuihin kylmyyttä pakoon. Sieltä sattui löytymään kaksi saksanpähkinää, joista toisen Luna söi ja toisen jätti metsän laitaan jollekin onnekkaalle metsän eläimelle.

***

Tylypahkan keittiössä Ginny oli pyytänyt kotitontuilta, etteivät kertoisi kenellekään hänen yöllisistä seikkailuistaan. Niitä ei ollut vaikeaa suostutella. Vielä hetkisen odoteltuaan Ginny riuhtaisi kuvakudoksen auki saaden hedelmävadin omenan katsomaan häntä hyvin närkästyneenä. Hän juoksi kohti eteishallia niin nopeasti kuin pystyi kuitenkin tömistelemättä liikaa. Päästyään ovelle hän vilkaisi vielä kerran taakseen ja astui ulos tiluksille.

Ulkona hän katseli hetken aikaa ympärilleen, mutta tajusi sitten tilanteen. Hänellä oli aamutohvelit jalassa, pyjama päällään ja mahdollinen pahantekijä oli todennäköisesti jo ehtinyt livistää. Lisäksi jos Ginny käräyttäisi tämän, joutuisi hän itsekin siinä samassa jälki-istuntoon. Hän teki vielä viime silmäyksen ympärilleen, jolloin hänen silmänsä tarkensivat vaaleisiin pitkiin kiharoihin metsän laidassa. Voiko se olla... Luna?

Ginny juoksi kielletyn metsän laitaa kohti hurjaa vauhtia siihen nähden, ettei tämän jalassa ollut kuin vaaleansiniset tohvelit, jotka joka askeleella tekivät parhaansa lentääkseen tytön kylmistä jaloista. Vaaleat hiukset olivat ehtineet jo kadota syvemmälle kuun valaisemaan metsään.

Hagridin mökin kohdalla ollessaan Ginny huusi hengästyneenä: "Luna! Luna, odota!" Metsäpolulla tallusteleva Luna pysähtyi, mutta luuli kuulevansa omiaan ja jatkoi hymisten matkaansa. Hengästynyt Ginny polvistui hetkeksi Hagridin mökin edustalle tasaamaan hengitystään. Metsässä Luna jatkoi rauhaisaa kävelyään, eikä tällä ollut aikomustakaan palata makuusaleihin, ei nyt.

Hän hymisi hiljaisesti ja toisinaan pysähtyi kuuntelemaan metsäneläinten kuiskutuksia. Tai kuiskutuksiksi hän ainakin ne tulkitsi. Aiemmasta paniikkikohtauksesta ei ollut enää havaittavissa merkkiäkään. Paljaita jalkoja palelsi hieman, mutta se ei haitannut Lunaa, ei nyt.

***

Hagridin pihamaalla värjöttelevä Ginny oli kovin hämmentynyt. Miksi tulin tänne? Olenko niin väsynyt, että näen jo näkyjäkin? Pitäisi ehkä palata takaisin. Mutta jos se todella oli Luna, en voi päästää häntä metsään yksin. Vaaleansiniraitaisen pyjaman housut olivat lahkeista märät ja käsillä oli kylmä. Hengityksen tasaannuttua tyttö tunsi olevansa todella kylmissään. Hieman epämiellyttävästä olostaan huolimatta Ginny päätti, ettei ystävää päästetä yksin kiellettyyn metsään. Läpimärät tohvelit jalassaan hän jatkoi matkaansa yön pimeyteen.

Hetken aikaa reippaasti käveltyään Ginny näki Lunan vallattomat hiukset kaukana edessään. Hetken tyttö mietti, oliko mahdollisesti unessa, mutta kuitenkin huusi "Luna!!" niin kovaa kuin jaksoi. Vaalea kiharapehko heilahti, kun Luna käänsi päänsä Ginnyä kohti. Helpotuksen huokaus karkasi punapään huulilta, kun toinen vihdoin huomasi hänet.

Ginnyn märät tohvelit litsahtelivat kapeaa metsäpolkua vasten, kun hän suunnisti ystäväänsä kohti.

"Mitä ihmettä teet täällä keskellä yötä?" Ginny kysyi hymyillen ja naurahti leikkisästi.

Lunakin hymyili. He olivat hetken hiljaa. Vain tähdet lauloivat kosmisessa ylhäisyydessään, ja kahdet askeleet lätsähtelivät niljaista polkua vasten.

"Halusin päästä pois. Sisätiloissa olen ajatusteni vanki", Luna sanoi haaveksuen.

Ginny oli hiljaa ja hymyili Lunalle ihan vähän. Jossakin lähettyvillä jokin hyvin pieni eläin tuhahti. Se oli löytänyt Lunan saksanpähkinän ja natusteli nyt sitä pensaikon kätköissä. 

"Haluatko tohvelini?" Ginny kysyi jonkin ajan kuluttua. "Ne ovat märät, mutta epäilemättä miellyttävämmät kuin paljas maa."

"Ei kiitos", Luna vastasi. "Pidän maaemon kutkutuksesta jalkapohjillani."

Ginny naurahti ystävällisesti.

***

Tyttöjen ajantaju oli kadonnut jo kauan ennen kuin tunto heidän jalkapohjistaan, koska aika on asia, josta on harvinaisen vaikea pitää lukua. He olivat kävelleet ehkä minuutteja, ehkä tunteja, kun he tulivat metsälammelle. He katsahtivat toisiinsa ja lukivat toistensa kasvoilta täsmälleen identtiset ajatukset: En tiennyt, että kielletyssä metsässä on lampi. Luna kävi istumaan pyöreälle maailmankaikkeuden loisteessa kylpevälle kivelle, ja Ginny istahti hänen viereensä. He nojasivat toisiaan vasten ja katselivat lammen kuunsiltaa sanomatta mitään. Hetken kuluttua Ginny alkoi puhua.

"Minullakin on joskus ollut aikoja, kun olen tuntenut oloni kovin ahdistuneeksi ja kahlituksi sisätiloissa. Kuuden isoveljen kanssa varttuminen on ollut kaikkea muuta kuin helppoa."

Luna hymyili sillä tavalla hyvin lunaisasti, ja siitä Ginny piti. Lähellä lammen toista rantaa jokin purppuraan vivahtava kala pomppasi vedestä saaden tytöt hätkähtämään. Hetken taianomainen tunnelma kuitenkin palautui välittömästi.

"Olen usein paennut pahaa oloani kävelemällä yksin metsässä. Se auttaa tosi paljon."

Hiljaisuus.

"Äitini kuolemasta on nyt viisi vuotta. Minä ja isä olemme eläneet synkkiä aikoja, mutta kahlasimme sen suon läpi yhdessä. Silti paniikkikohtaukset jatkuvasti jaksavat muistuttaa minua asiasta."

Ginny nyökkäsi ja hymähti ymmärtämisen merkiksi.

Luna alkoi jälleen hyräillä jotakin, mistä Ginny ei saanut kiinni, joten tämä tyytyi vain nauttimaan yön taianomaisuudesta. Tyttö oli lähes unohtanut, missä hänen kuuluisi oikeasti olla: Omassa makuusalissaan unten mailla. Mutta sillä ei ollut väliä, ei nyt.

Hetken kuluttua Luna lakkasi hyräilemisen, ja Ginny kääntyi katsomaan suoraan tätä silmiin. Molemmat hymyilivät vilpittömästi, Luna enemmän haaveksuen ja Ginny ilkikurisemmin. Punaiset paksut hiukset olivat sotkussa, kun Luna siirsi niitä pois nähdäkseen toisen silmät, jotka loistivat kirkkaammin kuin yksikään taivaankannen tähdistä. Kun Luna jälleen laski kätensä alas, kahden tytön kädet olivat hopeanhohtavalla kivellä aivan lähekkäin. He katsoivat toisiaan hymyillen ehkä joitakin kymmeniä sekunteja tai minuutteja. Aika on asia, josta oli niin kovin vaikea pitää lukua.

Hitaasti Ginny kumartui lähemmäs toista ja sulki silmänsä. Kolean syysilman kuivattamat huulet kohtasivat toisensa. Siinä hetkessä ei ollut muita kuin he kaksi.

***

Tytöt istuivat hiljaa kivellä vielä vähän aikaa, kunnes Ginny rikkoi hiljaisuuden. "Minua paleltaa." Luna katsoi toista hymyillen taas sillä tavalla hyvin lunaisasti. Ginny ei voinut olla hymähtämättä toisen suloisuudelle. Luna sipaisi toisen tytön pisamaista poskea hellän rakastavasti ja sanoi uneksuvalla äänellään: "Katso." Hän hivuttautui kivellä hieman eteenpäin ja kastoi varpaansa lammen kimmeltävään veteen.

"Se on lämmintä."

Ginny katsoi toista hyvin hämmentyneenä. Likomärät aamutohvelit lensivät kaaressa rantapusikkoon, ja toisetkin kohmeiset varpaat hukkuivat joen lumoavaan utuverhoon.

***

Hetken kuluttua Ginny vilkaisi sivulleen ja hämmentyi jälleen nähdessään Lunan viskanneen kaikki vaatteensa kaislikkoon tekemään seuraa Ginnyn tohveleille. Luna hymyili viehkosti ja loikkasi veteen.

Lunan vaaleat kiharat kimmelsivät kuunsiltaa vasten, kun hän asteli alastomana kristallinkirkkaassa rantavedessä. Ginny istui kivellä ja katsoi tyttöä lumoutuneena. Hän epäröi hetken, mutta ei pystynyt kuitenkaan vastustamaan veden viekoittelevaa kutsua, vaan jätti pyjamansa siistiin kasaan sille pyöreälle kivelle, jolla oli juuri istunut.

Koko kuutamouinnin aikana he eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. He vain hymyilivät toisilleen ystävällisesti ja tuijottivat yllään avautuvaa avaruutta. Tunto palasi pikkuhiljaa kylmettyneisiin varpaisiin.

Takkuiset hiukset valuivat märkänä myttynä Lunan selkää pitkin, kun tämä nousi vedestä ja jäi matalaan veteen seisomaan. Ginny seurasi esimerkkiä, ja tytöt jäivät vastakkain rantaveteen seisomaan. Luna otti hellästi kiinni Ginnyn märistä käsistä, ja he katselivat toisiaan. Tässä ikuisuudessa olivat vain he kaksi, ja tähän ikuisuuteen he muistoissaan usein palasivat.