Kirjoittaja Aihe: Vain jää ja me (S • jääkiekkoa ja piilotettua rakkautta, kertoja/hän [slash] • shotti)  (Luettu 1658 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 690
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S

Haasteet:
Neliottelu (Team Oneshot, 1 248 sanaa)
Originaali10 #4 sanalla kaukana

Synttäritarinatopan innoittamana hyvää syntymäpäivää, Dokumentti! :-* Ollaan juteltu tämän tarinan käsittelemistä aiheista, ja suhtaudutaan molemmat niihin intohimoisesti, joten oli hienoa kirjoittaa juuri tämä tarina juuri sinulle. Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta pitkään, ja tuntuu melkein kuin olisin vuodattanut koko sydämeni sisällön tähän tekstiin. Tämä tarina halusi tulla kerrotuksi!




Laitakaupungin luistelukenttä on meidän lempipaikkamme vapaailtaisin, myöhään, silloin kun luistelemaan opettelevat pikkulapset vanhempineen ja lätkää lätkivät teinit ovat jo lähteneet. Se on avoin kenttä ilman kaukalonlaitoja, eikä siellä ole minkäänlaista sisätilaa varusteiden vaihtamista varten. Jääkin on usein päivän päätteeksi huonossa kunnossa, täynnä luistinten jättämiä railoja. Kentän omat valot sammuvat iltakymmeneltä, ja lähistöllä kulkevan kävelytien katulamput valaisevat vain kaistaleen kentästä ja senkin hämärästi. Silti se on meidän lempipaikkamme – siksi, ettei siellä ole ketään.

Me olemme ammattilaisjääkiekkoilijoita. Joku saattaisi ehkä kuvitella, että ammattilaisjääkiekkoilija saisi työnsä puolesta tarpeekseen jäästä ja luistelusta, mutta totuus on – meidän totuutemme on –, ettei luistelusta voi saada tarpeekseen, varsinkaan jos se muuttaa muotoaan. Harjoituksissa ja otteluissa meiltä odotetaan parasta, mitä saatamme antaa: hereillä olemista, kiivasta puolustamista, räjähtävää nopeutta, jatkuvaa pelin kääntämistä, tarkkoja syöttöjä ja viiltäviä laukauksia ja tietenkin tulosta, maaleja. Suoritusten parantaminen ja tuloskeskeisyys ovat läsnä suurimman osan ajasta, ja vaikka se saa euforisen adrenaliinin kohisemaan suonissamme, se myös uuvuttaa, toisinaan. Ulkojäillä kaukana kaikesta ja kaikista on vain jää ja me, ja joskus me tarvitsemme sitä. Minä ainakin tarvitsen, ja hänen hymystään ja silmiensä tuikkeesta päättelen, että hänkin tarvitsee.

Jäällä viilettäminen on ihanimpia asioita, joita tiedän. Vanhempani tapaavat naureskella, että opin luistelemaan ennen kuin opin kävelemään. Jää ja luistinten terät siivittävät minut vapauteen ja antavat minun karistaa harteiltani kaikki maailman huolet niin, etteivät ne saa minua kiinni. Voin keskittyä vain siihen, miten vartaloni liikkuu yhteisymmärryksessä mieleni kanssa, ja miten jää rahisee ja suhahtelee luistinteni terien alla. Se on tapa elää ja olla.

Harjoituksissa ja otteluissa en aina voi elää ja olla omana itsenäni. Meistä kumpikaan ei voi. Me pidämme välimme neutraalin ystävällisinä ja huolehdimme siitä, ettemme näyttäydy sydänystävinä kenellekään. Hillitsemme hymyjä, kätkemme kosketuksia. Suihkutiloissa menemme aina mahdollisimman kauas toisistamme, ihan vain varmuuden vuoksi. Toisinaan maalin tai voitokkaan ottelun jälkeen epäröin halata häntä, vaikka hän luistelisi rinnallani samassa hyökkäysketjussa. Pelkään halaavani häntä liian pitkään, liian lujaa. Pelkään huulteni hipaisevan hänen kaulansa ihoa. En enää oikein tiedä, miten koskea häntä niin kuin hän olisi kuka tahansa, koska ei hän ole kuka tahansa. Minä epäröin, ja samaa epäröintiä näen hänen silmissään, hänen ryhdissään ja hänen käsivartensa kaarissa. Se sattuu minuun, ja luulen sen sattuvan häneenkin.

Yleensä muiden seurassa pystyn sivuuttamaan meidät, sulkemaan meidät mielessäni siihen kaappiin jota ei avata muiden nähden. Toisinaan se kuitenkin uuvuttaa, aivan niin kuin jääkiekon jatkuva suoritus- ja tuloskeskeisyyskin. Pahinta on, että valtaisa osa elämästä pitää kätkeä. Meillä ei koskaan ole aveceja tapahtumissa. Kun pukukopissa jutellaan säädöistä ja tyttöystävistä ja vaimoista, minä ja hän tuijotamme vaivaantuneina kaikkialle muualle kuin toisiimme. Joskus joku pukkaa meistä jompaakumpaa olkapäähän ja tiedustelee hymyssä suin, onko käynyt flaksi. Sitten vain mutistaan jotain ja toivotaan parasta. Kerran hän sepitti hätäisen tarinan yhden yön jutusta, jonka oli pokannut yökerhosta kostean illan päätteeksi, ja kaikki naureskelivat sille hyväksyvästi, kaikki paitsi minä joka yritin vain pitää itseni kasassa. Kotona hän purskahti itkuun olkapäätäni vasten, ja minä ajattelin, että me olemme hulluja.

Sitä me kai olemmekin, hulluja. Emme siksi, että satuimme rakastumaan toisiimme, vaan siksi, että jatkamme vuosi toisensa jälkeen. Minä elän jääkiekosta, ja niin elää kai hänkin. Näen sen hänen silmiensä loisteesta, kun hän kieputtaa kiekkoa vastustajan maalille. Me molemmat olimme pikkupoikia, kun rakkauden siemen alkoi itää, ja sille jäälle me jäimme. Siinä vaiheessa, kun aloimme ymmärtää, että elämässä on muutakin rakastettavaa kuin jääkiekko, oli liian myöhäistä perääntyä. Minä myönsin vasta kuusitoistavuotiaana itselleni, että olen homoseksuaali, ja jatkoin siitä huolimatta harrastustani, jatkoin aina ammatiksi asti. Jatkoin ja jatkan, vaikka jääkiekko on tosiäijien eikä hiirulaishinttien laji ja kaukaloissa vastapuolet edelleen homottelevat toisiaan ja Juhani Tammisen kaltaiset jääkiekkovaikuttajat julistavat, etteivät ole koskaan tavanneet lajin parissa ainoatakaan homoa.

En minäkään ollut, en ennen kuin tapasin hänet, ja sekin oli sopimattomien sattumusten sarja ja kauttaaltaan vaikeaa. Me olisimme vieläkin toisillemme rakkausrintamalla huono-onnisia heteroita ihan niin kuin olemme kaikille muillekin, ellei hän olisi humalassa horjahtanut minua vasten. Me molemmat kiusaannuimme siitä epätavallisen paljon, ja siitä minä lopulta arvasin.

Laitakaupungin luistelukenttä iltamyöhään on meidän lempipaikkamme siksi, että siellä me saamme rakastaa kahta rakkautta yhtä aikaa: jääkiekkoa ja toisiamme. Syrjäseudulla liikkuu enimmäkseen yksinäisiä koiranulkoiluttajia, jotka tuskin tunnistavat meitä pimeässä. Ei ole pelkoa paljastumisesta eikä juorulehtiin joutumisesta. Jos joku sattuisikin meidät tunnistamaan, olisimme vain kaksi joukkuetoveria, jotka harjoittelisivat huvin vuoksi ulkojäillä. Luistelukentällä ei ole edes maaleja, mutta mailat ja kiekot kulkevat meidän mukanamme aina, ja niillä voi harjoitella ja huvitella ilmankin.

Niinpä solmin taas luistinteni nauhat ja potkin itseni liikkeelle. Ehdin kentän toiseen päähän ennen kuin hän liukuu jäälle kiekkoa kuljetellen. Käännyn ja luistelen vastaan, ja puolivälissä kenttää me kohtaamme. Jarrutamme pysähdyksiin, ja hän pysäyttää kiekon matkan mailansa lavalla. Pakkanen on jo punertanut hänen poskensa. Hän katsoo minua ja hymyilee niin, että hänen silmäkulmansa kipristyvät. Minun sisimpäni kipristyy niiden mukana, hyvällä tavalla, levollisesti. Hänen hymynsä rauhoittaa mieleni myrskyt. Unohdan sen, ettemme taaskaan osallistuneet pikkujouluihin pariskuntana. Unohdan sen, että varasimme elokuviin mennessämme istumapaikat salin vastakkaisilta reunoilta.

Katseeni pyyhkäisee kävelytien matkan, mutta ketään ei näy. On pakkasenhiljaista. Kilometrin päässä kulkeva autotiekin on hiljentynyt yöksi. Vain meidän hengitystemme hiljaiset puuskahdukset kohoavat ilmaan. Irrotan oikean käteni mailasta ja tartun sillä hänen vasempaan käteensä, ja me nauramme ja luistelemme parina kuin ala-asteen liikuntatunnilla. Sovitamme vauhtimme yhteen ja roikotamme mailojamme laiskasti vapaissa käsissämme. Kiekko jää lepäämään keskelle kenttää.

Tuntuu hyvältä vain luistella ympäri pientä kenttää. Rosoinen jää terien alla luo viehättävän erilaisen luistelutuntuman kaukalon tekojäähän verrattuna. Maisema lumikumpuineen on kaunis, vaikka yö onkin niin pilvinen, etteivät lumikiteet juuri kimmellä. Olo on vapaa, kun ei tarvitse revitellä lihaksia maitohapoille eikä kantaa yllä varustekuormaa. Parhaalta tuntuu kuitenkin se, että hän luistelee vierelläni, ihan lähellä, ja hän pitää minua kädestä. Hetken me olemme kuin mikä tahansa pariskunta.

Mietin ohimennen, miltä me näyttäisimme satunnaisen ohikulkijan silmissä: kaksi rotevaa aikuista miestä luistelemassa käsi kädessä, jääkiekkomailat mukanaan. Kohauttaisiko joku olkiaan matkaansa jatkaen? Järkyttyisikö joku? Hämmentyisikö joku? Huutaisiko joku meille pari valittua sanaa? Hymyilisikö joku?

Karistan kysymykset harteiltani niin kuin kaiken muunkin. Me olemme hiljaisina yötunteina pallotelleet ajatuksella, että tulisimme kaapista omalle joukkueellemme tai edes perheillemme, mutta se on ollut juuri sitä: hätäistä pallottelua, aivan kuin sormia polttaisi. Nyt ei ole oikea aika eikä paikka. Me emme ole tarpeeksi rohkeita ryhtymään edelläkävijöiksi. Oikeaa aikaa ja paikkaa ei ehkä koskaan tulekaan, ja se polttaa sydäntä. Ei minun tarvitse julistaa rakkauttani häntä kohtaan muulle maailmalle, mutta minun täytyy saada olla se, joka todella olen. Joskus minusta tuntuu, ettemme mahdu enää suljettuihin huoneisiin, sanomattomiin sanoihin pukukopeissa ja syrjäisille ulkojäille. Tuntuu kuin tukehtuisin. Hän herää joskus painajaisiin henkeään haukkoen eikä kerro minulle, mitä niissä on.

Muutaman rennon luistelukierroksen jälkeen hän alkaa jarruttaa meitä pysähdyksiin. Ensin ajattelen, että hän haluaa temppuilla kiekon kanssa, mutta hän ei katsokaan siihen päin. Sen sijaan hän pyörähtää minun eteeni, ottaa mailani ja kumartuu laskemaan sen omansa kanssa jään pintaan. Hän vilkaisee kävelytielle suoristautuessaan, ja minäkin vilkaisen, vaistomaisesti. Se on autio.

Hän vie kätensä lanteilleni, jotka ovat piilossa jossakin vaatekerrosten alla. Tunnen silti hänen kosketuksensa; se väreilee minussa. Hetken me vain katselemme toisiamme. Hänen huulillaan karehtii pieni hymy. Mietin ohimennen, miten erilainen hän on nyt kuin silloin elokuvaillan jälkeen, kun riitelimme niin rajusti, ettei meistä kumpikaan tainnut enää edes muistaa, mistä elokuvassa oli ollut kyse. Me tukehdumme arkeen, jossa emme saa hengittää vapaasti. Se syö meitä, kaluaa hitaasti eläviltä luihin asti. Kahdenkeskiset hetket laitakaupungin luistelukentällä ehkä hidastavat sitä, mutta eivät ne sitä estä. Hyvinäkin hetkinä minä muistan, ettemme voi mennä luistelemaan päiväsaikaan niin kuin mikä tahansa pariskunta.

Hän kuitenkin hymyilee nyt, ja se on tärkeintä. Tartun häneen ja vien huuleni hänen huulilleen, ja hetken, pienen hetken me todella olemme kuin mikä tahansa pariskunta. Rintakehän puristus hellittää, jäsenten jännitys raukeaa. Hetken maailmassani on vain hän. Unohdan ne seitsemän miljardia ihmistä, joilta piilottelemme. On vain jää ja me.
« Viimeksi muokattu: 16.01.2019 00:58:55 kirjoittanut Waulish »

Auro

  • ***
  • Viestejä: 1 840
Jonkinlaisena uuden vuoden lupauksena aattelin, että aktivoidun finissä myös lukemisen ja kommentoimisen saralla, joten hei, saat olla ensimmäinen.

Mie tartuin tähän koska jääkiekko ja piilotettu rakkaus, ah, näähän on ne just tasan kaksi asiaa josta ite ruukaan kirjoittaa nykyään :--D ammattilaisjääkiekkoon en ole rohjennut koskea, varmaan siksi että joukkueita on suhteellisen vähän ja on hankalampaa vain löyhästi ottaa vaikutteita jostain joukkueesta, kun pienillä yksityiskohdilla jo paljastuu. Siksi olen pysytellyt (ainakin vielä) divarissa. Joten myös siksi tämä alkoi kiinnostaa, koska kuitenkin tässä on se ero omiin juttuihin.

Jo ensimmäinen kappale maalaa tosi tunnistettavan maiseman ja fiiliksen. Pystyin niin selvästi kuvittelemaan entisen kotikaupungin ulkojäät. Kuvailu luistelemiseen ja jääkiekkoon kohdistuvista tunteista oli jotenkin tosi aitoa. Mie, joka en vielä 24-vuotiaanakaan pysy luistimilla pystyssä, uskoin ainakin ihan joka sanan. Ja vaikka peli kuvattiin pelinä, tavallaan tunteettomana ja suoristuskeskeisenä, siinä ei kuitenkaan ollut puinen sävy. Kokonaisuudessaan, tällaiseksi vuorosanattomaksi ja (öö) kertovaksi tekstiksi tämä soljui mukavasti eteenpäin, eikä tullut sellaista ähkyä missään vaiheessa.

Pidin erityisesti siitä, miten rakkaus jääkiekkoon ja tähän toiseen henkilöön välittyy, mutta myös siitä, että vaikka tilanne on ihan shitti, ei ainakaan minulle välity sellainen olo, että se tuntuisi musertavan pahalta. Että se riittää, kun on edes joskus niitä hetkiä, kun saa vain olla.

Lempikohtani:
Lainaus
Yleensä muiden seurassa pystyn sivuuttamaan meidät, sulkemaan meidät mielessäni siihen kaappiin jota ei avata muiden nähden.
Tykkäsin tästä, en tiedä, onko tässä tahallinen sanaleikittely vai oletko tarkoittanut tämän kirjaimellisena homokaappina, mutta tämä oli hienosti rakennettu.

Lainaus
Juhani Tammisen kaltaiset jääkiekkovaikuttajat julistavat, etteivät ole koskaan tavanneet lajin parissa ainoatakaan homoa.
Tämä taas, ihastuttava viittaus tosielämään. ::) voi apua, viime kevät oli kyllä antoisaa aikaa jääkiekkokeskustelulle ja yleisesti toksisen maskuliinisuuden ja urheilupiirien heteronormiusryöpytykselle, kiitos lätkä-jätkä Villen. Varsinkin tästä, mutta myös aika monesta muusta kohdasta tuli sellainen hirmuinen palo puhua ja kirjoittaa tästä aiheesta ihan oikeasti. Minun tutut taitaa olla jo kaikki ihan ääriä myöten täynnä kun välillä otan tehtäväkseni valaista mielipiteitäni milloin mistäkin jääkiekkoon liittyvästä, pfft.

Kaiken kaikkiaan, mie tykkäsin tästä. Tekstinä tämä oli tosi sujuva ja helppo lukea ja se herätti sopivasti tunteita ja ajatuksia. Ihanaa, että tästä aiheesta kirjoitetaan. Ja vaikka varmasti sama ongelma on vähän kaikissa urheilulajeissa, mutta kai se on meille suomalaisille vain kaikkein otollisinta ainakin aloittaa jääkiekosta. :--D kiitos paljon tästä.

- Auro

än yy tee nyt
kerrankin et pelännyt

nominal

  • ***
  • Viestejä: 3 416
Huolimatta tuosta otsikon jääkiekkomaininnasta minäkin päädyin tänne, koska heti otsikosta tuli niin ihana tunnelma! Näin entisenä luistelijana alkoi heti tehdä mieli jäälle, ja siksi piti päästä tämä lukemaan ;D

Tässä oli juuri sitä tunnelmaa, jota otsikon perusteella odotinkin! Mun on vain hieman vaikea kuvitella lätkänpelaajia tunnelmoimassa itse luistelua, mutta haha enpäs mä siinä asiantuntija ole, ehkä ennemmin ennakkoluuloinen :D Mulle ei tosiaan jääkiekkomaailma ole lainkaan tuttu, joten tuli oikein surullinen fiilis näiden päähenkilöiden puolesta! Tässä tekstissä kelluttiin hauskasti (tai no ei hauskasti) onnellisen ja tyytyväisen tunnelman sekä surullisen ja ahdistuneen tunnelman välillä. Aina positiivisen kuvauksen perään tuli negatiivinen, ja siitä välittyi hyvin hahmonkin tunnelmat: periaatteessa kaikki on hyvin, kun on rakas laji ja rakas ihminen, mutta periaatteessa kuitenkaan mikään ei ole hyvin, kun joutuu piilottamaan oman itsensä.

Tätä oli ihana lukea! (Ja nyt minä tahdon jäälle nyyh.)
Never regret something that once made you smile.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 690
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Jopas minua hemmotellaan ihanilla kommenteilla!

Auro, jääkiekko ja piilotettu rakkaus on kyllä kiinnostava ja inspiroiva kombo, sekä lukijana että kirjoittajana. Ihanaa että se houkutteli tämän tekstin pariin! Ymmärrän hyvin, että ammattilaisjääkiekkoiluun kajoaminen arveluttaa. Tähän tarinaan se tuntui kuitenkin sopivalta valinnalta ja helpoltakin siinä mielessä, ettei tässä mainita mitään nimiä tai ees paikkoja. Minulla ei ollut ees mitään tiettyä seuraa mielessäni, aattelin tämän vain ihan fiktiivisenä ja anonyyminä.

Iiks, ihanaa että luisteluun ja jääkiekkoon kohdistuvat tunteet välittyivät aidon oloisina! Mukavaa jos teksti myös rullasi sujuvasti etiäpäin. Kun ei ole dialogia eikä pahemmin toimintaakaan, on riskinä kieltämättä se, että teksti alkaa tuntua raskaalta ja tukahduttavalta. Kiva jos ei sitä ongelmaa ollut!

Tuo ensimmäinen lainaamasi kohta on tarkoituksellinen sanaleikittely, joo. Ensin kirjoitin lokerosta tai lokeroimisesta, kunnes hoksasin, että ai niin, homokaappi, senhän saisi hassusti mukaan tähän. Tuo toinen lainaus taas, ah ja voi! Minua suorastaan järkytti joskus lukea niitä kannanottoja, ettei jääkiekossa tarvitse kiinnittää huomiota seksuaalivähemmistöjen asemaan, koska jääkiekossa ei ole seksuaalivähemmistöjen edustajia. ::) Jääkiekko mielletään Suomessa edelleen tosi vahvasti sellaiseksi tosiäijien lajiksi, ja minua suututtaa se näkemys, että seksuaalisuudella olisi jotain tekemistä tosiäijyyden kanssa. Samaa ongelmaa on varmasti muuallakin urheilussa kuin kiekossa, mutta kiekosta oli tosiaan näin suomalaisena helppo aloittaa, kun se on täällä niin iso ja tunteita herättävä juttu. ;D

Kiitos kovasti ihanasta kommentista! :-*

nomppu, kääk, entinen luistelija! Alkoi ihan hirvittää, että mitähän kaikkea minä olenkaan tuonne kirjoitellut. ;D Hyvä jos tunnelma kuitenkin vastasi odotuksia! En tiedä, mistä se oikein juontuu, mutta minun jääkiekkohahmoni usein tunnelmoivat pelin lisäksi itse luistelua. Ehkei se tosiaankaan ole kovin realistista, mutta jostain se aina vain tulee! Ehkä se johtuu minusta kirjoittajana, kun pidän luistelua jotenkin niin kiehtovana ja inspiroivana. :D

Hienoa että koit positiivisten ja negatiivisten tunnelmien vaihtelun heijastelevan kertojan tunnelmia. Siihen pyrinkin. Mietin, onko lopputulos liiankin pomppiva ja ristiriitainen, mutta hyvä jos se kuitenkin toimi!

Kiitoksia paljon ihanasta kommentista! :-*

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 314
Kommenttikampanjasta heippu!

Rauhallinen, kaunis teksti. Kivaa sanoilla leikkimistä, mutta sillä tavalla hauskasti kohtuudella. Suosikkeja mm. sille jäälle jäimme ja sopimattomien sattumien sarja.

Pidän siitä, että tämä on niin hyvää kieltä. Toisinaan on raskasta lukea liian kiemuraista tai slangista (mihin itse aina esim sorrun) tekstiä.

Pidän myös alun me-rakenteesta, se alleviivaa hienosti koko tekstin teemaa: salaiset me. Mutta on myös hyvä, ettei se jatku koko tekstiä... Oikeastaan tässä taisi olla sellainen me, minä, hän -liukumo, joka on hauska!

Vaikka tässä on tragedia ja vääryys, että pääpari kokee välttämättömäksi salailun, tekstin tunnelma ei silti ole ankea tai surullinenkaan... nimenomaan rauhallinen, nyt heillä ainakin on hyvä olla, siinä luistellessa :--)


Kiitos tästä, oli ilo lukea!
words make worlds

ava : auro

Kineza7

  • ***
  • Viestejä: 84
Tykkäsin tästä aika paljonkin. Mukavan simppeli ja imaiseva teksti kaikin puolin. Olisin voinut lukea heistä enemmänkin. Itse en jääkiekosta pahemmin välitä, mutta tässä oli kyllä siitä mukavaa kuvailua.
Mun lemppari oli tosiaan se, missä "Sille jäälle jäimme" tai jotakin tuohon suuntaan. Tavallaan se kielikuva "Sille tielle jäimme" oli korvattu jää sanalla. Hauskaa leikittelyä kielen kanssa, vielä aiheeseen sopivasti! En tosiaan jaksanut etsiä sitä kohtaa, koska kommentoin puhelimella.
Alun loppu on lopun alku

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 690
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
kaaos, kivaa että tämä tarttui luettavaksesi Kommenttikampanjasta, ja kivaa että oli ilo lukea! :) Hyvä kuulla, että kieli toimi ja ettei sanoilla leikittelyä ollut liikaa. Kieli on mulle sellainen aikuisen leikkikalu, ja olen aina sitä vääntelemässä ja kääntelemässä, välillä varmaan liikaakin. ::) On siis helpottavaa kuulla, että kielikikkailua oli tässä tekstissä sopivasti eikä niin, että lukeminen olisi käynyt raskaaksi.

Olen iloinen myös siitä, ettei hahmojen tilanteen taustalla oleva vääryys tehnyt lukukokemusta pohjattoman surulliseksi. Tarkoitus oli nimenomaan keskittyä tähän rauhalliseen kahdenkeskiseen luisteluhetkeen, vaikka taustoja tulikin lopulta avattua aika paljon.

Kiitos kovasti ihanasta kommentista! :-*

Kineza7, simppeli ja imaiseva, voi että, minä melkein punastun täällä tällaisista kehuista! Mukavaa jos koit tekstin helposti lähestyttäväksi ja mukaansatempaavaksi ja luit mielelläsi, vaikket jääkiekosta erityisemmin välitäkään. Mietinkin, irtoaakohan tästä tarinasta mitään sellaiselle lukijalle, joka ei jääkiekosta niin piittaa, joten hienoa kuulla, että irtosi ainakin sinulle. :)

Kivaa että pidit tuosta sanaleikistä! Se oli alun perin juuri perinteisessä muodossa "sille tielle me jäimme", mutta päätin vähän muokata sitä, kun jää on tarinassa niin vahvasti läsnä paitsi miljöön, myös jääkiekon puolesta.

Kiitos paljon ihanasta kommentista! :-*

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 194
Ensinnäkin ihan kamalaa kuinka kauan mulla on kestänyt tän kommentin kanssa! :'(
Tää teksti on aivan ihana ja musta on tuntunut ettei mulla ole ollut sopivaa hetkeä rauhoittua ja oikeasti kirjoittaa tähän sellaista kommenttia kuin tahtoisin.

Nytkään hetki ei ole ihan sellainen kuin ajattelin, mutta eipä se mitään, jos nyt vihdoin jätän edes pienen puumerkin sen merkiksi, että ihan todella olen lukenut tämän ja pitänyt tästä!

Tässä on monia teemoja joista ollaankin sun kanssa puhuttu. Jääkiekko ja homoseksuaalisuus, kuinka tabu se onkaan. Kuinka vaikeaa on olla pukukopissa, jossa läppä lentää ja saa pelätä, että joku saa tietää. Miettiä ymmärrtäisikö joukkue, entä jos ei?

Tässäkin he vielä ovat samassa joukkueessa ja joutuvat joukkueen kesken pitämään välinsä vain kohteliaan ystävällisinä, ettei kukaan arvaisi. Todella surullista. Niin väärin, että pitää esittää jotakin mitä ei ole. Tai salata niinkin suurta osaa itsestään, piilottaa rakkaus.
Ei todellakaan saisi mennä niin. Pitäisi olla joku, joka todellakin murtaisi ennekkoluuloja, näyttäisi, että voi pelata jääkiekkoa, suuntautuu seksuaalisuus mihin suuntaan vain. Ei seksuaalisuus helkutti vieköön vaikuta taitoihin.
Tammisenkin ujutit tarinaan hyvin. Sulle puhuinkin siitä, että muistan hyvinkin kuinka paljon mua silloin suututti ne kommentit joita se heitteli! Argh!

(Puhaltelee hetken rauhoittuakseen.) Noh, jos nyt kuitenkin sitten ihan vaan tähän ihanaan tarinaan, joka aiheutti kyllä tunteita laidasta toiseen.
Kerronta tapa on sellainen, josta en yleensä piittaa, minä/hän on yleensä etäännyttävä, mutta tässä se toimi loistavasti! Ihan kuin kertoja olisi pelännyt että, jos hän kertoisi jotain tunnistettavaa, nimiä tai muuta, he voisivat jäädä kiinni. Tässä kerronta toi siis vain lisäulottuvuuden tarinaan ja tuntui siis luontevalta. Oikein hyvä oivallus siis!

Voihan Walle ja sun ihanat sanaleikit aina! En muista oonko ikinä niistä itse maininnut, muut ovat kyllä sen tiedän, mutta pakko nyt nostaa tuolta kaksi.
sulkemaan meidät mielessäni siihen kaappiin jota ei avata muiden nähden (ei varsinaisesti sanaleikki, mut hieno viittaus homokaappiin.)
sille jäälle me jäimme. ( <3 !!! )
Oot niin loistava kääntämään tälläistä sananparsia jääkiekko aiheisiksi, nostavat aina hymyn huulille!

Mä oon tosi onnellinen, että kirjoitit tän! Tää tarina todellakin ansaitsi tulla kirjoitetuksi ja olen otettu, että lahjoit sillä mua!<3 Tämä todellakin on meitä yhdistä aihe ja osasit kirjoittaa tän juuri niinkuin pitikin.

Noh olen kommenttikamppanjasta jo yli ajalla, mutta kommentoinnista muutenkin tämän kanssa super myöhässä, anna anteeksi. :'D <3

Kiitän ja kumarran tästä ihanasta lahjasta!<3
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 690
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Voi Dokumentti, eihän sinulla mitään kestänyt! ♥ Minun kommentoimislistallani on roikkunut ties miten monta rästikommenttia kuukausia ja kuukausia, joten siihen verrattuna olit salamannopea! Eikä sillä sitä paitsi loppujen lopuksi ole väliä, milloin kommentoi. Tiedän kuitenkin, että olet tämän tarinan lukenut ja tästä tykännyt, ja se on tärkeintä!

Tämä tarina tosiaan keskittyy vahvasti niihin aiheisiin ja asioihin, joista ollaan keskusteltu. Tämäntapainen tarina on pyörinyt mielessäni meidän keskusteluista asti, mutta en vain koskaan päässyt toteutukseen asti - tai no kerran yritin, mutta yritys kuivui kasaan, kun tuli sellainen tunne, etten vain osaa kirjoittaa näistä asioista tavalla, jolla ne ansaitsisivat tulla kerrotuiksi. Sitten kuitenkin tuli sinun synttäripäiväsi, joka tarjosi täydellisen mahdollisuuden kirjoittaa ees jotain jääkiekkoa ja homoseksuaalisuutta ja niiden yhdistelmään liittyviä ongelmia liippaavaa. Niinpä syntyi tämä teksti, ja lopulta kirjoittaminen kävikin aika helposti, tai ei välttämättä helposti mutta ikään kuin sellaisen intohimon palon ohjailemana! Se johtui varmaankin siitä, että kirjoitin juuri sinulle, jonka tiedän ajattelevan ja tuntevan näistä asioista samalla tavoin kuin minä. Oli hieno kirjoituskokemus siis, ja onpa ihanaa, että tarina puhutteli sinuakin! :)

Olen tosi iloinen siitä, että minä/hän-kerronta mielestäsi toimi! Ajatus tällaisen kertojaratkaisun taustalla oli juuri sellaisen fiiliksen välittäminen, että kertoja haluaa pysytellä mahdollisimman anonyymina ja välttää tunnistetietojen jakamista. Se tuntui sopivan tekstin teemoihin ja kertojan elämäntilanteeseen: hän ei ole vielä valmis tulemaan kaapista yhtään kenellekään, ei ees tämän tekstin lukijoille, eikä ole varmaa, onko hän koskaan valmis, voiko hän koskaan olla. Minäkään en yleensä piittaa tällaisista etäännyttävistä kerrontatyyleistä, mutta tämän tarinan kertomiseen se tuntui oikealta valinnalta, ja iloitsen siitä, että sinäkin tavoitit ajatuksen sen takana! :)

Kiitos ja kumarrus itsellesi aivan ihanasta kommentista! :-* On ihan superia, että pidit tästä pienestä lahjasta!

Pura

  • big tiddy goth dad
  • ***
  • Viestejä: 530
Vaihdokkaista hyvää päivää!

Voi että, ihan alkuun pakko sanoa, että odotin jo nimen ja alkutietojen perusteella söpöä tekstiä, mutta tää sitten löikin naamaan sellaisella hurjalla määrällä tunnetta ja kauneutta, että oon ihan pöllämystynyt ja sanaton! Loistavaa työtä <3<3

Oon pyörinyt engalnninkielisen jääkiekkofandomin puolella aika paljon, ja se vaikutti lukukokemukseeni monella tapaa. Siellä monessa ficissä tulee samalla tavalla aika traagisestikin esille salailun pakko niin kuin tässäkin, ja samalla kun surin näiden kahden miehen puolesta, mietin myös kaikkia niitä muita, samoin kuin muutenkin ihmisiä jotka joutuvat piilottamaan rakkautensa koska laji tai yhteiskunta tai laki ei sitä salli. Se on kamala asia, mutta jotekin olet onnistunut käsittelemään sitäkin todella kauniisti; salailu syö ihmistä, mutta toisaalta se ehkä korostaa tallaisen pienen, vapaan hetken merkityksellisyyttä.

Joissakin kohdissa sijoitin omia shippejäni jääkiekkofandomista näihin nimettömiin hahmoihin, mutta enimmäkseen he olivat vain 'hän' ja 'minä' juuri niin kuin oot kirjoittanut, ja se toimi tosi hyvin niinkin. Heistä ihmisinä ei kerrota kovinkaan paljon, mutta etenkin kertojaan kiintyy kovasti tätä tekstiä lukiessaan, ja hänen huoliinsa samaistuu vahvasti. On miun mielestä iso taidonnäyte kirjoittajalta, että pystyy kirjoittamaan hahmoista joilla ei ole edes nimiä, mutta silti saa lukijan rakastumaan heihin ja tuntemaan todella paljon heitä ja tätä koko tekstiä kohtaan.

Lainailen vähän parhaita kohtia:

Lainaus
Mietin ohimennen, miltä me näyttäisimme satunnaisen ohikulkijan silmissä: kaksi rotevaa aikuista miestä luistelemassa käsi kädessä, jääkiekkomailat mukanaan. Kohauttaisiko joku olkiaan matkaansa jatkaen? Järkyttyisikö joku? Hämmentyisikö joku? Huutaisiko joku meille pari valittua sanaa? Hymyilisikö joku?
Kyyneleet tuli silmiin tuon ihan vikan lauseen kohdalla, mutta mie ainakin hymyilin mielikuvalle. Voi poikia :') tarina ei kerro, mutta toivottavasti he vielä joskus pystyvät olemaan yhdessä avoimesti ;__; <3

Lainaus
Kotona hän purskahti itkuun olkapäätäni vasten, ja minä ajattelin, että me olemme hulluja.
Voi heitä ;__; Tuntuu niin pahalta heidän puolestaan.

Lainaus
Rintakehän puristus hellittää, jäsenten jännitys raukeaa.
Ihana kuvaus siitä, miten toisen läsnäolo ja rakkaus rentouttaa ja helpottaa oloa ihan fyysiselläkin tasolla.

Ai että miten tykkäänkin tästä!! Kiitos tosi paljon tästä tekstistä, ja kiitos että laitoit sen vaihtoon! En muuten ehkä olisi tullut avanneeksi sitä, ja olisin menettänyt paljon! <3
the work of wings was always freedom  -- li-young lee

Vendela

  • Teeholisti
  • ***
  • Viestejä: 1 697
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Kommenttikampanjasta hei :)

Tämä valikoitui tuolta Originaali10 #4 -haasteesta kun sitä tarjoteltiiin kommiksessa. Olin huomannut tämän jo viime talvena sillä tällä on kaunis nimi, aivan kun sinun teksteilläsi yleensäkin. Mutta sitten tämä unohtui, mutta olipa kiva löytää tämä uudelleen ja vihdoin lukea!

Ah. En tiedä mistä lähtisin purkamaan ajatuksiani, sillä niitä tämä teksti todellakin nosti ja paljon! Ehkä aloitan siitä, että onneksi minä en ole koskaan kuullut/lukenut Tammisen kommentteja, sillä olisin luultavasti räjähtänyt. Sen sijaan iloitsen siitä, että Janne Puhakka tuli rohkeasti ulos kaapista aivan hetki sitten ja näytti samalla koko jääkiekkoporkukalle että kuinka väärässä kaikki ovat olleet. Arvostan ja kunnioitan! Toivottavasti hänen toimintansa ja esimerkkinsä rohkaisee muita samassa tilanteessa olevia ♥ Vaikka pahoin pelkään, että jääkiekkopiirit ovat sen verran hitaastilämpiäviä, ettei muutos avoimuuteen tapahdu aivan hetkessä.

Mutta mitä tähän tekstiin ja näihin hahmoihisi tulee, niin tarina oli kaikessa kauneudessaan todella surullinen ja koskettava. Se, ettet voi olla oma itsesi (vaikkakin puhun nyt fiktiivisistä hahmoista, mutta tämä on varmasti myös totta), on aivan kamalaa ja kamalan väärin. Näin ei saisi olla. Salailu on todella raskasta ja vie paljon voimia, kuten tässäkin oli rivienvälistä luettavissa. Tuo Puran nostama kohta: Kotona hän purskahti itkuun olkapäätäni vasten, ja minä ajattelin, että me olemme hulluja, kosketti minuakin. Sillä tässä jotenkin tiivistyi se, että ulospäin on esitettävä jotain mikä ei ole totta ja vain luotettavan ihmisen seurassa voi hetkellisesti romahtaa ja näyttää sen tuskan mitä sisällään kantaa. Todella hienosti kuvattu tätä tunnetta!

Tässä oli muutoinkin hieno tunnelma kautta tekstin. Pidin tästä ratkaisusta ettet ollut lähtenyt nimeämään hahmoja, sillä tämä toimi paljon paremmin näin. Lukija voi itse ajatella näiden miesten henkilöllisyyden, mikäli kokee sille tarvetta, minä en kokenut. Lisäksi yllätyin kuinka hyvin tämä teksti toimi täysin ilman dialogia! Harvoin saa lukea näin kivasti rytmitettyä tekstiä mistä puuttuu dialogi kokonaan, mutta teksti ei kuitenkaan ole liian raskasta. Hienoa!

Sellainen pieni asia tuli mieleeni, että kun nämä ovat ammattilaisia ja olivat kuitenkin tuolla avojäällä, niin mitähän näiden luistimet tykkäävät asiasta ;D Tämä on ihan random-juttu, enkä tiedä onko sillä oikeasti edes mitään väliä. Mutta muistan joskus kuulleeni, että esim kaupunkien ylläpitämät luistelukentät ovat pahaksi ammattilaisten luistimille. Voi toki olla ihan urbani legenda tämä juttu, tai sitten sinun tarinasi miehillä oli toiset luistimet (ammattilaisillahan on varmasi monet luistimet!) vain näitä hetkiä varten :D

Olen niin iloinen, että tämä tarina tahtoi tulla kerrotuksi sillä Sinun kirjoittamanasi toteutus on todella onnnistunut. Tätä oli kaikin puolin nautinnollista lukea vaikkei aihe kevyin mahdollinen ollutkaan. Lopun kaunis hetki jäällä missä ovat vain jää ja he antoi hieman uskoa ja toivoa siitä, että ehkä tulevaisuudessa asiat voisivat olla toisin.

Kiitos tästä :-*
Vendela

©Ingrid

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!