Kirjoittaja Aihe: Junan kokoinen kosmos | S | draama, tulkinnanvarainen slash  (Luettu 441 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 4 114
Nimi: Junan kokoinen kosmos
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, tulkinnanvarainen slash
Hahmot: Aapo & Iiro (läsnä myös Ville ja Oona)
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII ja Sana/kuva/lause10 #2 (junat halkovat maata kuin luodit.)

A/N: Kirjoitettu juuri ennen nukkumaanmenoa pohja-ajatuksenaan "kyllä vielä ehtii". Näin 5h yöunien jälkeen saattoi olla kyseenalainen idea :'D



Junan kokoinen kosmos

Junassa oli kamalaa matkustaa darrassa. Jokainen käännös, heilahdus ja nytkähdys sai Aapon jännittämään vartaloaan äärimmilleen, jotta kaikki olennainen – aamupala, kahvi ja sisälmykset – pysyisivät hänen sisällään. Kokemus oli keljuudessaan yksi pahimmista, mitä Aapo tiesi, ja hän sentään oli ehtinyt kokea niin paljon kaikenlaista kamalaa, ettei osaa kelvannut sen kummemmin muistellakaan. Aapo oli jo kahdesti oksentanut. Kerran vessan lavuaariin, toisen kerran Oonan käsilaukkuun, mistä oli seurannut välitön raivokohtaus ja muiden matkustajien akuutti paniikki.

Oona oli tyrkännyt Aapon lattialle ja yrittänyt raadella hänet rakennekynsillään. Aapo oli huitonut sokeana ja tintannut Oonalle puolivahingossa mustan silmän. Ville oli tietysti flipannut heti. Ville olisi ehkä murjonut Aapon sairaalakuntoon, ellei Iiro olisi loikannut väliin, ja Iiron kanssa ei halunnut tapella kukaan, ei edes Ville. Aapo makasi lattialla pökerryksissä ja naarmuilla. Iiro seisoi hänen edessään horjumatta, puolustaen, suojellen. Se oli ihmeellisin näky hetkeen.

Juna melkein pysäytettiin tilanteen kaoottisuuden vuoksi, mutta järjestyksenvalvoja sai homman haltuun, ja heidät heitettiin seuraavalla asemalla ulos. Olisi sitä voinut päätyä kai putkaankin, mutta ilmeisesti järkkäri ei ollut jaksanut nähdä niin paljon vaivaa, että olisi ilmoittanut välikohtauksesta poliisille. Miksi hankkia itselleen turhaa työtä, kun vakiduunissakin oli tarpeeksi kestämistä? Oikeastaan Aapo oli kiitollinen. Hän ei olisi yksinkertaisesti kyennyt putkareissuun, ei tänään, ei millään.

Raivopäissään Ville nappasi Oonan mukaansa ja hylkäsi heidät asemalle. Aapo vajosi väsyneenä, kipeänä ja pahoinvoivana lähimmälle penkille ja ulisi hiljaa surkeaa oloaan. Tuntui kuin päähän olisi tyhjennetty lipallinen konekivääriammuksia. Iiro istahti viereen. Aapo hyödynsi hänet välittömästi ihmistyynykseen. Iiro ei vastustellut. Hän lojui siinä huolettomana ja kuunteli musiikkia. Iirolla ei ollut darraa, ja siitä Aapo oli hänelle aivan mahdottoman katkera. Se oli ihan helvetin epäreilua.

Kuin aavistaen Aapon kiukun Iiro hymyili ja alkoi silitellä hänen hiuksiaan kuin tyynnytellen. Vastoin tahtoaan Aapo tyyntyi eikä hän edes vittuilut, kun Iiro myöhemmin kehotti nousemaan. He hyppäsivät toiseen lähijunaan, joka veisi heidät alkuperäiseen matkakohteeseen. Salaa Aapo oli iloinen, että he olivat päätyneet matkustamaan ihan kahdestaan. Ilman muiden hälinää Aapo saattoi keskittyä sataprosenttisesti Iiroon, sillä juuri tänään – kamalimpana päivänä aikoihin – Iiro puhui ja nauroi siniharmaat silmät poikkeuksellista elämänhalua säihkyen. Aapo olisi tahtonut sen junan kulkevan ikuisesti, koskaan pysähtymättä, koska Iiron hymyt olivat kuin auringonpimennyksiä: epätäydellisiä ja niin, niin harvinaisia.


hei rakas kerro mulle
mikä on tää tunne
kun ei riitä linnunratakaan