Kirjoittaja Aihe: Todellisuus on metsä (haluan sinne takaisin) // angstdraama, oneshot // K-11  (Luettu 132 kertaa)

repa

  • ***
  • Viestejä: 516
Ficin nimi: Todellisuus on metsä (haluan sinne takaisin)
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: angstidraama
Ikäraja: K-11
Varoitukset: viittauksia itsetuhoisuuteen

Haasteet: Yhtyeen tuotanto II (biisi: Julma Henri – Uskoin Aina)

A/N: Tämä originaali oli mulle henkilökohtaisesti haastava ja tunteikas kirjoitettava. Biisi herätteli kaikenlaisia fiiliksiä, sillä olen aina samaistunut Julma Henrin tuotantoon todella vahvasti. Pyrin ottamaan emotionaalista etäisyyttä tekstin kirjoittamiseen ja maalailin tapahtumista jotakin uutta. Tuloksena on täysin fiktiivinen tapahtumaketju, joka kuitenkin osuu itsellä emotionaalisesti jonkinlaisiin kipukohtiin. Tämä tunteikkuus hieman haittasi teknisen puolen toteutuksen arviointia, mutta sain kannustusta julkaista, joten rohkaistun siis laittamaan tämän tänne. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita ja ilahduttavia!


Todellisuus on metsä (haluan sinne takaisin)



Siniset kumisaappaat tepsuttelivat tiukaksi turpeeksi tallautunutta polkua pitkin. Lapsi hyppi kivien yli ja kuunteli lintujen lauluja. Vesi solisi puroissa kuin leikkien iloista hippaleikkiä. Puut olivat korkeita ja latvat muodostivat katon lapsen ylle.

Lapsi rakasti metsää, sillä se oli kuin valtava ihmemaa. Se oli turvallinen ja kaunis. Se oli taianomainen ja vehreä. Suuret puut tuntuivat kuin vartijoilta, jotka eivät antaisi mitään pahaa ikinä tapahtua. Metsän pienet eläimet tuntuivat ystäviltä.

Kun hän oppisi lukemaan, hän lukisi kaikki kirjat, jotka metsästä ikinä oli kirjoitettu. Jos ne loppuisivat kesken, hän kirjoittaisi itse lisää.

*

Yöt olivat mustia, kun makasi yksin peiton alla. Lapsi puristi silmiä kiinni ja hengitti syvään. Sisään, ulos, sisään, ulos. Kun niin teki riittävän kauan, pääsi takaisin puuvartijoiden katseen alle leikkimään eläinystävien kanssa.

Se kaikki tuntui todelta.

*

Metsä tarjosi loputtomasti ihmeteltävää ja lapsi olisi pystynyt viettämään siellä tuntikausia ihmetellen ja leikitellen.

Mustuus unohtui. Vaikka se hiipi mieleen lapsen istuessa kalliolla ja nauraessa linnuille, se ei tuntunut todelliselta. Mielikuvitus oli todellisempaa kuin musta aukko rinnassa.

Mustuus halusi lapsen kävelevän syvälle puroon ja sukeltavan. Mustuus halusi lapsen hengittävän vettä keuhkonsa täyteen.

Lapsi kuvitteli auringon. Aurinko käski kääntyä takaisin vedestä, kun kumisaappaat kastuivat. Hän oli kävellyt niin syvälle, etteivät varret riittäneet pitämään vettä pois saappaista.

Kotiin oli mentävä.  Kotiin sai aina tulla, sanoi äiti. Hän tarkoitti, että kotiin oli pakko mennä takaisin, vaikkei olisi halunnut.

*

Äiti laittoi voileipiä. Paahtoleipää, mutta ei vaaleaa vaan ruista. Ruista ranteeseen, sillä ruis oli kuin pinaattia – se teki vahvaksi. Se teki ehkä mielenkin vahvaksi kuin puut.

Kun on syönyt kaiken, saa mennä metsään leikkimään. Ei haittaa, vaikka sataa vettä, jos pukee sadevaatteet ylle. Lapsi halusi mennä takaisin rauhaan.

Lapsi halusi saada olla ihan turvassa ja leikkiä ystäviensä kanssa.

*

Kun lapsi oli isompi, hän oppi, ettei mielikuvitus ole todellisempaa kuin tosi. Tosi sattui aina vain syvemmälle. Hän oli isompi, viisaampi ja enemmän rikki.

Ei hän silti ymmärtänyt mitään. Ei kukaan kertonut eikä kukaan selittänyt. Hän ei tiennyt, mitä toiset saavat ja mitä eivät saa tehdä. Hän ei tiennyt ja tiesi kuitenkin. Se tuntui oikealta ja väärältä.

Musta aukko rinnassa oli totta, mutta aurinko oli totta myös. Lapsi kuunteli aurinkoa, mutta joskus mustuus nielaisi senkin.

Lapsi piirteli aurinkoja paperille. Opettajat ihastelivat, että lapsi on niin iloinen.

Hän leikki muiden kanssa ja hänellä oli muitakin ystäviä kuin Herra Orava ja Rouva Tirppa.

Salaa hän keskusteli eläinystävilleen iltaisin.  Ne asuivat hänen sisällään ja aurinko paistoi puiden lomasta valaisten metsän.

*

Teini oli vihainen ja sulkeutunut. Motivaatio-ongelma. Asenneongelma. Oikeastaan koko teini oli ongelma.

Teinin mielessä oli enää mustaa. Aurinko oli mustunut ja Herra Orava ja Rouva Tirppa olivat kuolleita. Hän oli itsekin sisältä kuollut ja halusi olla ruumiiltaankin kuollut. Haudassa olisi unohdus, joka oli vapautus.

Kotona oli epämiellyttävää ja kaikkialla vähintäänkin tuskallista. Elämä sattui ja rikkikin oli jo hajalla.

Hän halusi takaisin metsään. Takaisin metsään tai unohtaa.

*

Oli betonikuutioita ja loputonta harmautta. Lapsesta oli kasvanut eksynyt aikuinen, joka yritti edelleen unohtaa. Hän yritti, mutta mikään määrä pakoteitä ei vienyt mustaa pois. Musta kasvoi ja aurinko himmeni, kunnes se lakkasi valaisemasta sisimpää.

Oli enää pimeys ja piinaavia muistoja. Kaipausta kuolemaan ja unohdukseen.

Oli kaipausta metsään.

Oli enää kysymyksiä, muttei vastauksia. Oli pitkä lista vääriä valintoja ja niiden peruuttamisen yrittämistä. Oli kuoleman odottamista, oli ihmisraunio.

Jos vain muisti voisi pyyhkiytyä pois ja unohdus vapauttaa kahleista. Jos vain voisi lakaista kipeän pois mielestä ja saada auringon takaisin.

Kaipaus metsään kasvoi todellisuutta suuremmaksi.

*

Hän istui sairaalasängyllä ja piirsi auringon. Hän väritti sen mustalla. Hän piirsi kaksi luurankoa, oravan ja linnun.

Huoneen sisällä oli hänen koko maailmansa. Hänen mielensä maisema oli todellinen. Hänen kuvitelmansa oli todellisuus.

Myös todellisuus oli totta. Aina vain vähemmän, mutta silti vielä vähän.

Hän halusi takaisin metsään, se veti häntä puoleensa. Metsä ja sen vartijat. Aurinko.

Maailman aurinko ei valaissut mitään. Oli vain mustuus, joka nielaisi kaiken.

Ja hän muisti metsän ja metsä muisti hänet.

Syvällä metsässä voisi aurinko olla todellisempi.

*

Hänen todellisuutensa oli metsä. Oli seinät, jonka sisällä oli metsä. Oli rapattu katto, joka sulki vehreyden sisäänsä. Lattia kuin tampattua turvetta ja metsän aluskasvillisuutta. Hoitajat olivat kuin vahvat puut. Lääkkeet antoivat mielen solista turvallisesti kuin leikkisä puro.

Herra Orava ja Rouva Tirppa asuivat hänen päässään. Oli aurinko, joka valaisi kaiken. Aurinko, joka poltti pois muistot.

Oli enää vain metsä.

Ja metsän alla oli kasa kipeää tuhkaa, joka oli totta ja hän tiesi sen, vaikkei myöntänyt.