Kirjoittaja Aihe: Kaksi kavaljeeria (S • romanttinen pikkujoulukohtaaminen, Janne/Sami • shotti)  (Luettu 593 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 668
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S

Joululahjatarinatopan innoittamana hyvää myöhäistä joulua, hyviä välipäiviä ja onnellista uutta vuotta 2019, Vendela! :-* Toiveissa vilahteli originaalitekstiä poikaparilla, yliopistolaisia, pikkujouluissa tanssimista, suukkoja ja läheisyyttä, ja niistä aineksista ammensi inspiraationsa tämä tarina. Jos joululaulut eivät vielä tursua korvista ulos, täältä voi napata taustamusiikkia. ;D

Teksti osallistuu haasteisiin Fluffy10 #3 sanalla hymykuoppa ja Neliottelu (Team Oneshot, 2 238 sanaa).




Janne oli aikeissa alkaa tehdä lähtöä, kun kello lähestyi yhtätoista saksan ainejärjestön pikkujouluiltana. Ilta yliopiston saunalla oli kyllä ollut tuttuun tapaan hulvaton: seisova pöytä oli katettu talkoovoimin pipareilla ja joulutortuilla ja glögillä, kaiuttimista raikasi saksankielinen jouluradio, opettajat olivat piipahtaneet, ja fuksit olivat perinteiseen tyyliin esittäneet heille kuorossa joululaulun omalla sanoituksella ja jokaisen laulajan rekvisiittana tietysti Langenscheidt-suursanakirja, tuo jokaisen saksanopiskelijan raamattu. Janne oli nauranut esitykselle vatsansa kipeäksi, ja hän oli nauranut vielä lisää Aliasta pelatessaan ja jouluista tanssikilpailua seuratessaan, mutta hänestä oli silti alkanut tuntua, että hänen olisi jo korkea aika lähteä. Hän oli luvannut mennä tallille aamukahdeksaan mennessä, ja muutaman tunnin unet sitä ennen tekisivät varmasti terää.

Kun Janne etsiskeli omaisuuttaan eteiseen kasattujen laukku- ja reppuröykkiöiden seasta, oleskelutilasta kantautui kättentaputusta ja Marin huuto: ”Hei, nyt kaikki kynnelle kykenevät tanssimaan hitaita, täältä tulee Stille Nacht!”

Janne kääntyi katsomaan olkansa yli ja näki Marin, joka näytti esimerkkiä ja hyppelehti tanssilattiaksi omistettuun nurkkaukseen. Mari alkoi keinahdella yksinään, kädet näkymättömän tanssipartnerin ympäri kietoutuneina, silmät kiinni ja autuas hymy kasvoillaan. Jannea hymyilytti. Mari oli heidän armas puheenjohtajansa, jolle muiden innostaminen milloin mihinkin hupailuun oli sydämen asia.

Mari sai pian oikean partnerin, Jarkon joka oli pääaineensa ruotsin ainejärjestön puheenjohtaja. Muutamia muitakin liittyi tanssilattialle. Jouluyö, juhlayö -kappaleen saksankielinen alkuperäisversio soljui kaiuttimista kantavan miesäänen tulkitsemana ja täytti tilan, joskaan sekään ei saanut sohvanurkkaukseen linnoittautunutta Alias-seuruetta hiljenemään.

Janne palasi etsintätehtävänsä pariin. Hän kumartui juuri noukkimaan laukkuaan, kun hän tunsi kevyen kopautuksen olkapäällään. Hän kääntyi katsomaan suoristautumatta, mutta tuntemattomat kasvot kohdatessaan hän päästi laukustaan irti ja oikaisi itsensä täyteen mittaansa.

Oikeastaan kasvot eivät olleet täysin tuntemattomat, mutta ne kuuluivat nuorelle miehelle, jonka Janne oli nähnyt vain muutamia kertoja kaksivuotisen yliopistotaipaleensa aikana, ja josta Janne ei tiennyt edes nimeä. Saksanopiskelija nuorukainen tuskin oli, sillä saksa oli pieni aine, jossa liki kaikki tunsivat toisensa ainakin ulkonäöltä, mutta jostain syystä hän silti oli saksanopiskelijoiden pikkujouluissa. Hän oli viihtynyt illan mittaan Marin ja muiden hallituslaisten porukassa. Ei Janne kai olisi sitä pannut merkille, ellei hän olisi sattunut panemaan merkille myös sitä, että nuorukainen oli silmäillyt häntä illan aikana. Janne tuli silmäillyksi aika usein, todennäköisesti miltei takapuoleen ulottuvan luonnonpunaisen poninhäntänsä takia, mutta yleensä silmäilijät kyllästyivät silmäilyyn käsitettyään, että hänellä todella oli sellainen tukka, vaikka hän oli tuiki tavallinen nuori mies.

”Moi”, nuorukainen tervehti reippaalla, rohkealla ulosannilla. Hänellä oli leveä hymy, joka pyöristi hänen poskiaan ja painoi niihin syvät hymykuopat, ja hänen hiuksensa näyttivät aavistuksen kosteilta, kenties aiemmasta saunomisesta. ”Joko sää oot lähössä, vai saisinko mää luvan?”

Janne ei osannut hetkeen muuta kuin tuijottaa, vaikka hän tiedostikin jossain mielensä takamailla, että se oli epäkohteliasta. Hän yritti ymmärtää, pyydettiinkö häntä tanssimaan. Miestenkeskeinen tanssiminen ei enää ollut mikään tabu, mutta ei se yleistäkään ollut, ainakaan homobaarien ja pride-juhlien ulkopuolella. Siinä Jannen edessä nuorukainen kuitenkin seisoi, häpeilemättömän leveä hymy kasvoillaan ja käsi ojossa.

”Ei se mittään, jos et ehi tai taho”, nuorukainen jatkoi, laski kätensä ja tunki sen hiekkapestyjen farkkujensa taskuun. Hän keinahteli kannoillaan. ”Aattelin vaan kysästä tässä illan mittaan rohkeutta keränneenä. Mari ties kertoa, että sää et ainakaan säikähtäis.”

Siinä Mari oli oikeassa. Janne oli ollut sukupuoli- ja seksuaalitasa-arvon puolestapuhuja koko opiskelu-uransa ajan, ja lisäksi hän oli avoimesti homoseksuaali. Ei hän sitä ympäriinsä kuuluttanut, mutta jos joku keksi kysyä, ei hän sitä kieltänytkään. Käytännössä kaikki hänen kaverinsa tiesivät.

Janne ei säikähtänyt satunnaista tanssipyyntöä, mutta hän yllättyi senkin edestä. Hetkeksi hänen mieleensä palasivat silmänurkissa kipristävä väsymys, mukava sänky ja aikainen aamuherätys, mutta sitten hän sysäsi ne pois. Kai nyt yhdelle tanssille aikaa olisi, sen kerran kun häntä toinen mies pyysi. Sitä paitsi miehen aurinkoisessa, silmiin saakka ulottuvassa hymyssä oli jotain lumoavaa. Oli kuin elämänkipinä nuorukaisen sisällä olisi lämmittänyt katsojaakin.

”Aina on aikaa yhdelle tanssille”, Janne sanoi ja soi kavaljeerilleen hymyn.

Nuorukaisen hymy syveni entisestään. Hän tarjosi käsivarttaan Jannelle, ja niin he marssivat käsikynkässä tanssilattian laitamille. Janne huomasi muutaman juhlijan katseiden seuraavan heitä, mutta katsojat menettivät mielenkiintonsa pian, ja Jannea hymyilytti. Oli hyvä elää 2010-luvun Suomessa. Mari irrotti kätensä Jarkosta taputtaakseen joukkoon liittyneelle miesparille, mutta Mari nyt taputti kaikille ja kaikelle.

”Mähän sanoin sulle, että Janne suostuis”, Mari sanoi Jannen seuralaiselle silmää vinkaten.

Janne ei ollut mikään parkettien partaveitsi, ja kun hänen kavaljeerinsa astui häntä vastapäätä, hänen mielensä ja kehonsa jäätyivät hetkeksi. Seuralainen kuitenkin otti tilanteen haltuun ja sanoi: ”Valssiote? Valihe puoli.”

Jannen vasen käsi kohosi automaattisesti ilmaan, koska niin hän oli tanssinut valssia lukion vanhojentansseissa. Häntä alkoi naurattaa, mutta seuralainen ei häiriintynyt vaan nyökkäsi, tarttui Jannen käteen oikealla kädellään ja asetti vasemman kätensä Jannen hartialle. Janne kiersi oikean kätensä jonnekin tämän lantion seutuville, paria kädenmittaa alemmas kuin normaalisti naisen kanssa. He olivat melko tarkalleen samanpituisia, joten kummankaan ei tarvinnut kurotella. Kuin yhteisestä sopimuksesta heidän yhteen liittyneet kätensä vajosivat alemmas ja siirtyivät lähemmäs heidän vartaloitaan. Se tuntui luonnollisemmalta. Stille Nacht, heilige Nachtin tahtiin ei voinut valssata, mutta sen sijaan he alkoivat vain keinahdella paikallaan.

”Mää oon muuten Sami”, nuorukainen ilmoitti.

”Janne, mutta sen sä varmaan tiesitkin jo.”

Sami vain hymyili.

Janne keskittyi hengittämiseen ja hitaaseen, harmoniseen liikehdintään. Tuntui yllättävän hyvältä olla lähellä jotakuta – ei niin lähellä, että tilanne olisi alkanut ahdistaa, mutta niin lähellä, että läheisyys lämmitti. Jannella ei ollut pitkään aikaan ollut edes säätöä kenenkään kanssa, ei mitään mikä olisi tarjonnut hänelle sellaista läheisyyttä.

”Saanko mä udella, oletko sä jonkin muun alan opiskelijoita?” Janne kysyi.

”Tietotekniikan. Mää alotin saksanopiskelijana kolmisen vuotta sitte, mutta päätinki vaihtaa allaa. Mää käyn silti välillä kuokkimassa teiän pippaloissa. Humanisteilla on aina parhaat kemut.”

Janne hymähti. ”Mä muistelenkin nähneeni sua tapahtumissa.” Hän mietti hetken ja lisäsi sitten naurahduksen saattelemana: ”Onko sulla useinkin tapana tanssittaa humanisteja?”

”Ei, mutta mulla on aika usein tapana seurata äkillisiä mielitekoja”, Sami vastasi viipymättä, niin nopeasti että olisi melkein voinut kuvitella hänellä olleen vastaus valmiina.

Jannea hymyilytti. Samin puheenparsi oli leppoista kuunneltavaa. Sami kuulosti siltä kuin hänen pohjimmainen sanomansa jokaisella puheenvuorolla olisi, että kaikki oli hyvin ja maailma oli mukava paikka. Leppoisuutta korosti se, että Sami oli varsin hauskannäköinen kaveri. Hän ei näyttänyt mitenkään erikoiselta hiekanruskeine hiuksineen, kehyksettömine silmälaseineen ja silmineen, joiden väriä oli vaikea havaita ainakin pikkujoulutilan hämyisessä valaistuksessa, mutta hänen pyyteetön hymynsä teki hänestä mieleenpainuvan. Sami näytti siltä, että hymyily tuli häneltä luonnostaan. Pikemminkin se tuli hänestä, jostain syvältä hyväntuulisesta perusolemuksesta, eikä se siksi näyttänyt päälleliimatulta. Jannen mielessä käväisi ajatus, että Samin silmäkulmissa oli hymyryppyjä varmaan silloinkin, kun tämä ei hymyillyt.

Jannen sydänalaa lämmitti, ja Samin tukeva ote hänen kädestään sai hänen ihonsa kihelmöimään. Janne tiesi, mitä se merkitsi. Niin ei tapahtunut kaikkien kanssa. Kieltämättä jo toisen miehen kanssa lähikontaktiin pääseminen oli omiaan aiheuttamaan väristyksiä ympäri vartaloa, mutta Janne epäili, että osansa oli juuri Samilla – sillä, että Sami oli pyytänyt häntä tanssimaan, vaikka hän oli tehnyt lähtöä, ja sillä, että Sami katsoi häntä silmiin ja hymyili, ja sillä, että Sami vaikutti hauskalla tavalla itsevarmalta, muttei lainkaan koppavalta.

Janne keskittyi läheisyyteen, musiikkiin ja liikkeeseen. Hänen oli kuuma, hänen hieman huonosti istuva kauluspaitansa kiristi kainaloiden alta, ja häntä väsytti yhä, mutta yhtäkkiä hänen ei tehnytkään mieli olla missään muualla kuin siinä tanssilattialla. Hän unohti muut tanssijat, Alias-porukan huudahdukset ja saunan oven kolahdukset; ne hiipuivat jonnekin taustalle, kuulumattomiin. Hetken ajan Jannen maailmaan mahtui vain Sami, ja hän oli iloinen siitä, että hän oli omistanut aikaansa yhdelle tanssille.

Liian pian Stille Nacht kuitenkin hiipui viimeisiin säveliinsä ja korvautui jollakin riehakkaalla renkutuksella, jota Janne ei tunnistanut. Osa tanssilattian pareista jatkoi uuteen tanssiin, mutta Janne ja Sami erkanivat toisistaan, ja oli kuin hetken lumous olisi haihtunut ilmaan.

”Kiitos tanssista”, Sami sanoi ja kumarsi Jannelle. ”Ennää en piättele, jos sun pittää lähtä.”

Janne hieraisi silmiään ja ajatteli, että hänen todella pitäisi lähteä, jos hän haluaisi herätä aamulla ilman kahden tunnin torkuttamista. Niinpä hän sanoi: ”Kyllä mun pitää. Mun on oltava huomenna tallilla kahdeksalta ja mielellään suht skarppina.”

”Ai, sää ratsastat vai?” Sami kysyi heidän luoviessaan takaisin eteiseen. ”Onko sulla oma hevonen?”

”Hoitohevonen vaan. Sitä tulee aamulla eläinlääkäri katsomaan, kun se ontuu toista takajalkaa, ja mä ajattelin, että munkin on varmaan hyvä olla siellä tuomiota kuulemassa.”

”Auts, toivottavasti ei mittään vakavaa.”

”En mä usko. Eiköhän se pian ole taas elämänsä kunnossa.”

Janne löysi laukkunsa, ja hän siirtyi etsimään takkiaan ja manailemaan mielessään sitä, miksi hänellä ja ilmeisesti jokaisella muullakin pikkujouluvieraalla piti olla musta takki. Lopulta hän löysi pitkän villakangastakkinsa ulko-ovea lähellä olevan takkipinon alta. Kun hän puki sitä ja sen hihasta vetämiään pipoa ja kaulaliinaa, Sami nojasi eteisen seinään häntä katsellen, pieni hymy huulillaan, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen.

”Odotatko sä kutsua saattamaan?” Janne kysyi, eikä hän tiennyt, mistä kysymys oikein kumpusi – ehkä yhtäkkinen läheisyys oli sekoittanut hänen jo valmiiksi väsyneen mielensä.

Samin hymy syveni niin, että hymykuopat ilmestyivät taas, ja hänen silmissään pilkahti. ”Voisinhan mää pienelle happihyppelylle tullakin. Täällä on vähä huono ilima.”

”Saat luvan”, Janne sanoi, vaikka hänen sydämensä alkoi laukata lujempaa, ja niin he molemmat kiskoivat rinnatusten kengät jalkoihinsa.

Ulkona ei ollut enää lainkaan niin pimeää kuin vielä muutama ilta sitten, sillä ensilumi oli satanut hiljattain, ja sitä oli satanut paljon, niin että koko maa oli saanut kirkkaanvalkoisen peitteen. Sitä oli seurannut kunnon pakkanen, joka piti sen maassa ja sai sen kimaltelemaan humanististen tieteiden kampuksen sisäpihan katulamppujen koleassa kajossa. Janne henkäisi kipakkaa pakkasilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi sen höyrynä ulos. Kylmä ilma syleili poskien kuumottavaa ihoa. Lumi piti rauhoittavaa narskunaa kenkien alla, kun Janne otti muutaman askeleen kauemmas saunatilan sisäänkäynnistä.

Hän kääntyi kohtaamaan Samin, joka ei ollut pukenut takkia ja näytti varsin alttiilta pakkasenpuremille pelkissä kapeissa farkuissaan ja tummassa kauluspaidassaan. Samin hymy oli kuitenkin yhtä lämmin kuin sisälläkin.

Janne ei tiennyt, mitä sanoa. Lumous tanssilattialla oli ollut pelottavan kokonaisvaltainen, mutta se oli kuin huumetta, ja Janne halusi sitä lisää välittämättä siitä, olisiko se järkevää. Hänen teki yhtäkkiä vain mieli sulkea Sami syleilyynsä ja kenties kuiskata tämän korvaan kiitokset illan loppuhuipennuksesta. Samin hymy oli tarttunut häneen, ei hänen kasvoilleen vaan jonnekin sisuskaluihin saakka. Jannesta tuntui, että hänellä saattaisi sittenkin olla uneton yö edessään, kun hän pyörisi sängyssä ja miettisi kohtaamista, jota hän ei ollut odottanut, mutta joka oli ollut kaikessa odottamattomuudessaankin varsin tervetullut.

”Onko sulla pitkä matka kotia?” Sami kysyi.

”Kolme kilsaa vain. Sen surauttaa äkkiä pyörällä, varsinkin kun on lumipeite maassa eikä varmaan kovin liukasta.”

”No, turvallista matkaa sitte vaan.”

Sami keinahteli kannoillaan, kädet taskuissaan. Hymy hänen kasvoillaan oli hiipunut pelkäksi aavistukseksi, ja jotenkin hänen silmänsäkin näyttivät vakavoituneen. Sami katseli Jannea, nuolaisi sitten huuliaan, naurahti ja pudotti katseensa hetkeksi jalkoihinsa. Hän veti toisen kätensä taskusta rapsuttamaan niskaansa, ja sitten hän katsahti Jannea kulmiensa alta ja hymyili jälleen.

”Kuule, jos mää joskus kysyisin, niin… lähtisitkö sää kahaville? Noin niin ku tutustumismielessä. Tai ihan vaikka vaan muute vaa.”

Janne ei pystynyt pidättelemään spontaania hymyään, eikä hän liioin olisi halunnutkaan. Kutkuttava jännitys kipristi hänen vatsassaan, ja hän olisi tuskin pystynyt kieltäytymään, vaikka kaikki maailman järkisyyt olisivat puhuneet sen puolesta. Onneksi sellaisia järkisyitä ei edes ollut. Hän oli sinkku, ja hänellä oli aikaa ja haluakin.

”Ei se mittään, jos et ehi tai taho”, Sami jatkoi. ”Se oli semmonen heitto vaan. Mää tiiän yhen mukavan kahavilan, tai voitashan myö kielikahavilaanki mennä, tai…” Sami vaikeni, ravisti päätään ja naurahti. Hänen poskensa punoittivat, ellei pihan yövalaistus kovin pahasti valehdellut. ”Sori. Mää höpötän ku mää hermostun.”

Janne hymyili toivoen näyttävänsä rennolta ja vastaanottavaiselta, vaikka kaiken aikaa häntä tärisytti jokin muukin kuin pakkanen. ”Et sä näyttänyt kovin hermoilevalta, kun sä pyysit mua tanssimaan”, hän sanoi.

”Mää olinki keränny rohkeutta koko illan. Sitä paitsi pakkohan se oli.” Sami katsahti taas jalkoihinsa, sitten taas Janneen, ja hänen huuliltaan purkautui jälleen kevyt naurahdus, joka kiiri höyryä ilmaan. ”Enhä mää saanu susta silimiäni irti.”

Janne tunsi kämmentensä hikoavan. Nahkarukkasten ohut villavuori takertui kosteaan ihoon. Sydän laukkasi, ja vartalo tuntui omituisen kevyeltä, melkein painottomalta, vaikka samaan aikaan yksittäiset tuntemukset ympäri kehoa korostuivat. Janne tiesi, että hänelle flirttailtiin, ja hän tiesi, mitä oli tapahtumassa. Hän tiesi, mitä hänelle oli tapahtumassa.

”Tiedätkö”, Janne hengähti ja astui askeleen lähemmäs. Osa hänestä halusi pinkoa pakoon vielä kovempaa kuin hänen sydämensä pinkoi rinnassa, mutta suurempi osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi suorastaan pakko jäädä, saada lisää tanssilattian lumoushuumetta. ”Mä olen hyvilläni siitä, että mulla oli aikaa yhdelle tanssille, mutta mulla – mulla olisi aikaa vielä yhdelle toisellekin jutulle.”

Samikin astui lähemmäs. Hänen huulensa raottuivat, ja niiden välistä purkautui höyryhaituva, joka kohosi ilmaan heidän yläpuolelleen. Hetken he vain tuijottivat toisiaan, eikä kumpikaan enää hymyillyt. Jannen vatsassa kiersi kutkuttava odotus, kun hän yritti päästä tilanteen tasalle ja ymmärtää, että Samikin halusi, että pian se tapahtuisi, pian he –

He suutelivat.

Sami nojautui vieläkin lähemmäs, vei molemmat kätensä Jannen lanteille, sulki silmänsä ja sulki etäisyyden heidän väliltään. Pakkasen viilentämät huulet hapuilivat toisiaan. Kosketus oli kevyt ja pikainen, mutta se tuntui Jannen jalkapohjissa saakka. Tuntui kuin se leijuttaisi hänet ilmaan.

Kun he erkanivat ja Janne avasi silmänsä, hän näki hymyn palanneen Samin kasvoille. Se tarttui Janneenkin.

”Mää oletan, että vastaus mun kysymykseen on kyllä”, Sami sanoi. Hän kuulosti hivenen hengästyneeltä.

”Kyllä”, Janne vahvisti.

Hetken he vain seisoskelivat siinä toisiaan katsellen. Janne oli vieläkin päästään pyörällä, mutta kun Sami veti käsivartensa puuskaan, Janne havahtui tajuamaan, että hänen seuralaisensa oli todennäköisesti jo kylmissään. Hän alkoi kaivaa puhelintaan laukustaan numeroidenvaihtoa varten, mutta silloin Sami vetäisi rintataskustaan pienen ruutupaperilappusen ja ojensi sen Jannelle.

”Siinä on mun numero”, Sami sanoi. ”Soita tai tekstaa millon vaan. Mää piän äänettömällä sillon, ku mää nukun, että ei tartte välittää siitäkään.”

Janne otti lapun vastaan, avasi taitoksen ja katseli lyijykynällä raapustettuja siistejä, teräviä numeroita ja nimeä Sami Honkonen. Sitten hän katsoi Samia kulmat koholla ja kysyi: ”Onko sulla humanistien tanssittamisen lisäksi tapana kanniskella numeroasi rintataskussa?”

”Ei, mutta mulla on tapana varautua potentiaalisesti merkittäviin kohtaamisiin etukäteen”, Sami sanoi ja iski silmää. Sitten hän heilautti kättään ja kääntyi kannoillaan mennäkseen takaisin sisään. Ovella hän vielä kääntyi ja huikkasi: ”Hyvvää yötä! Toivottavasti nähhään vielä.”

Ovi sulkeutui, ja jäljelle jäivät vain autio piha, Janne ja ruutupaperilappunen.

Suudelma kihelmöi huulilla koko kotimatkan.
« Viimeksi muokattu: 03.02.2019 12:08:24 kirjoittanut Waulish »

Ronen

  • not a robot
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 422
Meillä enkunopiskelijoilla oli selkeesti huonot pikkujoulut, kun ei tällaista ultrasuloista kavaljeeria sieltä löytynyt! Ehkä pitääkin lähteä ensi vuonna kuokkimaan germanistien bileisiin... ei mutta siis, heti author's noten ja ekan virkkeen jälkeen olin täällä ihan huutomerkkinä, kun kerran ite kieltenopiskelija oon. :3

Tää oli vaan kaikkiaan jotenkin niin itelle läheisen ja tutun oloinen. Opiskelijariennoissa villinä juoksevana nään tän tapahtumapaikat, yleisen fiiliksen, reppukasat ja saunankosteat tyypit elävästi mielessäni. Tykkään siitä, miten Samin hymy korostuu tässä niin paljon - usein ensikohtaamisella jokin tietty asia ihmisestä saattaa jäädä mieleen, ja tässä huomaa, että selkeästi Samin olemus tiivistyy juuri tuohon yhteen juttuun. Ja hymy kertoo paljon: elämänasenteesta, senhetkisistä fiiliksistä... kivaa! Huomasin jännänä yksityiskohtana, että Sami sanoo tuolla kahdessa eri kohtaa "ei se mittään, jos et ehi tai taho" - liekö se sitten pieni esimerkki kuitenkin hänen epävarmuudestaan, tavallaan eräänlainen mantra? Hmh, samapa tuo, kun selkeästi ihan vaan rohkea kysyminen johtaa hyviin lopputuloksiin. :D Toisaalta myös Samin yhteystietolappunen puhuu tätä hermostuneisuutta ja epävarmuutta vastaan; kuinka monella on oikeasti aina valmiina oma nimi ja numero siististi kirjoitettuna jollain lappusella?! Menkööt tällainen yltiöromanttinen höpsötys nyt tällä kertaa joulutaian piikkiin. :p

Janne sen sijaan jäi mulle tässä vähän etäisemmäksi hahmoksi, vaikka näkökulma olikin hänen puoleltaan. Asiaan lie vaikuttanut Samin aktiivisempi toiminta tässä, mutta kyllä Jannestakin jotain sai irti - ratsastusharrastus ja mielenkiinto lgbtq+-asioihin ainakin jäivät päällimmäisenä mieleen tästä. Kihelmöinti toistuvana juttuna kertoo paljon siitä, miten Janne kuitenkin havaitsi Samin: kiinnostavana ihmisenä, jonka lähestymisellä ja kosketuksella oli selvästi aitoa merkitystä. :>

En tiedä oikein, tuliko tässä kommentissa mitään järkevää, mutta menkööt. Oikein kiva, kepeän jouluinen kohtaaminen. Kiitokset! <3


ava by waulish / bannu by ingrid

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 668
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Ronen, äää, yllätyin hirveästi kun tähän tuli melkein saman tien kommentti! Ihana yllätys, ja mukavaa jos viihdyit tämän parissa. :) Suosittelen lämpimästi germanistien bileissä kuokkimista, kokemukseni mukaan germanisteilla on aina mainio meininki! ;D Tällaisiin kavaljeereihin en minäkään kyllä ole törmännyt, joten Sami on varmaan aika harvinainen tapaus. Ehkä pitäisikin kuokkia tietoteknikkojen pikkujouluissa!

Minä näen Samissa kaksi puolta, itsevarman ja uskaliaan mutta sitten kuitenkin myös epävarman ja rohkeutta keräilevän. Tuolla paperilappusella ja sitä seuraavalla sananvaihdolla yritin viestittää juuri sitä, että Samilla ei ole tapana kanniskella yhteystietolappusia taskussaan, ihan niin kuin sillä ei ole tapana tanssittaa humanisteja, ja nyt Sami tekee niin, koska se on syystä tai toisesta iskenyt silmänsä Janneen ja valmistautunut tämän pokaamiseen. En usko kaiken tulevan siltä ihan luonnostaan, vaan osittain myös rohkeuden keräämisen ja itsensä psyykkaamisen tuloksena. Siksi Sami ehkä on hermostuneempi ulkona Jannen flirttaillessa, kun se ei ole pystynyt suunnittelemaan tilannetta ihan niin pitkälle. Jotain tällaista mietiskelin kirjoitellessani, mutta on hyvin mahdollista, ettei se oikein välity lopputuloksesta! En loista tällaisissa rivienvälisyyksissä. ;D Toisaalta tarinoissa on ihanaa juuri se, että niitä voi lukea ja tulkita niin monin eri tavoin.

Kiitos paljon ihanasta kommentista, ilahduin siitä kovasti! :-*
« Viimeksi muokattu: 30.12.2018 18:45:11 kirjoittanut Waulish »

Vendela

  • Teeholisti
  • ***
  • Viestejä: 1 647
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Oh ja wau, aivan ihana lahja, kiitos Walle :-* Olit osannut poimia tähän ihan tosi monta kohtaa tuolta toivelistastani! Tuhannet kiitokset kun kirjoitit tämän!

Hahmoista pidin paljon. Jannen heppailu tuli ihanana yllärinä ja melkein harmittaa kun tässä ei päästy sinne tallille asti :) Mutta ei se haittaa, sillä tämän tekstin fiilis oli juuri hyvä näin ja loppu jätti kivan kutkuttavan tunteen lukijalle. Kivaa kun saa itse miettiä että mitä näiden välillä tapahtuukaan seuraavaksi ja kuinka treffit sujuvat, sillä sehän on nyt itsestäänselvää, että kahville nämä ainakin menevät. Sami oli kivan reipas mutta myös hellyttävän ujo.

Huomasin tuossa keskustelua tuosta numerosta ja oma näkemykseni oli, että Sami oli salaa toivonut että hänelle tulisi jossain vaiheessa mahdollisuus ojentaa numeronsa Jannelle, siksi hän oli varautunut siihen. Ehkä hän oli raapustanut sen illan aikana samalla kun oli kerännyt rohkeutta mennä juttelemaan Jannelle. Joten minulle se ei mitenkään potkaissut pahasti, päinvastoin tuli sellainen olo, että Sami on ihan tosissaan Jannen suhteen :)

Kokonaisuutena tämä oli oikein onnistunut shotti joka tyydytti minun pohjatonta fluffy-nälkääni :D Lisäksi pidän pienistä yksityiskohdista joita vilejlet tuolla tekstissä, kuten esim tämä: Nahkarukkasten ohut villavuori takertui kosteaan ihoon. Pieniä, ehkä jopa merkityksettömiä juttuja, jotka kuitenkin elävöittävät tekstiä ihan hurjan paljon.

En tiedä osaanko sanoa tästä enää mitään järkevää kun hymyilen vaan ihan hurjan iloisena siitä, että kirjoitit tämän minulle! Joten vielä kerran tajuttoman isot kiitokset :-*

Mukavaa vuoden viimeistä päivää ja rattoisaa uutta vuotta,
Vendela

©Ingrid

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 668
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vendela, apua, ihanaa että tykkäsit! Sinulla oli hurjan inspiroivat toiveet, ja niitä lukiessa lähti useampiakin ideoita viriämään, mutta päätin sitten toteuttaa tämän, koska jotenkin pikkujouluissa tanssiminen kutkutti ihan erityisesti. Mukavaa jos onnistuin ujuttamaan tähän asioita, joista pidät. :)

En muuten ees tiiä, mistä tuo Jannen heppailu tuli! Se vain putkahti jostain. Itse en ole koskaan ratsastanut tai muutenkaan hevosia harrastanut, mutta olen kyllä jossain määrin siitä maailmasta kiinnostunut, koska hevoset ovat niin upeita ja omanlaisiaan eläimiä ja hevosharrastus vaikuttaa sellaiselta ihanan luonnonläheiseltä puuhalta. Tallille saakka tässä nyt ei päästy, mutta minun olemattoman hevostietotaitoni huomioon ottaen se on ehkä ihan hyvä asia, heh! ;D

Aattelin tuon numerolappusen tarinan samalla tavoin kuin sinä, niin että Sami kirjoittaa lapun illan aikana rohkeutta keräillessään ja toivoo pääsevänsä siihen pisteeseen, että antaa sen Jannelle. Tulkintamahdollisuuksia tuossa kyllä on, kun ei sitä mitenkään suoraan sanota, mutta kiva jos tämäkin mahdollisuus kuitenkin välittyi!

Kiitos paljon ihanasta kommentista, joka sai minut hymyilemään ihan hölmönä (kirjoitin ensin hömöilemään, kun onnistuin mielessäni jotenkin fuusioimaan hymyilemisen ja hölmön ;D)! Ihanaa vuoden viimeistä päivää ja uutta vuotta sinullekin! :-*

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 306
No voi hellanlettas.. nyt oli ihanan virkistävän angstivapaa pätkä! Jotenkin sitä kuvittelee kaipaavansa edes jotain pientä epäonnea, jotta onni maistuisi makealta, mutta tässä vissiin vain jannen kotiinlähtöentelyt riittivät. Ja hevosen ontuvat takajalat.

Mä nyt raapustan tämän kommenttikampanjakommenttini kännyllä, niin en saa vaivauduttua lainamaan mitään kohtia, mutta lähes kaikki Samin replat hymyilytti kovin!

Teksti on mukavan selkeää ja jäsenneltyä ja huolellista, miellyttävä lukea. Vaikka oon ollut yliopistossa vähän on off vuodesta 2014, oon tosi laiskasti osallistunut koskaan mihinkään opiskelijarientoihin. Silti sen verran, että tässä oli uskottava ja aidon oloinen meininki. Suomen (no mulla on kokemusta vain hkistä) yliopistokahviloihin pitäisi kyllä saada avoimempaa treffikulttuuria hei. Kaikki vaan istuu yhden oenkin päässä toisistaan...

Hehe mun mielestä samin numerolappu oli synkassa sen hymyilyyn ja mukavuuteen, joka tekstissä korostui. Mulle tuli myös mieleen, että se varmaan kirjoitti lapun ihan vaan kaiken varalta siinä juuri ennen jannen tanssiin pyytämistä.

Liikkis pusukin saatiin.

Kiitos, tällä oli hyvä herätellä vielä aika kaukaisia joulu- ja talvifiiliksiä tässä vesisateessa ja synkkyydessä.
words make worlds

ava : auro

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 668
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
kaaos, hihi, ihanaa että tämä tarina ei kaivannut hevosen ontuvaa takajalkaa kummempaa epäonnea toimiakseen! :) Tämä on tosiaankin varsin fluffisen pehmeä teksti, mutta joskus tällaista pehmoromantiikkaa vain tekee mieli kirjoittaa.

Kivaa että meininki tuntui mielestäsi uskottavalta ja aidolta. Omista yliopistovuosista on jo aikaa, mutta tähän tekstiin tuli ammennettua silti aika paljon kokemuksia niistä ja etenkin eräistä germanistipikkujouluista. Kirjoittaminen on hauska tapa elää muistoja uudestaan. Vielä kun muistaisikin paremmin ja pidemmälle... ;D

Vielä on täälläkin joulu- ja talvifiilis vähän hakusessa, kun on harmaata ja lumetonta, mutta onneksi voi aina tunnelmoida tarinoita! Kiitos kovasti kivasta kommentista! :-*