Kirjoittaja Aihe: Sekasin: Henkäyksiä Hyde Parkin hiljaisuudessa | S Hyde & Papillon  (Luettu 890 kertaa)

Puolimieli

  • Vieras
Henkäyksiä Hyde Parkin hiljaisuudessa
S oneshot | Hyde & Papillon hömppäteksti
Teksti perustuu Ylen ja It's Alive Filmsin tv-sarjaan Sekasin.
En omista hahmoja tai ympäristöä. Tarina on täysin omani.
Oneshot10

Hydellä oli taantumakausi. Kukaan ei tiennyt, oliko hän maaninen vai masentunut vai kenties jotakin siltä väliltä. Toisinaan Hyde vaikutti jopa hämmästyttävän normaalilta ollakseen maanis-depressiivinen ja tarkoin varjeltu mielenterveyspotilas. Ei Soili olisi halunnut nuoren miehen ulkoilevan, puhumattakaan Tupeesta, joka luonnehti Hyden käytöstä selittämättömäksi ja mahdollisesti arvaamattomaksi. Mutta Hyde ja Papillon ulkoilivat silloin, kuin heille sopi. Eivät he paljoa välittäneet hoitajien estelyistä, eivätkä hoitajatkaan toisaalta heidän ulkoiluistaan. Etenkin Kasper tuntui olevan yllättävänkin myötämielinen Hyden ja Papillonin oma-aloitteisia ulkoiluhetkiä kohtaan.
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Hyde ja Papillon ehtivät löytää tiensä myös osaston ulkopuoliseen maailmaan. He vain katsoivat, mihin askelet johdattivat, antoivat jalkojensa kuljettaa. Vehreä nurmialue omi heidät lopulta itselleen. Eivätkä he matkaa laskeneet turhaan, tuskinpa edes tiesivät koordinaatteja.

“Papillon, musta tuntuu että mun täytyy nimetä tää paikka Hyde Parkiksi.” Hyden äänessä kuului pieni maanisuuden pilkahdus, sellainen, jonka vain Papillon tunsi. Heidän ystävyytensä oli syvää ja sankkaa kuin vesi Hyde Parkin pienessä lammessa.
Papillon nyökkäsi kuin tietäen Hyden loputtomat tarinat.
“Toi lätäkkö on sitten Papillon. Se näyttääkin perhoselta, jos katsoo tosi kovissa huuruissa.” Papillon lähti mukaan tavalliseen tapaansa, räjähtävällä innolla. Hänen äänessään kuului hieman riemua, sellaista Papillonmaista elämänjanoa.
Hyde ja Papillon olivat pihistäneet osaston laitoskeittiöstä mansikoita. Makeita, suuria mansikoita, joiden pinta kiilteli auringonpaisteessa. Mansikoiden kannatkin he söivät, niin ahneina ja täynnä nuorta halua. Uupuneina ja täysinä kaksikko lopulta kaatui pehmeään nurmeen. Ystävyydeltä maistuva hiljaisuus ympärillään, siinä heidän oli hyvä.

He makasivat monen monta hetkeä, jotka vain lipuivat hiljalleen heidän ohitseen. Heidän katseensa eivät kohdanneet eivätkä he koskettaneet toisiaan kuin hiljaisissa henkäyksissään. Papillonilla ja Hydellä oli nyt oma pieni maailmansa, kuin oma piilopaikka salavapuiden alla. Eikä heidän kaikkeudessaan tunnettu minuutteja tai tunteja, aikaa mitattiin lähinnä valovuosissa. Ei ollut pahaa tai pelottavaa, vain lääkkeiden tarjoama mahdollisuus poistua paikalta silloin, kun huvitti.

Huuto kantautui kaukaa, eikä kumpikaan tiennyt kenelle tai mille se kuului. Se oli kova ääni, joka hetkeksi salpasi hengityksenkin. Niin se voimistui voimistumistaan, oli avunhuutoja ja silkkaa tuskaa täynnä.
Kiiski oli hurjistuksissaan, hän saarnasi Jeesuksesta paatoksellisesti, hänen pupillinsa olivat laajentuneet ja hengitys niin kiihkeää, että puhina kantautui pitkin Hyde Parkia.
”Jeesus kantaa ristinsä!” huusi Kiiski niin, että Hyde piteli hiljaisuudesta särkeviä korviaan. Kiisken hiukset olivat ruokottomat kuin Jeesuksella ja hänen partansa oli siistimätön.
”Anna mennä, Jeesus! Näytä sille Pilatukselle!” Papilloninkin ääni oli kiihkeä, hän oli valmiina esitykseen.

Soilin ja Kasperin kasvoilta näkyi hermostuneisuus, kun he pitelivät raivokkaasti taistelevaa lunastajaansa nurmea vasten. He puuskuttivat raskaasti ja heidän otsallaan näkyi muutamia hikipisaroita.
”Älkää siinä ilkkuko”, Kasper ärähti tuohtuneena, kun Papillon nauroi äänekkäästi. Hyde piteli edelleen korviaan, jottei kuulisi Jeesuksen kuolonkorinaa.
Hiljalleen Kiisken epämääräinen kouristelu laantui, lihakset tulivat veltoiksi ja lopulta myös vimmainen huuto vaimeni. Soile ja Kasper huohottivat, vilkuilivat toisiaan, sittemmin myös Kiiskeä ja Papillonia. Heidän ympärilleen laskeutui huokauksientäytteinen hiljaisuus.

Soili nosti Kiisken jaloilleen ja lähti kuljettamaan tätä takaa-ajossa kolhiintuneelle autolleen, kun Kasperi tarttui kiinni sekä Papillonista että Hydestä. Papillon taisteli vastaan raivokkaasti, tutulla ja turvallisella uhmallaan, teki Kasperin minuuteista pitkiä, kunnes lopulta laski kroppansa veltoksi ja heittäytyi maahan raahattavaksi.
Ja sillä hetkellä, Kasperin käsipuolessa raahautuen, sekä Hyde että Papillon tiesivät Hyde Parkin ja sen ympärillä leijuvan taian olevan mennyttä.

Pura

  • Korpisoturi
  • ***
  • Viestejä: 464
Tykkään tästä tosi paljon! Tunnelma on hieno ja todella aito, ja pidän tavasta, jolla olet kuvannut Hyden ja Papillonin persoonat.

Tässä oli paljon upeita kohtia, mutta suosikeikseni nousi erityisesti kaksi:
Lainaus
Heidän ystävyytensä oli syvää ja sankkaa kuin vesi Hyde Parkin pienessä lammessa.
Ihana, ihana, ihana! <3

Lainaus
Papillon lähti mukaan tavalliseen tapaansa, räjähtävällä innolla. Hänen äänessään kuului hieman riemua, sellaista Papillonmaista elämänjanoa.
Voi Papi. Siinä on jotain ihan täydellistä.

Alkupuolen kaunis ja rauhaisa tunnelma rikkoutuu yllättäen kun paikalle tulee muuta porukkaa, ja lukijalle todella tulee sellainen tunne, että taika on särkynyt ja jotain tärkeää in menetetty. Hirveän hienosti kuvasit senkin! Voi poikia, toivottavasti he löytävät vielä uudestaan samanlaista rauhaa, ehjä jossain toisessa ihanassa paikassa tai sitten vain toisistaan. Kiitos tästä hienosta tekstistä! <3

Groverin tyttö11

  • Ihmissusi
  • ***
  • Viestejä: 51
Tää oli avian ihana! Mä oon aina rakastanu tätä sarjaa ja tässä hahmot tulee esille aivan mahtavasti omina itseinään. Hyde on hydemäinen ja Papillon ihana mikä tekee tästä aivan mahtavan<333 Ihana tarina!
𝒴ℴ𝓊 𝓂ℯℯ𝓉 𝓉𝒽ℴ𝓊𝓈𝒶𝓃𝒹𝓈 ℴ𝒻 𝓅ℯℴ𝓅𝓁ℯ, 𝒷𝓊𝓉 𝓃ℴ ℴ𝓃ℯ ℴ𝒻 𝓉𝒷ℯ𝓂 𝓉ℴ𝓊𝒸𝒽ℯ𝓈 𝓂ℯ 𝓁𝒾𝓀ℯ 𝓎ℴ𝓊 𝒹ℴ