Title: Näkymätön poika
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Free!
Characters: Toono Hiyori
Genre: Angst, mausteena pieni dark
Rating: S
Warnings: Matalasta ikärajasta huolimatta ottakaa huomioon genre, et joo, tää ei mitään hilpeintä luettavaa.
Disclaimer: Hiyorin hahmo kuuluu Kyoto Animationille. Minulla on oikeudet vain tähän tarinaan. En ole saanut mitään korvauksia tämän kirjoittamisesta.
Summary: Päiviensä synkimpinä hetkinä Hiyori ei voinut olla ajattelematta, muuttuisiko mikään, jos häntä ei olisikaan olemassa.A/N: Osallistuu haasteeseen
Sana/kuva/lause #2, lauseena
”Suru on hidasta ja vellovaa, kuin vuorovettä”. Mielenkiintoni tarttui etenkin sanoihin suru ja (vuoro)vesi, ja niiden myötä halusin sitten kirjoittaa jotain surullisempaa jostain uimapojasta aka Free!n hahmosta. Päädyin sitten Hiyoriin, kun muistin, mitä tämän lapsuudesta ja elämästä on kerrottu. Alan Walkerin
Faded antoi vielä lisäinspistä, ja sitä mä pääosin kuuntelin tätä kirjoittaessa.
Tää on ehkä synkin teksti, jonka oon ikinä kirjoittanut. Mun alkoi itse asiassa tehdä vähän pahaa tätä kirjoittaessa. Mutta silti oli vain pakko saada kirjoittaa tämä.
Hiyori on about yksitoistavuotias tässä ficissä.
Näkymätön poikaTelevisio oli hämärän huoneen ainoa valonlähde. Hiyori puoliksi istui, puoliksi makasi sohvalla ja tuijotti ruutua laiskasti. Alkuillan tokusatsu ei juurikaan jaksanut kiinnosta häntä, mutta ei hänellä ollut muutakaan ajanvietettä. Oli kesäloma, ja hän oli yksin kotona, kuten aina. Ei sillä, että uloskaan kannattaisi lähteä. Yksin Hiyori sielläkin olisi. Ei hänellä ollut ystäviä. Oli vain hän, tyhjä koti ja televisio.
Vanhemmat olivat tuttuun tapaan töissä ja mitä luultavimmin tekisivät ylitöitä pitkään. Tai sitten he vain istuivat iltaa jossain ravintolassa ja lauloivat karaokea pomojensa ja työkaveriensa kanssa, Hiyori ei tiennyt, eikä hän edes olisi halunnut välittää. Turhan tottunut hän kylläkin oli tilanteeseen. Niin oli ollut aina, niin pitkään kuin hän muistikaan. Hän ei enää odottanut vanhempia kotiin. Hän oli lakannut odottamasta jo kauan sitten.
Hän oli yksin. Hän oli
aina yksin. Päiviensä synkimpinä hetkinä Hiyori ei voinut olla ajattelematta, muuttuisiko mikään, jos häntä ei olisikaan olemassa. Kuka häntä kaipaisi? Ei kai kukaan. Isällä ja äidillä oli työnsä, eivät he tarvinneet häntä. Koulussa hän oli muille kuin ilmaa. Näkymätön poika. Vain opettajat tuntuivat huomaavan hänet, jos hekään. Ei ollut ketään, jota Hiyori olisi voinut sanoa ystäväkseen, ja vaikka naapuruston kotirouvat tuntuivatkin ihailevan hänen ”itsenäisyyttään” (joka todellisuudessa oli puhdasta yksinäisyyttä ja pakotettua oman onnensa nojalla selviämistä), eivät hekään varmaan huomaisi, jos hän yhtäkkiä vain katoaisi heidän elämästään. Eihän hän loppujen lopuksi edes ollut osa sitä. Hän ei ollut osa kenenkään elämää.
Hiyori epäili sen johtuvan siitä, että hän oli tuijottanut televisiota tuntitolkulla ja hänen silmiään särki, mutta aivan kuin hänen koko ruumiinsa olisi jotenkin haalistunut. Hänestä tuntui, että silmiään siristämällä hän pystyi juuri ja juuri näkemään kämmenensä lävitse.
Yksinäisyys velloi hänen sisällään. Häntä oksetti.
***
Seuraava päivä oli pitkään hyvin samankaltainen kuin kaikki edeltäjänsäkin. Hiyori oli yksin, ja vaikka hän olikin aloittanut päivänsä tuttuun tapaan television edessä, hän oli lopulta pakottanut itsensä ulos. Raitis ilma tekisi hyvää, ja ehkä kaupungin kaduilla kulkeminen saisi hänet uskomaan, ettei hän ollutkaan yksin. Että joku huomaisi hänet. Hiyori pysähteli vähän väliä katselemaan ympärilleen. Melkeinpä kaikki kaupat mainostivat alennusmyyntejä ja mainoskyltit tukkivat puolet kaduista. Elokuvateatterissa pyöri juuri sillä hetkellä elokuva, jonka Hiyori olisi periaatteessa halunnutkin nähdä. Kaikkialla oli ihmisiä nauttimassa kesästä ja viikonlopusta. Koululaisia oli paljon, ja osan Hiyori tunnisti luokkatovereikseen. Kukaan ei tervehtinyt häntä, eikä hän itse uskaltanut edes katsoa kenenkään suuntaan liian pitkään. Hän oli taas kerran se näkymätön poika.
Aikansa kaduilla kuljeskeltuaan Hiyori pysähtyi lähimarkettiin ja osti itselleen jäätelön rahoilla, jotka vanhemmat olivat jättäneet hänelle olohuoneen pöydälle. Hänen ei oikeastaan edes tehnyt pahemmin mieli jäätelöä tai mitään muutakaan; hän teki niin ihan vain saadakseen syyn puhua jollekulle edes muutaman sanan. Myyjänä ollut hieman iäkkäämpi rouva oli hymyillyt hänelle ystävällisesti ja toivottanut hyvää kesälomaa. Ehkä edes jotkut näkivät hänet sittenkin.
Päivä tuntui tekevän melkeinpä täyskäännöksen, kun Hiyori palasi kotiin. Eteisen kenkäkaapissa oli kenkäpari, joka ei ollut ollut siellä Hiyorin lähtiessä ulos. Hän tunnisti äitinsä avokkaat. Äiti oli jo kotona! Eikä kello ollut vielä edes neljää. Hiyori ei muistanut, milloin kumpikaan vanhemmista olisi tullut niin aikaisin töistä kotiin. Hänen yksinäinen sydämensä oli pakahtua, ja pessimisti Hiyorin sisällä taisteli saadakseen sen rauhoittumaan. Ei ollut mitään syytä innostua liikaa.
Vaikka Hiyori oli turhankin tottunut pettymyksiin, epätavallinen tilanne antoi hänelle sen verran toivoa, että optimisti hänen sisällään heräsi, ja hän uskaltautui kokeilemaan onneaan. Hiyori jätti tennarinsa äidin avokkaiden viereen, sujautti jalkansa kotitossuihinsa ja lähti varovasti etsimään äitiään. Jostain syystä hän hiipi.
Äiti oli makuuhuoneessa, istui peilipöytänsä edessä ja levitti peitevoidetta kasvoilleen. Oven raottuessa hän vilkaisi sen suuntaan ja hymyili nopeasti Hiyorille, joka jäi seisomaan oven eteen. Äidin katse palasi peilikuvaansa.
”Hei, Hiyori”, äiti sanoi tuijottaen itseään peilistä. ”Olitko pihalla?”
”Joo”, Hiyori mumisi katse lattiassa.
”Oletko tehnyt vielä läksysi?”
”Osan.”
”Muistakin tehdä kaikki ennen kuin kesäloma loppuu”, äiti sanoi ja poimi sormiinsa rajauskynän.
”Muistan.”
Hiyori kiemurteli hetken tohveleissaan, katse nauliutuneena tiiviisti lattiaan. Epävarmuus ja toiveikkuus kamppailivat hänen sisällään. Lopulta toiveikkuus, joka oli herännyt henkiin äidin avokkaiden myötä, voitti.
”Äiti”, hän aloitti. ”Elokuvissa menee parhaillaan yksi, jonka haluaisin nähdä...”
”Paljonko liput ovat?”
”Kuusisataa jeniä lapselta”, Hiyori kertoi. ”Aikuiselta yhdeksän.”
Äiti laski rajauskynän kädestään pöydälle ja kumartui kurkottamaan käsilaukkuaan lattialta. Hän kaivoi esiin lompakkonsa, napsautti sen auki ja poimi sieltä kaksi seteliä. Hän ojensi niitä Hiyoria kohti, ja poika kurottautui ottamaan ne.
”Siinä”, äiti sanoi. ”Lopuilla rahoilla voit ostaa itsellesi vaikka popcornia ja käydä hampurilaisella.”
Pettymys iski Hiyorin mahaan kuin moukari. Hiyori olisi halunnut sanoa äidilleen että hän olisi halunnut heidän menevän elokuviin
yhdessä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän tuijotti vaiteliaana saamiaan seteleitä.
”Mitä!” äiti huudahti sitten yhtäkkiä. ”Joko kello on noin paljon!”
Hän suorastaan pomppasi tuolilta seisomaan ja ryntäsi äkkiä vaatekaapilleen.
”Enkä ehtinyt vielä etsiä sitä mekkoa...”
”Äiti, mihin sinä olet menossa?” Hiyori kysyi hiljaa.
”Firmamme on saanut tärkeitä vieraita, ja pomoni käski minut seurakseen näyttämään heille kaupunkia”, äiti selitti nopeasti henkareita siirrellen. ”Missä se on...”
Hiyori nyökkäsi pienesti ja hänen katseensa jäi taas kiinni lattiaan. Niinpä tietenkin. Äidin työasiat vain jatkuivat ja jatkuivat. Oli ollut turha ajatellakaan, että tämä olisi töistä vapaalla puoli neljän aikoihin.
”O-okei”, Hiyori sanoi vaimeasti ja peruutti huoneesta pois.
Hiyori juoksi omaan huoneeseensa seteleitä yhä kädessään puristaen ja nieleskeli kyyneleitä. Hän heittäytyi vuoteelleen ja siinä maatessaan itku alkoi lopulta kastella hänen kasvojaan. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa ja hengitys tärisi. Hiyori nosti seteleitä pitelevän kätensä hitaasti kasvojensa eteen. Näky sai hänet itkemään entistä enemmän. Yksinäisyys ja suru velloivat hänen sisällään ja olivat saaneet seurakseen pelon ja puhtaan kauhun.
Hän erotti setelit selvästi sormiensa läpi.
***
Hiyori ei mennyt elokuviin sinä päivänä. Setelien näkeminen käden läpi oli järkyttänyt hänet niin, että hän pysytteli vuoteessaan lähes koko loppupäivän. Hän nousi ylös vain kerran käydäkseen vessassa ja vältteli tiiviisti katsomasta itseään tai vilkaisemastakaan peiliin. Hän kulki lähes koko matkan silmät kiinni ja sänkyyn palattuaan veti peiton kokonaan päälleen. Hiyori ei yrityksistään huolimatta saanut itseään rauhoittumaan, ja lopulta hän itki itsensä uneen.
Aamulla Hiyori heräsi aikaisin kamalaan nälkään. Vatsan kuristessa armottomasti hän tajusi, ettei ollut syönyt mitään sitten edellispäivän jäätelön. Häntä oksetti pahemmin kuin edellisinä päivinä, sillä nyt hänen sisuskaluissaan vellovat tunteet olivat saaneet seurakseen nälän. Hiyori kompuroi ylös ja lähti hitaasti kohti kylpyhuonetta. Hän halusi harjata hampaansa ennen kuin söisi jotain aamupalaa. Maku hänen suussaan oli kammottava.
Edellispäivän järkytyksestä oli jäljellä vain sisukaluja rusentava ahdistus. Hiyori oli liian väsynyt muistamaan, mitä oli nähnyt, tai pikemminkin, mitä ei ollut nähnyt. Hän ei osannut varoa kylpyhuoneen peiliä. Niinpä kun Hiyorin katse osui peiliin ja omaan heijastukseensa, hän jäätyi täysin.
Sitä ei ollut. Häntä ei näkynyt peilissä! Hiyori tuijotti järkyttyneenä olematonta kuvajaistaan. Hänen hengittämisensä alkoi mennä jo hyperventiloinnin puolelle. Häntä huimasi. Lopulta Hiyorin jalat pettivät ja hän lyyhistyi kylpyhuoneen lattialle. Hän nosti kätensä kasvojensa eteen, mutta ei nähnyt mitään. Kyyneleet tulvivat hänen silmäkulmiinsa, ja hän alkoi kiljua.
Koti pysyi muutoin aavemaisen hiljaisena, suorastaan autiona. Vanhemmat eivät olleet heränneet hänen huutoonsa, mikäli nyt edes olivat tulleet kotiin. Pakokauhu täytti Hiyorin mielen ja myös ajoi hänet jaloilleen. Hiyroi suorastaan juoksi vanhempien huoneeseen heitä molempia huutaen.
”Äiti! Isä!”
Vuoteessa erottui kaksi ihmishahmoa. Vanhemmat siis nukkuivat yhä. Yöpöydällä olevan kellon hohtavat viisarit näyttivät, että kello oli kymmenen minuuttia vaille viisi.
”Äiti!”
Hiyori yritti töniä äitiään hereille. Tämä mumisi unisena ja ärsyyntyneesti.
”Hiyori, ei vielä, äiti haluaa nukkua.”
”Äiti! Katso minua!!”
”Olen tullut kotiin vasta yöllä...”
Hiyorin yritykset olivat turhia. Äiti ei suostunut nousemaan eikä avannut edes silmiään, ei vaikka Hiyori miten pyysi. Isän herättäminen onnistui aivan yhtä hyvin. Kyyneleet sumensivat Hiyorin näkökyvyn, mutta hän silti erotti, miten vanhemmat vain jatkoivat uniaan. Hiyori yritti yhä huutaa molempia katsomaan häntä mutta lopulta ei saanut mitään reaktiota kummaltakaan. Aivan kuin he eivät enää kuulisi häntä.
Lopulta Hiyori luovutti eikä enää yrittänyt herättää vanhempiaan. Aivan yhä hyvin hän olisi voinut yrittää saada sohvan hereille. Hänen päässään takoi kuitenkin ajatus siitä, että hänen olisi saatava
joku katsomaan häntä itseään. Että joku voisi todistaa hänen näkevän pelkkiä harhoja, että hän ei ollut näkymätön, että hän oli olemassa.
Sen enempää ajattelematta Hiyori ryntäsi eteiseen, kiskoi tennarit näkymättömiin jalkoihinsa ja juoksi ulos. Vaikka oli vielä todella aikainen aamu ja suurin osa ihmisistä nukkui siihen aikaan, ainakin Iwatobin kalastajat olisivat hereillä. Hiyori tiesi sen. Hän juoksi katuja pitkin päämääränään meri. Paniikki hakkasi yhä hänen rinnassaan, mutta ainakin hänellä oli nyt jokin suunta, jonka ajattelu piti hänet järjissään.
Vaikka kadut olivatkin tyhjillään, Hiyori erotti jo kaukaa, että kalastussatamassa oli elämää. Hän kiihdytti tahtiaan, ja päästyään lähemmäs hän alkoi huutaa niin kovaa kuin pystyi.
Kukaan ei reagoinut.
Hiyori pysähtyi. Hän tuijotti kalastajia epäuskoisesti, kauhu sisuksista yli pursuten, ja huusi uudestaan. Ei reaktiota. Hiyori pudisti päätään kiivaasti. Ei, ei voinut, se ei voinut olla mahdollista! Elleivät kalastajat jostain syystä olleet täysin kuuroja, heidän
pitäisi kyllä kuulla hänet, sillä Hiyori sai selvää heidän aivan tavallisesta puheestaan. Mutta ei, ei mitään reaktiota. Hiyori viittoi kalastajien suuntaan, vaikka tiesikin sen turhaksi, olihan hän näkymätön, mutta jotain hänen oli yritettävä. Lopulta Hiyori kumartui noukkimaan maasta kiven, jonka aikoi heittää ihmisten suuntaan, mutta ei saanut siitä otetta.
Hänen sormensa menivät kiven
läpi.
Hiyori loikkasi kauhistuneena taaksepäin, aivan kuin kivi olisi puraissut häntä. Hetken hän seisoi paikoillaan ja tuijotti kiveä silmät suurina. Hän itki jälleen, hengitys tärisi, sydän hakkasi kurkussa, kauhu ja pelko velloivat hänen sisuksissaan kuin myrskyävä meri.
”Eiiiiiii!” Hiyori kiljui ja lyyhistyi maahan polvilleen.
Sitten Toono Hiyoria ei enää ollut.
