Kirjoittaja Aihe: Kuinka kadota jääusvaan | K-11 | fantasia, draama, slash | 3/7  (Luettu 174 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 172
Nimi: Kuinka kadota jääusvaan
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: fantasia, draama, slash
Paritus: Rigel/Quinn
Haasteet: Genretasohaaste (fantasia) ja Spurttiraapale V 3. - 9.12

A/N: Tällainen spurtti tällä kertaa! Ideoin tätä viime yönä, kun en saanut unta. Kiva fiilis tästä, toivottavasti se välittyy lukiessakin :)



Kuinka kadota jääusvaan

1
250
sanalla lumi

Pakkasenraikas aamu herätti Quinnin, kun hän astui ulos. Yön aikana oli satanut lunta. Sitä oli niin vähän, ettei maa edes peittynyt kunnolla, mutta Quinn tiesi Usvan silti ilahtuvan. Hän käveli joelle ja nosti verkot. Näky sätkivistä kaloista täytti Quinnin syvällä tyytyväisyydellä. Kerrankin kunnon saalis. Hän irrotti kalat ja tappoi ne. Quinn uppoutui arkiseen työhön niin, ettei hän muistanut tarkkailla ympäristöään. Hän oli perkaamassa kaloja, kun hänen kaulalleen painautui keihään kylmä teräs.

Quinn jähmettyi.

”Älä liiku”, hyökkääjä sanoi tarpeettomasti. ”Nouse hitaasti.”

Quinn nosti katseensa hyökkääjää kohti ja arvioi tämän vaarallisuutta. Pojalla oli kevyet varusteet. Tapa, jolla tämä piteli keihästä, oli kömpelö. Nuorukainen painoi keihästä tiukemmin hänen ihoonsa nähdessään, miten Quinn katsoi häntä. Ylimääräinen uhittelu kertoi epävarmuudesta. Todennäköisesti hän oli tiedustelija eikä sotilas. Quinn nousi hitaasti ja antoi pojan luulla, että tilanne oli hänen hallinnassaan.

Nuorukainen nyökäytti päällään kohti menosuuntaa. Quinn oli ottavinaan askeleen, mutta kesken liikkeen hän tarttui keihääseen ja töytäisi sillä poikaa vatsaan. Käsien ote hellitti, ja Quinn sai aseen itselleen. Nuorukainen ei jäänyt taistelemaan. Hän kompasteli varvikossa ja juoksi henkensä edestä. Quinnin silmät seurasivat liikkuvaa kohdetta, kun hän taivutti käsivarttaan ja heitti keihään. Nuorukainen putosi raskaasti, mutta hän oli vielä elossa. Quinn meni hänen luokseen.

”Kuka sinut lähetti?” Quinn kysyi. Veri pakeni haavasta, ja lumi värjäytyi punaiseksi pojan ympärillä. Nuorukaisen silmissä oli etäinen, tuijottava katse, ja Quinn tiesi, että hän näki kuoleman. Poika retkahti veltoksi. Quinn tutki tämän taskut. Hän löysi vähän kolikoita ja muutaman kirjeen. Quinn silmäili ne läpi. Kylmä, raskas pelko iskeytyi hänen sydämeensä. Heidät oli löydetty.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2018 00:46:35 kirjoittanut Sokerisiipi »


ja arjessa sävyt on sinisen

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 172
2
350
sanalla perhe

Usva oli pihalla paljasjaloin. Lapsi kieri lumessa ja nauroi. Rigel istui portailla ja korjasi parempia saappaitaan. Usva heitteli miestä lumipalloilla, kunnes Rigel lempeästi komensi häntä lopettamaan. Heille tämä päivä oli vailla uhkaa, mieleen mahtui vain arki ja sen loputtomat askareet. Quinn olisi tahtonut pitää heidät ikuisesti siinä, onnellisina ja huolettomina.

”Hei”, Rigel sanoi nostamatta katsettaan. ”Tuliko kalaa?”

”Rigel.” Quinnin äänenpaino sai Rigelin kädet pysähtymään kesken ompeleen. Ruskeat kasvot kohosivat välittömästi. Niiden ilme oli tuima ja valpas.

”Usva.” Tyttö nyökkäsi tomerasti ja juoksi mökkiin teljeten sen oven. Quinn kääntyi ja johdatti Rigelin kuolleen tiedustelijan luokse ja ojensi miehelle lukemansa kirjeet.

”He ovat tarkkailleet aluetta useamman viikon”, Quinn sanoi. ”He eivät ole nähneet mökkiä, mutta selvästi he ovat tienneet meidän olevan jossakin lähistöllä.”

”Miten se on mahdollista?” Rigel kysyi ääneen sen saman kysymyksen, joka vainosi myös Quinnia. He eivät olleet kertoneet olinpaikkaansa kellekään, saati jättäneet jälkiä, joita seurata. Kenenkään ei olisi pitänyt voida löytää heitä täältä. ”Omituista, että tiedustelija paljasti itsensä.”

”Hän näki minut suojatta eikä ilmeisesti voinut vastustaa kiusausta”, Quinn sanoi. Rigel nyökkäili.

”Hänen virheensä on meidän onnemme”, mies sanoi. ”Saamme hyvän etumatkan.”

Sentään heillä oli se, mutta minne he menisivät? Missä olisi turvallista? He olivat kyyhöttäneet lähes vuoden täällä metsän keskellä tietämättä mitään vihollistensa liikkeistä. Varomatonta, Quinn sätti itseään, vaikka juuri kaiken kaukaisuus oli pitänyt heidät turvassa näinkin pitkään.

Rigel tutki kasvillisuutta ja seurasi pojan jälkiä lumessa. Hän oli aina ollut heistä kahdesta parempi jäljittäjä.

”Hän tuli lounaasta, kuten arvelinkin”, Rigel sanoi. ”Maasto on niin vaikeakulkuista, ettei vaihtoehtoja ole montaa.”

”Puretaan suojaus ja lähdetään”, Quinn sanoi ja vilkuili levottomana mökin suuntaan, jonne he olivat jättäneet Usvan. Rigel otti hänen kasvonsa käsiensä väliin. Miehen intensiivinen, kaiken näkevä katse teki Quinnin olon epämukavaksi.

”Me tiesimme, ettemme voi piileskellä ikuisesti”, Rigel muistutti, ”mutta me selviämme, kuten olemme selvinneet tähänkin asti. Yhdessä, perheenä.”

Quinn ei uskaltanut antaa niin rohkealle ilmaisulle tunnustusta, joten hän sanoi:

”Kapteeni tuskin sallisi käyttävän tuota nimikettä perijästä ja hänen henkivartijoistaan.”
 
”Eivät kuolleet tuollaisista piittaa”, Rigel sanoi ja päästi irti. Quinn tiesi loukanneensa toisen tunteita, mutta kaiken muun rinnalla se oli vähäpätöistä.

”Mennään”, Quinn sanoi kookkaammalle miehelle. ”Meillä on jo kiire.”

« Viimeksi muokattu: 06.12.2018 00:46:45 kirjoittanut Sokerisiipi »


ja arjessa sävyt on sinisen

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 172
3
250
sanalla härnätä

Vuoden aikana Usva oli ehtinyt tottua kunnon vuoteeseen. Hän oli unohtanut, kuinka koville liikkeellä pysyminen otti, ei ainoastaan selälle vaan myös mielelle. Usva nukkui levottomasti. Hänen unensa olivat hämäriä ja synkkiä. Matkanteko oli uuvuttanut hänet, mutta tyttö ei silti valittanut. Usva tiesi, miksi he pakenivat. Oli pakko jatkaa, oli pakko selviytyä, kunnes hän olisi tarpeeksi vahva taistelemaan vallananastajia vastaan. Ne olivat olleet äidin viimeiset sanat verisessä kaaoksessa.

Oli yhä pimeää, kun Usva heräsi. Sattui päähän ja selkään. Usva kohottautui varmistamaan, että Rigel ja Quinn olivat yhä lähellä ja turvassa. He nukkuivat toisiinsa kietoutuneina pysyäkseen lämpiminä. Nuotio oli sammunut, edes hiipuvia kekäleitä ei ollut jäljellä. Usvaa ei paleltanut. Hän ei ollut tuntenut kylmää sitten viime talven. Nykyään Usva pystyi kävelemään lumessa paljain jaloin. Mitä kylmemmäksi kelit kävivät, sitä mukavampi olo hänellä oli. Jopa pureva pakkanen tuntui miellyttävältä hänen ihollaan. Usva toivoi, että olisi voinut jakaa lahjansa myös Rigelin ja Quinnin kanssa, ettei heidän olisi tarvinnut palella. He tosin vakuuttivat tytölle pärjäävänsä, vaikka samaan aikaan heidän hampaansa kalisivat sinisten huulten takana.

Tuuli ravisteli heidän leiriään ja repi Usvan mustia kiharoita. Tyttö sulki silmänsä ja keskittyi, vaikka hän ei tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt suunnata huomionsa. Se oli turhauttavaa. Usva tunsi voiman sisällään, mutta hän ei osannut valjastaa sitä eikä kukaan ollut opastamassa. Kaikki olivat joko kuolleita tai vankina hänen ulottumattomissaan. Miten Usva voisi taistella, ellei hän oppisi käyttämään voimiaan, mitä ne ikinä olivatkaan? Ajatus härnäsi ja valvotti häntä tuntikausia, kunnes lopulta Usva ajautui takaisin pahaenteisiin uniinsa, joita hän ei enää aamulla muistanut.

« Viimeksi muokattu: 06.12.2018 01:00:54 kirjoittanut Sokerisiipi »


ja arjessa sävyt on sinisen