Kirjoittaja Aihe: Saippuakupla (S • rauhoittumista jouluhälinän keskellä, Remus[/Sirius] • shotti)  (Luettu 1559 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 840
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S
Harry Potter ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.

Synttäritarinatopan innoittamana hyvää syntymäpäivää, Unohtumaton! :-* Kerroit luonnonläheisten tekstien olevan mieleesi, ja siitä ajatuksesta syntyi tällainen pieni Remus-shotti. Halusin kirjoittaa Remuksesta, koska hän on yksi lempihahmoistani Pottereissa, mutta mukana on myös häivähdys Remus/Sirius-paritusta, mikäli sattuu siitä pitämään. :)

Teksti osallistuu haasteisiin Neliottelu (Team Oneshot, 1 323 sanaa) ja Teelusikan tunneskaala II vapaavalintaisella tunteella mielenrauha. Lisäksi sain tarinaan inspiraatiota Pihkan ja myrskyn Onko täällä muita -kappaleesta, josta koko saippuakupla-ajatus on peräisin. :)




Vaikka Tylypahkan linna oli valtava ja avara korkeine kattoineen, pitkine portaikkoineen ja kaikuvine käytävineen, joskus se tuntui pusertuvan Remuksen ympärille kuin pakkopaita. Joskus sen seinät kaatuivat hänen päälleen ja ikkunat kutistuivat niin pieniksi, että niistä hädin tuskin näki taivaan. Sellaisina hetkinä puolityhjä oleskeluhuonekin tuntui täpötäydeltä ja muiden oppilaiden leppoisa rupattelu korvia raastavalta. Remuksen aistit kuormittuivat ärsykkeistä, jotka eivät loppuneet kuuntelemalla eivätkä katsomalla eivätkä tuntemalla. Niitä putkahteli jatkuvasti sieltä täältä kuin paukkumakeisia jouluna, ja ne tulvivat yli hänen rajallisen mielensä niin, että hänellä oli lopulta kaksi vaihtoehtoa.

Toinen vaihtoehto oli liimata kämmenet korville, puristaa silmät kiinni ja eristäytyä muusta maailmasta keinotekoisesti. Remus muisti tehneensä niin joskus pikkulapsena, kun hän ei ollut osannut muutakaan. Hän oli kuvitellut leijuvansa saippuakuplassa ylös taivaalle, sinne missä kuuluisi vain tuulen humina; sinne missä tuntuisi vain aavistus saippuakuplan hennosta mutta vahvasta kuoresta, jota tuulikaan ei pystyisi murtamaan. Kaikkialla ympärillä levittäytyisivät taivaan sävyt silmänkantamattomiin kuin reunaton vesivärimaalaus. Saippuakupla oli kuitenkin yleensä poksahtanut siinä vaiheessa, kun joku hiekkalaatikon lapsista oli tönäissyt Remusta käsivarteen, ja sitten kaikki olivat alkaneet nauraa Remukselle, oudolle hyypiölle joka oli taas eksynyt omaan mieleensä.

Vanhemmiten Remus oli ymmärtänyt, että paljon parempi ja tehokkaampi vaihtoehto oli paikalta pakeneminen, jos se vain suinkin oli mahdollista. Usein se oli, ainakin jos oli valmis hyödyntämään hieman luovuutta. Sirius, James ja Peterkin olivat jo aikaa sitten tottuneet siihen, että Remus hävisi toisinaan omille teilleen. Remus arvosti ystäviensä seuraa enemmän kuin mitään – olivathan he hänen ensimmäisiä todellisia ystäviään yksinäisen ihmissusilapsuuden ja raivoisan salailun jälkeen –, mutta hän arvosti myös yksinäisyyttä, sitä kun ei tarvinnut kuunnella eikä puhua eikä osallistua, sitä kun sai vain olla.

Jouluna linna hiljeni ja rauhoittui, kun suuri osa oppilaista lähti kotiinsa viettämään lomaa. Oppitunnit taukosivat, eivätkä käytävät täyttyneet enää luokasta toiseen kiiruhtavista nuorista noidista ja velhoista. Käytävillä saattoi kuulla omien askeltensa kopinan ja kaiut. Suuri salikin oli autiompi ja hiljaisempi kuin koskaan ruoka-aikaan.

Joulupäivällinen oli kuitenkin tuttuun tapaan riehakas, äänekäs ja pitkä. Remuksella oli hauskempaa kuin aikoihin. Hän seurasi rönsyilevää keskustelua, nauroi Jamesin typerille vitseille ja innostui jopa osallistumaan pippuristen piparminttupötköjen syömiskilpailuun, jossa hän sijoittui hännille saatuaan vain yhden karkin alas ennen kuin hänen oli pakko kulauttaa perään kokonainen kurpitsamehulasillinen. Hetkeksi Remus unohti kaikki maailman murheet, myös ne teini-ikäisen huolet jotka joskus tuntuivat maailmaakin suuremmilta. Hän unohti pian lähestyvän täysikuun, ja hän unohti sen, että hän oli edellisyönä makuusalin pimeydessä toivonut voivansa suudella Siriusta.

Lopulta hauskuus väljähtyi kuitenkin uupumukseksi. Nauru hiipui hymyksi, ja monisanaiset virkkeet supistuivat ynähdyksiksi. Siriuksen tummien silmien elonpilke alkoi melkein ärsyttää, ja Peterin naurunhörähdykset liki vihloivat korvia.

Silloin oli aika lähteä. Nähdään myöhemmin oleskeluhuoneessa, Remus sanoi ja muisti hymyillä. Sitten hän haali paukkukaramellisaaliinsa kaapunsa helmaan ja kipusi Rohkelikkotorniin viedäkseen sen talteen makuusaliin. Hän oli saanut tyylikkään knallin, munalukon joka totteli vain lukitsijansa ääntä ja paketillisen ehtymätöntä purukumia, joka ei koskaan lakannut vapauttamasta suklaan makua. Remus laski kantamuksensa matka-arkkuunsa ja vilkaisi suoristauduttuaan lähintä ikkunaa. Makuusalissa oli pimeää, joten hän näki tummansiniseksi taittuneen iltataivaan ja saattoi erottaa muutaman tähdenkin. Silloin hän melkein toivoi, että olisi voinut liitää saippuakuplassaan lasin läpi ulos. Rohkelikkotornista oli pitkä matka takaisin alas, vaikka tuntisikin pari kätevää oikotietä.

Kun Remus viimein onnistui livahtamaan ulos ulkoviittaan, kaulaliinaan ja lapasiin sonnustautuneena, ulkona oli jo niin pimeää kuin lumisena, kirkkaana talviyönä vain saattoi olla. Remus hoippui jäiset kiviportaat alas pihamaalle, ja sitten hän pysähtyi hetkeksi vain hengittämään. Hengitys höyrysi pakkasilmaan; höyry kohosi epäsäännöllisenä pilvenhaituvana kohti tummaa taivasta ja hajosi sitten näkymättömäksi osaksi ilmaa. Kylmä kipristeli sieraimissa ja nipisti nenänpäätä, mutta Remus tiesi tottuvansa siihen pian.

Remus suuntasi yksinäiset askeleensa kohti järveä. Aiemmin päivällä oli satanut lunta, ja lumeen tamppautunutta polkua peittikin hento irtolumikerros. Molemmin puolin polkua kohoavat lumikinokset kimaltelivat pikkuruisia lumikidetimantteja. Kinokset kumpuilivat kauemmas tiluksille pehmeinä ja pyöreinä, kuin maanpäällisinä pilvinä, ja kaukana näkökentän rajoilla niiden takana kohosi metsää, yönmustaa ja ikivanhaa.

Polku kiemurteli järven rannalle, mutta Remus poikkesi siltä ennen kuin se yhtyi järveä kiertävään polkuun. Hän seurasi omia saappaanjälkiään, jotka nekin olivat saaneet lumitäytettä, mutta joiden painaumat yhä erottuivat hangessa. Ne johtivat kahdelle kivenlohkareelle, jotka nojasivat toisiaan vasten niin, että niiden väliin jäi suojaisa sopukka. Toinen kivistä, korkeampi, kurottui pitkulaiseksi katokseksi. Vielä kolmetoistavuotiaana Remus oli mahtunut koloon kokonaan, mutta enää hän ei mahtunut. Hän oli venähtänyt liian pitkäksi. Kolo oli silti yhä hänen mielipaikkansa, rauhan tyyssija. Se tarjosi hieman tuulen- ja sateensuojaa ja näköalan suoraan järvelle ja sen takana kaukaisuudessa siintävälle metsälle. Ennen kaikkea se oli hiljainen, yksinäinen sopukka. Remus oli varma siitä, että joku muukin oli sen joskus löytänyt – hän oli nähnyt maassa karkkipapereita ja kerran lasisen purnukan –, mutta yleensä siellä ei ollut ketään. Sinäkin iltana se oli tyhjä ja kutsuva.

Remus laskosti viittansa istuma-alustaksi ja nojasi kylkensä vasten matalampaa kivenmurikkaa. Sekin oli saanut jää- ja lumipeitteen, mutta kiven karheus ja rosoisuus erottuivat silti vaatteidenkin läpi. Remus oli monta kertaa miettinyt, miten vanhoja ne kivet olivat. Miten kauan ne olivatkaan katselleet sitä samaa maisemaa ja nähneet vuodenaikojen vaihtuvan ja tarjonneet pakopaikan velhokoulun hälinään turhautuneille oppilaille.

Talvi oli ollut poikkeuksellisen kylmä ja luminen. Järvi oli jäätynyt jo jonkin aikaa sitten. Syksyisin ja keväisin sen veden liplatus rauhoitti Remusta, mutta talvisin hän keskittyi kuuntelemaan ilmaa ja tuulta. Sinä jouluna ne olivat pysytelleet vaitonaisina, mutta jos hän oikein keskittyi ja tasasi hengityksensä, hän saattoi kuulla, kuinka kevyt tuulenviri pyyhkäisi irtolunta läheisen lumikummun päältä. Se oli hento suhahdus, hädin tuskin kuultavissa, mutta havainnon vahvisti näkökentän poikki pyyhkäisevä lumiviuhka. Kiteet olivat niin pikkuruisia ja kiisivät ilman halki niin nopeasti, ettei niitä voinut erottaa yksitellen, mutta yhdessä ne näkyivät ihmissilmällekin.

Remus kohotti katseensa taivaalle, jota lukemattomat tähdet täplittivät. Tumma sini kantautui äärettömyyksiin kaikkialla, minne katse vain ylsi, ja Remus unohti linnan vankat seinät ja lattiat ja katot, jotka kaikessa järkkymättömyydessään joskus tukahduttivat häntä. Linna oli täynnä taikaa ja eli, portaikot siirtyilivät ja haarniskat liikuskelivat, mutta se oli silti linna, tarkkarajainen ja pysyvä. Taivas puolestaan ei tuntenut rajoja.

Remus nojasi poskensa vasten kiveä. Jää pureutui hänen ihoonsa hanakoilla hampaillaan, mutta hetken päästä hän melkein saattoi tuntea, kuinka se alkoi sulaa hänen ruumiinlämpönsä vaikutuksesta. Pakkanen kipristeli varpaissa ja sormenpäissä, mutta se ei haitannut. Lämmin linna oli kävelymatkan päässä, ja oleskeluhuoneeseen päästyään Remus voisi sulatella kohmeisia jäseniään takkatulen ääressä.

Remus huokaisi, ja yksinäinen höyrypilvenhaituva kohosi jälleen ilmaan. Välillä hän tunsi itsensä vialliseksi tai ehkä rikkinäiseksi. Sirius ympäröi itsensä muilla ihmisillä aina, kun siihen vain suinkin oli mahdollisuus, mutta Remus vetäytyi omiin oloihinsa. Remus tiesi kyllä, ettei se johtunut siitä, ettei hän pitänyt muiden seurasta, mutta joskus hento ääni hänen sisällään väitti, että sen täytyi johtua juuri siitä. Sinä olet se outo hyypiö hiekkalaatikolta, muistatko, se jota kukaan ei ymmärrä ja jolle nauretaan ihan syystä. Sinä olet niin olevinasi. Kuvittelet olevasi parempi kuin muut, syvällisempikin vielä kun pakenet kivenkoloon miettimään syntyjä syviä ja nauttimaan ylhäisestä yksinäisyydestäsi.

Ne sanat Remus yritti puhaltaa pois sisältään myrkyttämästä mieltään, henkäistä osaksi ulkoilmaa. Hän kuvitteli, kuinka ne kohosivat ja kaikkosivat kauemmas ja kauemmas. Jos lapsuuden hiekkalaatikolla hänen saippuakuplansa olikin ollut mielensisäinen, Tylypahkassa hän oli oppinut rakentamaan suojakuplansa luonnosta, sen kauneudesta ja koskemattomuudesta ympärillään. Luonto ei tahriintunut likaisimmistakaan ajatuksista. Luonto kantoi lapsensa kaikkine virheineenkin ja opetti, että ajatukset olivat vain ajatuksia; teoilla oli merkitystä.

Mitä vikaa oli lopulta siinä, että oli outo hyypiö saippuakuplassa, jos se ei satuttanut ketään?

Senkin kysymyksen Remus puhalsi ilmaan, ja lopulta hän nousi ja palasi samaa reittiä, jota oli saapunutkin. Linnan valot hohtivat lämpimänkeltaisina ja kutsuvina, ja Remus tunsi olevansa valmis nauttimaan taas joulunvietosta muiden seurassa. Hänestä tuntui kuin hänen mielensä olisi tyhjentynyt kaikesta vaativasta metelistä ja samalla täyttynyt hyväksyvällä hiljaisuudella. Jossain vaiheessa ärsykkeet taas täyttäisivät sen, puhkaisisivat Remuksen kuplan kuin säälimättömät ikiliikkujaneulat, mutta siihen saakka hän tiesi pärjäävänsä.

Hän tiesi pärjäävänsä sen jälkeenkin. Linnan tilukset eivät hävinneet mihinkään. Hän pääsisi takaisin. Ulkoilmaan mahtuisi uloshenkäyksiä vielä seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana. Hän ei ehkä pystynyt muuttamaan itseään, mutta hän pystyi pärjäämään itsensä kanssa.

Sirius hymyili Remukselle, kun tämä palasi oleskeluhuoneeseen posket punaisina, ja Remuksessa humahti kiitollisuus siitä, ettei Siriuksen hymy ollutkaan huolestunut tai hämmentynyt kulmien kurtistus.

Remus yhtyi kitakiviotteluun, jossa palkintona oli Jamesin paukkukaramellista saama minikokoinen, elävä joulukuusi. Remus hymyili ja nauroi, eikä se enää tuntunut pakotetulta vaan hetken aikaa yhtä luonnolliselta kuin hengittäminenkin.
« Viimeksi muokattu: 03.02.2019 11:55:50 kirjoittanut Waulish »




deep inside I think I might deserve it

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 217
Oi, tämäpä oli aivan ihana ja jotenkin virkistävä lukupala! Harvemmin tulee luettua tällaisia yhden hahmon tunnelmointitarinoita, joissa on paljon kuvailua ja pelkkää hahmon sisäisiin mietteisiin syventymistä. Tällaisen dialogittoman, ja niin tiiviisti yhden hahmon ja hetken ympärille kietoutuvan tarinan lukeminen voi tuntua raskaalta, mutta tätä luin kyllä todella mielissäni. Se on varmaan tuo sinun käyttämäsi kieli, joka tekee tällaisesta kuvailupainotteisestakin tarinasta kevyttä luettavaa.

Fiilaan kyllä Remusta. Joskus sitä vain haluaisi sulkea maailman ulkopuolelle ja leijailla ihan muualle ja pysyä hetken omissa oloissaan. Näen vähän itseäni Remuksessa: pidän kyllä ihmisistä ja seurasta, mutta kyllä se yksinäisyys on ihan oikeasti ylhäinen. Nyt kun olen päälle puolisen vuotta itekseni asunut, oon oppinut arvostamaan yksinäisyyttä ja omaa rauhaa ihan eri tavalla. Tiedän ihmisiä, jotka ei pysty asumaan yksin, mutta itse varmaan tulisin hulluksi, jos en pääsisi aina välillä karkaamaan omaan kolooni ja lataamaan vähän akkuja. Tuollainen maaginen saippuakupla tulisi kyllä hyvään käyttöön ;D

Pidin tästä kyllä kovasti, samaistuttava aihe ja ihana tunnelma kantoi koko fikin ajan. Ja kirsikkana kakun päälle olivat tietenkin hienoiset viittaukset sirremukseen. Kiitoksia!

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Unohtumaton

  • Uno
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 843
Oi että, mikä kultakimpale! <3

Ensinnäkin huikean iso kiitos tämän kirjoittamisesta, olen onneni kukkuloilla. Remuksen tuntemukset ovat niin tuttuja itsellenikin, että tämän lukeminen aiheutti sellaisia tiedän tasan tarkkaan miltä Remuksesta tuntuu -fiiliksiä. Tykkäsin erityisesti siitä, että Sirius ei pitänyt Remuksen tapaa outona, vaikka itse onkin sosiaalisempi ja kaipaa huomiota. Se tuntui Remuksellekin olevan tärkeä asia, että juuri Sirius ymmärtää. Muutenkin koko paritus oli hienovarainen (mutta tarpeeksi selkeä!), mikä sopi tähän todella hyvin.

Ihanaa lumisen maiseman kuvailua! Mikään ei mahdollista tunnelmointia paremmin kuin lumi ja joulunaika.

Lainaus
Talvi oli ollut poikkeuksellisen kylmä ja luminen. Järvi oli jäätynyt jo jonkin aikaa sitten. Syksyisin ja keväisin sen veden liplatus rauhoitti Remusta, mutta talvisin hän keskittyi kuuntelemaan ilmaa ja tuulta. Sinä jouluna ne olivat pysytelleet vaitonaisina, mutta jos hän oikein keskittyi ja tasasi hengityksensä, hän saattoi kuulla, kuinka kevyt tuulenviri pyyhkäisi irtolunta läheisen lumikummun päältä. Se oli hento suhahdus, hädin tuskin kuultavissa, mutta havainnon vahvisti näkökentän poikki pyyhkäisevä lumiviuhka. Kiteet olivat niin pikkuruisia ja kiisivät ilman halki niin nopeasti, ettei niitä voinut erottaa yksitellen, mutta yhdessä ne näkyivät ihmissilmällekin.

Siis joo. Etenkin lumiviuhkan hento suhahdus jotenkin ilmaisuna iski tajuntaan. Ai että miten kauniisti ja omaperäisesti kirjoitettu. <3  Kun Remus pohti, mitä kaikkea kivet ovat nähneet, tuli mieleen Johanna Kurkelan kaunis Kivet kertokaa -kappale. Piti pistää se ihan taustalle tunnelmaa korostamaan. ;D 

Lainaus
Luonto ei tahriintunut likaisimmistakaan ajatuksista. Luonto kantoi lapsensa kaikkine virheineenkin ja opetti, että ajatukset olivat vain ajatuksia; teoilla oli merkitystä.

Remuksen ajatukset olivat tässä niin samaistuttavia. Näinhän se nimittäin on! Toisaalta positiivinen mielenmaisema on itsessään hieno voimavara, ja kun se heijastuu tekoihin, vaikutus on moninkertainen. Kypsää, remusmaista pohdintaa, joka kuitenkin päättyy ihanan konkreettisella tavalla; voi taas hengittää muiden seurassa yhtä hyvin kuin yksinään. Konkretiaa tosin se on sekin, että ottaa ja lähtee ulos luontoon, kun tuntee olevan sen tarpeessa.

Tällaisen fikin jälkeen ei voi olla muuta kuin tyyni - täynnä mielenrauhaa! Kiitos vielä aivan mahtavasti synttärifikistä. <3

ja ilo viilsi heitä miekan lailla
ja heidän ajatuksensa liitivät maille joilla tuska ja ilo virtaavat yksiin
ja kyyneleet ovat siunauksen viini.

listaus

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 840
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Kosmorosmo, minunkin tulee harvemmin luettua tällaisia yhteen hahmoon keskittyviä tekstejä, varsinkaan tällaisia joissa keskitytään pääosin hahmon sisäiseen mielenmaisemaan. Dialogittomuuden ja runsaan kuvailun takia tämä yritelmä tosiaankin on vaarassa olla raskaslukuinen, mutta ihanaa jos et kuitenkaan kokenut sitä niin vaan luit lopulta mielissäsi!

Minäkin näen Remuksessa paljon itseäni. Olen sinänsä ihan perussosiaalinen ja pidän ihmisistä, mutta tulen hulluksi, jos en saa vastapainoksi paaaljon omaa aikaa ja yksinäisyyttä. Yksin asuminen oli kyllä taivaallista. Muutin viime kuussa yhteen kumppanini kanssa, ja olen jo ehtinyt hajoilla siitä, etten pääse vetäytymään pidemmäksi aikaa täydelliseen yksinäisyyteen, vaikka olen tällä hetkellä päivätkin yksin kotona kun kumppani on töissä. ;D Maaginen saippuakupla voisi siis tulla tarpeeseen täälläkin! Onneksi minulla on nyt sentään oma soppi olohuoneessa. Käytännössä minulla on koko olkkari, kun poikkis kököttää aina työhuoneessaan. ;)

Kiitos paljon ihanasta kommentista! :-*

Uno, voi että, ihanaa että tämä pikkuinen shotti ilahdutti! Kirjoitin tämän osaksi nanoani alkukuusta, kun en ollut vielä luovuttanut nanoilun kanssa, ja olin silloin jo turhautunut sanamäärien tavoitteluun, joten on helpottavaa kuulla, että tästä kehkeytyi lopulta sitten kuitenkin jotain lukukelpoista.

Mukavaa että pystyit samaistumaan Remuksen tunteisiin, ja ihanaa että koit hienovaraisen parituksen sopivan tarinaan! Alun perin minun piti kirjoittaa ihan puhtaasti parituksetonta Remusta, mutta jostain se Remus/Sirius kummasti aina kumpuaa. ;D Hyvä jos paritus ei tuntunut kuitenkaan liian tuulesta temmatulta. Minäkin uskon, että Siriuksen hyväksyntä on Remukselle tärkeä asia.

Ihanaa että mielenrauha välittyi ja että pidit luonnon kuvailusta! Kuvailua tähän tekstiin taisikin tulla yllin kyllin. Vuodenajat ja luonto ovat jotenkin tosi inspiroivia.

Kiitos kovasti ihanasta kommentista! :-*
« Viimeksi muokattu: 25.11.2018 22:47:40 kirjoittanut Waulish »




deep inside I think I might deserve it

Elfmaiden

  • ***
  • Viestejä: 1 166
  • haaveilija
Ihana tunnelmallinen tarina! Tätä oli todella mukava lukea, ja kun eläytyminen Remuksen kokemaan ja näkemään oli tehty helpoksi,  niin tämä oli melkein kuin mindfullness-harjoitus! Ihana luonto ja sen rauha ja kauneus! Onneksi Remes oli löytänyt hyviä selviytymistapoja avukseen, ja hänellä on Kelmit tukenaan ja seuranaan, mutta mahdollisuus myös olla omassa rauhassaan.
USKO, TOIVO JA (POIKA)RAKKAUS

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 840
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Elfmaiden, ihanaa että pystyit eläytymään tarinaan! Olen otettu mindfulness-vertauksesta ja siitä, että lukukokemus oli rentouttava eikä liian raskas runsaan kuvailun takia. Tätä tekstiä oli siinä mielessä mukavaa kirjoittaakin, että pääsi hetkeksi rauhoittumaan talvisissa maisemissa ja tunnelmoimaan niitä. :)

Kiitos paljon ihanasta kommentista! :-*




deep inside I think I might deserve it

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 406
Kommenttiarpajaisista hei! Kävin noita HP-fandomin tekstejäsi läpi listauksessa, ja jotenkin tämä valikoitui niistä, ehkä siksi kun Remus on yksi minunkin ehdottomia suosikkejani. :)

Tämä oli hyvin kaunis, rauhallinen ja lämminhenkinen tutkielma nuoren Remuksen mielenmaisemista. Hänen yksinäisyyden kaipaukseensa oli kerrottu tässä todella ymmärrettävästi ja myös koskettavasti, ja siihen oli helppo samaistua. Ehkä siksi, kun itsekin olen vähän saman tyyppinen, että niin kivaa kuin seurassa voi ollakin, sitä hiljaisuutta ja seurustelua omien ajatustensa kanssa silti kaipaa. Varsinkin tuollaisessa sisäoppilaitoksessa mahtaisi tuntua välillä tosi ahdistavalta, kun ei olisi koskaan yksin edes nukkuessaan, ja aina olisi melua ja meteliä ympärillä. :(

Remuksen yksinäisyyden kaipuu oli todella vahva, kun se ajoi ulos palelemaan, sillä tätä lukiessani tuli itsellekin ihan kylmä, kun ajattelin, millaista olisi olla tuollaisessa kivenkolossa joulukuussa, jos talvi oli vielä tavallista kylmempi, hrrr. Jäin miettimään tätä lukiessani, vaikka sitä ei tähän erityisesti tuotukaan esiin, mahtoiko tuo hiljaisuuden ja yksinolon kaipuu johtua Remuksen luonteen lisäksi myös siitä, että hän oli ihmissusi? Saiko se tuntemaan hänet aina vähän irralliseksi muista ja kaipaamaan yksinäisyyttä? Vai oliko Remuksen sisällä oleva susi juurikin se, joka halusi olla omassa rauhassaan? Oli syy mikä tahansa, niin tykkäsin tästä kovasti.  Tuntui ilahduttavalta, että Remuksen ystävät ymmärsivät tämän puolen hänessä, ja antoivat hänen olla rauhassa.:D

Remuksen ajatukset Siriuksesta, vaikka niistä ei tässä kovin paljon kerrottukaan, hivelivät minun mieltäni lukiessa kovasti. :) Aivan ihanaa, vaikka samalla heräsi huoli Remuksesta siinä mielessä että mietin mahtoiko Siriuksen ajatteleminen tuoda hänelle enemmän iloa vai sittenkin surua? Tuossa vähän vihjattiin, että Sirius oli yksi Remuksen huolista, joten ehkä siinä oli vähän molempia. Se tuntui pahalta Remuksen takia, kun hänellä oli jo ihmissutena niin raskasta, ettei varmasti olisi kaivannut siihen enää muita murheita. :( Olisin tavallaan toivonut, että tuota  olisi valotettu vielä enemmän, koska nyt jäi vähän vaivaamaan se, olisiko Sirius vastannut näihin tunteisiin, vai unelmoiko Remus turhaan? Toisaalta tämä oli hyvin kaunis ja tunnelmallinen hetki juuri tällaisenaan, eikä tästä puuttunut mitään. Ristiriitaista, mutta tykkäsin silti todella paljon. :)

Jäin miettimään, kukahan se toinen oli, joka oleskeli välillä samassa paikassa kuin Remus, ja oli jättänyt sen lasipurkin ja karkkipaperit sinne? Saattoihan se olla kuka tahansa, mutta tietysti halusin ajatella, että se olisi ollut Sirius, jolla olisi ollut samat ajatukset Remuksesta kuin Remuksella hänestä. :) Pidin kovasti tuosta Remuksen hilajisesta hetkestä kivien alla, vaikka harmitti se hänen itsensä kiusaaminen omilla ajatuksillaan. Eihän siinä ole mitään vikaa, jos viihtyy itsekseen, ja jokainen tarvitsee oman suojakuplansa. :) Tämä kuvasi minusta niin hyvin Remuksen kaipuuta hiljaisuuteen ja sitä mielenrauhaa, jonka hän löysi nytkin yksin ollessaan:

Lainaus
Remus kohotti katseensa taivaalle, jota lukemattomat tähdet täplittivät. Tumma sini kantautui äärettömyyksiin kaikkialla, minne katse vain ylsi, ja Remus unohti linnan vankat seinät ja lattiat ja katot, jotka kaikessa järkkymättömyydessään joskus tukahduttivat häntä. Linna oli täynnä taikaa ja eli, portaikot siirtyilivät ja haarniskat liikuskelivat, mutta se oli silti linna, tarkkarajainen ja pysyvä. Taivas puolestaan ei tuntenut rajoja.

Tässä lopussa minusta oli ihanaa se, että vaikka Remuksella oli suurempia ja pienempiä huolia, yksinolo selvästi auttoi häntä jäsentelemään ajatuksiaan ja tulemaan taas paremmin toimeen sekä itsensä että muidenkin kanssa. Tuntui, että Remus löysi nytkin jonkinlaisen rauhan sisälleen, ja siitä oli ihanaa lukea. :) Mitä Siriukseen tuli, tämä loppu toi mukavaa toiveikkuutta senkin ongelman suhteen:

Lainaus
Hän tiesi pärjäävänsä sen jälkeenkin. Linnan tilukset eivät hävinneet mihinkään. Hän pääsisi takaisin. Ulkoilmaan mahtuisi uloshenkäyksiä vielä seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana. Hän ei ehkä pystynyt muuttamaan itseään, mutta hän pystyi pärjäämään itsensä kanssa.

Sirius hymyili Remukselle, kun tämä palasi oleskeluhuoneeseen posket punaisina, ja Remuksessa humahti kiitollisuus siitä, ettei Siriuksen hymy ollutkaan huolestunut tai hämmentynyt kulmien kurtistus.

Kiitos paljon jälleen kerran tästäkin todella hienosta ja hyvin hienosti kirjoitetusta ficistä. Tässä oli aito tunnelma ja valtavasti hiljaista kauneutta, josta jäi minulle tosi hyvä mieli. :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi