Kirjoittaja Aihe: Rajatilassa | K11 | Severus/Hermione | osa 3/4 4.1.  (Luettu 3514 kertaa)

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Nimi: Rajatilassa
Ikäraja: K11
Paritus: Severus/Hermione

Haasteet: Perspektiiviä parittamiseen (opettaja), Teelusikan tunneskaala (kukin osa erikseen)

A/N: Joskus todennäköisesti useampi vuosi sitten FractaAnima yritti suostutella minua kirjoittamaan uuden ficin tällä parituksella. Vastasin luonnollisesti, että missään nimessä en aio sitä tehdä. Joku pieni juttu siitä jäi kuitenkin itämään päähäni, ja, pakko myöntää, ei kovin kauaa sen jälkeen tajusin, että jos kirjoittaisin vielä kyseisellä parituksella, ficin pitäisi tapahtua jossain rajatilassa. Kirjoitin idean ylös ja unohdin sen, mutta viime aikoina se on alkanut kummitella taas päässäni sen verran, että täytyi siirtyä toteutuksen puolelle.


Tästä vielä taustalle sopivaa äänimaisemaa: klik tai klik.






R A J A T I L A S S A






H Ä M M E N N Y S



Peuran silmät muljahtavat, sen jalat liikkuvat, hän jarruttaa. Sormet puristavat, rystyset muuttuvat valkoisiksi, suu avautuu huutoon, ääntä ei kuulu. Ympäri, ympäri, pää menee sekaisin, liike pysähtyy äkisti. Joku hänen hermopäätteistään herää henkiin, kipu on käsittämätön, kaikki valkenee, puut katoavat ympäriltä, on enää valkoista…

Hän vetää rohisten henkeä. Mitään muuta ääntä ei kuulu kuin hengitys, liian nopea ja huutava. Kaikkialla on pelkkää valkoista. Ei ole muotoja, ei värejä, ei mitään muuta kuin hän.

Hän makaa, vaikka ei ole mitään missä maata. Hän nousee ylös, huomaa oman tumman kätensä. Hänkin on pukeutunut valkoiseen. Hän katsoo alas ja tunnistaa mekon. Hän pitää siitä, hän olisi halunnut käyttää sitä hääpäivänään. Se on huoleton.

Ympärillä on yhä pelkkää valkoista, ikään kuin kaikki olisi sumun peitossa. Hän koskettaa hiuksiaan, harteitaan, vyötäröään, lanteitaan. Kaikki kunnossa, mihinkään ei satu, mutta jokin on silti pielessä. Hän ei saa ajatuksesta kiinni, tuntuu kuin sumu olisi myös hänen päänsä sisällä.

Epäröivä askel, toinen. Hän katselee ympärilleen, odottaa yhä näkevänsä jotakin, vaikka mitään nähtävää ei ole. Hän kävelee tyhjyydessä, mutta hänen askelensa kaikuvat.

”Huhuu?” hän kokeilee hiljaa. ”Haloo? Onko täällä ketään?”

Ketään, ään, ään, ään, kaiku toistaa.

Hän alkaa herätä, askeleet kulkevat nopeammin. Hän ojentaa kädet eteensä, odottaa törmäävänsä esteeseen, mutta mitään ei tule vastaan. Tyhjyys jatkuu jatkumistaan.

”Haloo! HALOO!” hän huutaa uudestaan ja kuuntelee kaikuja. Tuntuu että hän huutaa loputtomasti. ”Missä minä olen?” hän kysyy itseltään, eikä osaa vastata. Hänellä ei ole aavistustakaan.

**

Kun ei ole tilaa, ei ole aikaa, ja silti aika ikään kuin kuluu. Hän kulkee, istuu, kysyy, huutaa, kulkee, makaa ja huutaa taas. Ja sitten hän saa vastauksen.

”On täällä joku.”

Ääni kuulostaa etäisesti tutulta, mutta hän on niin huojentunut kuullessaan edes jotain, että unohtaa tutkia muistojaan äänen alkuperän löytämiseksi.

”Kuka siellä? Missä olet?”

”Olen piilossa, toistaiseksi”, mies vastaa.

”Selvä on”, hän sanoo. ”Mutta puhuisitko minulle silti?”

”Voin minä puhua.”

Hän huokaa. ”Hyvä. Hei vain, tuntematon piilossa pysyjä. Minun nimeni on Hermione Weasley.”

”Tiedän.”

”Tiedät?” Vaikka se on typerää, se tuntuu jopa ihmeellisemmältä kuin tämä paikka.

”Tiedän.”

Hermione odottaa hetken, mutta pidempää selitystä ei tule. Hän istuutuu tottumuksesta: tänne tultuaan hän ei ole tuntenut väsymystä tai tarvetta levätä, mutta tuntuu oikeammalta istuutua, kun aikoo olla samassa paikassa pidemmän aikaa.

”Tiedätkö sinä, mikä tämä paikka on?”

Hermione ehtii jo kuvitella, ettei siihenkään kysymykseen vastata, mutta sitten mies sanoo: ”En tiedä sitä sen enempää kuin sinäkään, mutta minulla on teoria.”

”Entä oletko sinä halukas jakamaan teoriasi minun kanssani?”

”En.”

”Etkö sinä voi kertoa minulle mitään?”

”En minä niin sanonut. Minäkin olen kaivannut puhekumppania.”

”No, mitä sinä sitten voit kertoa minulle?”

”Voin kertoa, että täältä ei pääse pois. Olen yrittänyt kaikkeni; olen ilmeisesti ollut täällä vuosia, eikä mikään ole muuttunut sinä aikana. En pääse eteenpäin enkä taaksepäin, eikä täällä ole mitään, ellei tänne kuvittele.”

”Kuvittele?”

Pienen hetken on taas hiljaista. ”Minä en tiedä, mitä sinä täällä näet. Minä olen joskus puistossa, joskus pienessä mökissä… Tiedän, että joillekin tämä paikka on rautatieasema. Mitä sinä näet?”

”Valkoista, pelkkää valkoista”, hän sanoo äänessään pettymystä.

”Ehkä se muuttuu vielä.”

Taas he ovat hiljaa niin kauan, että Hermione pelkää toisen lähteneen pois. Mutta jos ei ole mitään, voiko lähteä pois? Toisaalta, jos mitään ei ole, miten voi pysyä piilossa?

”Voitko kertoa minulle jotain muuta?” Hermione kysyy.

”Mitä haluat tietää? Mitä voin kertoa, kun mitään ei ole? Ei tuntoa, ei hajua, ei makua, ja niin harvoin mitään kuultavaa tai nähtävää.”

Hermione mutristaa suutaan. Ei tuntoa, se täällä on vikana. Hän koskee käsivarttaan, eikä tunne mitään. Hän ajattelee, että hänen pitäisi hätääntyä, mutta jokin paikassa saa hänet pysymään rauhallisena.

”Miksi me olemme täällä?” hän kysyy, muttei saa enää vastausta.
« Viimeksi muokattu: 14.07.2020 10:51:21 kirjoittanut Nyyhti »
Never regret something that once made you smile.

FractaAnima

  • Francesca R. Anima
  • ***
  • Viestejä: 4 096
  • Like Molly Weasley, but Slytherin
Vs: Rajatilassa | K11 | Severus/Hermione | osa 1/4 15.10.
« Vastaus #1 : 20.10.2018 17:52:27 »
Oh my! .__.
...olen samaan aikaan järjettömän onnellinen, koska sinä ja snarmione! en vain koskaan tule unohtamaaan sitä silkkihuivia. Ja sitten samaan aikaan olen semisti surullinen, koska noh, lukijalle on surullisen selvää mikä tämä rajatila on. Toisaalta, on sieltä ennenkin palattu. Ehkä mulla heillä on vielä toivoa!

Jään mielenkiinnolla ja innolla odottamaan. Enkä pääse yli tästä yllätyksen tuomasta adrenaliinista! ::)

- Frac


I'm into Herbology now u_u

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Rajatilassa | K11 | Severus/Hermione | osa 1/4 15.10.
« Vastaus #2 : 22.07.2019 14:55:35 »
Täähän on jännä! Asetelma on monestakin syystä erikoinen, ensinnäkin se, että miten tämä paritus mahtaisi edistyä, kun Hermione on naimisissa Ronin kanssa ja tietysti siksi, että he ovat molemmat kuolleita tai jossain kuoleman rajamailla näköjään. Alun perusteella on vielä hankala sanoa enempää, mutta toivottavasti jatkat tätä, olisi kiinnostavaa nähdä mitä tapahtuu seuraavaksi :)

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Vs: Rajatilassa | K11 | Severus/Hermione | osa 2/4 12.9.
« Vastaus #3 : 12.09.2019 14:40:19 »
Voi elämän kevät sentään, kun minua ärsyttää vieläkin tämän ficin kohtalo! Olin tosiaan kirjoittanut tätä jo aika pitkälle, kun koko sotku katosi, enkä vieläkään käsitä, miten se on mahdollista. Kuten näkyy, minulla kesti aiiiiika kauan päästä yli katoamisesta ja palata uudelleen tämän pariin. Mutta ehkä tällä kertaa saisin tämän loppuun!

FractaAnima, ihanaa että löysit tänne, ja kiitos paljon kommentista! Hui, ei saa olla liian innoissaan ;D

Crysted, voi kiitos paljon kommentista! Kyllä minä tämän loppuun kirjoitan, vaikka toisessa osassa kestikin ihan luvattoman kauan.

Susoittelen taustalle tosiaan jo aiemminkin linkkaamaani äänimaisemaa: klik tai klik.






A V U T T O M U U S



Valkoinen pysyy valkoisena, sumu leijuu yhä ympärillä vaikkei sillä ole missä leijua, mutta hiljalleen muistot heräävät. Muistojen mukana tulee huoli.

Hänellä on tärkeämpiä paikkoja joissa olla. Aika ei ole käsite täällä, mutta hänen elämässään sillä on ollut suuri rooli: se on ollut se, jota on aina liian vähän. Häneltä on odotettu asioita, ja hänen on täytynyt vastata odotuksiin, ja kun hän on nyt täällä, kuka täyttää odotukset?

“Hei”, miesääni sanoo.

Hän huokaa tyytyväisenä. “Älä karkaa nyt”, hän sanoo. “Minä tarvitsen vastauksia. Minun ei pitäisi olla täällä. Minun täytyy päästä takaisin.”

“Miksi niin luulet?”

“Miten niin? Minulla on tärkeitä – tärkeitä... velvollisuuksia.”

“Miksi luulet, että sillä on väliä? Miksi luulet, että olet tullut tänne?”

“Vahingossa?” Hermione arvaa, mutta kysymys saa hänet miettimään. Hänen muistonsa ovat palanneet, vähän kerrallaan, ja hän pystyy palauttamaan lisää asioita mieleensä. Hän sulkee silmänsä nähdäkseen valkoisen sijaan mustaa, ja muistot tulevat... Hänellä oli kiire, lapset olivat Ronin kanssa jo mummolassa ja hän oli jäänyt ylitöihin vaikka oli luvannut muuta, oli pimeää, ympärillä metsää, hän oli kiihdyttänyt mutkaan... Muistot haparoivat, hän pinnistää... Hän henkäisee. “Minä törmäsin”, hän sanoo yllättyneenä. “Peuraan tai... tai sitten väistin ja törmäsin puuhun... Minä en tiedä.”

“Sinä kuolit.”

“Miten niin?” Hermione kysyy haastavasti.

“Tänne ei pääse ellei kuole.”

“En minä voi olla kuollut.”

“Totuus on toista mieltä.”

“Olipa kummallisesti sanottu.”

“Me olemme kummallisessa paikassa.”

Hermione avaa suunsa, haluaa väittää vastaan koska asia tuntuu siltä, että siinä pitää väittää vastaan, mutta mitään vastaan väitettävää ei ole. Hän miettii muistojaan uudelleen ja uudelleen ja tajuaa, että hänen täytyy olla kuollut. Suru lävistää hänet: Hugo, niin pieni vasta, muistaisiko hän äitiä enää kuukauden kuluttua? Rose, tulinen ja tarmokas, miten Hermione saattoi jättää hänet? Ron, hellä ja rakastava isä, yksin niin kuin Ginny – mitä julmuutta tämä on?

Tyhjyyden keskellä Hermione istuu alas, halaa polviaan ja painaa pään alas. Hänestä tuntuu kuin hän itkisi, mutta kaikki on täällä niin irrallaan, hän ei tunne polviaan eikä otsaansa eikä tiedä, itkeekö todella. Miten hän saattoi antaa itsensä pois perheeltään?

Hän käy läpi ajatuksen ja tunteen toisensa jälkeen, ja kun hän on valmis, hän tietää mitä hän haluaa.

“Hei!” hän huutaa.

Vastaus kuuluu läheltä. “Hei.”

“Minä haluan nähdä heidät! Minä haluan varmistaa, että kaikki on hyvin – antaa jonkin merkin, mitä tahansa, mutta minun on nähtävä heidät.”

“Minähän sanoin, että täältä ei pääse pois.”

“Jos minä olen kuollut, minä voin tehdä mitä haluan!”

“Ainahan sinä voit yrittää.”

Hermione todella yrittää. Hän ei ole typerä: hän ei yritä käyttää voimakeinoja, koska ei ole mitään mihin niitä käyttää. Sen sijaan hän keskittyy, sulkee silmänsä ja luottaa siihen, että onnistuu. Hän kuvittelee itsensä Maahan, Kotikolon keittiöön, halaamaan lapsiaan, puristamaan lohduttavasti Ronin kättä. Hän kuvittelee heidät pöydän ääreen, Ginnyn kasvot kalpeina, ja hän avaa silmänsä, eikä mikään ole muuttunut.

Jos aika olisi käsite, jos Hermione tuntisi tarvetta syödä tai levätä, hänen olisi täytynyt tehdä niin monta kertaa kunnes hän vihdoin luovuttaa.

”Täältä ei tosiaan pääse pois”, hän sanoo, ja nyt hän kuulee itsekin äänessään pelon.

”Ei”, ääni vastaa heti, ja Hermionea lohduttaa ajatus siitä, että se on ollut koko ajan hänen kanssaan.

”Mistä sinä tunnet minut?”

Hetken ääni on hiljaa, ja sillä aikaa Hermione kääntyilee, yrittää löytää puhujan, mutta tämä piileskelee sumussa yhä. Hermione yrittää ajatella sumun pois, kuvitella tilalle hahmon, jonka kanssa keskustelee, mutta mitään ei tapahdu.

”Minä puhuin Harryn kanssa”, ääni lopulta sanoo.

”Harryn? Tuliko hänkin tänne? Missä hän on?”

”Hän siirtyi eteenpäin.”

”Milloin? Minne?”

”Hän kertoi elämästä, sinustakin. Me puhuimme pitkään. Luulin, että hän olisi minunkin tieni pois täältä, mutta ilmeisesti minä olin hänen tiensä. Hän halusi pyytää anteeksi, ja minä annoin – mutta se ei riittänyt.”

Hermione nielaisee. Hän uskoo nyt vihdoin tietävänsä, kenen kanssa keskustelee.

”Harry puhui sinusta paljon”, Hermione sanoo.

”Minä… olen iloinen.”

Hermione nyökkää. Hän haluaa puhua Harrysta lisää, kysyä, miltä tästä tuntui kuolla. Hän haluaa tietää jokaisen sanan, jonka Harry on sanonut täällä ollessaan. Hän haluaa muistella ja itkeä, ja surra niiden puolesta jotka ovat nyt menettäneet hänetkin. Sodan aikana menetykseen turtui, mutta he selvisivät siitä ja heidän olisi pitänyt selviytyä myös karanneista kuolonsyöjistä ja pimeistä autoteistä.

Väreily kiinnittää Hermionen huomion. Sumu väistyy, hälvenee, ja ääriviivat muodostuvat hiljaisuudessa. Hahmo on musta ja epätarkka, kirkastuu vähä vähältä. Hermione katsoo vanhaa liemiprofessoriaan silmiin ja näkee niistä heijastuksen siitä, miltä hänestä tuntuu.

Never regret something that once made you smile.

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Vs: Rajatilassa | K11 | Severus/Hermione | osa 3/4 4.1.
« Vastaus #4 : 04.01.2020 17:07:47 »
K A T U M U S


”Eikö sen pitäisi olla ihan selvää, että meillä on jotain keskeneräisiä asioita, jos olemme täällä?” Hermione kysyy, kun he ovat ensin olleet hiljaa pitkään, katsoneet toisiaan lyhyesti silmiin ja pidemmän aikaa toisistaan sivuun, kävelleet hieman edestakaisin tyhjyydessä ja kierrelleet toisiaan tietämättä, pitäisikö heidän seistä vieretysten vai vastatusten vai kävellä eri suuntiin.

”Mikä on sinun keskeneräinen asiasi, nei– rouva Weasley?”

Hermione naurahtaa. ”Ole kiltti ja kutsu minua Hermioneksi. Sitä paitsi nimi on Granger-Weasley.”

Severus Kalkaros nyökkää hitaasti. ”Harry ei maininnut. Kaipa sinäkin voit kutsua Severukseksi.”

Silloin Hermione tajuaa, mikä on outoa. Hän on ollut liian tottunut kuulemaan nimeä Severus, onhan Harry antanut sen pojalleen, mutta tietenkään he eivät ikinä puhuneet tästä miehestä Severuksena, eikä hän taatusti ainakaan puhunut Harrysta.

”Mistä lähtien olet puhunut Harrysta Harryna?”

”Täällä sukunimet ja tittelit tuntuvat pian merkityksettömiltä.”

Sen Hermione uskoo helposti. Kun ei ole olemassa mitään muuta kuin he kaksi, miten he voisivat olla täysin etäisiä toisilleen? Hermionea ahdistaa, ettei ole edes aikaa, ei mitään mitattavaa – ei mitään kontrollia.

”Et vielä vastannut”, Severus sanoo. ”Mikä on sinun keskeneräinen asiasi, jos me kerran olemme täällä sen takia? Ja miten se liittyy minuun?”

”Miksi kuvittelet, että se liittyisi sinuun?”

”Olen ollut täällä pitkään yksin. Sitten Harry tuli tänne – koska hänen piti keskustella kanssani, ennen kuin hän pystyi jatkamaan matkaa. Täältä ei pääse mihinkään, täällä ei ole muita, ja nyt sinä olet täällä. Minä muistelin, että sinulla oli jonkin verran järkeä päässäsi. Oletus on ilmiselvä.”

Hermione katsoo Severusta kiukkuisena. Hän ei edes tiedä, mihin tarttuisi, ja päättää olla tarttumatta mihinkään, koska hän ei tosiaan ollut ajatellut, että hänen asiansa liittyisi jollain tavalla Severukseen – ellei sitten –

”Ehkä sinun keskeneräinen asiasi liittyy minuun, ja siksi minut on tyrkätty tänne. Vähän kuin sinut Harrya varten.”

Severus katsoo Hermionea häiritsevän pitkään täysin ilmeettömänä. Sitten hän sanoo äänellä, josta Hermione kuulee heti, ettei hän usko siihen: ”Ehkä.”

**

Kun hiljaisuutta on kestänyt niin kauan, että se on muuttunut vaivautuneesta vain pelkäksi hiljaisuudeksi, ja kun he ovat molemmat istuutuneet tahoilleen niin, että he eivät katso aivan vastakkaisiin suuntiin mutta melkein, Hermione sanoo välittämättä siitä, kuunteleeko toinen vai ei:

”Minun ihannepoikaystäväni opiskeli Oxfordissa. Siis sellainen kuviteltu, tiedäthän. Hänellä piti olla ruskeat silmät ja tasaiset hampaat, kapeat huulet ja mielellään silmälasit. Ja hänen piti olla Oxfordissa vuosikurssinsa paras, mutta minua vanhempi, jotta emme olisi kilpailleet. Hänen piti jäädä akateemiselle uralle, saada hyvät ja joustavat työajat, jotta minä voisin tehdä jotain muuta. Järjestötyötä, sellaista.”

”Sinähän teit jotain järjestötyötä.”

”Ron ei edes tiennyt, mikä Oxford oli. Eikä hän todellakaan ollut vuosikurssinsa paras.”

”Sitäkö sinä sitten kadut?”

Hermione pudistaa päätään. ”Minä rakastan Ronia. Häntä uskollisempaa ystävää ja kumppania ei löydy. Hän on uskomattoman lojaali perheelleen, loistava isä lapsilleen. Vaikka minä en pääsisi takaisin, Hugo ja Rose ovat hyvissä käsissä. Se ihanne oli vain… kuvitelma. Jotain mitä kuvittelin, että olisin voinut haluta.”

Hiljaisuus venyy taas hetken ja toisenkin, mutta sitten Severus sanoo hitaasti: ”Minulla ei koskaan ollut ihannetta. Oli vain yksi.”

Hermione odottaa hetken, mutta kun Severus ei jatka, hän sanoo: ”Lily. Harryn äiti.”

Kun Severus on taas hiljaa, Hermione kääntyy katsomaan tätä. Severus istuu polvet koukussa edessään, se näyttää hämmentävältä, ja tuijottaa tiiviisti eteensä. Hermione ei erota kasvojen ilmettä.

”Lily oli minulle kaikkein merkityksellisin asia.”

”On varmasti kamalaa, ettei hän tiennyt sitä… että ette voineet olla yhdessä.”

”Ehkä… mutta ehkä niin oli parempi. Ehkä se ei olisikaan ollut niin upeaa kuin olin kuvitellut.”

”Tai ehkä se olisi ollut juuri niin upeaa.”

”Minun olisi pitänyt toimia toisin. Minun olisi pitänyt tehdä hänelle selväksi, mitä oikeasti ajattelin. Mutta minua pelotti liikaa. Pidin mieluummin kiinni siitä vähästä, mitä meillä oli, kuin otin riskin, että hän hylkäisi minut kokonaan.”

”Mutta hänhän hylkäsi.”

Taas hiljaisuus venyy, antaa Hermionelle tilaa huomata, että hänen ei olisi pitänyt sanoa niin. Häntä häiritsee, ettei hän näe Severuksen ilmettä. Hän miettii, pitäisikö hänen pyytää anteeksi, mutta hän päättää olla pyytämättä. Se mikä on sanottu, on sanottu, eikä se ole valhetta.

”Ehkä minäkin olen pelännyt…” Hermione sanoo harkiten. ”Ehkä minä valitsin Ronin, koska halusin jotain pysyvää ja turvallista, jotain mihin olin tottunut. Ehkä minun olisi pitänyt etsiä jotain muuta, mutta en uskaltanut.”

”Miksi?”

Hermione on huojentunut, että Severus ylipäätään puhuu hänelle yhä. ”En tiedä. Sodan takia. Kun niin moni asia oli niin epävarma ja muutoksessa, ja oli vaikea sopeutua ja korjata sodan jälkiä… en vain kestänyt ajatusta, että parisuhdekin olisi epävarma.”

”Sitäkö sinä kadut?”

”Kadutko sinä sitä, että et kertonut Lilylle tunteistasi?”

”Kyllä.”

Hermione huokaa. ”Kyllä.”

**

”On pakko olla joku keino päästä täältä.”

”Täältä pääsee vain eteenpäin.”

”No eteenpäin sitten. Mikä se voi olla, mikä meitä täällä pidättelee? Sinä olit professori, sinun jos kenen pitäisi se keksiä.”

Severus naurahtaa kuivasti. Hermione kurtistaa kulmiaan: hän ei pidä naurunalaisena olemisesta, eikä siitä että hänen ajatuksiaan vähätellään, mutta on selvää että Severus tekee juuri niin.

”Sinä olet aivan liian kärsimätön. Joskus oivalluksille pitää antaa tilaa.”

”Minä en aio jäädä tänne vuosikausiksi niin kuin sinä!”

Severus kohauttaa olkapäitään, ja Hermione tuhahtaa, koska niin, miksi Hermionen kohtalo Severusta kiinnostaisikaan.

”Ehkä sen sijaan, että yrität niin kovasti keksiä jotakin, voisit kertoa minulle jotain.”

”Kuten mitä?”

”Muistoja. Maailmasta. Olen ollut poissa pitkään, ja täällä asiat muuttavat merkitystään. Mistä sinä unelmoit? Mitä sinä jäät kaipaamaan?”

Hermionen ensireaktio on väittää vastaan, sanoa, ettei sillä ole merkitystä. Sitten hän kuitenkin muuttaa mielensä: sillä nimenomaan on merkitystä. Ja hän kertoo. Hän kuvailee työtään, pitkiä iltoja kulahtaneessa toimistorakennuksessa, työpöytää jonka laatikon pohja räsähtää rikki vähintään kerran päivässä, ja siten miten hän rakastaa tehdä jotakin, millä on merkitystä. Kotitonttujen vaivautunutta kiitollisuutta, kun näille ensimmäistä kertaa nimitettiin puolestapuhuja taikaolentojen sääntö- ja valvontaosastolle. Kiivas luonnostelu fyysisen kurituksen kieltävästä pykälästä, joka Hermionen oli viimeisenä iltana muotoiltava uudelleen, sillä kotitontut kokivat sen loukkaavana. Ja kotona odottava perhe: lasten vilpittömät halaukset ja poskipusut, pienten jalkojen läpsyntä lattiaa vasten, helisevä nauru kun Ron roiskii kylvyssä vettä heidän päälleen.

”Mutta unelmat? Mistä sinä unelmoit?”

Hermione on hiljaa, puristaa huulensa tiukasti yhteen ja hämmästyy jälleen kerran sitä, ettei tunne painetta huulissaan. Hänen ilmeensä on merkityksetön, kun kukaan ei ole todistamassa sitä, ei edes hän itse.

”Minä unelmoin”, Severus sanoo hiljaa ja pitää tauon, niin että Hermione aluksi luulee ettei hän jatkakaan. Severus huokaa. ”Minä unelmoin siitä, että pääsisin tekemään kaiken uudelleen. Siitä, että voisin palata ajassa takaisin ja käydä kuiskimassa omaan korvaani, mitä kaikkea pitäisi tehdä toisin.”

Hermione nyökkää, vaikka tuskin Severus sitäkään näkee. Hän tuntee sisällään jotakin lämmintä, ja tiedostaa että tunne on vain hänen päänsä sisällä, ei mitään käsinkosketeltavaa lämpöä. Hän tietää, mitä Severus tarkoittaa, ja hänen tekee mieli mennä Severuksen viereen jakamaan tämä kokemus.

Äkkiä Hermione säpsähtää. Hän ei ollut liikkunut, eikä Severuskaan, mutta yhtäkkiä he istuvat vieretysten, kyljet lähes toisiaan koskettaen.

Severus kääntää päänsä, ja Hermione peilaa kasvoilta omaa yllätystään.
Never regret something that once made you smile.