Kirjoittaja Aihe: Prinsessa ja karhu | K-11 | Bella/Tilia | Jatkis 4/4  (Luettu 1303 kertaa)

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 110
Ficin nimi: Prinsessa ja karhu
Kirjoittaja: Diinuli
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: satu
Paritus, Hahmot: Bella/Tilia, Rolf, Erik, Entelea, Tuhkaparta, Kultakutri, Lumiel, ihmiskuningas, haltijakuningatar
Yhteenveto: Satu ihmiskaupungin prinsessasta, tämän rakkaudesta haltijaprinssiin ja yllättävästä esteestä heidän rakkautensa tiellä.
A/N: Kuvitus aina kappaleen lopussa linkin takana


Prinsessa ja karhu



1. Kohtaaminen

  Olipa kerran, kaukaisessa tulevaisuudessa, kaksi kaupunkia. Toinen oli ihmisten kaupunki taloineen, mukulakivikatuineen ja muureineen. Toinen oli haltijoiden kaupunki, ja se olikin hieman kummallisempi paikka – haltijoiden asumukset nimittäin sijaitsivat puiden oksilla, eikä heidän kaupungissaan ollut selviä rajoja: jos ei ajatellut asiaa tarkemmin, saattoi erehtyä luulemaan, että koko metsä oli haltijoiden kaupunkia.

  Sellaisia olivat ihmisten ja haltijoiden suurimmat eroavaisuudet muutenkin: ihmiset pitivät tapanaan rajata ja lajitella, viljellä ja varastoida, luokitella ja analysoida; haltijat taas mielellään metsästivät ja keräilivät, antoivat vaiston ja sydämen ohjata polkujaan ja varoivat puuttumasta asiain luonnolliseen kulkuun – paitsi silloin tällöin, kun se heistä erityisesti oli tarpeen.

  Näistä luonteen ja tapojen erilaisuudesta johtuen eivät haltijat ja ihmiset olleet paljon tekemisissä keskenään. Paljon oli aiheellista varovaisuutta turhien riitojen välttämiseksi, mutta myöskin perusteettomia luuloja juuri tästä kanssakäymisen välttämisestä johtuen. Metsästäessä saattoivat ihmiset ja haltijat kuitenkin tehdä silloin tällöin yhteistyötä, koskapa mielellään ihmisetkin tätä ravinnonhankintatapaa harrastivat.

  Kävipä sitten eräänä päivänä niin, että ihmiskaupungin kuninkaan lapset olivat menossa metsälle. Vanhemmat kaksospojat Erik ja Rolf ratsastivat täyttä laukkaa metsän sydäntä kohti, kun pikkusisko Bella oli ehtinyt vasta metsän reunaan. Hän ei pitänyt kiirettä, ja metsän siimekseen päästyään jättikin hevosensa tutulle metsäaukealle aterioimaan. Hän riisui ratsunsa satulan ja heitti selkään vielä helakanpunaisen loimen, ettei kukaan vahingossa saalistaisi hänen rakasta Konttuaan riistaeläimenä. Sitten hän aloitti varsinaisen metsästysretkensä: hiljaa hiiviskellen jousi kädessään hän etsiytyi tietyn lammen rantaan, jonne pienemmät eläimet tulivat tällaisena kuumana kesäpäivänä vilvoittautumaan.

  Bella, toisin kuin veljensä, viihtyi välillä metsässä myös marjastamassa, sienestämässä ja ihan vain vaeltamassa, joten hän tunsi metsän paremmin kuin nämä. Haltijoita tavatessaan hän oli aina tervehtinyt kohteliaasti ja kääntänyt katseensa maahan, kunnioittaakseen heidän kotirauhaansa, ja aina hänelle oli vastattu kohteliaasti, joskus jopa ystävällisesti. Hän arveli tunnistavansa joitakuita haltijoita ulkonäöltä, mutta ei ollut koskaan tutustunut yhteenkään. Kuninkaan huoneissa järjestetyt harvat viralliset tapaamisetkin olivat olleet kovin muodollisia. Haltijoiden kuningatar tuntui vastaavan vuosittaisiin kutsuihin lähinnä siksi, ettei halunnut vaikuttaa tarpeettoman vihamieliseltä.

  Bella oli juuri tähtäämässä suurinta janoisista jäniksistä, kun jokin säikäytti tämän jo ennestään aran eläimen – silmänräpäyksessä lammen ranta oli eläimistä tyhjä. Hetken kuluttua Bellakin kuuli sen; kauniin laulun, jollaista hän ei ollut aiemmin kuullut. Hän laski jousensa alas ja jäi tarkkailemaan uteliaana. Jo kohta näkikin neito tuon laulun alkulähteen – komean haltijanuorukaisen, jonka metsän eläinten polku oli johdattanut lammelle. Visusti liikahtamatta pysytteli Bella piilossaan alimpien koivunlehvien takana, kun hämmennyksekseen havaitsi nuorukaisen alkavan riisuutua uimaan käydäkseen. Tapojensa mukaan hän käänsi katseensa pois, mutta jäi kuuntelemaan ihmeellisen kaunista sävelmää:

Linnut ne lentävi taivahalla,
punoopi pilven nukkaa.
Katsopa niitä, haltijan lapsi,
mielipä niitten mukkaan.

  Nyt kuulosti haltija jo pulahtaneen veteen, joten Bella rohkaistui vilkaisemaan uiskentelevaa nuorukaista.

Maassa on elo makiata,
vaan ihanaa taivahalla:
liidellä siellä, metsien yllä,
piilossa pilven alla.


  Tämän pitkät tummat hiukset mukailivat pinnan pyörteitä ja näky oli kaiken kaikkiaan kaunis.

Maassa on äiti, syli ja lämpö,
vaan taivaalla aatosten lento.
Taivahan aatos, ylhäällä jylhä,
maassa on pieni ja hento.


  Enemmän kuin miehen komeutta Bella ihasteli sitä, että tämä näytti niin täydellisesti kuuluvan maisemaan – kuin olisi katsellut taideteosta. ”Haltijan päiväuinti” nimesi Bella teoksen suhteellisen mielikuvituksettomasti mielessään ja hykerteli mielikuvalleen kuninkaallisen salin seinää koristavasta uudesta maalauksesta. Tällä välin oli nuorukainen pitänyt pienen tauon laulussaan, hyräillyt vain yhden säkeistön ilman sanoja, mutta jatkoi sitten, nousten samalla lammesta pukeutumaan.

Tummat on lehvät, tummempi katse,
nähdä sen helposti taitaa.
Miksipä katsot, ihmisen lapsi,
haltijaystävää kaukaa?


  Tämän kuullessaan Bella valahti – jos mahdollista – vieläkin punaisemmaksi kuin äsken, ja painautui nopeasti sammalpohjaa vasten. Tämä äkkinäinen liike ja varpujen kahahdus varmistivat sen, että vähemmänkin valpas metsänelävä olisi huomannut hänet. Siinä hän sitten kyyhötti, kunnes nuorukainen tuli kohteliaasti esittäytymään ja vapauttamaan Bellan piilottelunsa häpeästä.

  Näin kohtasivat ihmiskuninkaan tytär Bella ja haltijakuningattaren poika Tilia, eikä kaupunkien välinen rauha sen jälkeen ollut entisensä.

Haltijan päiväuinti, S
« Viimeksi muokattu: 02.11.2018 12:54:27 kirjoittanut Diinuli »
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 640
Vs: Prinsessa ja karhu | S | Bella/Tilia | Jatkis 1/4
« Vastaus #1 : 15.10.2018 21:35:32 »
Olipa tämä ihastuttava ja nimenomaan sadunomainen aloitus, tyylilaji välittyi tekstistä todella hyvin niin kirjoitustyylin kuin muunkin puolesta. :) Pidin todella paljon siitä, että Bella metsästää yhdessä veljiensä kanssa, mutta toisaalta myös sienestää ja marjastaa, se toi hänen hahmoonsa kivaa maanläheisyyttä. Haltijoiden ja ihmisten yhteiselo - taikka vielä tässä vaiheessa ehkä sen vähyyys - vaikuttaa tässä myös todella kiinnostavalta, ja etenkin toki se, miten Bellan ja Tilian tutustuminen tulee asiaan vaikuttamaan. Tilian laulun lyriikat tuossa lomassa olivat tosi viehättävä lisä, kuten myös lopun kuvitus, ja kerronnassa oli hauskoja yksityiskohtia, kuten vaikka tämä:

Lainaus
”Haltijan päiväuinti” nimesi Bella teoksen suhteellisen mielikuvituksettomasti mielessään ja hykerteli mielikuvalleen kuninkaallisen salin seinää koristavasta uudesta maalauksesta.

Kiitos lukukokemuksesta, jään seuraamaan Bellan ja Tilian välien kehittymistä! :)
sentimentaalista löpinää.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 110
Vs: Prinsessa ja karhu | S | Bella/Tilia | Jatkis 1/4
« Vastaus #2 : 15.10.2018 21:49:57 »
Kiva kun pidit, Okakettu :)

Bella/Tiliaa voit bongata lisää mun ficcilistauksesta, linkki löytyy mm tuolta mun allekirjotuksesta. Aion kirjoittaa tämän sadun lisäksi heistä ja tuosta maailmasta paljon lisääkin... pitäis vaan keksiä saagalle nimi (vaikein osuus ehkä) :D
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 110
Vs: Prinsessa ja karhu | S | Bella/Tilia | Jatkis 1/4
« Vastaus #3 : 19.10.2018 11:45:33 »
2. Haltijaprinsessan juoni

  Kuten arvata saattaa, Bella osoitti Tiliaa kohtaan ylenpalttista kiinnostusta, ja he viettivät loputtomalta tuntuvan määrän kesäisiä päiviä lähinnä metsässä käyskennellen, kujeillen ja seikkaillen. Veljet ihmettelivät, onko Bella tullut lapseksi jälleen tämän halutessa vain leikkiä haltijaystävänsä kanssa kaiket päivät. Kuitenkin he vakuuttuivat Bellan aikuisuudesta, kun tämä syksyn kynnyksellä ilmoitti perheelleen aikovansa mennä uuden ystävänsä kanssa naimisiin. Kuningas oli aavistellutkin jotain tämän tapaista, ja vaikka pitikin haltijoita ylevyyttään ärsyttävyyteen asti syleilevinä haaveilijoina (jotka eivät osaa edes taloa rakentaa), niin antoi kuitenkin siunauksensa. Haltijaprinssi oli kuitenkin lähistöllä ainoa Bellan arvolle sopiva mies, joka ei ollut tälle liian läheistä sukua.

  Haltijoiden hovissa asiat eivät menneet aivan yhtä mutkattomasti. Kuningatar oli miltei tukehtua lehväleipäänsä uutisen kuullessaan. Hän toki tiesi, että hänen poikansa seuraan oli lyöttäytynyt ihminen, ja vielä naispuolinen kaiken lisäksi. Hän myöskin ajatteli poikansa olevan sen verran järkevä, että ymmärtäisi olla sitomatta itseään liian tiukin siten olentoon, jonka elämän mitta on  vain murto-osa haltijanelämästä. Haltijoiden tarkkaa elinikää eivät ihmiset tosin tienneet, mutta kuolemattomina heistä puhuttiin yhtä kaikki. Haltijoiden keskuudessa yleisesti epäiltiin, oliko yhtään syvällisemmässä tutustumisessa niin lyhytikäisiin olentoihin kuin ihmislapset mitään mieltä. Ilmeisesti Tilia ei kuulunut tähän enemmistöön, vaan julisti äidilleen Bellan olevan hänen sydämensä valittu, ja tämän lyhyen elinajan tekevän avioitumisesta sitäkin kiireisemmän asian.

  Pahaksi onnekseen kuningataräiti oli koko ikänsä julistanut lapsilleen sydämen äänen kuuntelemista, joten menettämättä kasvojaan hän ei voinut oikein vastustaakaan poikaansa. Hän kuitenkin huolellisesti kuulusteli tätä: oliko tämä miettinyt tulevaisuutta kunnolla? Oliko tämä miettinyt, miten kiivaita ja lyhytnäköisiä ihmiset olivat? Bellan isä oli sentään kuningas kaupungissaan, ja ainoastaan kohtelias etäisyys oli taannut rauhan kahden kaupungin välillä. Nyt joutuisivat haltijat ja ihmiset sietämään toisiaan paljon läheisemmin. Oliko tämä miettinyt sitä, että jos hän ja Bella joutuisivat riitoihin, kuningas saattaisi hyvinkin julistaa sodan kaupunkien välille? Haltijat eivät toivoneet ihmisille pahaa, mutta sodan syttyessä ihmisten valtakunta olisi lähes varmasti tuhon oma.

  Ennen kuin kuningatar ehti edes jälkeläisasiaan, alkoi jo Tilia rauhoitella, ja epäili äidin vain hieman liioittelevan. Totta kai kaikki nuo uhkakuvat olisivat teoriassa mahdollisia, paitsi tietysti se, että hänen ja Bellan välillä olisi koskaan mitään riitaa. Tilia vakuutti olevansa sopuisista sopuisin, jopa haltijaksi, ja hänen lähentymisensä ihmisten sukua kohtaan voisi ainoastaan edistää kahden suvun välistä rauhaa. Äiti antoi poikansa rauhoitella itseään, kun ymmärsi, että tämän päätä ei käännettäisi. Itsekseen hän kuitenkin alkoi miettiä muita, hienovaraisempia keinoja estää tämä orastava murhenäytelmä heti alkuunsa aiheuttamatta riitaa kaupunkien välille.

  Kuningatar puntaroi: hänen poikansa oli päätöksensä tehnyt, ja kuuleman perusteella ihmisten kuningas puolsi liittoa. Jos hän nyt itse asettuisi vastustamaan, hän saisi sekä ihmisten että oman poikansa vihat niskoilleen, eivätkä hääaikeet siitä peruuntuisi. Ehkä, vaan ehkä, jos Bella itse muuttaisi mielensä, se saattaisi olla hyväksyttävä syy perua suunnitelmat. Kaikesta päätellen tämä ei ainakaan ilman ulkopuolista apua tulisi moiseen johtopäätökseen.

  Niinpä kuningatar kääntyi tyttärensä Entelean puoleen. Josko tämä voisi keskustella Bellan kanssa – neidon sydämeltä toiselle?

  Ensin Entelea epäröi: ei hän osannut keskustella ihmislasten kanssa, mitä hän heidän mielensä liikkeistä tiesi? Kuningattaren yhä aneltua hän kuitenkin suostui yrittämään. Hän pyysi Bellan eväsretkelle metsän siimekseen.

  Siinä he sitten istuivat ja jutustelivat, viehättävällä pienellä aukealla puuvanhusten puolivarjossa maistuvia herkkuja napostellen. Keskustelun kuluessa kävi kuitenkin ilmi, etteivät näiden neitojen sydämet muistuttaneet toisiaan edes vähäisimmissä määrin. Entelean mielestä Bellan sydän oli pikemminkin nuorukaisen kuin neidon sydän – lieneekö vaikutusta ollut sillä, että Bella oli kasvanut isänsä ja veljiensä huomassa, ken tietää. Yhteistä heillä näytti olevan kuitenkin kovin vähän, lukuun ottamatta tietenkin rakkautta Tiliaa kohtaan. Ja siitä Entelea tulikin varsin vakuuttuneeksi: että Bellan rakkaus hänen veljeään kohtaan oli todellista ja voimakasta. Mutta, mietti Entelea mielessään, niin oli ukkosmyrskykin, ja sekin saattoi olla hetkessä ohi. Haltijaprinsessa oli elänyt jonkin verran veljeään kauemmin, ja vaikka tällä elämänalueella hänen kokemuksensa oli vähäinen, hän ei vakuuttunut veljensä hääaikeiden viisaudesta, ei alkuunkaan.

  Mutta mitä sitten olisi tehtävissä? Kohteliaasti Entelea kiitti seurasta ja saattoi Bellan takaisin ihmiskaupungin porteille. Matkalla metsän halki takaisin haltijalinnaan hän teki päätöksensä: hän pysäyttäisi tämän myrskyn ennen kuin se olisi ehtinyt kunnolla alkaakaan. Hänen mielessään alkoi jo kehittyä suunnitelma, ja hän hyräili pahaenteistä pikku sävelmää:

Linnut ne tippuvat taivahalta
niin kuin tuuletta leijat.
Muuttopääskyset korkeella lipuu
vaan loppuvi ilman virrat.


  Niin laskeutui muutamia päiviä myöhemmin Entelea alas haltijalinnan keskelle, jossa puiden oksistoille taiten viritellyt lattiat kohtasivat lähes pystysuoran kallion. Tästä kalliosta virtaava lähde oli sen keskus, mitä ihmiset olisivat nimittäneet keittiöksi, ja täältä hän ammensi vettä astiaansa. Ruokavarastosta hän otti mukaansa hieman yrttejä ja ihmispeltojen hedelmää, jauhoja. Metsästä haltijaprinsessa poimi maistuvia mustikoita, ja pienen etsiskelyn jälkeen myös tärkeää ainesosaa, muutaman karhunkarvan.

   Lehväkammioonsa hän sulkeutui ja kaksi herkkua leipoi; yhden veljelleen uneen vaivuttaakseen, yhden ihmisneidolle metsään piilottaakseen. Veljensä suupalan hän voisi sujauttaa tämän tavanomaisten iltaleivonnaisten joukkoon kenenkään sitä ihmettelemättä. Ihmislapselle tarkoitetun leivoksen saisi tarkoitettuun käyttöönsä pienen hämäyksen avulla.

  Niinpä seuraavana iltana saikin Bella lähetin tuomana pienen lahjan ovelleen – kauniisti kuivatuista kaisloista tehtyyn kääreeseen paketoidun, herkullisen näköisen ja tuoksuisen leivoksen. Viestinä vain:

Mene metsän siimekseen, suojaan puiden katveeseen,
nauti tämä lahja ja ajattele silloin minua.


  Koska viestissä ei ollut allekirjoitusta, haltijaprinsessa oli aivan oikein arvellut Bellan luulevan sen olevan lahja Tilialta. Bella ei saattanut odottaa, vaan marssi suorinta tietä ulos, kaupungin muurien ulkopuolelle, syksyä enteilevään metsään. Näin kiiruhtaen sille samaiselle paikalle, jossa hän oli ensi kerran Tilian kohdannut.

  Metsälammen rannalla, illan viime säteiden siivilöityessä lehvien läpi, hän istahti pienelle kivelle ja nautti leivonnaisen – puoliksi odottaen, että Tilia ilmaantuisi paikalle. Rakas haltijaprinssi seikkaili kuitenkin jo syvällä unten valtakunnassa ja heräisi vasta myöhään seuraavana aamuna, siitä piti Entelean iltaleivos huolen.

  Kun Bella oli nauttinut viimeisenkin mustikkaisen palasen, alkoivat unohduskukka ja maajuuri tehdä työtään hänessä: hänen muistonsa loittonivat etäämmäs, ulottumattomiin, ja kun hän nuoli viime murusia karvaisista tassuistaan, hän hätkähti, mutta ei osannut sanoa miksi. Vain yksinäinen punarinta todisti tätä outoa näytöstä puiden varjojen kätköissä. Bella nousi kiveltä, aikoi ensin jatkaa takatassujensa varassa, mutta tumpsahti sitten kaikille neljälle. hän joi lammesta vettä ja säpsähti ensin peilikuvaansa, rauhoittuen sitten kun hänen kuononsa rikkoi kuvajaisen. Sitten hän jatkoi kulkuaan kunnes käpertyi kerälle puun juurelle ja nukahti.

Karhu nukkuu, S
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 640
Vs: Prinsessa ja karhu | S | Bella/Tilia | Jatkis 2/4
« Vastaus #4 : 19.10.2018 18:16:45 »
Oi, tykkäsin tosi paljon tästä käänteestä - Bella-parka, toki, mutta taikaleipomuksia tekevä Tilian haltijasisko oli jotenkin juuri sopiva, sadunomainen draamanaiheuttaja. Pidin siitä, että hänen motiivinaan oli ennen kaikkea rakkaus veljeään kohtaan eikä silkka pahantahtoisuus, tämä pätkä kuvasi sitä etenkin hyvin:
 
Lainaus
Ja siitä Entelea tulikin varsin vakuuttuneeksi: että Bellan rakkaus hänen veljeään kohtaan oli todellista ja voimakasta. Mutta, mietti Entelea mielessään, niin oli ukkosmyrskykin, ja sekin saattoi olla hetkessä ohi. Haltijaprinsessa oli elänyt jonkin verran veljeään kauemmin, ja vaikka tällä elämänalueella hänen kokemuksensa oli vähäinen, hän ei vakuuttunut veljensä hääaikeiden viisaudesta, ei alkuunkaan.

Tykkäsin paljon myös kuningataräidistä ja hänen järkeilyistään! Eiväthän hänen huolensa nyt välttämättä täysin aiheettomia ole... Bellasta tuli kyllä sympaattinen karhu, tuo lopun kohtaus oli kaikin puolin hieno: Bellan unohtaessa välittyy hyvin se, että jokin on hullusti ja väärin, mutta silti karhun elämä jatkuu kiireettömänä, koska prinsessan elämä on jo kadonnut mielestä. Kiitos paljon luvusta, jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä on seuraavaksi luvassa. :) 
sentimentaalista löpinää.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 110
Vs: Prinsessa ja karhu | K-11 | Bella/Tilia | Jatkis 2/4
« Vastaus #5 : 26.10.2018 11:46:50 »
A/N:
Kiitos taas Okakettu kommentoinnista. On kiva tietää että joku tykkää ja odottaa seuraavaa osaa :)




3. Metsämökki

  Aamu valkeni. Pilvenpyörylät täplittivät taivaan tiheään, eivätkä auringonsäteet päässeet kuin hetkittäin kirkastamaan maiseman valoja ja värejä. Tilia venytteli vietettyään unten mailla pitkälti yli puolen päivän. Pikaisen suupalan jälkeen hänen mielensä teki nähdä sydämensä valittu, ja hän suuntasi ihmiskaupunkiin, kohti kuninkaanlinnaa. Siellä hänet otettiin vastaan, mutta ilmoitettiin, että prinsessa ei ollut vielä poistunut huoneestaan, joten haltijaprinssin pitäisi valitettavasti vain odotella.

  Tilia tuota ihmetteli, ja oli poistuvinaan linnan puutarhaan. Bellan ikkunan alle käyskenneltyään hän kuitenkin kiipesi kurkistamaan. Huoneen tyhjäksi huomattuaan hän ihmetteli, muttei vielä huolestunut – olihan Bella toki ennenkin livahtanut väkensä tietämättä salaisille retkille. Viime aikoina Tilia oli vain itse ollut näihin hankkeisiin tavalla tai toisella osallinen, joten hän mietti, mistä saattaisi olla kyse.
  Odottaa hän ei kuitenkaan enää saattanut, vaan etsi Bellan veljet käsiinsä – kuningasta hän ei tahtonut turhaan huolestuttaa – ja ilmoitti näille asiain tilan. Veljet päättivät hienovaraisesti etsiskellä sisartaan, Rolf linnasta ja kaupungilta, Erik Tilian kanssa metsästä.

  Rolfin etsinnät, kuten arvata saattaa, päättyivät tuloksettomina. Erik ja Tilia sen sijaan tekivät huolestuttavan löydön – lammen rannalta prinsessan yövaatteet, osittain repeytyneinä. Ensi alkuun löytö vaikutti huolestuttavammalta kuin mitä se läheisemmän tarkastelun valossa osoittautui olevaksi. Paikalla ei näkynyt verta, eikä Tilia haistanut pelkoa (mikä oli Tilian mielestä perin hämmentävää, koska hän ei voinut kuvitella ainuttakaan tilannetta, jossa repeytyneet vaatteet eivät olisi pelästyttäneet prinsessaa pahanpäiväisesti). Lukuisat pienet ja suuret metsän eläimet olivat käyneet juomassa lammella: karhun ja ketun jäljet pantiin kyllä isompina jälkinä merkille, mutta ei erityisesti lähdetty kumpiakaan seuraamaan. Itse lampikaan ei ollut järin suuri eikä syvä, eikä olisi pystynyt kätkemään sukellustaitoisilta nuorukaisilta hukkunutta prinsessaa. Näin jäi jäljelle vain kasvava huoli Bellasta, mutta vielä toiveikas aavistus siitä, että tämä oli selvinnyt yöllisestä retkestään ehjin nahoin, ainoastaan vaatepartensa menettäneenä.

  Päivän kääntyessä iltaan nuorukaiset päättivät ilmoittaa asiain tilan tahoillaan vanhemmilleen. Kuningas olikin jo ehtinyt kaipailla tytärtään, mutta koska tämän satunnaiset ilmoittamattomat retket eivät olleet tavattomia, ei ollut ehtinyt huolestua kovin. Nyt järjesti hän kuitenkin heti etsintäpartion ja antoi kuuluttaa koko kaupungissa prinsessan kadonneen.

  Haltijalinnassa uutinen otettiin myös huolestuneena vastaan. Kuningatar kuunteli tarkkaan kaiken, mitä Tilialla oli kerrottavanaan. Toisin kuin poikansa, hän osasi kuvitella muutamankin eri tilanteen, jossa vaatteiden repeytyminen ei aiheuttaisi pelkoa edes tulevasta parsinurakasta, mutta piti mietteet vielä viisaasti itsellään. Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan julisti omassa valtakunnassaan niin ikään Bellan kadonneeksi, ja että tämä tulisi tavattaessa palauttaa heti ihmisten kaupunkiin. Lähettipä hän vielä kuninkaalle sanan, jossa vakuutti tekevänsä kaikkensa, jotta prinsessa saataisiin pian ja hyvävointisena kotiin.

  Nuorten miesten järjestellessä käytännön etsintöjä haltijakuningatar etsiytyi esikoisensa Entelean puheille. Suoraan kysyttäessä tämän olemus kieli syyllisyydestä niin, ettei mitään varsinaista tunnustusta tarvittu. Kuningataräidin tehtäväksi jäi vain udella tyttäreltään tämän tekosen yksityiskohdat ja tarjoilla asiaankuuluvat moitteet harkitsemattomasta, joskin hyvää tarkoittavasta suunnitelmasta.

  Helpotuksekseen kuningatar kuuli kuitenkin, ettei tyttären teko ollut aivan suunnitelmallisuutta vailla: tarkoituksena oli antaa Bellan olla kadoksissa jonkun aikaa, kenties talven yli, ja sitten palauttaa tämä ihmishahmoonsa. Palautusta silmällä pitäen Entelea oli lähettänyt yhden läheisimmistä linnuistaan pitämään Bella-karhun liikkeitä silmällä. Haltijakuningatar olisi melkein voinutkin todeta, että vahinko oli jo tapahtunut, ja antaa juonen edetä omalla painollaan, mutta Bellaa metsässä uhkaavat vaarat kallistivat hänen mielipiteensä pikaisen palauttamisen puolelle.

  Valitettavasti Entelea piti kuitenkin päänsä, eikä suostunut luovuttamaan tietoa Bellan liikkeistä äidilleen, ei ainakaan vielä. Vastaavasti kuningatar halusi pitää esikoisensa osuuden tapahtumain kulkuun salassa lisävaikeuksien välttämiseksi. Varsinkaan ihmiskuningas ei saisi tietää, että katoamisella oli mitään tekemistä haltijoiden kanssa. Näin ollen haltijakuningatar oli etsijöistä ainoa joka tiesi mitä etsiä, kun Bellan etsinnät etenivät edemmäs ja edemmäs metsän syvyyksiin.
  Kuten arvata saattaa, yritykset löytää Bella tai edes jälkiä hänen liikkeistään, osoittautuivat tuloksettomiksi. Päivät muuttuivat viikoiksi ja toivo etsijäin sydämissä alkoi jo hetkittäin horjahdella. Lähimmässä ihmisvaltakunnassa oli kuuleman mukaan prinssi, jolla opittujen jäljestystaitojen lisäksi oli myötäsyntyinen kyky löytää etsimänsä. Tälle löytäjäprinssille lähetettiin avunpyyntö, mutta hänen valtakuntansa oli kaukana, eikä ollut varmuutta, ehtisikö hän kaupunkiin ennen talven tuloa.

***

  Niin siis vaelteli Bella metsänelävänä metsänelävien joukossa vailla selkeää muistoa ihmiselämästään. Huolta hänellä ei ollut, koskapa metsä oli juuri tuohon aikaan vuodesta satoisimmillaan ja hän saattoi kahmia tassuihinsa marjoja ja sieniä mielin määrin. Saattoipa hän jollain haaskallakin käydä, kun sellainen tuli vastaan. Syksy oli vielä lempeä ja yltäkylläinen, ja Bella köllötteli aurinkoisilla rinteillä ja käyskenteli metsän syvyyksissä. Yhä syvemmälle metsään vei hänen tiensä, ihmiset niin hyvin kuin haltijatkin vaikuttivat Bellan uusien vaistojen mukaan olevan sellaista väkeä, jota tulisi varoa ja vältellä. Ei hän sitä sen kummemmin ajatellut, niin kuin ei mitään muutakaan tässä uudessa muodossaan. Hänen sydämensä kertoi hänelle, että hänen kuuluisi olla onnellinen, täynnä rakkautta, ja toisaalta pohjattoman surullinen kaivatessaan jotain menetettyä, mutta näitä viestejä hän ei pystynyt ymmärtämään. Sen sijaan hänestä alkoi tuntua etäisesti siltä, että pitäisi alkaa kasvattaa ruoka-annoksia tulevaa talvea vasten, ja se jollain tavalla myös sopi näihin sydämen selittämättömiin tuntemuksiin. Niinpä hän parhaan taitonsa mukaan lihotti itseään metsän antimilla.

  Ensimmäisen pakkasyön jälkeisen aamun koittaessa oli Bella jo vaeltanut kauas metsän siimekseen. Ikivihreät havut varjostivat ihmisjaloin kulkemattomia polkuja, auringonsäteiden niitä yhä vähenevässä määrin täplittäessä. Nälkä ja kaipuu kasvoivat yhä, eikä Bella ollut oikein varma, miten talvipesäasian kanssa tulisi menetellä. Hän koetti muistella karhuemon opetuksia, mutta ei pystynyt palauttamaan mieleensä yhtäkään, ja tuli kovin surulliseksi. Hän jatkoi vain kulkuaan, yhä kauemmas ja kauemmas ihmiskotinsa lämmöstä.

  Samaisen päivän iltapuolella kohtasi karhuprinsessa kuitenkin yllättävän näyn: keskellä metsää oli aukea paikka, aukean paikan keskellä mökki. Aivan ensiksi Bella hätkähti ja halusi kiertää tuon ihmisasumuksen kaukaa. Hän kuitenkin tarkkaili hetken, haisteli ja kuulosteli. Mökki vaikutti asumattomalta. Pihapihlajain lehdet olivat putoilleet portaille, piipusta ei noussut savua. Nälkä vaivasi yhä, ja se selittämätön kaipuukin, ja nämä yhdessä vetivät Bellaa mökkiä kohti. Hän kurkisti ikkunasta niin varovasti kuin karhu vain voi. Sisällä oli pimeää, vain huonekalujen ääriviivat saattoi erottaa ulkoa lankeavassa valossa.

  Bella rohkaisi mielensä: hän töytäisi tassullaan mökin ovea. Ovi ei ollut lukossa, vaan avautui narahtaen. Lähioksalta lintu lehahti lentoon, muuten oli aivan hiljaista. Bella pujahti ovesta sisään yhä kuulostellen, mutta hänen aistinsa vakuuttivat hänelle mökin olevan autio. Hän oli nyt astunut tupaan, ja etsiskeli kuonollaan ravinnoksi kelpaavia asioita illan jo hämärtyessä. Pöydällä olevasta kannusta tulvi hunajainen tuoksu, ja Bella koetti raottaa kannun kantta kuonollaan. Kannu kuitenkin kaatui, ja makea juoma juoksi pöydälle ja lopulta lattialankkujen välitse janoisen kielen ulottumattomiin. Vain muutaman pisaran sai karhuprinsessa kaatuneen kannun pohjalta kielellään kuroteltua. Pöydällä oli kuitenkin vielä yksi liinan peittämä astia, josta Bella tonki esille leipäsiä. Hyvällä ruokahalulla hän haukkoi leipäset, ja heti alkoi niiden elinvoima kohentaa hänen oloaan. Kotvan kuluttua sai leipäsiin leivottu kotokorsi hänet tuntemaan olonsa varsin mukavaksi.

  Liekö ollut yrtin vaikutusta, kenties se jo hieman mursi mustikkaleivoksen lumousta, mutta äkkiä Bellasta tuntui, että näin hänen pitäisikin asua: ihmisten huoneissa, eikä missään mättäikössä. Kuuluvuuden tunne sai hänet unohtamaan ihmispelkonsa ja hän lähti tutkimaan asumusta tarkemmin. Verkkaan hän kapusi portaat ylös, ja alkoi tutkiskella ylempää kerrosta. Hän kurkisti ensimmäiseen huoneeseen, ja siellä, hämärässä, erottui vuode. Näky sai Bellan tuntemaan itsensä uneliaaksi – olihan talviunien aika, ja hän oli juuri saanut vatsansa täyteen. Kyseinen vuode oli kuitenkin karhulle aivan liian pieni, ja huonekin haisi omituiselta, vanhalta savulta. Niinpä hän jatkoi matkaansa ja kurkisti seuraavaan huoneeseen. Jo ovelta häntä tervehti miellyttävä tuoksu: jotenkin tuttu, jotenkin vieras, ja se lämmitti hänen sydäntään. Täällä oli myös vuode, kooltaan sopivampi ja kauniisti katoksen ja verhojen ympäröimä. Se kelpasi karhulle yhtä hyvin kuin prinsessallekin, turvallinen pesä. Siihen laski Bella itsensä varovasti kyljelleen, laittoi etutassunsa päänsä alle ja vaipui suloiseen talviuneen.

Paluu mökille, S




A/N2:Kuvituskuva saattaa muistuttaa LOTR-faneja jostakin. Olette täysin oikeassa, ja täten myönnän, että miulla on vaikeuksia piirtää ihmishahmojen mittasuhteita ja olen saattanut hyvinkin läpipiirtää kuvan tyypit. Ja mökin. Niin ja pilvet on tyttären käsialaa, tuli kiva sci-fi vivahde.
« Viimeksi muokattu: 26.10.2018 11:51:12 kirjoittanut Diinuli »
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 640
Vs: Prinsessa ja karhu | K-11 | Bella/Tilia | Jatkis 3/4
« Vastaus #6 : 26.10.2018 21:42:05 »
Tämän uuden osan Bella-osuus oli jälleen hirmu hieno, tykkäsin todella paljon metsätunnelmoinnista ja Bellan tuntemusten kuvauksesta, siten miten karhunvaistot ja ihmisyys sekoittuivat ja hämmensivät häntä. Sävy oli samalla vähän haikea, kun Bella ei kykene palauttamaan mennyttä mieleensä, ja tämä kohta teki suorastaan surulliseksi:
Lainaus
Nälkä ja kaipuu kasvoivat yhä, eikä Bella ollut oikein varma, miten talvipesäasian kanssa tulisi menetellä. Hän koetti muistella karhuemon opetuksia, mutta ei pystynyt palauttamaan mieleensä yhtäkään, ja tuli kovin surulliseksi.
Onneksi hän löysi kuitenkin ihmisasutuksen talviunia varten, parempi vaihtoehto se kuin metsä. :) Mökin kuvauksesta pidin myös paljon, siitä huokui sellainen tietynlainen turva. Toivottavasti Bella löydetään pikapuoliin!
sentimentaalista löpinää.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 110
Vs: Prinsessa ja karhu | K-11 | Bella/Tilia | Jatkis 3/4
« Vastaus #7 : 02.11.2018 12:54:08 »
A/N: Kiitos Okakettu taasen kommentista, kiva kun pidit Bellan karhunelämän kuvauksesta, se oli itsellekin jotenkin helppoa kirjoittaa. Ja joo kuten tarinasta aiemmin käy ilmi, niin Bella on tosiaan kasvanut ainakin jonkun aikaa pelkästään isänsä ja veljiensä kanssa. Ehkä se karhuemon ikävä on jotain, mikä Bellassa on aika syvälle haudattuna.
  Tässä kuitenkin tulis viimeinen osa, jotta saadaan Bella kotiin. :)




4. Kultakutri kohtaa karhun

  Seuraavana päivänä, pitkälti iltapäivän puolella, saapui samaiselle mökkiaukiolle kolme matkalaista. Kaksi heistä oli pitkää, yksi lyhyenläntä. Toinen pitkistä, haltija, jota poikkeuksellisen kauniiden vaaleiden kiharoidensa vuoksi kutsuttiin Kultakutriksi, huomasi ensimmäisenä, ettei heidän metsämökissään ollut kaikki kohdallaan. Matkatovereilleen hän huomautti oven olevan raollaan, ja kas: lähemmäs kiiruhdettuaan huomasivat saman myös mökin toinen asukas, kääpiö – jonka syntymänimi niin ikään oli unohtunut, ja jota piipunpolttelutottumustensa vuoksi Tuhkaparraksi kutsuttiin – sekä pitkän matkan takaa saapunut ihmisprinssi Lumiel.

  Näin ollen lähestyi kolmikko ovea varoen, mutta mökin tuvan ollessa hiljainen ja liikettä vailla, uskaltautuivat he sisälle tulia sytyttämään. Kauhukseen huomasi kuitenkin Kultakutri, että hänen heille varaamansa kotiinpaluueväät oli tämä salaperäinen vieras tuhonnut, oletettavasti suihinsa syöden. Olipa vielä aikamoisen sotkunkin jälkeensä jättänyt. Jonkin aikaa ehti haltija kotiinpaluuleipästensä ja simansa kohtaloa surra Lumielin ulkosalla jälkiä tulkitessa. Äkkiä kuitenkin unohtui leipästen kohtalo, kun heidän korviinsa kantautui vertahyytävä ääni yläkerrasta. Samalla hetkellä ryntäsi prinssi sisään vahvistaen pihan jäljistä saaneensa tiedoksi sen, minkä tuo kammottava korina korville kertoi: kutsumaton vieras oli yhä mökissä.

  Varovasti yleni kolmikko portaita, aseet valmiina puolustautumaan tuota oletettua hirviötä vastaan: Tuhkaparta eteni ensimmäisenä kirveineen, perässään prinssi Lumiel miekka kädessään. Perää piti portaissa Kultakutri, jonka jousi ei tähän tarkoitukseen soveltunut – sen sijaan tulenteossa olleen haltijan käteen oli jäänyt hiilihanko.

  Ääni kuului tulevan käytävän perältä, mutta varmuuden vuoksi tarkastettiin ensimmäinenkin huone, koskapa sen ovi oli poikkeuksellisesti avoinna. Tuhkaparran kammari oli kuitenkin tyhjillään. Seuraavaksi lähestyivät miehet Kultakutrin makuukammiota, ja vuodeverhojen lomasta pilkistikin jotain suurta ja karvaista, joka kohoili siitä kumpuavan korinan tahdissa. Jo hypähti haltija etummaiseksi ja hiilihangolla varovasti verhoa raotti. Näin paljastui uteliaille silmille tuo nukkuva karhunnäköinen olento, joka kuorsauksellaan oli olinpaikkansa paljastanut.

  Heti hypähti Kultakutrin sydämessä. Vaikka Tuhkaparta ja Lumiel olivat yhtä mieltä siitä, että häätää tuo väärään pesään eksynyt karhu tulisi, ei voinut Kultakutri täysin heidän aivoituksiinsa yhtyä. Hän ei nimittäin nähnyt vuoteellaan ainoastaan karhua, vaan myös lumouksen alaisen neidon. Sen ilmoittivat hänelle monet seikat, jotka hän tässä järjestyksessä ilmoitti edelleen myös tovereilleen:

  Ensinnäkin, karhut eivät kuorsaa talviunillaan. Tämän tiesi myös ihmisprinssi, ja oli haltijan kanssa samaa mieltä ainakin siitä, että tämä ei ollut mikään tavanomainen karhu.

  Toiseksi, yksikään karhu ei kallistaisi päätänsä haltijasänkyyn talviunille käydäkseen, vaan hakeutuisi kauas kaksijalkaisten asumuksista. Tuhkaparran tiedustellessa, eikö kotiintuloleivän ollut juurikin tarkoitus saada syöjänsä tuntemaan olonsa kotoisaksi, oli Kultakutrin pakko myöntää, että vaikutus saattaisi hämmentää myös metsän eläintä tarpeeksi, jotta tämä unohtaisi luontaisen varovaisuutensa.

  Kolmanneksi – ja tämä kuulosti jo prinssinkin mielestä hämmentyneen haltijan toiveajattelulta – olennolla oli aivan selvästi neidon silmäripset.

  Neljänneksi, mutta ei suinkaan vähäisimmäksi seikaksi Kultakutri ilmoitti, että hänen sydämensä sanoi hänelle tässä olennossa olevan jotain erityistä – jotain, jota ei saisi jättää huomiotta. Tätä ei kumpikaan uskaltanut käydä kiistämään, koskapa haltijan sydämen ilmoituksen epäily ei vain käynyt laatuun, mikäli halusi nukkua kyseisen haltijan kanssa saman katon alla.

  Näin siis Kultakutrin ystävät vastentahtoisesti myöntyivät haltijan aikomukseen rikkoa tuo oletettu lumous. Valmistautuivat he kuitenkin mielissään siihen vaihtoehtoon, että mitään lumousta ei olisikaan, ja heidän tehtäväkseen jäisi pelastaa höpsähtänyt haltijaystävä kiukkuisen kontion kynsistä.

  Tartuttiin siis toimeen: Tuhkaparta kävi ihmisvieraalle makuusijaa omaan kammariinsa laittamaan, prinssi jäi karhun luokse vahtia pitämään ja Kultakutri sitaisi suortuvansa niskalle nutturaksi, kääri hihansa ja ryhtyi leipomaan lisää leipäsiä. Kotokorren sijaan hän kurotti kaapin perälle hiukan harvinaisempaa ainesosaa, PalautaOikeaMuotos –tuoksupihkaa, joka tunnettiin paremmin lyhennetyllä nimellään Pom. Jos hän vain saisi karhun heräämään ja syömään näitä Pom-leipäsiä, palautuisi varmasti tämä ihanaksi haltijaneidoksi. Ei tullut leipurin mieleen, että voisi tuo neito olla ihminen taikka vaikka kääpiökin.

  Kuitenkin, kun leipäset oli leivottu, oltiin uudemman pulman edessä: kuka uskaltaisi herättää nukkuvan karhun? Ymmärtäisikö se kehoitusta syödä Pom-leipäset, vai koettaisiko vain hädissään raadella tiensä ulos teräväkyntisillä käpälillään? Pienen pohdinnan jälkeen päädyttiin seuraavaan: leipäset jätettiin karhulle sängyn viereen ja ovi laitettiin visusti kiinni. Lumiel kiipesi puuhun, josta näki haltijan huoneeseen. Kultakutri ja Tuhkaparta jäivät pitämään asteittain kovenevaa meteliä, joka toivon mukaan herättäisi karhun.

  Ensiksi aloitti haltija laulamalla lempeän herätyslaulun:

Heräjä kaunoinen,
porteilta unien
päivä jo on, ma nään auringon
sinua nää vain en.

Heräjä elämään,
uniisi ethän jää:
ne on suloiset, kun niit’ maistelet
vaan mua et niissä nää.


  Tuhkaparta tuhisi partaansa tällaisille hempeille herätysyrityksille, mutta ihme ja kumma: kohta kuului Lumielin hillitty huudahdus puusta, kun hän ilmoitti karhun venyttelevän unisia jäseniään. Olento nosti päänsä ja vaikutti hämmentyneeltä: se katseli ympärilleen ja tömähti kömpelösti alas sängyltä suoraan leipälautasen päälle. Näin ollen se huomasi leipäset ja nuuhki niitä hetken. Kotvasen varmisteltuaan se haukkasi leivänpalaset suihinsa ja kömpi takaisin nukkumaan, vaipuen silminnähden takaisin uneen. Tämän selosti Lumiel tovereilleen puusta laskeuduttuaan.

  Niin odottivat nuo kolme hetken oven ulkopuolella, ja taas alkoi kuorsaus kuulua oven takaa: toivo Kultakutrin sydämessä heräsi, kun kuulosti tuo ääni hennommalta kuin aiemmin. Varovasti hän ovea raotti asian tarkistaakseen, ja kas – siellä lepäsi hänen sängyllään ihmisneito. Haltija hämmentyi kahdesta syystä: neito ei ollutkaan haltijoiden sukua, kuten hän oli olettanut, ja toisekseen tällä ei ollut lainkaan vaatteita – jälkimmäinen olisi toki ollut ennalta arvattavissa, mikäli toverukset olisivat asiaa pysähtyneet edeltä käsin pohtimaan.

  Heittipä siis haltija viipymättä peiton nukkuvan neidon ylle, tämän sitten mitä kohteliaimmin herättäen. Bella yritti murahtaa vastaukseksi, ja huitaisi etukäpälällään, mutta kirkaisi hädissään kun huomasi etukäpälänsä ihmisen kädeksi muuttuneen. Hän säikähti pahanpäiväisesti, koskapa ei muistanut ihmisyydestään juuri mitään, mutta uskoi lopulta ystävysten vakuuttelua siitä, että tämä oli toden totta hänen oikea muotonsa.

  Tämän jälkeenkin prinsessa oli silminnähden hämmentynyt: hän ei muistanut montaakaan seikkaa itsestään, ja hänen kauneuttaan ylistävästä haltijasta ei ollut paljon apua, saatikka taustalla tuhahtelevasta kiharapartaisesta kääpiöstä. Prinssi Lumiel, lisänimeltään Löytäjä, aavisti kuitenkin, mistä tätä nuorta naista kaipaavia ihmisiä saattaisi löytyä.

  Unohdukseen ei Kultakutrillakaan ollut mitään rohtoa kaapeissaan, joten päätettiin yhdessä nopean valmistautumisen jälkeen suunnata Lumielin aavistamaan suuntaan – tuohon kaupunkiin, josta hänet oli kutsuttu kadonnutta prinsessaa etsimään alun perinkin. Bella tunsi olonsa kovin väsyneeksi, mutta halusi hänkin saada selvyyden omasta itsestään, ja laittautui lainavaatteissaan lähtöä varten. Haltija oli häntä kohtaan niin kovin ystävällinen ja ihmismies oli luottamusta herättävän oloinen. Kääpiö vaikutti välinpitämättömältä, mutta ei vihamieliseltä, joten Bella luotti kolmikon toimivan hänen parhaansa mielessään.

***

  He olivat taittaneet matkaa joitakin päiviä, kun heitä vastaan tuli haltijaneito. Tämän silmiin syttyi tunnistamisen helpottunut valo, ja hän riensi syleilemään Bellaa tätä nimeltä kutsuen. Bella oli tietenkin hämillään: nimi kuulosti kyllä tutulta, mutta kuka tämä vieras oli, joka häntä näin rakkaudellisesti tervehti? Jo kerkesi Entelea selittämään, kuinka hän oli etsinyt Bellaa ja lintuystäviensä avulla saanut tiedon tämän sijainnista. Heti oli hän lähtenyt taipaleelle seurueen yhyttääkseen, ja näin ollen heidät kohtasikin jo puolimatkassa. Nyt olisi hänen veljensä, Bellan sulhanen, sydämensä pohjasta helpottunut ja onnellinen, kun oli hänen rakkaansa viimein löytynyt. Ja tietenkin myös ihmiskaupungin kuningas, Bellan isä. Ja veljet, ja koko muu kansa, joka oli häntä etsinyt ja kaivannut. Näin kertoi Entelea asiain tilan olevan – kukaan ei tietenkään aavistanut, että katalan juonen paljastumisen pelko oli siivittänyt Entelean askeleita, kun oli hänen lintuystävänsä hänelle Bellan takaisin ihmismuotoon muuttumisesta ilmoittanut.

  Bella kuunteli tätä kaikkea, ja yritti hahmottaa: hänkö oli kuninkaan tytär? Ja ilmeisesti kihlautunut haltijan kanssa? Mietteisiinsä hän vajosi, muistoistaan turhaan tätä kaikkea etsiskellen. Mietteisiinsä vajosi myös Kultakutri, jonka toivo Bellaan lähemmin tutustumisesta hiipui entisestään, mutta joka oli tietysti onnellinen Bellan onnen puolesta. Prinssi Lumiel loisti tyytyväisyyttä, kun oli saanut tehtävänsä suoritettua jo ennen kuin se oltiin hänelle ehditty antaakaan. Tuhkaparta mietti, josko he voisivat jo kääntyä kotiin, kun nyt oli neidolle saattaja loppumatkaksi löydetty. Kohtaloaan kuulosteli vielä edelleen Entelea, joka pelkäsi lumouksen hetkellä millä hyvänsä murtuvan ja Bellan muistavan valheellisen viestin ja leivoksen, ja nämä seikat jollain tavalla häneen yhdistävän.

  Lumous ei kuitenkaan murtunut, eikä Bella muistanut paljoakaan itsestään eikä elämästään, ennen kuin Entelea johdatti seurueen haltijoiden hoviin, missä kuningattarella oli valmiina vastalääke unohduskukan vaikutuksen kumoamiseksi. Entelean salaisuutta suojellakseen kuningatar oli kuitenkin säätänyt annostuksen niin kuin vain taisi, jotta Bellan muistot palautuisivat vain sopivilta osin. Ja näin kävikin: Bella muisti elämänsä ihmisenä, mutta ei mitään karhuudestaan (koska karhut eivät keränneet muistoja kaksijalkaisten tavalla), eikä siihen johtaneista päivistä (tämä puolestaan oli sopivan annostuksen ansiota).

  Näin saateltiin Bella lähes entiselleen palautettuna kotiin, jossa hän kohtasi rakkaansa: isänsä, veljensä ja kihlattunsa, joka oli äitinsä pyynnöstä tapaamista viivyttänyt siihen asti, kunnes Bellan muisti olisi palautettu.

  Ja järjestettiin suuret juhlat prinsessan paluun kunniaksi, ja palkittiin runsaskätisesti sekä hänet löytänyt kolmikko, että Entelea ja haltijakuningatar, jotka olivat Bellan omaksi itsekseen palauttaneet.


Mustikka, S


  Tähän loppuu tarinamme, vielä muutaman kysymyksen jäädessä vastausta vaille:

Oliko Kultakutri nyt toivottomasti menettänyt sydämensä ihmisprinsessa Bellalle?
Kyllä, ainakin joksikin aikaa.

Muistiko Bella koskaan mitään karhunelämästään tai siihen johtaneesta illasta?
Vain unissaan.

Paljastuiko Entelean tekonen koskaan muille kuin kuningataräidille?
Kyllä, mutta vasta myöhemmin.

Saivatko Bella ja Tilia lopulta toisensa?
Kyllä, häitä juhlittiin talventaiton pidoissa.

  Mutta nämä ovat jo toisten tarinoiden aiheita. Kaikki osapuolet kuitenkin elivät elämänsä loppuun asti.

« Viimeksi muokattu: 02.11.2018 13:06:56 kirjoittanut Diinuli »
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 640
Vs: Prinsessa ja karhu | K-11 | Bella/Tilia | Jatkis 4/4
« Vastaus #8 : 01.01.2019 12:21:57 »
Lainaus
Kolmanneksi – ja tämä kuulosti jo prinssinkin mielestä hämmentyneen haltijan toiveajattelulta – olennolla oli aivan selvästi neidon silmäripset.
Naurahdin tälle ääneen, kyllähän nyt Tilia rakkaansa silmäripset tunnistaa. Myös Pom hymyilytti yksityiskohtana, kuten myös Tilian nimittäminen Kultakutriksi, kuinka sopivaa. :D Tämä viimeinen osa oli mitä sopivin lopetus sadulle, vaikka mieluusti olisin lukenut vielä Bellan ja Tilian häistä, ja suonut, että Entelean teko olisi tullut aikaisemmin muiden tietoon - tulla nyt palkituksi Bellan oikean muodon palauttamisesta! Kiitos paljon lukukokemuksesta, pitääpä vilkaista myös muita näistä hahmoista kirjoittamiasi tekstejä. :)
« Viimeksi muokattu: 01.01.2019 15:05:39 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 110
Vs: Prinsessa ja karhu | K-11 | Bella/Tilia | Jatkis 4/4
« Vastaus #9 : 06.01.2019 19:45:57 »
Kiitos taasen kommentista Okakettu. :)

Mielenkiintoista, että tulkitsit Kultakutrin ja Tilian samaksi henkilöksi - itse en ollut sitä ajatellut (betan käyttö tässä olisi saattanut auttaa, niin olisi tajunnut, että tuollainen kuva saattaa lukijalle tulla). Mutta siis kiva että oli hyvä lukukokemus. :) Ja tosiaan muutama one-shotti näistä hahmoista on tullut kirjoitettua, mutta luulenpa että ei taas ainakaan lähiaikoina tule tähän maailmaan uutta matskua.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.