Kirjoittaja Aihe: Mutta minua te ette saa | K11 | Draco  (Luettu 178 kertaa)

cassialma

  • tuulenpesä
  • ***
  • Viestejä: 1 020
Mutta minua te ette saa | K11 | Draco
« : 11.10.2018 03:50:19 »
Kirjoittaja: cassi
Ikäraja: K11
Paritus: Draco/useita (tulkinnanvaraisia)
Tyylilaji: draama & angst
Vastuunvapautus: Rowlingin hahmoja, nyyh
! Varoitukset: tulkinnanvaraisuus
Haasteet: Neljän tuvan haaste, Otsikoinnin iloja, Teelusikan tunneskaala, Kirjoittamisen kuudestilaukeava & 12+ virkettä

K/K: ;D "ai kauhea kun minulla on paljon haasteita kesken" mietti cassi ja kirjoitti tämmöisen! Silleesti vähän voisin sanoa, että olen jo kauhean kauan halunnut kokeila minäkerrontaa HP -maailmassa ja no nyt sitten? Yritin?? Minä jotenkin vähän innostuin tämän kanssa, enkä osannut lopettaa. Niin. Onhan se melko tulkinnanvarainen, mutta niin olen minäkin. Palaute = <3



Mutta minua te ette saa

Minä olen vääränlainen väärämieli, ajatukseni kuin meri: minä hukutan heidät sinne ilomielin kerta kerran jälkeen. Jos olen huolimaton, katseeni kääntyy kolkoksi – silloin Astoria koskee minun kättäni, karheaa poskeani, hiuksia niskassa, sanoo: Kun olet valmis, kuuntelen. Joinakin päivinä Astorian(kin) ääni on liikaa; samalla tavalla kuin ne perhanan krumeluurit, joita hän on asetellut pitkin poikin asuntoa. Se oranssi lintu olohuoneen kirjahyllyllä: se tuomitsee minun käytöstäni.



Kertoisinko Astorialle sinusta, öistämme Kalmanhanaukion ullakolla, siitä miten sen lahon talon katto vuoti pisaran vettä sinun silmäsi nurkkaan, ja minä luulin että itkit? Siitä miten naurusi helisti huolestuttavan hoikkaa vartaloasi, ja minä pelkäsin kääntää katsettani, mutta samalla kuitenkin suutelin kylkiluittesi välisiä kuoppia?

Kertoisinko tunteesta, jonka nimesit leikkisästi Ameebaksi ja jonka hätistelit ullakon nurkkaan piiloon? Vai siitä, miten en koskaan kertonut sinulle, että Ameeba palasi minun luokseni yö yön jälkeen vailla syyllisyyden häivääkään?

Se on kuin henki haamu kummitus; sinun ihosi tuntu minun mieleni reunalla, sinut minä hukutan mereen aina ensimmäisenä. Saattaa kulua tuokio tai kaksikin, en minä enää sinun ääntäsi muista, mutta hymysi se on tallessa edelleen.



Astoria sanoo sellaisia asioita kuin parketti on naarmuinen ja piha pitäisi haravoida, minä peitän pitkästymiseni huonosti haukotukseen, sanon: Sitä varten meillä on, rakas, kotitonttuja. Astoria on tasainen ja oikea, viileä kuin yöt tammikuussa, mutta niin olen minäkin. Sulan luultavasti vasta krematoriossa mieleni merta myöten.



Taatusti en koskaan kertoisi Astorialle hänestä, jonka tutkailuun käytin enemmän aikaa kuin oli sallittua; pitkät illat ministeriössä eivät koskaan olleet elävöittäneet minun kehoani niin. Lähestyin häntä ensimmäisen kerran banaani ojossa, kun kuulin hänen mahansa kurnivan nälästä. Hänen silmänsä olivat ruskeat ja täynnä kysymyksiä, mutta lempeät – hän otti banaanin vastaan ja sanoi: Minun täytyy toimittaa nämä asiakirjat eteenpäin, mennään sitten kahville. Minä purin kulmahampaallani poskeeni ja mietin voisinko minä näyttäytyä hänen kanssaan julkisesti? Se ei aivan ollut minun DNA:ssani, mutta sitten tajusin, ettei kukaan sellainen ollut enää elossa, jonka mielipiteestä minä välittäisin.

Meistä kumpikin joi mustan kahvin, muistan jopa matkineeni häntä: hänen maailmansa oli niin erilainen kuin minun, hänen maailmaansa mahtui paljon enemmän. Hänen tapahtumahorisonttinsa siinsi mahdollisuuksia ja mahdottomia, kysymyksiä ja tolkuttoman kaunista tulevaisuutta – minäkin mahduin sinne, vetäydyin hänen mukaansa ja tajusin nopeasti ennakkoluulojeni olevan lapsellisia ja keveitä: niiden paino ei tuntunut minun hartioillani hänen seurassaan.

Karkasimme eteläänkin: päivisin kuuntelin hänen korkojensa kopsetta katukivetyksellä, söimme ja joimme itsemme yltäkylläisiksi asti – iltahämärässä minä painoin hänet lähelleni iho ihoa vasten sen kuumottavan ilmaston alla.

Mutta piilotetut tunteet ja ajatukset ja odotukset kupruilevat pintaan ajan myötä: minun piti päästää hänestä irti, antaa hänen elää ilman minun menneisyyteni varjoja, ilman minua, ilman minun jatkuvaa kurkkimista olan yli, että joko ne saavat meidät (minut) kiinni.

Hän ei koskaan ymmärtänyt minua, hän sanoi, että sanani kalvavat hänen mieltään kuin kaarituki rintakehää, minä tietysti annoin hänen pitää meidän eroamme niin yksinkertaisena, en minä tohtinut hänen maailmaansa synkistää –

hänen kasvojaan minä hyväilen kauemmin, kunnes lopulta hukutan tietysti hänetkin, voimakkaasti, mutta hän ei satuta minun mieltäni niin kuin sinä ja siitä minä olen hänelle kiitollinen.



Astoria sanoo, että sipulit ovat menneet huonoiksi hemmetti vieköön, me olemme vähän sillä tavalla pitkästyneitä arkeemme, Astoria ja minä, mutta tasavertaisia ja yhtä kylmiä – Astorialla on tietysti jo vauva tulon päällä, minä olen tehnyt velvollisuuteni, minä vääränlainen väärämieli, jonka ajatuksissa hukkuu jo kaksi ihmistä: minä annan heille superkuun taivaalle kertomaan, että minäkin olen heidän kanssaan, mutten koskaan kuitenkaan pinnan alla.

Tässä ja nyt, minä antaudun Astorialle, mieleni täynnä kuolemaa, mutta minä jatkan elämistä heille.
« Viimeksi muokattu: 12.10.2018 13:38:16 kirjoittanut cassialma »

Where were you when I was still kind?

Orca

  • ruttotohtori
  • ***
  • Viestejä: 903
  • popokumpelo
Vs: Mutta minua te ette saa | K11 | Draco
« Vastaus #1 : 11.10.2018 15:24:17 »
Voi herranjestas. Nytten on sitten mun vuoro olla ficillä päähän lyöty ja suu ihan o:n mallisena. Tässä on niin paljon kaikkea, tämä on niin... upea. Siis. Minä tiiän, oon aikoja tiennyt, että oot loistava kirjoittaja. Upea ja lahjakas. Mutta tää. Siis. Mä saan sun teksteistä aina paljon tunteita ja ajatuksia, mut tää... Siis. Tiiätkö miten vaikee mun on kommentoida? Oon niin äimänkäkenä täällä siitä kuinka... oh la la, en ees. Tää on varmaan paras ficci mitä oon lukenut tänä vuonna. Niinku, heck. Tää on ihan mieletön. Tästä todella huomaa että vuodit sydämes tähän. Haluaisin jotenkin onnistua välittään kaikki ne tunteet mitä tää aiheutti, ihan sisältönsä mut myös tekstin muotoilun ansiosta. Siis se tapa jolla oot käyttänyt sanoja ja lauseita... Oon ihan niinku taivaassa nyt. Kaikki on niin upeeta, en selviä. Meen ihan rikki.

Jos nyt aloittaisin siitä että minäkertoja. Olemassa olevista hahmoista on _todella_ vaikea kirjoittaa minäkertojalla, se kun sinne pään sisään täytyy todella päästä. Itse en varmaan uskaltais ikinä ja olinkin vähän varuillani - turhaan. Sä selkeästi tunnet Dracon paremmin ku kukaan, tää tuntui ja kuulosti Dracolta, sä todella onnistuit vangitsemaan Dracon sielunmaiseman tähän ficciin ja tuomaan esiin sun näkemyksen hahmosta. Ja mä rakastan nimenomaan sun Dracoa ihan sikana. Siinä on se että sun Draco kyllä tuntuu kirja-Dracolta, mutta kirjotat yleensä kirjojen jälkeisistä tapahtumista niin... no en tiiä, sun Draco tuntuu sellaselta luontaselta jatkumolta kirjojen Dracolle, ja tässä se tuli hyvin esiin, ehkä paremmin kuin sun muissa ficeissä kun tosiaan kirjoitit Dracon näkökulmasta. Arvaan, että ficin sinä on Harry ja hän on Hermione, oonko oikeessa? Tai no, musta se oli aika selkeää, sinä asuu Kalmanhanaukiolla ja häneen kohdistuneet ennakkoluulot koettiin sitten turhiksi. Ja no, koska sinä. Ei ne voi muitakaan olla, hahhaa. Mut vaikka Drarrya ja Dramionea käsiteltiin sinänsä vähän, tai ne pätkät oli pieniä, mä kyllä huomasin sun rakkauden niitä parituksia kohtaan. Noista kohdista tuli ilmi jotenkin tosi hyvin sun tunteet ja myös Dracon, tietysti.

Ja siis. Miten mä voisin ees aloittaa tän tekstin ylistämisen? Tän kauneuden ja kaiken ja apua. Sä todella ylitit itses, cassilö. Niinku. Todella. Mulla ei oo sanoja, virke toisensa jälkeen haukoin henkeä siitä et miten nerokas ja upee kirjottaja oot. Tää on ehkä runollisempaa kuin sun tekstit yleensä, ja lennokkaampaa, mutta jumalauta kun se toimii. Kaikki tuntui olevan oikealla paikallaan, jokaista asiaa ja hetkeä ja suhdetta kuvaillaan just tarpeeks ja voi kauhee, en ees. Tää on vaan niin... apua. Siis mä kyllä kiinnostuin tästä tekstistä heti mut en jotenkin odottanut että tää niinku vaikuttais muhun näin. Tää nousi heti Korppien rinnalle mun lemppariks sulta. Tää on varmaan yks parhaiten kirjotettuja tekstejä mitä Finissä on koskaan ollut. Niin mieletön, ja imo kaikkien Dracosta pitävien tulis lukea tää. Ja muidenkin. Ne jotka ei lue missaa paljon. (Tai sit tää vaan iskee muhun henkilökohtasella tasolla, lol, mut anywho) Täs (ja sun teksteissä aina) on yks juttu tosin mihin mun on hankala tottua, ja se on et välillä omistusliitteet puuttuu, mut toisaalta mä en enää ees halua lisätä niitä sinne koska jotenkin... En tiiä ees teetkö sitä tarkotuksella vai et, mut miellän sen kuuluvan sun teksteihin. Ja sulla se tuntuu tyyliseikalta eikä kielioppivirheeltä muutenkin, oli se kumpaa tahansa oikeasti. Tää ei siis pahemmin mua häiritse mut halusinpahan vaan sanoa!

Lainaan vielä pari kohtaa jotka sai mut kananlihalle. Jätän nyt ton mistä mainitsit mulle eilen poies koska näit on muutenki liikaa, mut se oli kans yks mun lemppareist:

Lainaus
sinun ihosi tuntu minun mieleni reunalla, sinut minä hukutan mereen aina ensimmäisenä
HKJAHJAHKJAHADJAHHD joo

Lainaus
Sulan luultavasti vasta krematoriossa mieleni merta myöten.

Lainaus
Se ei aivan ollut minun DNA:ssani, mutta sitten tajusin, ettei kukaan sellainen ollut enää elossa, jonka mielipiteestä minä välittäisin.

Lainaus
mutta hän ei satuta minun mieltäni niin kuin sinä ja siitä minä olen hänelle kiitollinen.
siis apua miten onnistut yhdessä virkkeenpuolikkaassa tiivistämään näin hyvin drarrin ja dramionen eron?? aaaaa

Joo emmätiiä. Anteeks, en osaa muuta ku hehkuttaa ja tuntuu et mitkään ylisanat ei riitä. Oon täyttä rakkautta täällä. Oot oikeesti niin mestari et toist ei oo. En selvii. Kiitos tästä, tää oli ihan mielettömän upee. <3
throw the bait, catch the shark, bleed the water red
50 words for murder and i'm every one of them