Kirjoittaja Aihe: Alkumetreillä, K-11  (Luettu 1334 kertaa)

Munis

  • ***
  • Viestejä: 832
  • Räpyläjalkainen, muniva toimintakone
Alkumetreillä, K-11
« : 06.10.2018 20:17:25 »
Nimi: Alkumetreillä
Kirjoittaja: Munis
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Pieniä ja hyvin epäsuoria viittauksia itsetuhoisuuteen
Tyylilaji: Angst, drama, pikkuisen romance, sukulaissuhteita
Yhteenveto: "Tervetuloa aikuisuuteen."
Vapaa sana: Hei vaan! Pitkään aikaan en ole kirjoittanut mitään, mutta nyt yhtäkkiä päätin palata samoihin hahmoihin, joista kirjoitin toissakeväänä tekstin Viimeisiä (K-11). Tämähän voi olla täysin tuhoon tuomittu idea, koska kyseessä oli ehkä kymmenen Fini-vuoteni pidetyin teksti, mutta kun teki mieli avata Jimin elämää ja isäsuhdetta vähän enemmän, niin päätin sitten avata. Tää ei ole yhtä onneton kuin Viimeisiä, ja tän voinee lukea myös yksinään, mutta jotkut jutut varmasti aukenee paremmin jos sekin on tuttu teksti.


Alkumetreillä

2016
Heinäkuu
Helsinki, Punavuori


”–ja vittu se pomo on hiekkanen, en tajua mitä se tekee siinä duunissa–”, Olli kirosi ja heilautti tupakkaa pitelevää kättään.
”Anna jo olla”, Jimi tuhahti ja kolautti pale ale -pullonsa pöytää vasten, ”onko kukaan kuollu? Jos ei, niin älä vittu kitise niin kuin joku pentu.”
Olli käänsi katseensa Jimiin ja näytti vähän nololta.
”Sori”, Jimi huokaisi, ”ollu vähän rankka viikko. Tai pari.” Olli ei kuitenkaan jatkanut kesätöistään valittamista. Jimi käänsi katseensa Ison Roobertinkadun kulkijoihin. Sinitukkainen tyttö astui ulos UFFin myymälästä keltainen muovikassi kädessään. Ollin savukkeiden katku teki seisovasta ilmasta entistä sakeampaa. Hetken kaikki olivat hiljaa, Ollikin, vaikka Ollia sai harvoin hiljaiseksi. Santtua ja Elmeriä Jimi ei edes tuntenut hyvin, mitä nyt oli päätynyt samaan porukkaan vappuna, joskus sitsien jatkoilla, kerran pari lounaalla. Jimi tunsi Santun tutkivan katseen itsessään, mutta kääntäessään katseensa tähän tämä tuijotti jo tuoppiaan.
”Okei, en haluu olla tunnelmantappaja. Ehkä mun pitäisi lähteä”, Jimi sanoi. Hän nyki t-paitansa kaula-aukkoa. Selkää hiosti.
”Paskapuhetta, sä oot ollut ihan tarpeeksi kotona. Oot oikeessa, kukaan ei oo kuollu. Enkä mä kuole nälkään ensi talvena, kiitos tuon duunin”, Olli sanoi. Tämä sytytti uuden tupakan.

Jimi katseli ohitse kulkevia ihmisiä. Nainen helvetin ruman koiran kanssa. Joku sekopää nahkatakki päällä helteestä huolimatta. Vanha mies päässään samanlainen lippalakki kuin Brian Johnsonilla aina. Niin kuin ukilla aina.
Hän kohotti olutpullon huulilleen ja käänsi katseensa pois. Olli sanoi jotain, mutta Jimi ei tajunnut kuunnella ennen kuin häntä kutsuttiin nimeltä.
”Maa kutsuu Jimiä”, Olli tuhahti.
”Sori”, Jimi sanoi kohdaten lukiokaverinsa katseen, ”mitä?”
”Kysyin että pitäiskö mennä näiden jälkeen pelaan poolia?” Olli toisti. Jimi kurtisti kulmiaan.
”Poolia?” hän toisti, ”siis biljardia? Kuka helvetti sanoo ’poolia’?”
”No ihan sama miksi sitä sanotaan”, Olli sanoi, ”tuutko?”
Biljardia, Jimi mietti. Vähän niin kuin koronaa. Ukin kanssa oli aina pelattu koronaa. Jimillä oli aina ollut keltaiset lätkät ja kauan sitten kuolleen koiran pureksima koronakeppi.
”En mä oikeen tiiä”, Jimi sanoi.
”Okei eli tuut”, Olli sanoi, ”hyvä. Mä niin hakkaan sut.”
”Ookko nää muka hyväki?” Jimi kuuli Elmerin kysyvän. Jimin suupielet eivät nousseet Elmerin sinnikkäälle Oulun murteelle.
”Ainaki parempi kuin Jimi. Mutta se nyt ei kamalasti vaadi”, Olli sanoi. Normaalisti Jimi olisi nostanut sellaiselle kommentille keskisormensa. Tänään hän ei jaksanut. Niinä viikkoina hän ei jaksanut, sinä kesänä hän ei jaksanut.
”Passaako liittyä seuraan?” Elmeri kysyi. Jimi huomasi jälleen putoavansa keskustelun kärryiltä.


2016
Heinäkuu
Helsinki, Viikki


Jimi tunsi isänsä katseen itsessään. Hän istui tämän avokeittiössä pöydän ääressä ja liikutteli paistettua lohta lautasellaan. Hän nosti katseensa ja kohtasi isän katseen.
”Tervetuloa aikuisuuteen”, isä sanoi.
”Kiitti”, Jimi sanoi yrittäen naurahtaa.
”Miten mutsis voi?” isä kysyi. Jimi kohautti olkiaan.
”Miten nyt voi odottaa. Se on puhunu paljon Sinikan kanssa”, Jimi vastasi.
”Sulta ei paljon tarvi kysyä. Näkeehän tuon, että oot aivan paskana”, isä sanoi. Jimi ei sanonut mitään.
”Ensimmäinen on pahin”, isä sanoi hetken päästä, ”ja sit kun oot tällainen vanha käpy, niin et enää edes muista, ketkä on elossa ja ketkä ei.”
”Toivotaan”, Jimi mutisi. Oli hetken hiljaista.
”Otatko toisen bissen?”
”Ihan miten vaan”, Jimi sanoi. Pian pöydälle kolahti Brooklyn Breweryn olut. Jotkut asiat sentään pysyivät ennallaan.

”Silloin kun Jouko löytyi, niin ehkä ekat neljä kuukautta tuntui, että voisi alkaa porata ihan missä tilanteessa tahansa, jos yhtään ajattelis asiaa”, isä sanoi. Jimi oli jähmettynyt paikoilleen.
”Sitten kun oli mennyt ehkä vuosi, niin se oli muuttunut sellaiseksi… No, haikeudeksi”, isä sanoi, ”ja se tuntui ihan ikuisuudelta. Etenkin se talvi. Tuntui, että oli koko ajan ihan saatanan pimeää. Mutta kyllä se siitä.” Jimi nielaisi. Isä ei koskaan puhunut niin paljoa. Ei niistä asioista. Ei Joukosta.
”Ja sä olit mitä, jotain kakskyt?” Jimi kysyi.
”Yhdeksäntoista”, isä nyökkäsi.
”Vittu.”
”Sit välillä, vielä joitain vuosia myöhemmin, mä näin siitä unia. Ja se oli aina saman ikäinen. Tietenkin. Enhän mä tiedä, miltä se olisi näyttänyt vanhempana. Ja se oli aina unissa ihan oma itsensä. Ja sitten sitä heräsi ja ahdisti aivan helvetisti”, isä puhui.
”Musta vaan tuntuu, että tajuan joka päivä enemmän asioita, joita ukki opetti mulle. Tajusin vaikka eilen sen, että varmaan kaks kolmasosaa lintulajeista joita tiedän, on sen opettamia”, Jimi sanoi.
”Mmh. Ja sä et tuu koskaan unohtamaan niitä. Vähän niin kuin vaikka mä en varmaan koskaan unohda biisien järjestystä Rollareiden Let It Bleedillä, kun Jouko teki parhaansa iskostaakseen ne mun päähän, kun mä olin varmaan kolmetoista”, isä sanoi.
”Karseeta”, Jimi sanoi.
”Toisaalta. Mutta ehkä niistä olis ihan kiva tietää, että niitä ajatellaan”, isä sanoi kohauttaen olkiaan. Hiljaisuus laskeutui. Isä käveli levysoittimen luokseen tavoitteenaan rikkoa hiljaisuus kivuttomasti. Pian stereoista kuului Black and Blue, joka oli Rollareiden levyistä Jimille ehkä etäisin.

”Pitäiskö tehdä lättyjä?” isä kysyi palatessaan pöydän ääreen.
”Näyttääkö siltä, että mulla onnistuu tänkään syöminen?” Jimi sanoi nyökäten kohti lautastaan.
”Ei oo pakko yrittää. Mutta lätyt on parempia kuin oikea ruoka”, isä sanoi.
”Olis kermavaahtoakin”, isä jatkoi.
”No sitten aletaan päästä asiaan”, Jimi myöntyi. Isä otti heti kananmunia ja maitoa jääkaapista. Jimi tuijotteli seinällä olevia vanhoja julisteita, joissa oli moottoripyöriä ja niiden osia. Hänen puhelimensa värähti hänen taskussaan.

hei 20:12
jäin miettii sillon yks päivä 20:12
et haluisiks lähtä joku päivä vaikka bisselle? 20:12
jos tuntuu et jaksat 20:14
-santtu 20:14


1986
Heinäkuu
Lammi, Sankola


Juha oli herännyt aikaisin. Hän ei ollut koskaan osannut nukkua hyvin juotuaan. Vaikka hän valvoi toisinaan aamuyöhön, kaikkosi uni aina ennen puoltapäivää. Lisäksi hänellä ei ole oikeastaan koskaan ollut krapulaa. Nuoruuden etuja.

Hän istui mökin portaalla aamuauringossa kahvimuki käsissään jonkun kiirehtiessä ovesta ulos.
Jouko hypähti portaat alas ilman kenkiä tuskin huomaten Juhaa. Tämä kiiruhti lähimpien ruusupensaiden taakse ja kumartui oksentamaan.
”Ethän sä nyt niin paljoa juonut”, Juha huomautti. Jouko kurkisti pensaan takaa pahoinvoivan näköisenä.
”Olit melkein selvin päin, kun laiturilla juteltiin”, Juha jatkoi. Jouko siristi silmiään kirkkaassa valossa. Linnut lauloivat.
”Se oli ennen kuin join varmaan puolet Juhanin viskipullosta”, tämä totesi. Juha kurtisti kulmiaan. Aamun valossa Jouko näytti vielä laihemmalta kuin yön armollisessa hämärässä. Ei mikään ihme, jos krapula on hiipinyt salakavalasti päälle.
”Onks sulla jotain muuta sanottavaa Juhanista?” Juha heitti.
”Mistä sä puhut?” isoveli kysyi, mutta tämän jähmettyminen oli Juhalle aivan riittävä vastaus. Juha kohautti olkiaan eikä jatkanut aiheen kaivelua.
”Mä olin kännissä”, Jouko sanoi. Tämä oli kääntänyt selkänsä Juhalle ja kumartui pian uudestaan yökkimään.


2016
Heinäkuu
Helsinki, Siltasaari


Jimi kulki pitkin Pitkänsillanrantaa, kun alkoi sataa. Suuria, painavia pisaroita, jotka kimposivat maasta muutamia senttejä ilmaan. Ihmiset kiirehtivät sateensuojaan, kaivelivat sateenvarjoja kasseistaan. Jimistä tuntui, että hänen sydämensä oli kasvanut kokoa; hän tunsi pulssinsa väkevänä kaulallaan. Hänellä ei ollut mikään kiire sisätiloihin. Hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut olevansa yhtä elossa. Kuolleena ei tuntisi edes sadetta naamallaan.

Lehtien vihreä oli jo muuttunut raskaaksi. Kohta olisi elokuu. Käytännössä joulu. Uusi vuosi, maaliskuu, vappu, juhannus. Helvetti, hän voisi yhtä hyvin alkaa jo suunnitella kolmikymppisiään.
Puhelin alkoi soida hänen taskussaan. Olli.
”Moi”, Jimi vastasi.
”Tsau. Missä oot?” Olli kysyi.
”Hakiksessa”, Jimi vastasi.
”Mitä siel?”
”Kuhan kävelen”, Jimi sanoi.
”Okei hyvä, kävelehän ittes metroon ja tänne pelaan vaikka pleikkaa”, Olli sanoi.
”Ää”, Jimi mutisi, ”onks pakko?”
”No mitä parempaa tekemistä sulla muka on?” Olli sanoi.
”No ei mitään, mut en vaan jaksais”, Jimi sanoi, ”oon niin vitun äkänen.”
”Voit purkaa sitä taklaamalla Chicago Blackhawksin pelaajia”, Olli ehdotti.
”Ei nyt oikeesti huvittais”, Jimi mutisi. Olli huokaisi.
”Okei, katellaa joku toinen päivä. Tsemii”, tämä sanoi.
”Jees, moikka”, Jimi vastasi. Hän laittoi kuulokkeet korvilleen ja pisti puhelimestaan soimaan The Velvet Undergroundia.


2016
Elokuu
Helsinki, Viikki


”Faija?”
”Joo?”
Jimi pyöritteli kädessään kruunukorkkia. Sadepisaroita liimautui parvekkeen lasitukseen. Koulut olivat alkaneet sillä viikolla. Iltapäivisin kadut olivat täynnä pieniä värikkäitä ihmisiä.
”Onks sulla kuvia siitä?” Jimi kysyi. Hiljaisuus. Tai melkein ainakin. Keith Richards oli äänessä olohuoneen puolella.
”Joukosta?” Jimi jatkoi. Isä nousi ylös korituolista ja katosi hetkeksi asuntoon. Pian tämä ilmestyi sinikantisen valokuva-albumin kanssa.
”Osa on kadonnut. Niitä oli joskus paljon enemmän. Voi olla, että mummon siskot otti niitä silloin 1998, kun sitä taloa siivottiin”, isä sanoi, ”ethän sä varmaan muista.”
”Muistanpa”, Jimi sanoi, ”se oli ihan käsittämätöntä, kun sieltä sai ottaa mitä tahansa. Me otettiin se Fortuna. Ja sun vanhat pienoismallit.” Isä hymyili. Jimi avasi valokuva-albumin ja alkoi selata kuvia.
”Ooks sä tossa?” Jimi naurahti osoittaen mustavalkoista kuvaa, jossa pieni lapsi makasi pöydällä vatsallaan ja nosti kättään.
”Joo”, isä vastasi huvittuneena, ”muistaakseni se on puolivuotiskuva. Mutta en mä kyllä tiedä, voiko se olla. Ei kai niin nuoret nosta kättä.”

”Näyttää kyllä oikeesti aika paljon multa”, Jimi totesi, kun vastaan tuli Joukon lakkiaiskuva.
”Niinhän mä sanoin”, isä totesi, ”helvetti kun pystyisit tapaamaan sen. Tulisitte varmaan hyvin juttuun.” Jimi hymyili ja käänsi sivua.
”Onks tää Lammilta?” hän kysyi jonkin ajan päästä osoittaen kuvaa, jossa isä oli ehkä kymmenenvuotias ja seisoi laiturilla Joukon kanssa. Joukolla oli virveli käsissään.
”Joo”, isä sanoi.
”Saisinko ottaa tän?” Jimi kysyi.
”Sen kus”, isä lupasi. Jimi ujutti kuvan albumista ja laittoi sen pienelle pöydälle olutpullon viereen. Isä nousi ylös ja meni käymään asunnossa.

”Tää olis valmista”, isä huikkasi pian sisältä. Jimikin nousi ylös ja käveli asuntoon. Isä nosti juuri perunakattilaa pöydälle. Perunoista tuli mieleen ukin ja mummin kasvimaa. Siellä Jimi oli möyrinyt ison osan lapsuudestaan. Loppukesästä oli ollut tapana kokoontua nostamaan perunat koko lähisuvun voimin. Kun Jimi oli ollut ehkä viisi, oli ukki taittanut pajusta oksan ja vuollut sen pään teräväksi. Tämä oli etsiskellyt käsiinsä pehmeän tai vihertävän perunan ja työntänyt terävän kepinpään sen lävitse. Ukki oli heilauttanut keppiä ilmassa, jolloin peruna oli lentänyt valtavassa kaaressa aina metsänrajaan asti.
”Pottulinko”, ukki oli sanonut ojentaessaan kepin Jimille. Tämän katse oli ollut kujeileva mutta ystävällinen.
”Mutta linkoa vain huonoja. Äläkä tökkää ketään silmään.”

”Jimi?”
”Sori”, Jimi mutisi ja lävisti perunan haarukallaan, ”vähän ajatukset harhailee.”
Isä hymähti ymmärtäväisesti ja käytti kättään Jimin hartialla.


2016
Syyskuu
Indre By, Kööpenhamina


Jimin työt olivat loppuneet yhdessä elokuun kanssa, mutta luentojen alkuun oli vielä viikko. Hän oli ottanut äkkilähdön Kööpenhaminaan. Kukaan kavereista ei ollut päässyt mukaan niin lyhyellä varoitusajalla, mutta hän oli päättänyt lähteä yksinään. Se oli hänen ensimmäinen kertansa yksin ulkomailla. Hän piti matkasta enemmän tunti tunnilta. Tuntui kuin olisi ollut jossain paljon kauempana kuin reilun tunnin lentomatkan päässä.

Päivät tuoksuivat kahvilta, paahtoleivältä ja pilveltä. Ruoka oli käsittämättömän kallista. Nyhavn oli värikkäämpi kuin ehkä mikään koko kesänä. Christianissa Jimi näki elämänsä ensimmäisen kerran avointa huumekauppaa. Toisaalta kaupunginosassa tuntui vallitsevan käsittämätön yhteenkuuluvuudentunne. Ihmiset hymyilivät toisilleen. Välillä satoi. Jimi sai rakon kantapäähänsä. Ei haitannut yhtään. Mennyt kesä oli muuttanut arkimurheiden mittasuhteita.

Hän nukkui hostellissa Adelgadella. Alakerrassa oli baari, joka tuntui vetävän puoleensa tarinoita. Jimin juodessa puolen litran Hoegaardeniaan hän ehti jutella marokkolaisen miehen, kahden high schoolin juuri lopettaneen jenkkipojan ja häkellyttävän humalaisen irlantilaistytön kanssa. Tuntikausiin Jimi ei kerennyt ajatella kuolemaa.

Baarimikolla oli ryhdissä jotain samaa kuin Santulla. Ehkä naurussa myös. Tai ehkä Jimi oli humalassa ja kuvitteli omiaan.
Onks sulla suunnitelmia su? 22:32
ei kai viel, kui? 22:33

Saaks tulla viereen nukkuu? 22:33
tuu ihmees 22:33


2016
Lokakuu
Helsinki, Viikki


”Mitä helvettiä, siellä sataa lunta. Tai jotain muuta paskaa”, Santtu totesi kurkattuaan ulos parvekkeen ovesta. Tällä oli jo takki puoliksi päällään; hän oli lähdössä vanhempiensa luokse vielä samana iltana. Hänen siskollaan olisi seuraavana päivänä valmistujaiset.
”Oikeesti?” Jimi kysyi nousten pöydän äärestä.
”No tuu vaik kattoo”, Santtu sanoi avaten parvekkeen ovea uudestaan. Jimi seurasi Santtua pitkien verhojen välistä parvekkeelle ja vetäisi oven kiinni perässään. Maiseman sijaan hän käänsi katseensa Santtuun.
”Toivottavasti ei ollu ihan perseestä”, Jimi mutisi tälle. Santtu virnisti ja painoi nopean suudelman Jimin huulille. Jimin vatsaan tulvahti lämpöä samalla tavalla kuin heidän suudellessa ensimmäisen kerran elokuussa. Silloin Jimi oli vahingossa nukahtanut Santun luokse ja nukkunut melkein neljän tunnin päiväunet.
”Ei todellakaan”, Santtu mutisi ja vetäytyi kauemmas, ”pitää lähtee.” Jimi nyökkäsi, ja he palasivat sisälle. Jimin isä tiskasi paistinpannua selkä heihin päin. Levysoittimessa oli Rollareiden sijaan Rush. Sekin kertoi illan erilaisuudesta.

Santun suljettua oven jäljessään isä käänsi katseensa Jimiin. Jimin kohdatessa isän katseen tämä vinkkasi hänelle silmää. Jimi naurahti.
”Mitä?” hän kysyi, ”älä myhäile tolleen.”
”No ei mitään”, isä sanoi, ”nauroit paljon.” Jimi käytti kättään niskassaan. Isä tökkäsi häntä kylkeen ja nosti sitten paistinpannun kuivauskaappiin.
”Tuleeks tuomiota?” Jimi kysyi. Hän otti uuden kaljan jääkaapista. Isä otti oman olutpullonsa pöydältä ja kulki kohti sohvaa.
”Vaikutat onnelliselta. Ja se on kaikista tärkein juttu”, isä sanoi kääntäen katseensa Jimiin, ”mutta eihän se tietenkään haittaa, jos deittailet jotain noin fiksun oloista tyyppiä, joka saa sut nauramaan.” Jimin kasvoilla kävi leveä virne. Sitten tämä kuitenkin vakavoitui.
”Ootko oikeesti tota mieltä?” hän kysyi, ”vaikutit välillä jotenkin, hmm, poissaolevalta.”
”Oon”, isä sanoi, ”mietin vain välillä… Tai siis, helvetti. Näytät oikeesti välillä ihan helvetisti Joukolta. En voinut olla miettimättä, miten sen asiat olisi voineet mennä toisin eri tilanteessa tai eri ajassa. Vaikka eihän se jossittelu mitään auta. Mietin vain, millaista olisi ollut nähdä Jouko nauramassa jonkun sen lemppari-ihmisen jutuille.”
”Paska”, Jimi mutisi, ”sori.”
”No eihän se sun syy ole. Ihan mielelläni mä tätäkin tarinaa seuraan. Toivotaan pitkää tarinaa ja onnellista loppua”, isä totesi albumin viimeisten sekuntien tehdessä tilaa hiljaisuudelle.


1984
Kesäkuu
Lammi


Jouko ja Juha nojailivat kaupan seinään. Oli kuuma päivä. Silti Joukolla oli jostain syystä päällä farkkutakki. Sinä kesänä Joukoa näki harvoin ilman sitä. Isä ja äiti tekivät yhä ostoksia mökkireissua varten. Veljekset olivat paenneet kaupan vilinää ulos. Juha avasi jäätelöään, kun kaupan ovi työntyi auki ja ulos porhalsi pieni tyttö.
”Heidi, ei saa mennä autotielle!” kuului naisen ääni kaupasta ennen kuin ovi sulkeutui taas hetkeksi. Tyttö kipitti kaupan neljä porrasta alas ja kääntyi kohti Juhaa ja Joukoa. Juha heilautti tervehdykseksi jäätelöään. Tyttö näytti tajuavan jotakin ja juoksi äkkiä portaat takaisin ylös. Jouko naurahti.
”Haluutko sä lapsia?” tämä kysyi vilkaisten pikkuveljeään. Juha kohautti olkiaan.
”En mä tiedä. Ehkä joskus. Voishan se olla ihan hauskaa”, Juha sanoi.
”Hahaa. Mitkä niiden nimeksi tulee?” Jouko virnuili.
”Mistä mä tiedän”, Juha puuskahti.
”Sulla vois olla poika. Pitkätukkainen. Kuuntelis AC/DC:tä”, Jouko mietti etsiskellessään tupakka-askia povitaskustaan, ”laita sen nimeks Jimi, Hendrixin mukaan, niin mä voin ryhtyä kummiksi ja opettaa sen juomaan kaljaa.” Juha pudisti huvittuneena päätään.
”Haluutko sä?” hän kysyi kuitenkin.
”Nääh, en mä oikein usko, että se on mun juttu”, Jouko sanoi katse suunnattuna tielle, ”voisin tehdä jotain muuta. Matkustella.”
”Ai yksin vai?” Juha tarttui aiheeseen.
”No toivottavasti jonkun kanssa”, Jouko vastasi vilkaisten Juhaa nopeasti, ”eiks tää ole vähän pitkä matka yksin kuljettavaksi?” Jouko sytytti tupakan. Veljekset katselivat ohitse toisinaan ajavia autoja. Aurinko kuljeskeli hitaasti taivaankantta pitkin. Iltaan oli vielä ikuisuus.

« Viimeksi muokattu: 06.10.2018 20:20:08 kirjoittanut Munis »
I've been to London, seen seven wonders
I know to trip is just to fall

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 053
Vs: Alkumetreillä, K-11
« Vastaus #1 : 03.05.2019 09:15:12 »
Kommenttikampanjasta hellou!

En tiedä, oonko aikaisemmin kommentoinut originaalia foorumilla, ehkä en. Mutta nappasin tämän tuolta kommenttikampanjasta Okaketun ehdottamana, koska tämän tekstin lukeminen herätti monenlaisia tunteita ja oli muutenkin miellyttävää luettavaa, että ajattelin osaavani tästä kommenttia antaa. Eli kokeillaanpa!

Luin tämän eilen illalla ensimmäisen kerran ja palasin tänä aamuna lukemaan uudelleen. Luin nyt aamulla myös tuon epävirallisen ensimmäisen osan ja kuten kirjoitit, tämä Alkumetreillä avautuu selkeästi paremmin, kun tietää tapahtumista vähän enemmän. Kokonaisuudessaan tämä teksti on ihan huippuhyvä – osaat vangita sen tietynlaisen miesten välisen hieman kömpelön tunnelman erityisesti Jimin ja isän kohtaamisissa. Miehet puhuvat ja haluavat puhua, mutta miten ajatukset ja sanat saadaan asetettua oikein... Juurikin nuo Viikin keskustelut ovat omia suosikkejani tässä tekstissä. Varsinkin tämä lämmitti mieltä:

Lainaus
”No eihän se sun syy ole. Ihan mielelläni mä tätäkin tarinaa seuraan. Toivotaan pitkää tarinaa ja onnellista loppua”, isä totesi albumin viimeisten sekuntien tehdessä tilaa hiljaisuudelle.

Pidän myös Lammin tapahtumista, oot mun mielestä onnistunut veljessuhteen kuvaamisessa. Jotenkin Juhan pikkuvelimäisyys tulee hyvin esiin erityisesti viimeisessä kohtauksessa kaupalla. Tämä teksti herätti myös ajatuksia omista sisarussuhteista: jotenkin omia sisaruksia ei tule mietittyä tunnepohjalla kovinkaan usein vaan ennemminkin ne vaan on siinä, elävät elämäänsä kuin kuka tahansa muukin. Ja vasta, kun jotain tapahtuu tai niistä on erossa pidemmän aikaa, se tunnepohjainen ajatus ja suhtautuminen niihin herää.

Ainoa suhde, joka jäi itselleni etäiseksi ja jonka luonnetta jäin miettimään, oli Jimin ja Ollin välinen kaverisuhde. Jotenkin Olli tuntui enemmänkin rasittavalta kaverilta, joka ei välttämättä osaa antaa Jimille hänen tarvitsemaansa tilaa läheisen kuoleman jälkeen. Miksi Jimi hengaili edelleen Ollin kanssa? Vai onko Olli mukana vain siksi, että ilman Ollia Jimi ei olisi tavannut Santtua? Mietin, mitä ajatuksia sulla on Jimin ja Ollin kaverisuhteesta ja miksi se oli tässä tekstissä esillä?

Toinen asia, mikä tässä tekstissä vaikutti lukukokemukseen oli se, että välillä oli vaikea ymmärtää, kuka puhui. Esimerkiksi tämä:

Lainaus
”Sulla vois olla poika. Pitkätukkainen. Kuuntelis AC/DC:tä”, Jouko mietti etsiskellessään tupakka-askia povitaskustaan, ”laita sen nimeks Jimi, Hendrixin mukaan, niin mä voin ryhtyä kummiksi ja opettaa sen juomaan kaljaa.” Juha pudisti huvittuneena päätään.
”Haluutko sä?” hän kysyi kuitenkin.

Muutaman kertauksen jälkeen käy selväksi, että kysymyksen esittää Juha, mutta koska Juhasta puhutaan Joukon vuorosanan yhteydessä eikä seuraavan vuorosanan yhteydessä, joka on jo seuraavalla rivillä. "Hän" jää puhujana epäselväksi. Tämä ei ole mun mielestä suuri ongelma, mutta selkeys tietenkin sulavoittaa lukukokemusta. Laittaisin sen itse ehkä näin:

”Sulla vois olla poika. Pitkätukkainen. Kuuntelis AC/DC:tä”, Jouko mietti etsiskellessään tupakka-askia povitaskustaan, ”laita sen nimeks Jimi, Hendrixin mukaan, niin mä voin ryhtyä kummiksi ja opettaa sen juomaan kaljaa.”

Juha pudisti huvittuneena päätään, mutta kysyi kuitenkin: ”Haluutko sä?”


Asia, mistä pidin erityisesti tässä tekstissä ja mikä myös sai nappaamaan tämän tekstin itselleni kommenttikampanjassa, on tyylisi käyttää yksityiskohtia. Jokaisella yksityiskohdalla niin tässä kuin Viimeisiä-tekstissäkin on jokin merkitys, joka avaa henkilön mietteitä enemmän. Niistä tulee jotenkin arvokkaampia. Esimerkiksi nämä:

Lainaus
Jimillä oli aina ollut keltaiset lätkät ja kauan sitten kuolleen koiran pureksima koronakeppi.

Kauan sitten kuolleen koiran pureksima koronakeppi! Niin mainio!

Lainaus
Koulut olivat alkaneet sillä viikolla. Iltapäivisin kadut olivat täynnä pieniä värikkäitä ihmisiä.

Pienet värikkäät ihmiset, heh.

Tuo viimeinen kohtaus Lammilla teki koko tekstistä vieläkin paremman ja se oli lopetuksena todella vahva. Mutta ehdottomaksi suosikkilauseekseni nousi tämä (ja sai myös hymyilemään):

Lainaus
Jimin suupielet eivät nousseet Elmerin sinnikkäälle Oulun murteelle.

Kiitos suuresti tästä tekstistä!

between the sea
and the dream of the sea

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 6 789
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Alkumetreillä, K-11
« Vastaus #2 : 04.06.2019 18:40:50 »
Kaiken maailman kommentteja -haasteessa on tämänviikkoisena teemana aloitus, ja etsiskelin siihen sopivaa luettavaa ja kommentoitavaa hakemalla keskustelualueelta hakusanalla "alku". Tämä teksti tupsahti sieltä tulokseksi, ja totesin, että nyt jos koskaan on hyvä hetki kommentoida tätä! :-* Huomasin tämän tekstin kyllä jo silloin kun tämän julkaisit, mutta lykkäsin lukemista rauhallisempaan hetkeen, kunnes lopulta unohdin aikeeni kokonaan. Olipa hyvä siis, että päädyin tänne nyt uudestaan!

Minusta tässä tekstissä ilmenee hyvin koskettavalla tavalla elämän kiertokulku ja se, kuinka eri sukupolvet kietoutuvat toisiinsa ja yhdistyvät, vaikka niitä erottaisi kuolema. Jimillä on rankkaa, kun hän joutuu käsittelemään isoisänsä poismenoa, ja Juha puolestaan peilaa sitä veljensä poismenoon. Jimi itsessäänkin tuntuu olevan Juhalle kuin elävä muistutus Joukosta. Se on varmaan tavallaan vaikeaakin Juhalle, mutta en voi olla miettimättä, että tavallaan siitä kumpuaa myös niin paljon hyvää. Kun Jimi kiinnostuu edesmenneestä sedästään ja hänen vaiheistaan, avautuu pojan ja isän välille ainutlaatuinen yhteys. Joukolla on merkitystä molempien elämässä, merkitystä joka ulottuu vuosien päähän ja kaiken vaikenemisen ja salailunkin yli. Mietin lukiessani, voisiko nimi Alkumetreillä tulkita osittain viittaavan uuteen alkuun. Mennyt kulkee aina mukana, ja siitä opitaan, jotteivät vanhat virheet toistu. Minulla on sellainen kutina, että Jimin ja Juhan välillä vallitsee aivan toisenlainen avoimuus kuin Juhan ja Joukon välillä, ja se on ihanaa. Toki tekemistä saattaa olla ihan ajan kulumisellakin ja yhteiskunnan muovautumisella enemmän siihen suuntaan, että miehetkin saavat näyttää tunteitaan ja puhua niistä, mutta veikkaan, että hahmojen menneisyydelläkin on osuutensa asiassa.

Minusta tämä tarina kunnioittaa niin kauniisti Joukon muistoa. Aattelin jo, josko selviäisin tämän tekstin loppuun itkemättä, mutta sitten tuli tämä kohta:
”Oon”, isä sanoi, ”mietin vain välillä… Tai siis, helvetti. Näytät oikeesti välillä ihan helvetisti Joukolta. En voinut olla miettimättä, miten sen asiat olisi voineet mennä toisin eri tilanteessa tai eri ajassa. Vaikka eihän se jossittelu mitään auta. Mietin vain, millaista olisi ollut nähdä Jouko nauramassa jonkun sen lemppari-ihmisen jutuille.”
:'( </3 On tuskallista miettiä, miten Joukon elämä olisi voinut mennä, nimenomaan toisessa ajassa ja paikassa. Kamala kohtalo. Onneksi muistot kuitenkin säilyvät ja siirtyvät eteenpäin, ja niin säilyy ja siirtyy myös kaikki se hyvä, mitä Jouko on läheistensä elämään tuonut. Sama pätee Jimin ukkiinkin. Ei sitä muuten oikeasti tule päivittäisessä arjessa aatelleeksikaan, miten suuri merkitys esimerkiksi isovanhemmalla on ollut. Pottulinko hymyilyttää - juuri tuollaisia ne ukit ovat! ;D

Jimin ja Santun orastava suhde on ihana, sydäntä lämmittävä taustavire. On ihanaa, että Jimin elämässä on kaiken jälkeen jotain hyvääkin. Ehdin jo huolestua, miten Santun suhteen oikein käy, kun Santun bissekutsusta seuraavaan mainintaan on niin pitkä väli, mutta tulihan se lopulta sieltä! :-* Tähän liittyen on pakko muuten hehkuttaa tarinan rakennetta, joka etenee kohtauksittain ja sekoittaa mennyttä ja nykyisyyttä saumattomasti. Toimii hirmuisen hyvin, ihan niin kuin edeltäjässäkin. Vaikka esimerkiksi Jimin ja Santun tarina antaa odotuttaa itseään, sen kuitenkin aavistaa olevan tulossa jossain kohtaa, ja kun se tulee, siitä iloitsee kaksin verroin.

Saaks tulla viereen nukkuu? 22:33
Minun on pakko lainata tämä kohta, koska sulin tälle. ♥ Miten ihana, pieni, vähäeleinen kysymys!

Sulin myös Kööpenhaminan kuvaukselle. Tanska on minulle aivan erityinen maa, koska olin siellä viime vuonna vaihto-opiskelijana. Nyhavn on ihastuttava kaikkine väreineen.

Olipa taas tunteikas lukuelämys, tuhannet kiitokset! :-* -Walle