Nimi: Petolliset huvit
Kirjoittaja: Odo
Vastuunvapaus: Kaikki on omaa käsialaani.
Genre: draama, dystopia
Ikäraja: Sallittu
A/N: NaNo tulee uhkaavaa vauhtia ja vaikka minulla on jonkunlainen idean raakile, en ole varma edes genrestä. Joten päätin nyt makustella jonkunlaisilla shoteilla sitten, että mikähän genre lähtisi rullaamaan. Tässä palanen dystopiaa, katsoo päätyvätkö Pablo ja C lopulta 50 000 sanan seikkailuun. Sen näkee sitten. Jospa tästä saisi jotain irti, vaikka tämä onkin vain shotti. Otsikko on tuumiskeltu yövuoron jäljiltä, joten se ei ehkei ole paras mahdollinen, mutta jospa joku tämän olisi silti avannut!
Petolliset huvit
“Kissimirrini hyrrää kuin unelma”, Pablo sanoi astuessaan kadulle, jossa oli pari muutakin moottoripyörää odottamassa mekaanikon käsittelyä. Pyörät olivat rivissä likaisen mekaanikko Celethen takana, joka istui Pablon moottoripyörän satulassa. Täällä slummeissa ei ollut korjaamoita, työ tapahtui, jos tapahtui syrjäisillä kaduilla.
“Kaksi sataa”, Celethe ilmoitti hinnan, jonka Pablo maksoi vaihtaen pyöränsä harvinaiseksi käyvään käteiseen. Pablo maksoi mielellään kerjäläistyöstä, kuten kaupungissa sanottiin kaikesta työstä, mitä tehtiin keskustan ulkopuolisilla slummialueilla. Joillekin raha merkitsi parempaa elintasoa, kuten Celethelle. Toisille se oli ainut keino saada rahaa huumeisiin tai muihin päihteisiin, joita Pablo puolestaan myi. Raha kiersi, mutta slummista se lähti harvoin, niin Pablo uskoi. Jokaisesta hilusta pidettiin kiinni, kun rahaa ei juuri ollut vaan slummien varallisuus tuli almuista, kerjäläistyöstä, hämäräbisneksistä ja varkauksista. Heillä oli omat pimeät markkinansakin, eikä asiaa kaupungin kalliisiin kauppoihin.
“Hajota se taas pian”, Celethe sanoi, ja Pablo vastasi nauraen. “Sitähä sinä toivot, C.”
Kadun jäädessä taakse moottoripyörän kiitäessä likaisilta kaduilta kohti kaupunkia Pablo mietti, keitä diilereitä hän tapaisi tänään, mutta ajatukset karkasivat pian. Siitä ei ollut niin kamalan kauan, kun hänkin oli elänyt slummissa, mutta diilerinä toimiminen oli avannut hänelle urapolun, joka oli vienyt kaupunkiin asti. Kamalaan kämppään, jota tuskin asumukseksi saattoi kutsua, mutta kaupunkiin kuitenkin. Sinne, missä neonvalot loisivat yötä päivää, sinne, missä ihmiset elivät.
Slummissa olijoita kutsuttiin vain kerjäläisiksi, rotiksi, torakoiksi. Ja he olivat katkeraa kansaa, jotka sinne olivat joutuneet, paitsi C ja muutama muu, jotka koettivat sinnitellä. Pablo tavallaan ihaili heitä, hän itse oli ollut ajautua pohjattomaan epätoivon kuiluun. Pablo rakasti kahta asiaa: naurua ja naisia, eikä sellaista slummeista saattanut löytää. Kaupungissa oli yöelämän sykkivä syke, joka tarjosi viihdykkeitä.
Unelmien kaupungin saasta tahdottiin pitää piilossa, mutta Pablo tiesi pahimman olevan suoraan näkyvillä ajaessaan ohi mainoskylttien, joissa mainostettiin toinen toistaan parempaa tuotetta, palvelua, lainaa ja seuraa. Kaikkea oli tarjolla ja ihmiset lihoivat niin henkisesti kuin fyysisestikin kulutusyhteiskunnassa, joka teki heistä sairaita. Jollain tapaa saattoi ajatella, että pohjasakka oli sitä tervettä joukkoa, kuten C.
C oli vapaa, eikä mainnonnanorja, kuten useimmat kaupunkilaisista. Kaupunkilaisista, jotka ajautuivat petolliseen euforiaan, velkakierteeseen ja itsemurhaan. Kun kaikkea oli liikaa saatavilla ja rahaa virtasi enemmän kuin saattoi tarvita ihmisten tehdessä bisnestä hektisessä elämässään. Kun rahaa oli, sitä myös kulutettiin. Ihmiset olivat hukkua tavaran paljouteen, jota heitettiin pois yhä kiihtyvää tahtia. Syötiin, juotiin, ostettiin tuotteita ja palveluita. Asunnot täytettiin roinalla ja panostettiin ulkoiseen olemukseen, ruokaan ja juomaan.
Oli niitä, jotka liikkuivat jatkuvan ahnehtimisen ohessa, niitä, jotka ylläpitivät kuntoaan pakkomielteisesti yhä tiukempien personal trainereiden valvovan silmän alla. Oli syömishäiriöitä, kauneusihanteita, jatkuvaa rääkkiä ja kauneusleikkauksia. Oli näytettävä hyvältä, oli omistettava hienoimmat treenivaatteet ja mahduttava jatkuvasti kapeneviin juhlapukuihin.
C ja muut, jotka saattoivat kutsua elämäänsä slummeissa jonkunlaiseksi selviytymiseksi, tyytyvät vähään. C:llä oli asunto, oveton ja ikkunaton kerrostalohuoneisto talossa, joka kai pysyi pystyssä juuri ja juuri tuurilla. Sen olivat valloittaneet lukuiset Rotat, jotka koettivat elää jonkunlaisessa sovussa keskenään. Ruokaa oli niukasti, joten siitä tapeltiin, mutta sillä myös herkuteltiin toisinaan yhdessäkin, kun saatiin jotain tuoretta.
Siinä, missä kulutusyhteiskunnassa oli unohdettu ilo muista ihmisistä, käytettiin älylaitteita kommunikointiin, niin pitkälle, että sosiaalinen kanssakäyminen unohtui. Hektisessä maailmassa tuskin vilkaistiin toista, naapureita ei koskaan puhuteltu, ystävien kanssa laitettiin korkeintaan viestejä uusista hankinnoista, istuttiin chatissa ja tuttavia parhaillaankin näki vain niillä illallisilla, joissa kilpailtiin, kuka tarjoaa hienoimmat puitteet. Yökerhoista etsittiin nautintoja, eikä niinkään välitetty muusta juhlakansasta.
Sosiaalista köyhyyttäkin varten oli erilaisia terapeutteja, psykologeja ja muita ammattilaisia, joista maksettiin. Ne puolestaan jakoivat lääkkeitä ja tarjosivat vertaisryhmiä, joissa ihmiset eivät käyneet sekä katsoivat, miten raha siirtyi tililtä toiselle. Heidän kukkaroilleen, joka kattoi huvit raskaalle työlle. Pablo ei tiennyt, missä vaiheessa jatkuvat mainoskyltit olivat orjuuttaneet kansan. Ehkä ihmiset olivat ajautuneet siihen omasta tahdostaan jo vuosikymmenten ajan.
Jossain historian artikkeleissa puhuttiin ajoista, kun juuri mitään ei ollut tarjolla, mutta niitä artikkeleita ei lukenut kukaan. Tärkeämpää oli saada, kuin ottaa, vaikka kyse olisi tiedosta. Sitä sai tarpeeksi hienoista kouluista, jotka käytiin, että päästiin parempaan elämään. Kouluissa, joihin slummin asukkailla ei ollut varaa päästä edes villeimmissä kuvitelmissaan. Jopa koulut kilpailivat lukuvuosimaksujen kokoajan kohoavissa hinnoissa. Mitä kalliimpi koulu oli, sitä arvostetumpi.
Ehkä ajautuminen yhteiskunnasta oli pelastanut nimenomaan ne, joilla nyt oli vähiten. Vaikka heidän kurjuutensa pelastaisi se, että heille tarjottaisiin edes pieni osa siitä luksuksesta, mitä muilla ihmisillä oli. Maailma ei ollut reilu, sillä vähemmistön kustannuksella kustannettiin se oma elämä, joka vei heiltä hengen ja lopulta rahan kantajaltakin. Mutta olihan se tärkeää, että kädessä oli se uusin älylaite, josta lukea päivän uutiset: “Syrjäytyneiden määrä kymmenkertaistunut viime vuodesta, ongelmat slummeissa lisääntyneet.”
Ennen kuin Pablo syventyi enempää ajatuksiinsa vastaan tuli hohtava mainoskyltti. “Parempi elämä — osallistu ohjelmaan, hinta vain 999,90 euroa", teksti hohti valtavassa led-taulussa, johon vaihtui pian kuva onnellisista ihmisistä ja vakuutus, että onni löytyi vain yhden klikkauksen päästä.
Elämä oli niin helppoa, kun oli kahisevaa, Pablo nauroi mainoskyltin jäädessä taakse.
