Kirjoittaja Aihe: Hetalia, Paperivuorilta hiekkarannoille | S | Preussi/Itävalta | Oneshot  (Luettu 574 kertaa)

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 799
Nimi: Paperivuorilta hiekkarannoille
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Fandom: Hetalia
Genre: Hurt/comfort, Romance
Paritus: PruAus, eli Preussi/Itävalta
Tiivistelmä: Työstressi saattaa iskeä valtiollekin.
Vastuuvapautus: Hetalia hahmoineen kuuluu Himaruya Hidekazille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.

A/N: Musta alkaa tuntua, etten enää osaa muusta fandomista kuin hetaliasta kirjoittaakaan, mutta no, ei kai se mitään haittaa. Oon lisäksi nyt ihan peruuttamattomasti rakastunut tähän paritukseen, joten näillä hahmoilla tulee ehkä taas hetken päästä jotain kirjoitetuksi. Mulla oli hauskaa tätä tehdessä, ja toivottavasti tekin tykkäätte.
Osallistuu haasteisiin Kesähaaste ja neliottelu

Paperivuorilta hiekkarannoille

Roderich huokaisi syvään ja sulki työhuoneensa oven perässään. Hän oli vakaasti päättänyt, ettei avaisi sitä uudelleen, ennen kuin työt olisi tehty. Hän oli kuitenkin vähällä pyörtää päätöksensä saman tien, kun hänen katseensa osui kaaoksen valtaamaan pöytään. Paperipinoja oli kaikkialla, osa puoliksi reunan yli putoamaisillaan.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten tilanne oli ajautunut tähän pisteeseen. Hän oli mielestään tehnyt töitä enemmän kuin minään aikaisempana kesänä, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Päivänkin lomailu oli silkka mahdottomuus. Kaikki ne asiat, joita hän yleensä kesällä halusi tehdä olivat saaneet jäädä tekemättä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei aika riittänyt.

Jatkuvasta puurtamisesta huolimatta hän ei edelleenkään edes nähnyt pöydän pintaa kaikkien hänen huomiotaan vaativien kirjeiden, asiakirjojen ja muistilappujen alta. Urakka oli toivottoman suuri, mutta toisaalta sitä tuskailemalla asiat eivät ainakaan edistyneet. Jos hän halusi joskus päästä nauttimaan edes hetkeksi pianonsa seurasta ilman jatkuvaa työstressiä, hänen oli vain yksinkertaisesti aloitettava jostakin ja jatkettava, kunnes homma olisi hoidettu. Istuuduttuaan sekasortoisen pöytänsä ääreen hän veti lähimmän pinon päällimmäisen kirjekuoren eteensä. Mitä nopeammin hän pääsisi alkuun, sitä pikemmin hän voisi myös lopettaa. Pieneen tyhjäksi raivaamaansa tilaan pöydän kulmalle hän asetti valtavan mukillisen mustaa kahvia. Ehkä se sentään estäisi häntänukahtamasta niille sijoilleen ensimmäisten viiden minuutin kuluessa.

Aika kului uskomattoman hitaasti, eivätkä sanat paperilla tuntuneet muodostavan järkeviä kokonaisuuksia. Pariin otteeseen Rodericch havahtui siihen, että hän oli lukenut saman kohdan kahteen tai kolmeen kertaan sanaakaan lukemastaan sisäistämättä. Puolituntinen, jonka hän oli työhuoneessaan viettänyt, tuntui vähintäänkin puolelta vuorokaudelta, eikä jatkuva haukottelu parantanut lainkaan hänen keskittymiskykyään. Edellinen ilta oli venähtänyt pitkäksi, ja sen kyllä huomasi. Hän oli päässyt nukkumaan vasta reilusti puolen yön jälkeen, ja siitäkin oli syyttäminen tätä tappavaa työmäärää. Hän vannoi mielessään ties kuinka monennetta kertaa, ettei enää milloinkaan suostuisi ottamaan jokasyksyistä maailmankokousta järjestettäväkseen. Tämän mielettömän kiireen ja vielä toistaiseksi avaamattomien kirjeiden paljouden oli pakko johtua siitä typerästä palaverista, josta ei edes koskaan ollut kenellekään mitään hyötyä.

Päänsärky alkoi pian ensimmäisen kirjeen lukemisen jälkeen, ja hänen oli pakko keskeyttää työnsä särkylääkkeen hakemisen ajaksi. Matkallaan lääkekaapille ja takaisin hän ehti taas kerran pohtia, miksei maailmankokouksista kerta kaikkiaan ollut jo luovuttu. Hän tiesi jo etukäteen, mitä kokouspäivät tulisivat pitämään sisällään. Saksa tulisi olemaan ainut, joka tietäisi täsmälleen, mistä oli tarkoitus puhua. Italia huutaisi pastasta, Romano huutaisi yleisesti kaikille, Amerikka puhuisi kilpaa Saksan kanssa ja Ranska ja Englanti aiheuttaisivat oman, merkittävän lisänsä meteliin. Toisin sanoen tapaamisten koko sisältö tulisi olemaan silkkaa sekasortoa ja mekkalaa kuten aina ennenkin. Lopussa Saksa saisi ehkä yhden tai kaksi päätöstä kirjattua ylös, eikä suurin osa paikallaolijoista edes tietäisi, mitä oli päätetty.

Kokous pidettäisiin joka tapauksessa, oli siinä järkeä tai ei, ja tänä vuonna hänen ikävänä velvollisuutenaan oli vain suorittaa kaikki järjestelyt. Hänen täytyi vain kestää, vaikkei ajatus tuntunutkaan kovin lohduttavalta hänen istuessaan takaisin alas jatkamaan töitään. Puhelimen korviavihlova pirinä katkaisi hänen uurastuksensa hetkeä myöhemmin. Hän jätti allekirjoittamansa sopimuksen pöydälle ja kiirehti puhelimensa luo. Hänen mielialansa kuitenkin laski entisestään, kun hän näki näytöllä Saksan numeron. Ludwig ei soittanut hänelle kovin usein, mutta silloin kun soitti, hänen asiansa koski yleensä jotakin kiireellistä, joka oli pakko hoitaa välittömästi. Lisää kiireellisiä ongelmia hän viimeksi kaipasi.

”Hei”, hän tervehti niin neutraalisti kuin vain ikinä pystyi.
Ei kuitenkaan ollut toisen syytä, ettei hän ilahtunut puhelusta.
”Hei. Hyvä, että vastasit. Luxemburg ilmoitti, että hänen on tultava kokouspaikalle vähän aikaisemmin. Hän sanoi tulevansa sinne jo syyskuun neljännen päivän iltana, niin että jos voisit järjestää hänen majoituksensa.”
”Selvä”, Roderich sanoi lyhyesti.
Hän oli jo kirjoittamassa ylös ajankohtaa ja muistutusta majoituksen varaamisesta. Hänestä oli alkanut viimepäivinä tuntua, ettei hän yksinkertaisesti onnistunut pitämään päässään mitään, mitä ei ollut kirjoitettu muistiin. Asioita oli vain liikaa.

”Saitko viimeisteltyä sen talousraportin, jonka pyysin viimeviikolla?”
”Minkä raportin?” Roderich voihkaisi epäuskoisena.
Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa minkäänlaisesta raportista, eikä hän varmasti ollut tehnyt sellaista viimeiseen kahteen kuukauteen. Mitä ihmeen raporttia vailla saksalainen taas saattoi olla?
”Se, johon pyysin sinua kirjaamaan kaikki viimevuoden viennit ja tuonnit ja muut tulot ja menot”, Ludwig selitti kärsivällisesti.
”En ole tehnyt, enkä tee”, Roderich kivahti paljon tarkoittamaansa terävämmin.
Hän ei mahtanut sille mitään, mutta ajatuskin viennin ja tuonnin tulosten penkomisesta sai hänet turhautuneen raivon partaalle.
”Mitä maailmassa sinä edes teet niillä tiedoilla?” hän vielä tiukkasi toivoen hartaasti, että Ludwig vain antaisi asian olla ja unohtaisi koko typerän koosteen.

Eikö Saksan omien talousasioiden hoitamisessa ollut jo tarpeeksi tekemistä? Hän ei voinut käsittää, miten Ludwigilla edes oli energiaa huolehtia muiden asioista. Ehkä toisella oli meneillään taas jokin Euroopan talouden yleiskartoitus, joita hän välillä teki omien sanojensa mukaan pienenä ylimääräisenä sivutyönä.

Hetken linjan toisessa päässä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Roderich oli jo katsomaisillaan, oliko puhelu jostakin syystä katkennut, kunnes Ludwig avasi taas suunsa:
”Onko kaikki ihan hyvin?”
Roderich oli kuulevinaan äänessä hitusen huolestuneisuutta, muttei ollut aivan varma. Saksan huolestumista hän ei todellakaan kaivannut. Kaikki olisi aivan hyvin, kunhan tämä älytön maailmankokous olisi onnellisesti ohi. Enää pari kuukautta, ja koko tapaaminen olisi historiaa.

”On kyllä, kiitos kysymästä. Minulla vain ei satu olemaan aikaa millekään raporteille. Sitä paitsi tiedätkö yhtään, miten vaikeaa niitä tietoja on löytää. Jos haluaisin tehdä sinulle tarkan selvityksen, tiedot pitäisi kaivaa esiin jostain arkistosta, enkä todellakaan tiedä, mihin työnsin sen kansion, jonka sain aiheesta viimevuoden lopulla, eikä se yksi kansio edes riittäisi, vaan sain lisäksi tuhat muutakin tarkentavaa kirjettä ja lappusta ja…”
”Ymmärsin jo”, Ludwigin ääni katkaisi hänen hetki hetkeltä kiihtyneemmäksi muuttuneen puhetulvansa.
Roderich hiljeni välittömästi. Tämänkaltainen käytös ei missään nimessä ollut hänen tapaistaan.

Puhelimesta kantautui epäselvää puhetta, ja Ludwigin hieman vaimea vastaus:
”Älä mene häiritsemään.”
Sitten hän kuuli epämääräistä melua, ja pian tämän jälkeen Gilbertin tuttuakin tutumman äänen:
”Mahtavuus puhelimessa! Onko siellä jotain ongelmia? Tietenkään kukaan ei tarvitse mitään järjettömiä raportteja, joten anna vain olla.”
”Älä huuda. Kuulen sinut kyllä vähän pienemmälläkin äänenvoimakkuudella”, Roderich vastasi vieden samalla kännykkäänsä hiukan kauemmaksi korvastaan.
”Kyllä kyllä. Tehdäänkö tänään jotain hauskaa yhdessä. Minulla ei ole tekemistä, ja sinä kuulostat niin happamalta, että jonkinlainen vaihtelu ja virkistäytyminen voisi tehdä hyvää.”

Roderich vilkaisi paperivuoria ja sitten seinällä riippuvaa kelloa. Hän yritti ajatella ja päättää mitä tekisi. Mikä tahansa tekeminen, jonka varjolla hän pääsisi jättämään tämän huoneen taakseen edes yhdeksi illaksi, kuulosti aivan liian houkuttelevalta. Jopa ajan viettäminen Gilbertin kanssa kuulosti vastustamattomalta ajatukselta. Ikkunoiden takana aukenivat sitä paitsi upeat kesäiset näkymät, eikä hän ollut juurikaan ehtinyt nauttimaan kesästä ja lämpimästä säästä muuta kuin ikkunan lasiruudun läpi katsellen. Päättäväisesti hän käänsi selkänsä kirjoituspöydälle. Hän ei kuitenkaan saisi enää tänään mitään aikaan, ja vaikka saisikin, väsyneenä hän vain tekisi kasapäin virheitä, jotka hänen olisi korjattava seuraavana päivänä.

”Hyvä on. Mitä sinä haluat tehdä?”
”Oletko sinä sairas?”
Gilbert kuulosti niin järkyttyneeltä ja yllättyneeltä, että Roderich purskahti nauruun. Yleensä hänen naurattamiseensa vaadittiin paljon enemmän, mutta ilmeisesti lyhyet yöunet ja toisen tyrmistynyt äänensävy tekivät yhdessä tehtävänsä. Gilbert oli näköjään niin tottunut hänen tavan vuoksi esitettyihin vastalauseisiinsa, että suoralta kädeltä myöntyminen oli yllätys.
”Oletko sinä oikeasti ihan kunnossa?” Gilbert kysyi uudelleen, nyt jo selvästi hiukan vakavammin.
Roderich pakottautui rauhoittumaan ja vetämään syvään henkeä ennen kuin vastasi:
”Ei minulla ole mitään hätää. No, haluatko tehdä jotakin vai et?”
”Tulen sinne jonkin ajan päästä”, Gilbert vain sanoi ja katkaisi puhelun.

Roderich jäi seisomaan hölmistyneenä puhelin kädessään keskelle työhuoneensa lattiaa. Selvästikään kukaan ei ollut tottunut keskustelemaan hänen kanssaan silloin, kun väsymys ja liian suuri työmäärä painoivat päälle.

Taakseen enää vilkaisemattakaan hän poistui työhuoneestaan, vaikka olikin suunnitellut tekevänsä sen vasta paljon myöhemmin. Hänen oli kuitenkin pakko saada nauttia edes hetki musiikin rauhoittavasta vaikutuksesta ennen Gilbertin tuloa. Hänen aivonsa tuntuivat olevan kerta kaikkiaan kuiviin rutistetut, eikä mikään palauttanut hänen vireystilaansa tehokkaammin kuin soittaminen, ei edes kahvi. Pelkkä harmonisesti sisustettuun pianohuoneeseen astuminen tuntui uskomattoman rentouttavalta.

***

”Huomasitko sinä mitään outoa?” Gilbert tiedusteli veljeltään heti, kun puhelu oli päättynyt.
”Kuinka niin?”
”Minusta tuntuu, ettei sinun kannattaisi vaatia häneltä mitään ylimääräistä, Roderichilta siis. Hän ei kuulostanut kovin innostuneelta töihinsä juuri nyt.”
”Milloin hän sitten olisi kiinnostunut jostakin muusta kuin säveltämisestä ja oopperasta ja muusta sellaisesta? Mutta olet ehkä oikeassa. Jos nyt olet menossa joka tapauksessa hänen luokseen, voit sanoa, etten välttämättä tarvitse sitä selontekoa aivan vielä. Ehkä tulen toimeen kokonaan ilmankin.”

Gilbert nyökkäsi ja suuntasi portaita alas kohti omaa huonettaan. Hän oli jo puhelun aikana päättänyt houkutella toisen rannalle kanssaan. Houkuttelua ei ollut tarvittu, mutta rannalle meno tuntui hänestä silti edelleen hyvältä ajatukselta. Hän ei voinut olla olematta hiukan huolestunut Roderichin oudosta käyttäytymisestä. Toinen tarvitsi selvästikin jotakin rentouttavaa tekemistä ja ehkä kunnolliset yöunet sen jälkeen. Hän ei ikinä myöntäisi sitä ainakaan Roderichille itselleen, mutta hän halusi ehdottomasti varmistaa, että toisella varmasti oli kaikki kunnossa, ja että hän myös saisi kipeästi tarvitsemansa tauon työstään. Sitä paitsi hänellä ei oikeastikaan ollut mitään tekemistä, eikä sisällä yksin istuminen kuulostanut erityisen viihdyttävältä tavalta viettää iltaa.

Pian hän jo istuikin autossaan matkalla kohti Roderichin taloa. Pakkaamisessa ei ollut kestänyt kauaa, eikä matkakaan onneksi ollut erityisen pitkä. Vaikka aurinko oli jo laskemaan päin, ilma oli edelleen lämmin. He ehtisivät oikein hyvin rannalle ja vielä takaisinkin, ennen kuin viilenisi liiaksi. Vesikin oli luultavasti lämpimimmillään tähän aikaan vuodesta, joten hän saattaisi saada Roderichinkin uimaan vapaaehtoisesti. Edellisellä kerralla hän oli päätynyt yksinkertaisesti kantamaan vastaan pyristelevän itävaltalaisen rannalta veteen.

Hänen päästessään perille talon etuovi oli lukitsematon. Sisään astuessaan hän kuulosteli pianon tuttua ääntä, joka oli yleensä ensimmäinen asia, jonka kyseiseen rakennukseen astuessaan kuuli. Tällä kertaa talo oli kuitenkin täysin hiljainen. Työhuoneen ovi oli auki, eikä sisällä ollut ketään. Talo oli yhdelle asukkaalle käsittämättömän suuri, mutta Gilbert ei vaivautunut tutkimaan valtavan rakennuksen jokaista huonetta. Roderich löytyi lähes poikkeuksetta sieltä, missä hänen pianonsa oli, joten sen luokse hän päätti nytkin suunnistaa hiljaisuudesta huolimatta. Ehkä itävaltalainen vain pohti, mitä soittaisi seuraavaksi.

Näky, joka Gilbertiä musiikkihuoneen ovella kohtasi oli yllättävyydessään sitä luokkaa, että se sai jopa hänet sanattomaksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän ei todellakaan tiennyt, mitä tehdä. Sen sijaan, että itävaltalainen olisi ollut syventyneenä johonkin iänikuisista konsertoistaan, hän oli onnistunut nukahtamaan erittäin epämääräiseen asentoon puoliksi tuolille, puoliksi kannen peittämän pianon päälle. Roderichin silmät pysyivät kiinni hänen tulonsa aiheuttamasta metelistä huolimatta. Toisen oli oltava erittäin syvässä unessa, sillä hän ei tosiaankaan ollut vaivautunut varomaan turhaa melua tullessaan.

Hetken ovensuussa emmittyään hän käveli Roderichin luokse. Vaikka uni eittämättä tulikin tarpeeseen, asento näytti lievästi sanottuna hankalalta. Sitä paitsi kello ei ollut vielä seitsemääkään, eikä tähän aikaan nukahtaminen luultavasti ollut ollut toisen suunnitelmissa.
”Huomenta, ruusunen!” Gilbert kajautti pirteästi saaden Roderichin miltei putoamaan penkiltään.
”Mitä?”
Roderich yritti mulkoilla häntä, mutta vaikutelma oli lähinnä huvittava. Hiukset joka suuntaan sojottaen ja yhä puoliksi unessa toinen näytti ainoastaan typerältä ja ehkä… ehkä jopa hieman suloiselta.

”Mahtava minä saavuin nyt, ja sinä et vaivaudu edes tervehtimään”, Gilbert voihkaisi dramaattisesti riistäen katseensa itävaltalaisen yhä unisista kasvoista.
”Ole hiljaa. Saat aikaan päänsäryn”, Roderich tuhahti ja nousi haukotellen seisomaan.
”Mitä sinä halusitkaan tehdä?”
”Me menemme rannalle”, Gilbert ilmoitti iloisesti.

Tietoa seurasi hetken täysi hiljaisuus. Sitten tapahtui se, mitä Gilbert oli pelännytkin.
”Minä en todellakaan lähde sinun kanssasi lähellekään minkäänlaista vesistöä. Muistatko viimekerran, sitä edellisen kerran ja sitä edellisen? Joka ikisellä kerralla sinä olet raahannut minut johonkin jääkylmään lampeen tai jokeen tai lätäkköön. Sanoin jo viimeksi, etten enää tee samaa virhettä.”
”Älä muistele menneitä, Roddy. Siitä on jo aikaa. Lupaan olla kiltti tällä kerralla.”
”Sinä et edes tiedä, mitä se sana tarkoittaa.”
”Minä tiedän kaiken.”

Hetken he seisoivat hiljaa toisiaan katsellen, Gilbert huvittuneena ja Roderich epäluuloisen näköisenä. Sitten kävi niin kuin aina ennenkin tällaisten keskusteluiden päätteeksi oli käynyt.
”Hyvä on. Minä lähden, mutta tämä on sinun viimeinen mahdollisuutesi. Jos nyt pakotat minut johonkin…”
”Mutta enhän minä ikinä pakottaisi sinua mihinkään”, Gilbert nauroi, ja sai osakseen hyytävän mulkaisun.

Kokonainen tunti oli kulunut, ennen kuin he pääsivät lopulta lähtemään kohti uimarantaa. Gilbertille jäisi ikuiseksi arvoitukseksi, miten maailmassa itävaltalainen onnistui kuluttamaan niin paljon aikaa muutaman tavaran etsimiseen ja pakkaamiseen. Toisaalta kyseessä oli Roderich, jolle kaikki tuntui olevan mahdollista. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa tuttua reittiä, joka ei vuosien saatossa ollut paljoa muuttunut. Heidän edellisestä uimaretkestään oli aikaa useampi vuosi, mutta silti Gilbert olisi osannut tien vaikka unissaan.

Ensimmäistä kertaa he olivat käyneet täällä joskus toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, kun he kumpikin olivat olleet kipeästi jonkin rennon, yhteisen tekemisen tarpeessa. Ne ajat olivat olleet synkkiä, mutta onneksi niistä oli tultu paljon eteenpäin. Ainakaan jatkuva ahdistus ja muistot sodan tapahtumista eivät enää piinanneet häntä, eivätkä luultavasti Roderichiakaan. Satunnaisista tauoista huolimatta yhdessä tälle samaiselle rannalle menemisestä oli tullut vähitellen tapa. Aina, kun jommallakummalla heistä oli vaikeaa, tai kun he vain yksinkertaisesti olivat tällaisen retken tarpeessa, he lähes poikkeuksetta toimivat näin; hukuttivat stressin ja huolet läheiseen järveen toistensa seurasta nauttien. Vaikkei kumpikaan koskaan ollut sanonut sitä ääneen, Gilbert tiesi heidän molempien nauttivan näistä retkistä.

Heidän päästessään perille, ranta oli täysin tyhjillään. Se ei Gilbertiä yllättänyt. Ranta oli varsin vähällä käytöllä, etenkin näin myöhään illalla. Hiukan hoitamatonkin alue oli, mutta mitäpä se toisaalta haittasi. Ainakin he saisivat olla rauhassa. Aurinko oli parhaillaan laskemassa, ja laskevan auringon säteet saivat rannan näyttämään jotenkin epätodelliselta. Häntä suorastaan ärsytti ajatuksen runollisuus, mutta hänen oli pakko myöntää, että näyssä oli jotakin rauhoittavaa ja tyyntä. Tuulta ei ollut juuri nimeksikään, ja järven pinta oli täysin peilityyni. Veden yllä hitaasti liitävät lokitkin näyttivät oudolla tavalla juhlallisilta.

Gilbert pudisti päätään ja käänsi katseensa hypnoottisen liikkumattomasta maisemasta. Tavallisen järven tuijottelu ei missään nimessä ollut hänen tapaistaan. Se oli pidemmän päälle erittäin pitkästyttävää, eikä läheskään tarpeeksi mahtavaa pitääkseen mielenkiintoa yllä loputtomiin. Roderich hänen vierellään oli yhä saman näkymän pauloissa. Hän seisoi hiljaa ja liikkumatta, ilmeisesti keskittyen rannan taiteelliseen kauneuteen. Gilbert odotti kärsivällisesti antaen luonnontaiteesta nauttivalle itävaltalaiselle aikaa. Lopulta hän kuitenkin kyllästyi loputtomalta tuntuvaan odotteluun ja veti muitta mutkitta toisen perässään hiukan ruohottuneelle hietikolle.

Vesi oli paljon viileämpää kuin Gilbert oli arvioinut. Ilmeisesti pari päivää sitten alkaneet helteet eivät vielä olleet ehtineet lämmittää vettä aikaisemman kylmemmän jakson jäljiltä. Oli syy mikä tahansa, hänen oli myönnettävä, ettei hyytävään veteen meneminen äkkiä houkutellutkaan läheskään yhtä paljon kuin vielä hetki sitten. Siitä huolimatta hän kahlasi päättäväisesti pidemmälle, kunnes vesi ylsi häntä kaulaan saakka. Alkujärkytyksen jälkeen lämpötilaan tottui nopeasti. Hän oli vedessä kuitenkin yksin, sillä aivan kuten hän oli arvellutkin, Roderich seisoi yhä kuivalla maalla sen näköisenä, kuin järven vesi olisi äkisti korvautunut rikkihapolla.

”Tuletko sinä vai et?” Gilbert huikkasi kiusoittelevaan sävyyn, jonka tiesi ärsyttävän itävaltalaista.
Hänellä oli vain kaksi vaihtoehtoa. Joko hänen olisi ylipuhuttava toinen tulemaan, tai sitten hänen olisi yksinkertaisesti rikottava lupauksensa ja kannettava toinen valtio veteen kaikista tämän vastusteluista huolimatta. Uiminen oli piristävää, ja juuri piristystä Roderich hänen arvionsa mukaan kaipasi. Lisäksi uiminen kuului erottamattomana osana kesään ainakin hänen mielestään, eikä Roderich aivan varmasti ollut vielä tänä vuonna uskaltautunut kastautumaankaan.

”En tule”, itävaltalainen ilmoittikin tiukasti ja perääntyi rannalta kohti paikkaa, johon he olivat hylänneet pyyhkeensä ja muut tavaransa.
”Keksin helpompiakin tapoja hankkia keuhkokuumeen tai ties minkä muun kuolemantaudin”, hän vielä jatkoi vilkuillen epäluuloisesti Gilbertin suuntaan.
”Et sinä tästä mitään keuhkokuumetta saa. Mahtava seurani karkottaa kaikki sairaudet”, Gilbert vastasi aurinkoisesti hymyillen.

Hän oli puhuessaan alkanut kävellä vedessä kohti rantaa, mikä sai Roderichin perääntymään yhä kauemmas vesirajasta.
”Sinä ylikäytät sanaa mahtava”, hän huomautti ja peruutti edelleen poispäin koko ajan epäluuloisemmin lähestyvää Gilbertiä vilkuillen.
”Onko ylikäyttää edes oikea sana? Sitä paitsi mahtavuus on erottamaton osa minua.”
”Se on ihan yhtä hyvä ja oikea sana kuin kaikki muutkin. Miksi sinä tulet jo pois sieltä?”

Gilbert nauroi tavalla, joka sai itävaltalaisen ottamaan useita askelia taaksepäin.
”En ala väitellä kieliopista. Se on liian epämahtavaa minulle. Ja vastaus kysymykseesi, en viihdy vedessä yksikseni.”
”Tule sitten jo rannalle”, Roderich ehdotti siirtämättä hetkeksikään katsettaan nyt vedestä ylös ehtineestä Gilbertistä.
Gilbert vain hymyili tavalla, jonka tiesi saavan Roderichin kaikki epäilykset kymmenkertaistumaan. He olivat tulleet uimaan, ja jos toinen ei itse osannut tulla järveen, hän oli onneksi paikalla auttamassa.

”Tuletko sinä jo muka oikeasti pois sieltä? Luulin, että sinä nimenomaan halusit tulla uimaan”, Roderich kysyi selvästikin jännittyneenä.
Ilmeisesti itävaltalainen oli tullut heitetyksi veteen jo niin monta kertaa, että hän osasi jo tunnistaa vaaran merkit. Ikävä kyllä vaaran tunnistamisesta ei ollut toiselle minkäänlaista hyötyä.

”Jos järvi ei tule Muhammedin luokse, Muhammedin on mentävä järveen”, Gilbert totesi filosofisesti niin vakavalla ilmeellä kuin vain saattoi.
”Tuo ei mitenkään vastannut siihen mitä minä kysyin. Sitä paitsi siinä sanonnassa puhutaan vuoresta, ei todellakaan järvestä. Eikä kummankaan meistä nimi ole Muhammed, jos et satu muistamaan. Eikä tuo kyseinen sanonta edes millään tavalla sovi tähän tilanteeseen.”
”Pikkuseikkoja. En jaksa keskittyä pilkun viilaamiseen, kun tarjolla on niin paljon hauskempaakin tekemistä”, Gilbert sanoi kättään huolettomasti heilauttaen.
”Kuten millaista tekemistä esimerkiksi?” Roderich tiedusteli pitäen häntä edelleen tiiviisti silmällä.
”Pian näet. Kaiken lisäksi tiedän, että sinäkin pohjimmiltasi nautit uimisesta ja haluat veteen, joten…” Gilbert nauroi ja syöksähti hietikon poikki toista miestä kohti.

Roderich juoksi pakoon, aivan kuten hän oli odottanutkin, mutta se ei haitannut lainkaan. Takaa-ajossahan juuri piili puolet koko hauskuudesta. Kumpikin he sitä paitsi tiesivät jo aivan varmasti vuosikausien kokemuksella, ettei itävaltalaisella ollut toivoakaan selvitä kiinni jäämättä kovin kauaa.

Nytkään Gilbertin ei tarvinnut turhaan tuhlata aikaansa ylimääräiseen juoksenteluun. He ehtivät kiertää maassa lojuvat rantakassit ja pyyhkeet vain pariin kertaan, ennen kuin hän sai lujan otteen toisen ranteesta. Sitten, ennen kuin Roderich ehti vastustella sen enempää, hän oli jo heilauttanut itävaltalaisen käsivarsilleen. Edelleen nauraen hän marssi muitta mutkitta takaisin vesirajaan ja lähti sitten kahlaamaan määrätietoisesti syvemmälle Roderichin kiemurrellessa täysin turhaan hänen otteessaan. Peli oli jo menetetty, mutta tietenkään itävaltalainen ei voinut myöntää tappiotaan ja alistua kohtaloonsa edes siinä vaiheessa, kun hänen jalkansa jo hipoivat veden pintaa.

”Sinä lupasit! Ei! Ole kiltti.”
Gilbert vain nauroi. Armon anelu alkoi aina samassa kohdassa. Siinä vaiheessa, kun vedenpinta oli tarpeeksi lähellä, vastustelu lakkasi, ja tilalle tulivat sanalliset keinot.

”Totta puhut. Lupasin olla pakottamatta sinua mihinkään, mitä et itse haluaisi. Minähän kuitenkin jo sanoin, että tiedän, ettei mikään tee sinulle nyt yhtä hyvää kuin virkistävä iltauinti.”
”Älä viitsi. Päästä minut vain pois.”
”Hyvä on”, gilbert myöntyi auliisti ja irrotti sen suuremmitta seremonioitta otteensa.
Roderich ehti päästää vain säikähtäneen äännähdyksen, ennen kuin vesi roiskahti peittäen hetkellisesti hänet kokonaan näkyvistä.
”Mieti ensikerralla tarkemmin, mitä pyydät minua tekemään. Minähän päästin sinut menemään”, Gilbert neuvoi nauruntyrskähdysten välillä estäen samalla tehokkaasti Roderichia pääsemästä lähellekään rantaa.
”Minä kostan tämän vielä jotenkin!” Roderich vannoi vettä silmiltään pyyhkien.

Jostakin kumman syystä Gilbert ei voinut ottaa uhkausta kovin vakavasti. Sen sijaan hän teki sen, minkä oli halunnut tehdä jo monen viikon ajan. Hän kumartui eteenpäin, ja painoi huulensa kevyesti toisen huulille. Aluksi hän ei ollut varma, vetäytyisikö toinen pois vai jäisikö hän paikoilleen. Hetken Roderich itsekään ei tuntunut olevan aivan varma siitä, mitä tekisi, mutta lopulta hänkin nojautui lähemmäs ja vastasi suudelmaan. Ensin varovainen, hiukan epäröivä ja toisen reaktioita odottava suudelma kuitenkin syveni ja sai lisää varmuutta. Kuin huomaamattaan Gilbert antoi käsiensä liukua toisen järvivedestä kosteisiin hiuksiin. Kaikki tuntui niin luonnolliselta, eikä alkuhapuilun jälkeen epäröinnistä tuntunut enää jälkeäkään.

Gilbertolisi vain halunnut unohtaa ajankulun ja jäädä siihen seuraavien parin vuosisadan ajaksi. Hän ei halunnut rikkoa hetkeä ja sen tunnelmaa, joka kerrankin oli näin täydellinen. Heidän suhteensa ei ikinä ollut ollut kovin mutkaton. Oikeastaan suurimman osan ajasta hän eli jonkinasteisessa epätietoisuudessa, olivatko he edes ylipäänsä yhdessä vai eivät. Sitä ei tuntunut tietävän kukaan, kaikkein vähiten he itse. Gilbertillä ei ainakaan ollut aavistustakaan, mitä Roderich heidän suhteeltaan odotti ja mitä hän siitä ajatteli. Kun hänen omatkin ajatuksensa olivat asian tiimoilta yhtä epäselvää sotkua, ongelma ei ollut helposti ratkaistu.

Hän tiesi hyvin, että alas istuminen ja asiasta kunnolla keskusteleminen olisi luultavasti selventänyt paljon hämäriä kohtia niin hänelle itselleen kuin Roderichillekin, mutta puhuminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Hän itse oli aina ollut enemmänkin sitä tyyppiä, joka nauroi ongelmat unohduksiin ja vältteli vakavia, vaikeita tai muuten kiusallisia puheenaiheita viimeiseen saakka. Roderich taas tuntui olevan ajatustensa kanssa vielä epävarmempi kuin hän itse, mikä oli jo melko suuri saavutus. Ainakin toinen teki harvoin itse minkäänlaisia aloitteita suuntaan tai toiseen.

Tällä hetkellä ylimääräiset kysymykset heistä ja heidän suhteensa laadusta olivat kuitenkin vain etäisiä häivähdyksiä jossain Gilbertin mielen taka-alalla, eikä niillä tuntunut juuri nyt olevan edes merkitystä. Tässä ja nyt sanoja ei kaivattu. Kerrankin he tiesivät kumpikin, mitä halusivat, eikä Gilbertinkään tarvinnut pohtia toisen mielenliikkeitä itävaltalaisen vetäessä hänet tiukemmin itseään vasten. Oli varsin selvää, ettei kumpikaan halunnut suudelman loppuvan ja kysymysten palaavan.

He vetäytyivät kauemmas toisistaan vasta, kun auringon viimeisetkin säteet lakkasivat valaisemasta rantaa ja veden pintaa. Hämärä laskeutui nopeasti järveltä kohoavan sumun luodessa omaa salaperäistä tunnelmaansa. Yleensä Gilbert ei kiinnittänyt huomiota sellaisiin yhdentekeviin asioihin kuin valaistuksen muutoksiin tai sumuun, mutta jostakin syystä Roderichin seurassa hän huomasi useammin havaitsevansa tällaisia pieniä, mutta jollakin tavalla tunnelmaan ja ilmapiiriin vaikuttavia asioita. Ehkä se vain johtui toisen taiteellisista taipumuksista, jotka saivat hänetkin kiinnittämään huomionsa pikkuseikkoihin, tai ehkä äskeisellä herkällä hetkellä oli jotakin vaikutusta asiaan. Joka tapauksessa heidän lähtiessään uimaan rauhallista tahtia vierekkäin hämärässä illassa utuiselle järvenselälle päin, hän ei muistanut hetkeen kokeneensa mitään niin rauhoittavaa.

Roderichin läheisyys ja vain satunnaisten vesilintujen huutojen rikkoma hiljaisuus tekivät hetkestä entistäkin erityisemmän. Itävaltalainenkin hänen vierellään näytti paljon rauhallisemmalta ja rennommalta kuin vielä pari tuntia sitten. Roderich tuntui aistivan hänen katseensa, sillä hän käänsi päätään niin, että saattoi katsoa Gilbertiä suoraan silmiin. He hymyilivät toisilleen, eikä Gilbert muistanut olleensa milloinkaan yhtä onnellinen niin pienestä eleestä.

Lähes puolta tuntia myöhemmin heidän lopulta noustessaan vedestä ilma oli jo selvästi viilenemään päin. Gilbertiä se ei sanottavasti häirinnyt, mutta Roderich näytti siltä, ettei paleltumiskuolema ollut kaukana. Aluksi toisen lämpötilaan nähden liioiteltu tärinä oli lähinnä huvittavaa, mutta lopulta hän alkoi tuntea jopa hiukan sääliä viluista itävaltalaista kohtaan. Heidän kävellessään rannalta poispäin toisen värinä vähitellen laantui, mutta sen sijaan tilalle tulivat jättiläismäiset haukotukset.

”Sinä teet kohta maailmanennätyksen”, Gilbert nauroi lopulta ääneen, kun Roderich peitti haukottelunsa kätensä taakse hänen laskujensa mukaan jo kuudetta kertaa minuutin sisällä.
”Kello on paljon”, Roderich puolustautui.
”Ei vielä yhtätoistakaan”, Gilbert ilmoitti ajan tarkistettuaan. ”Laitan sinut välittömästi nukkumaan, kunhan pääsemme perille.”
”Osaan mennä sänkyyn itsekin, kiitos paljon.”
”Et ole ilmeisesti osannut viimeaikoina”, Gilbert huomautti ja pani samalla merkille tummat varjot toisen silmien alla.
Miten hän ei ollut huomannut niitä aiemmin?

”Muistatko yhtään, kuinka paljon töitä näiden älyttömien kokousten järjestäminen teettää. Voin vaikka esitellä sinulle ne työvuoret, jotka ovat päättäneet asettua asumaan pöydälleni. Minun on yksinkertaisesti pakko valvoa, koska muuten kaikki on tekemättä vielä ensijoulunakin.”

Gilbert oli hetken hiljaa ja mietti. Hänen oli valittava sanansa huolellisesti, jos aikoi saada itsepäisen itävaltalaisen kuuntelemaan ja vielä suostumaankin ehdotukseen, jonka hän oli juuri keksinyt.
”Haluaisitko apua järjestelyiden kanssa?”
”Selviän kyllä yksinkin. Juuri nyt on vain hiukan kiireistä. Kyllä sen pitäisi tästä tasaantua.”
”Voisin auttaa sinua ihan mielelläni”, Gilbert jatkoi toisen sanoista välittämättä.
”Sinä?”

Väsymys näytti pyyhkiytyvän hetkeksi itävaltalaisen kasvoilta hämmennyksen tieltä.
”Älä vitsi kuulostaa sentään ihan noin yllättyneeltä”, Gilbert tuhahti puoliksi huvittuneena. ”Osaan minäkin asioita järjestää. Olen ollut myös valtio ja huolehtinut koko Preussin mahtavan valtakunnan asioista, jollet satu muistamaan.”
”Mitä sinä sitten haluaisit tehdä? Ei todellakaan tarvitse, mutta jos kerran välttämättä haluat.”

Gilbert hymyili itsekseen. Tämähän tuntui itseasiassa onnistuvan.
”Voisin asua ainakin syksyyn asti luonasi ja tehdä, mitä tarvitsee.”
Ehdotus tuli puun takaa, eikä vähitellen hänelle itselleen. Gilbert tiesi, ettei Roderich ollut odottanut tätä lainkaan, ja hänen järkyttynyt ilmeensä tuki tätä olettamusta.

”Ajattele sitä, ennen kuin sanot ei”, Gilbert lisäsi nopeasti, ennen kuin toinen ehti avata suutaan. ”Sitä paitsi minullakaan ei ole mitään tekemistä, ja luulen, että länsi viihtyisi hetken yksin. Ainakin hän valittaa päivittäin tulevansa pian hulluksi. Hullu saksa ei kuulosta kovin hauskalta, joten tekisit hänellekin palveluksen majoittamalla minut.”
”Säälin veljeäsi”, Roderich tuhahti.
”Joten?”
”Jos ehdottomasti haluat, voit nukkua vierashuoneessa”, Roderich vastasi, mutta hymyili sanoistaan huolimatta.

Gilbert huokaisi helpotuksesta heidän saapuessaan Roderichin talolle. Itävaltalainen oli ollut loppumatkasta jo melkein puoliksi unessa, ja hänen oli ollut pariin otteeseen estettävä toista kävelemästä suoraan päin katulamppuja ja liikennemerkkejä. Sisällä talossa hän ohjasi Roderichin välittömästi makuuhuoneeseen ottamatta riskiä, että hän joutuisi vielä etsimään taloonsa eksynyttä itävaltalaista illan päätteeksi. Roderich omasi jo muutenkin tunnetusti surkean suuntavaiston, joten oli parempi olla päästämättä häntä vaeltelemaan yksikseen suureen taloon niin väsyneenä.

”Hyvää yötä ja mahtavia unia”, Gilbert toivotti vielä hiljaa, ennen kuin sulki oven perässään.
Roderich oli nukahtanut välittömästi sänkyynsä päästyään, mutta silti Gilbert kuuli unen läpi epämääräisesti mumistun hyvänyön toivotuksen. Tyytyväisesti hymyillen hän siirtyi käytävän toisella puolella olevaan vierashuoneeseen, johon oli päättänyt asettua. Vielä nukkumaan mennessäänkin ajatukset seuraavista kuukausista kiersivät hänen mielessään. Roderichin työmäärät kevenisivät siedettäviksi, he ehtisivät tehdä useammin retkiä rannalle ja mikä tärkeintä, aika ehkä valottaisi jotakin heidän suhteestaan kummallekin.
« Viimeksi muokattu: 10.08.2018 17:37:12 kirjoittanut Sielulintu »
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

Myrskylyhty

  • *
  • Viestejä: 1
Oli kiva löytää ficci Hetaliasta, kun suomenkielisiä ei julkaista enää paljoakaan. :)

Omasta mielestä ficci oli ajoittain huvittava ja kekseliäs, en ole nähny ennen sitä, että Preussi olisi heitelly Itävaltaa järvee.  :D Kiitos tästä   :) :)

 


Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 799
Myrskylyhty: Suuret kiitokset kommentista! :)
Hetaliasta ei tosiaan tällä hetkellä mitenkään liikaa tule ficcejä varsinkaan suomeksi, mutta ehkä tästäkin fandomista vielä joskus ficcaillaan suomeksikin enemmän. Aina voi ainakin toivoa. :)
Kiva kuulla, että tykkäsit tekstistä. PruAus on parituksena yksi mun ehdottomia lemppareita, ja niistä kahdesta on kiva aina kirjoitellakin. :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin