Kirjoittaja Aihe: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku  (Luettu 6244 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 22. luku
« Vastaus #40 : 11.02.2019 17:31:10 »
Lainaus
”Aha”, Kilve sanoi jotenkin kylmästi tuijotellen lehteään, vaikka silmät eivät liikkuneet sanojen yllä. ”Ai ihan etunimiasteella olette.”
”Eihän meillä olekaan sukunimiä”, Elka huomautti. Miksi he edes puhuivat tästä?
...eih, en ollut varma tätä kohtaa lukiessani, pitäisikö itkeä vai nauraa. :D Nyt Kilve järki käteen, jooko! Ja vielä Elkakin on mustasukkainen omalla tahollaan, mutta kumpikaan ei pysty puhumaan suoraan tunteistaan, joten tämä on lopputulos. Nyyh. Eipä silti, tällainen draama on myös herkullista luettavaa, koska todelliset tunteet tulevat ilmi niin vahvasti. Oli kieltämättä kiva huomata, että Elkakin osaa olla näin mustankipeä Kilvestä. Voin vain kuvitella Kilven järkytyksen, jos asia koskaan tulee ilmi. Vielä kun asianomaiset ymmärtäisivät, mistä on kysymys - sitä odotellessa, ja niin päin pois. ;D Kiitos jälleen paljon luvusta, ja onnittelut ansaituista pikareista. <3 Ai niin, pitää lainata taikuudesta vielä tämä kohta, pidin paljon:

Lainaus
Vaikka mentori Siilio oli sanonut, ettei taikuus ollut pitkävihainen, hänestä tuntui siltä niin kuin hän olisi jotenkin loukannut taikuuttaan ja se oli sen takia mennyt syvemmälle piiloon.
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 019
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 23. luku
« Vastaus #41 : 16.02.2019 16:11:27 »
Okakettu: Heh, tuo etunimiasteella kohta kyllä vähän nauratti mua kirjottaessa :D Mustasukkaisuutta on kyllä lennellyt ilmassa puoleen jos toiseen, kyllä ovat tehneet elämästään hankalaa heh :D Mukavaa että tykkäät draamailusta konflikteista huolimatta :) Kiitoksia onnitteluista ja kommentistasi :)

23. Valona

Valona tuijotteli vaaleansinisiä saappaitaan kävellessään hiekkatietä pitkin mökkiä kohti. Hänen askeleensa tuntuivat raskailta ja väsymys painoi ryhtiä huonoksi. Hän oli alkanut tekemään pitempiä kävelylenkkejä, jotta voisi hivenen valmistaa itseään Vuodenkimaraan kävelyä varten, mutta vaikka hänen äskeinen lenkkinsä oli ollut vai pari kilometria, oli se ehtinyt jo imemään hänestä kaikki voimat.

Oli ehtinyt tulla jo pimeä, mutta koska ilmassa oli sumua, hän näki taskulampun avulla pienet vesihiukkaset ilmassa kuin tähdet. Tietysti olisi ollut vielä taianomaisempaa nähdä se kesän keltaisen taikuuden avulla, mutta Valona oli päättänyt, että yrittäisi ajatella taikuutta mahdollisimman vähän. Kesän mentyä ohi Valona oli masentunut taikuuden kadottua hänen iholtaan, mutta nyt hän päätti oppia elämään ottaen sen uuden tunteen vastaan, ei hyljeksyen sitä. Hän huomasi, että se tunne – vaikka se painava olikin – oli helpompi kantaa siten. Heille oli Vuodenkimarassakin painotettu, että elämä ei ollut pelkkää taikuutta, vaan elämä ilman taikuuttakin on arvokasta.

Ennen kuin hän ehti aivan porstualle asti, hänen taskulamppunsa valokeila osui johonkuhun, joka nosti käden silmilleen. Hetken ajan hän luuli sen olevan Elka, sillä hahmo oli pitkä, mutta sitten hän äkkäsi lyhyet ruskeat hiukset.

”Tiedäthän, ettei valoa kannata osoittaa suoraan toisten silmiin?”

Kuullessaan tutun äänen, Valonan sydän melkein hypähti ulos rinnasta. Mentori Siilio? Mitä hän teki täällä? Oliko hän… tai siis varmaan hän oli täällä Elkan takia. Minkä muunkaan takia. Tuskin ainakaan Valonan takia.

”Oh, anteeksi”, Valona sanoi ja laski nopeasti taskulamppunsa valon alas, jonka seurauksena miehen kasvot katosivat taas illan pimeyteen. ”Hämmennyin hetkeksi, en osannut odottaa ketään tähän aikaan”, hän selitti ja sipaisi nopeasti hiuksiaan lapasen peittämällä kädellään. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeeksi nähnyt mentori Siilion. Taisi olla valmistujaispäivänä. Tavallaan Valona oli toivonut, että tämä olisi ottanut yhteyttä sen jälkeen, mutta ottaen huomioon viimeisen keskustelun, jonka he olivat jakaneet, Valona ei ollut odottanut sitä.

”Ei hätää, vanhat silmäni eivät vaurioidu noin vähästä”, mentori Siilio vitsaili. ”Vaikka yritänkin yhä välttää keinovaloa niin usein kuin pystyn”, mies sanoi ja loi samalla kämmenelleen kevään taikuutta, jonka hän antoi leijua ilmaan heidän välilleen.

Nyt Valona näki kunnolla mentorin kasvot, jotka olivat aivan yhtä komeat, kuin hän oli muistellut. Tämän hiukset olivat nykyään vaaleanruskeat ja hieman eri tavalla asetetut kuin ennen, hieman kuohkeammat päältä. Valona nielaisi ja yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta hänen aivonsa löivät tyhjää.

”Miten olet pärjännyt, Valona?” mentori Siilio kysyi lempeästi.

”Ai, ihan hyvin”, Valona selitti ja kiitti kerrankin sitä, että taikuus oli niin syvällä, ettei se paljastanut hänen hermostustaan hyppimällä iholle. ”No, tietysti vaihdos oli hankala, mutta nyt menee paremmin. Vaikka taikuus onkin syvällä piilossa”, hän sanoi ja heilautti taskulappuaan, jonka hän sitten napsautti pois päältä, koska kevään taikuus riitti valaisemaan heidät molemmat.

”Se on normaalia. Kyllä se tuosta.”

Valona äännähti myöntävästi. Hän halusi sanoa jotain, mutta ei kerrassaan keksinyt mitään. Ehkä Siiliokin ajatteli samoin, koska tämäkin pysyi vaiti, vaikka vaihtoikin painoa jalalta toiselle.

”Hiuksesi ovat eri tavalla”, Valona sanoi rikkoakseen hiljaisuuden.

Mentori naurahti ja kuljetti kätensä hiustensa läpi. ”Kaipasin vaihtelua. Sinunkin hiuksesi ovat erilaiset. Onko tuo luonnollinen värisi?”

”On”, Valona huokaisi ja tarttui yhteen hiekanväriseen suortuvaansa. ”Melkein houkuttaisi pyytää Halhea tuomaan minulle kaupungista joku hiusväri, kun kuulemma sellaisiakin on.”

”Minä pidän tuosta väristä. Se sopii sinulle.”

Valona painoi katseensa jalkoihinsa hämmentyneenä. ”Enpä tiedä, eikö se ole vähän tunkkainen?” hän kysyi ja vilkaisi mentoria kulmiensa alta.

Mentori Siilion kulmat kurtistuivat. ”Kuka sinulle sellaista on sanonut?”

Valona kohautti olkiaan vältellen toisen katsetta. ”Lastenkodissa vain.”

Siilio astui askeleen eteenpäin, joka seurauksena myös valopallo liikahti. ”Valona, sinähän tiedät, että he olivat siellä väärässä melkein kaikesta?” hän puhui lempeällä äänellä.

Valona nyökkäsi. Kangaspuron lastenkoti oli onneksi jyrätty maan tasalle jo vuosia sitten, kun oli käynyt ilmi, miten siellä oikeasti kohdeltiin lapsia. Harmi vain, ettei se ollut ehtinyt auttamaan häntä.

”Vieläkö näet painajaisia?” mentori Siilio kysyi myötätuntoisesti.

”Joskus”, Valona vähätteli kohauttamalla olkiaan ja vilkaisi sitten puolen metrin päässä hänen rintansa korkeudella leijuvaa vihreää valopalloa. Hän näki nyt selvästi taikuuden pienten hiukkasten leikin ydinosan ympärillä. Siitä oli aikaa, kun hän oli tarkastellut taikuutta kunnolla niin läheltä. Hän oli unohtanut, kuinka kaunista se oli, kuinka kutsuvaa.

Valonan käsi nytkähti ylemmäs. Hän halusi koskettaa sitä. Hän oli unohtanut, miltä taikuus tuntui… miltä Siilion taikuus tuntui.
Sitten Valona kohotti kätensä ja antoi vihreiden kipinöiden koskettaa sormenpäitään.

Valonan silmät rävähtivät ammolleen, kun hän tunsi taikuuden kiitävän ihoaan pitkin. Hänen suustaan karkasi huokaisu, kun taikuus värisytti ihosoluja tavalla, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hetken ajan hänestä tuntui, ettei hän edes ollut enää sillä planeetalla. Sen hetken ajan hän oli jossain aivan muualla, sellaisessa universumissa, jossa oli vain taikuutta. Hän ei edes tuntenut seisovansa tai hengittävänsä, hän tunsi vain Siilion taikuuden ja omansa, joka heräsi talviunilta päästäkseen lähemmäs. Tunteen voimakkuus sai hänet ymmältään. Sellaiselta se ei ollut tuntunut silloin, kun hän oli ollut vielä sidoksessa Vuodenkimaraan.

Kun Valona palasi hetkelliseltä kehostairtautumisestaan, oli hänen ympärillään pimeää. Hän horjahti, sillä oli oikeasti unohtanut seisovansa.

”Valona”, mentori Siilio sanoi hieman säikähtäneesti jostain pimeyden keskeltä.

Valona napsautti yhä kädessään olevan taskulampun päälle, nähden sen valokeilassa hämärästi Siilion kehon ja kasvonpiirteet. Tämä liikahti hivenen taaksepäin ja vilkaisi mökkiä.

Valonaa olisi varmaan muuten hävettänyt se anova katse, joka hänen kasvoillaan oli, mutta hän oli kaivannut taikuutta niin paljon. Hän tunsi ihonsa yhä kihelmöivän. Hänen oma taikuutensa tuntui kiertävän hänen sisällään nopeasti hämmentyneen oloisena, kuin etsien kadonnutta taikuutta. Valona astui askeleen lähemmäs Siiliota. ”Minä en ole tuntenut taikuutta niin pitkään aikaan”, Valona selitti.

”Me olemme puhuneet tästä. Tämä on epäsopivaa”, mentori Siilio sanoi vakavana, vältellen hänen katsettaan.

”Miten se voi olla epäsopivaa, jos me olemme sielunkumppaneita”, Valona huomautti kulmat kurtussa.

”Valona, tuo sielunkumppanuus on vain lasten satu”, Siilio selitti huokaisten. ”Taikuus on monimutkainen asia. Se, että voimme koskettaa toistemme taikuutta voi tarkoittaa vaikka mitä. Todennäköisemmin kyse on luonnon tasapainon toistumasta, joka sattui olemaan samanlainen meidän molempien syntymähetkenä. Taikuutemme on samantyyppistä, mutta se ei tarkoita sitä, että mitään meidän välillämme pitäisi tapahtua.” Siilion nopea selitys paljasti hermostuneisuuden tasaisen äänen alta.

”Mutta sekin on vain teoria, ihan kuten sielunkumppanuus”, Valona intti ja astui puoli askelta lähemmäs. Hän tunsi taikuutensa valittavan ihonsa alla, työntävän häntä lähemmäs Siiliota, jonka taikuuden auran hän vaistosi. Tuntui kuin hänen jokainen solunsa olisi nälkäinen. ”Kaikki taikuuden säännöt ovat vain teorioita. Mikään taikuudessa ei ole varmaa”, Valona muistutti. Kyllä Siilion pitäisi se taikateorian opettajana tietää.

Silio avasi suunsa, mutta sulki sen. Hän huokaisi. ”Silti. Tämä ei tarkoita mitään”, Siilio sanoi, kuulostaen siltä, että hän sanoi sen enemmän itselleen kuin Valonalle.

”Mutta kyllä tämä tarkoittaa jotain”, Valona väitti muistaen Halhen sanoman. ”Tässä ei ole muuten järkeä. Jos kerran rakastuneet pystyvät koskettamaan toistensa taikuutta, niin miksei sielunkumppanuuskin voisi olla totta? Ja miksi sinä sitten olisit-” Valona nielaisi lauseen lopun. Hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen, koska hänestä tuntui vieläkin hieman siltä, että hän olisi vain kuvitellut ihmepuun alla tapahtuneen.

”Minun ei olisi pitänyt, se oli… minun harkintakykyni petti”, Siilio selitti liikahtaen hermostuneesti paikoillaan. Pimeyttä valaisi vihreä väri, joka hehkui Siilion poskilta. ”Sinä olet kovin nuori, mitään sellaista ei olisi pitänyt tapahtua.”

”Olen nyt täysi-ikäinen”, Valona huomautti.

”Kahdeksantoista ja sataviisikymmentäviisi ovat kovin eri asioita”, mentori Siilio sanoi painokkaasti ja vilkaisi sitten taaksepäin kuin peläten, että joku seisoisi mökin ikkunassa. Ketään ei näkynyt. ”Ethän ole kertonut kenellekään?”

”En, minähän lupasin”, Valona huomautti. Tai no oli hän kertonut Aanalle, kun se oli tapahtunut, mutta tämä ei ollut uskonut häntä, nauranut vain. Siihen aikaan kaikki olivat sepittäneet tarinoita sielunkumppaneistaan, eikä ollut tavatonta, että oppilaat ihastuivat mentori Siilioon.

”Hyvä”, Siilio sanoi ja yritti livahtaa Valonan ohi. ”Minun on mentävä.”

”Odota”, Valona sanoi hätäisesti ja tarttui miehen käsivarteen. Valona päästi nopeasti irti, mutta mies sentään pysähtyi. Nyt kun heidän välissään oli vain metri, Valona erotti paremmin Siilion rypistyneet kulmat ja näki, että tämä pureskeli alahuultansa.

”Minä…” Valona aloitti, mutta oikeastaan hän ei ollut ajatellut ollenkaan mitä sanoa, hän ei vain ollut halunnut, että Siilio lähtisi. ”Jos… jos sinä antaisit minulle mahdollisuuden, saattaisit pitää minusta”, hän sopersi. Hänen kyntensä raapivat kämmeniä lapasten sisällä.

Siilio huokaisi hitaasti, hivenen surullinen katse silmissään. Hän pureskeli poskensa sisäpintaa. ”Sinä tiedät, ettei tässä ole kyse siitä”, hän sanoi hiljaa, katse pehmentyen.

”Tiedänkö?” Valona kysyi aivan yhtä hiljaa.

”Tietysti. Vuodenkierron nimeen, sinä olet lahjakas, määrätietoinen ja kaunis”, Siilio selitti haikeutta katseessaan, joka tutkaili Valonan kasvoja. ”En tiedä miten sinusta ei voisi pitää. Mutta tämä-” Siilio sanoi ja loi kädelleen pienen valopallon, joka veti Valonaa puoleensa kuin mehiläistä hunajaan, ”ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että taikuutemme vetävät toisiaan puoleensa”, Siilio lopetti ja sulki valon nyrkkinsä sisälle. ”Taikuus ei ole aina oikeassa. Sitä voi vastustaa.”

”Miksi sitä pitäisi vastustaa?” Valona kysyi harmistuneena.

Siilio vain pudisti päätään. ”Sinä tiedät miksi. Hyvää yötä, Valona”, hän sanoi ja kiersi Valonan ohi hiekkatielle. Valona tuijotti hetken pettyneenä kohtaa, jossa Siilio oli seisonut. Jos taikuus pystyisi valittamaan ääneen, se varmaan huutaisi.

Kun Valona vilkaisi tietä, hän näki vihreän valon lipuvan nummen yllä kohti länttä.

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 23. luku
« Vastaus #42 : 17.02.2019 10:18:09 »
Apua, tässä tuli nyt niin paljon lempiasioitani, että tämä luku tuntui henkilökohtaiselta hyökkäykseltä minua kohtaan, silleen parhaalla mahdollisella tavalla. Tiedä nyt sitten mitä se minusta ihmisenä kertoo, mutta olen tosi innoissani tästä käänteestä. :D  Siis että Valona ja mentori Siilio! Kielletty romanssi -aspekti mikä siinä on, ja sitten vielä sielunkumppanuus ja kaikki, ääää. Miten Siilio yritti pitää välimatkan mutta lipsuu sitten kuitenkin vähän, ehkä. Ja ylipäätään taikuuden vaikutus ja asiaan liittyvä epävarmuus, että vetääkö se vain heitä pohjimmiltaan puoleensa vai onko asiassa muutakin:

Lainaus
”Mutta sekin on vain teoria, ihan kuten sielunkumppanuus”, Valona intti ja astui puoli askelta lähemmäs. Hän tunsi taikuutensa valittavan ihonsa alla, työntävän häntä lähemmäs Siiliota, jonka taikuuden auran hän vaistosi. Tuntui kuin hänen jokainen solunsa olisi nälkäinen. ”Kaikki taikuuden säännöt ovat vain teorioita. Mikään taikuudessa ei ole varmaa”, Valona muistutti. Kyllä Siilion pitäisi se taikateorian opettajana tietää.

En tiedä, minua aina kiinnostaa se, kun romanssilla tai vastaavalla dynamiikalla on ainakin alussa tällainen selvä voima-epätasapaino (ikäero ja Siilion asema, jne), ja miten se mahdollisesti muuttuu, jos muuttuu. Tässä mahdollinen sielunkumppanuus tuo ehdottomasti oman lisänsä, ajatus siitä että jos se onkin totta, niin sielunkumppani on tietyssä mielessä (muun maailman silmissä kaiketi) väärä. En yhtään osaa arvailla, mihin suuntaan aiot tätä juonikuviota viedä, mutta odotan mielenkiinnolla! Ja varaudun mahdollisiin sydänsuruihin. No, tapahtui mitä tahansa, tärkeintä on, että Valona tulee olemaan onnellinen, se on prioriteettini. :< Kilven mustasukkaisuus tuntuu tämän luvun jälkeen entistäkin huvittavammalta, heh. Kiitos luvusta, tykkäsin tästä käänteestä todella paljon! 
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 019
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 24. luku
« Vastaus #43 : 24.02.2019 14:07:51 »
Okakettu: Tarkoitukseni olikin hyökätä sua vastaan henkilökohtaisesti! Eiku :D Mukavaa että tykkäät tästä kielletty romanssi käänteestä, hankalaan tilanteeseen ovat kyllä Valona ja Siilio joutuneet :D Heh naureskelin itsekin Kilven turhalle mustasukkaisuudelle kirjottaessa :D Kiitos jälleen kommentistasi :)

24. Kilve

Kilve rämpytti kitaraansa istuessaan sängyllään. Kitaran äänekkäät soinnut heilsyttivät yöpöydälle unohtuneita teemukeja. Loskasade liittyi rytmiin rämisyttämällä löystyneitä rännejä. Kilve soitti vieläkin voimakkaammin. Häntä ärsytti kaikki. Hän itse, Elka, Halhe, jopa Valonakin, vaikka tämä ei ollutkaan tehnyt muuta kuin tukenut Halhen päätöntä yritystä. Eniten Kilveä ärsytti luonto, koska se oli päättänyt, että jotkut eivät ansaitse taikuutta saman verran kuin toiset.

Kun Kilven sormet alkoivat tuntua jähmeiltä ja sormenpäät olivat punaisten viivojen peitossa kielien paineskelusta, hän laski kitaran lattialle ja kellahti sängylleen. Hän tuijotti kattoa hetken aikaa apaattisesti, mutta tekemättömyys turhautti häntä entistä enemmän. Hän vihasi itsesäälissä rypemistä, eikä hän juuri ollut muuta tehnytkään viime aikoina.

Kilve valui alas sängyltään ja yritti etsiä jotain, joka veisi ajatukset pois suututtavista asioista. Hän availi laatikoitaan ja otti käteensä polaroidkameransa. Siinä ei ollut paljon kuvia jäljellä, joten hän oli säästellyt niitä. Hän äkkäsi laatikonpohjalla pari kuvaa, joille ei ollut vielä löytänyt paikkaa seiniltään. Ensimmäinen oli kaupunkia esittävä loppukesästä otettu kuva, mutta kuva oli tärähtänyt vähän ylöspäin, joten se oli hauskan taiteellisen näköinen. Kilve ei ollut osannut päättää oliko kuva hieno vai vain huono, joten se oli päätynyt laatikonpohjalle.

Sen alla oli vielä toinen kuva. Se kuva, jota Kilve oli hävennyt tai säikähtänyt aikoinaan liikaa laittaakseen seinälle, mutta ei ollut raaskinut heittää poiskaan. Siinä kuvassa Kilve oli ottamassa kuvaa itsestään rannalla, ja Elka oli ilmestynyt hänen taakseen ja painanut päänsä hänen olkapäälleen. Kilve oli kääntänyt päätään hivenen ja hänen poskilla oli välähtänyt vihreää juuri sinä hetkenä, kun kamera oli räpsäissyt kuvan. Elka hymyili suloisesti, leikillisesti. Kilven silmät katselivat Elkaan ja hän näytti… rakastuneelta.

Kilve tunsi vihreän nousevan poskilleen vain katsellessaan kuvaa. Kaikki oli ollut vielä hyvin silloin. Nyt kaikki tuntui olevan murenemassa. Hänen oma itsetuntonsa ja hänen suhteensa Elkaan. Ja Halheenkin, koska hän halusi pitää Halhen kaukana vaikeuksista.

Olisipa Rii jättänyt vähän sitä pilveä.

Kilve jätti kuvat laatikonpohjalle, laski kameran päälle ja sulki laatikon. Niin hän teki aina, sulki ongelmansa laatikkoon, koska ei kestänyt ajatella niitä.

Ajatus häiritsi Kilveä niin, että hänen oli käveltävä ulos huoneesta. Alakerrasta tuoksui ruoka, joten Kilve suuntasi sinne. Keittiöstä kuului puhetta, Flora ja Fauna olivat näköjään jo pöydässä. Yleensä he kutsuivat kaikki syömään samaan aikaan, mutta sen jälkeen, kun heille oli tullut riitaa, olivat he jättäneet sen tekemättä.

Kilven saapuessa keittiöön Halhe ja Valona vaikenivat. Ruuat olivat liedellä, josta Halhe ja Valona olivat ottaneet annoksensa. Vaikka Kilvellä oli nälkä, hänen ei tehnyt mieli jäädä keittiöön. Ei hänen kyllä tehnyt mieli mennä takaisin huoneeseensa. Tai pihalle, koska se vain muistuttaisi häntä taikaharjoituksista. Hänen ei kerrassaan tehnyt mieli tehdä mitään tai olla missään. Pilvi olisi ratkaissut asian. Kilven ihoa värisytti, kun hän huomasi, miten tunnelma muistutti häntä niistä ajoista, kun Seeri oli ollut mökissä.

Halhe ja Valona jatkoivat hiljaa syömistä. Kilve tajusi jääneensä liian pitkäksi aikaa seisomaan keittiön oviaukkoon. Hän vihasi tätä tilannetta ja jos kukaan muu ei ollut tekemässä asialle mitään, ehkä hänen täytyi. Kyllä hän pystyisi olemaan tässä oma-aloitteinen.

Kilve käveli peremmälle ja otti lautaselleen kasvispaistosta ja perunoita. Sitten hän istui Halhen viereen syömään. Hän söi pari palasta, ennen kuin sai päätettyä mitä sanoa.

”Kuule, siitä koko vallankumousjutusta”, Kilve aloitti. Halhe vilkaisi häntä selvästi valmiina puolustamaan itseään. ”En väitä ymmärtäväni täysin miksi se on sinulle niin tärkeää, mutta jos se on, niin minä tuen sinua. En halua riidellä. Anteeksi, jos satutin sinua.”

Halhe häkeltyi hetkeksi, mutta hymyili sitten helpottuneena. ”Saat anteeksi. En minäkään halua riidellä. Enkä minä ole tekemässä mitään typeryyksiä hetken mielijohteesta. Tunnethan sinä minut.”

Kilve naurahti. Typeryyksien teko oli enemmän hänen juttunsa kuin Halhen. Jos Halhe aikoi tehdä jotain, hän teki sen kunnolla ja suunnittelemalla. ”Totta. Mutta se vaan… älä pety, jos se ei suju suunnitelmiesi mukaan, jooko?” Kilve pyysi.

”Kyllä minä tiedän, ettei tästä ole tulossa helppoa”, Halhe vakuutti. ”Olen varautunut kaikkiin tuloksiin.”

Kilve nyökkäsi, vaikka häntä yhä epäilyttikin.

Elkakin ilmestyi keittiöön. Hän vilkaisi vuoron perään jokaista heistä, kasvoillaan ilmeetön ilme. Kilven sydän särkyi hivenen Elkan katseen lipuessa hänen ohitsensa niin kuin hän ei edes olisi siinä.

”Jos päivän sana on anteeksianto, ehkä teidän poikienkin kannattaisi selvittää asianne”, Halhe huomautti.

Heidän ohitsensa kävelemässä oleva Elka pysähtyi ja vilkaisi Halhea jähmettyneesti. Kilvekin vilkaisi Halhea, joka ei näyttänyt tajunneena mitä oli sanonut väärin.

”Mitä?” Halhe kysyi vilkuillein heitä vuoron perään.

Elka kääntyi ja käveli ulos keittiöstä.

Kilve nousi ylös pöydän äärestä niin nopeasti, että löi polvensa pöydänjalkaan ja sai Valonan maitolasin läikkymään pöydälle.

Elka suuntasi portaat ylös, joten Kilve sai hänet kiinni vasta kun hän oli avaamassa omaa oveaan.

”Kuule”, Kilve aloitti työntäessään itsensä Elkan ja oven väliin. Elka mulkaisi häntä. ”Minä tiedän, ettet sinä ole kertonut kauheasti muille tuosta sinun sukupuoliidenteetistäsi, mutta eivät ihmiset tiedä, jos et kerro. Ja en ihan ymmärrä, mikset kertoisi, kun se on kuitenkin sinulle tärkeä asia. Yyleensä ihmiset suhtautuvat ihan hyvin, näithän, ettei se mitenkään vaivannut Riitäkään.”

Elka ei vastannut heti vaan vältteli hänen katsettaan. ”Se vaivasi Seeriä. Kun kerroin”, hän mutisi viimein.

”No hän olikin paskiainen. Valitettavasti sellaisia on olemassa. Se ei tarkoita, että kaikki muut maailmassa ovat paskiaisia. Eivät Flora ja Fauna ainakaan ole”, Kilve huomautti. Elka pureskeli poskensa sisäpintaa, vältellen yhä hänen katsettaan. ”Mitä hän sitten muka sanoi?” Kilve kysyi hiljempaa.

Elka otti taas hyvän aikaa, ennen kuin vastasi tuijotellen jalkojaan. ”Hän sanoi, ettei ymmärtänyt mitä ei kumpikaan tarkoittaa. Hänestä minä käyttäydyin enemmän kuten mies, joten se hänen mielestään tarkoitti, että olin mies. Hän käytti paljon aikaa perustellakseen miksi olin hänen mielestään väärässä. Hän on aina ollut hyvä perustelemisessa. Aloin jopa itse epäilemään tunteitani.”

”No, hän oli väärässä. Vain se mitä sinä tunnet, on tärkeää. Saat olla ihan sellainen kuin olet”, Kilve sanoi lempeästi ja sipaisi Elkan olkavartta.

Elka nosti viimein katseensa Kilveen. Jää hänen silmistään suli ja jäljelle jäi kaino hymy. Hänen suupielensä nousi hivenen. ”Kiitos”, hän sanoi hiljaa. Kilve hymyili ja vasta nyt lämpimän tunteen täyttäessä hänen sisuskalunsa hän todella tajusi kuinka paljon heidän riitansa oli vaivannut häntä.

”Ja anteeksi silloin kun suhtauduin siihen teidän polttamiseen vähän huonosti”, Elka jatkoi. ”Eihän se yksi kerta varmaan mitään vaikuta pitemmän päälle. Ja olet oikeassa, täällä on joskus tylsää.”

”Ei se mitään, minun olisi pitänyt olla vähän huomaavaisempi. Minäkin olen pahoillani siitä, mitä sanoin mentori Siiliosta. On ihan totta hienoa, että hän auttaa sinua. En tarkoittanut mitä sanoin.”

Elka nyökkäsi ja hymyili hivenen. ”No minkälaista se sitten oli?” Elka kysyi.

”Polttaminen?” Kilve kysyi. Elka nyökkäsi. ”Kai se rentoutti”, Kilve tuumi. ”Kaikki tuntui kauhean hauskalta ja elämä tuntui ihanalta. Se tulikin tarpeeseen, kun elämä ei ole näyttänyt vähään aikaan kauneuttaan”, hän selitti katse ovenkarmissa, johon Elka nojasi olkapäällään.

”Mikä sinua elämässä vaivaa?” Elka kysyi varovasti.

Kilve puri poskeaan. Hän oli unohtanut, että oli valehdellut Elkalle, että hänen tapaamisensa ryhmänohjaajan kanssa oli mennyt hyvin. Häntä ei haitannut se, että Rii tiesi hänen epävarmuutensa, koska hän ei nähnyt Riitä kuin pari kertaa vuodessa. Mutta Elkan kanssa hän asui ja jos hän kertoisi Elkalle, Elka tietäisi ja saattaisi muistuttaa häntä asiasta, vaikka Kilve halusi kaikkein eniten vain unohtaa oman huonoutensa, jottei hänen tarvitsisi kohdata sitä.

”Voit kertoa minulle”, Elka kannusti ja kosketti hänen käsivarttaan. Kilve vilkaisi Elkan kättä jyystäessään yhä poskensa sisäpintaa. Elkakin paljasti hänelle epävarmuutensa, miksei hänkin voisi? Ehkä asian myöntäminen teki siitä liian todellista. Ehkä se sattui liikaa myönnettäväksi. Ehkä hän tiesi, että jos kertoisi, hänen olisi kohdattava se.

Mutta joskus hänen täytyisi kohdata se.

”Valehtelin sinulle”, Kilve puuskaisi ennen kuin ehti estää itseään. ”Se tapaaminen ryhmänohjaajani kanssa meni huonosti. Niin huonosti kuin voi mennä. En ole edistynyt taikuudessa yhtään. Enkä ehkä edistykään. Ikinä. Minulla on heikko aura”, Kilve sanoi ja joutui siinä vaiheessa kääntämään koko päänsä sivulle, koska ne kaksi sanaa olivat kuin myrkkyä hänen sisuskaluilleen, eikä hän halunnut Elkan näkevän kipua hänen silmistään.

”Mikset kertonut?” Elka kysyi kuulostaen huolestuneelta ja kosketti Kilven käsivartta.

”En tiedä”, Kilve puuskahti ja laski katseensa jalkoihinsa. ”Älä kysy, jooko.”

Sitten tapahtui jotain yllättävää: Elka veti hänet halaukseen. Hänen kasvonsa painautuivat Elkan olkapäätä vasten ja hänen nenänsä täyttyi Elkan tuoksua. Hän tunsi toisen kädet selässään ja villapaidan pehmeän kankaan poskeaan vasten. Kilve kiersi kätensä yhtä tiukasti Elkan ympärille, tuntien kyyneliä silmissään, joita hän yritti räpytellä pois. Hän ei ollut edes tajunnut, miten paljon oli tarvinnut halausta. Elkan halausta. Vaikka he silloin tällöin koskettelivat toisiaan – leikillisesti tai lohduttavasti – he eivät halanneet oikeastaan ikinä. Nyt Kilve ei voinut olla miettimättä, mikseivät he tehneet sitä useammin.

”Siinä ei ole mitään hävettävää”, Elka sanoi hiljaa. ”Olemme kaikki erilaisia. Eromme eivät tee meistä parempia tai huonompia. Ne vain tekevät meistä erilaisia ja se on hyvä asia. Luonto tarvitsee erilaisuutta.”

”Niin että kaikelle on syynsä, vai?” Kilve mutisi Elkan olkapäätä vasten. ”En ajatellut, että sinä uskoisit kohtaloon.”

”En uskokaan, mutta uskon siihen, että erilaisuus voi olla voimavara”, Elka sanoi ja vetäytyi hiljalleen halauksesta, jolloin myös Kilve joutui päästämään irti. Elka jätti kätensä Kilven olkapäille. ”Etkö ole aina sanonut, että vaihdos tai vastavuodenaikasi eivät ole väsyttäneet sinua niin erityisemmin? Eikö se ole hyvä puoli?”

Kilve naurahti kolkosti. ”Kovin vähäinen hyvä puoli. Ottaisin mieluummin toimivan taikuuden.”

”Mutta se on alku”, Elka vakuutti silmissään pehmeä katse. ”Eikä mikään ole mahdotonta. Minullekin muodonmuutos vaikutti aina mahdottomalta, eikä se vieläkään ole helppoa ja vie minulta viisikymmentä vuotta, mutta minä päätin, että aion onnistua siinä, vaikka siinä menisi sata vuotta.”

”Minulla ei ehkä ole sataa vuotta”, Kilve sanoi synkästi. Taikovat, joilla oli heikko aura, eivät yleensä eläneet paljoa ihmisikää pitempää. ”Eikä minulla ole sinun päättäväisyyttäsi.”

”No… saat omani lainaan”, Elka ehdotti, saaden Kilven huulille viimein hymyn. ”Minä autan sinua. Millä tahansa tavoin pystyn.”

Katsellessaan Elkaa silmiin, Kilven valtasi sellainen onnellisuuden tunne, joka saattoi ehkä jopa olla rakkautta. Mahtoiko hänen silmissään olla samanlainen katse kuin siinä salaisessa kuvassa? Ainakin hänen silmänsä olivat vetiset ja sydäntä kivisti. ”Minäkin autan sitten sinua. Millä tahansa tavoin pystyn.”

Elka hymyili. ”Sovittu.”

Kilve vilkaisi alakerran suuntaan. Elka seurasi hänen katsettaan. ”Aloitammeko siitä, että huojennat sydäntäsi myös Halhelle ja Valonalle?” Kilve ehdotti.

Elka hengähti syvään ja nyökkäsi.

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 24. luku
« Vastaus #44 : 24.02.2019 16:36:59 »
Olipa ihana luku, oli tosi mukava päästä lukemaan konfliktien selviämisestä - ja Kilve muistutti jälleen, miksi on yksi lempihahmoistani. Hienoa että hän päätti lopulta olla se, joka pahoitteli omaa käytöstään ensimmäisenä. :) Toisaalta hänen turhautumisensa vähän kaikkeen välittyi todella hyvin alusta, ja oli ymmärrettävää. Tuo valokuva oli myös tosi hieno yksityiskohtana - ja se miten siihen palattiin sitten jälleen lopussa, oi että. Ihanaa että Kilve sai sovittua välinsä niin Halhen kuin Elkankin kanssa, ja että hän kannusti Elkaa tämän sukupuoli-identiteetin ja siitä puhumisen suhteen. Ja miten Elka lohdutti omasta puolestaan Kilveä, ja tuo halaus! Niin pehmeää ja lohdullista. <3 Mikseivät he tehneet sitä useammin, erinomaisen hyvä kysymys, Kilve. :D Kiitos luvusta, ilahdutti paljon flunssaista päivääni. :)
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 019
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 25. luku
« Vastaus #45 : 04.03.2019 10:56:59 »
Okakettu: Ton luvun kirjottaminen oli kyllä ihanaa kaiken konfliktin jälkeen :D Oli kyllä jo aikakin että kaikki saivat asiat selvitettyä eikös :D Mukavaa että tykkäsit valokuvasta ja Kilven ja Elkan toistensa kannustamisesta. Kyllä he ansaitsivat halinsa kaiken tuon jälkeen :) Kiitos kommentistasi :3

25. Halhe

Nummen ruohoja peitti valkea kuura ja hiekkatie oli eilisen päivän sateen jälkeen täynnä jäätynyttä mutaa, joka oli paakkuuntunut kokkareiksi. Jonkun jalanjäljet näkyivät mudassa, mutta Halhe ei ollut varma kuka oli käynyt eilen sateen jälkeen pihalla. Ehkä Elka. Olihan talvi, niin kuin Halhe kovasti yritti unohtaa.

Taikuus ei kuitenkaan unohtanut.

Tiessä oli paljon kuoppia. Laave oli huomauttanut hänelle asiasta viime kaupunkireissun yhteydessä, sanonut, että kuopat tekivät pahaa auton renkaille. Viime vuonna Halhe oli täyttänyt kuoppia taikuudella, mutta nyt hän ei ollut muistanut tehdä sitä ennen vaihdosta, kun kaikkea oli tapahtunut. Talvi ei tekisi kymmenen kilometrin kävelyreissusta helppoa. Joku muu täyttäköön kuopat.

Halhe vilkaisi Valonaa, joka nosti leukaansa hieman punaisen kaulahuivin takaa ja puhalsi ilmaa suustaan nähdäkseen hengityksensä höyryävän ilmassa. Tämän suupielillä kaareili pieni hymy ja sitten huulet mutristuivat taas hieman päästääkseen uuden henkäyksen ilmaan. Valona vilkaisi Halhea tajuttuaan tämän katselevan ja naurahti nolosti jäätyään kiinni. ”Onhan se vähän lapsellista, mutta olen aina tykännyt tehdä tuota talven alettua.”

”Siinä ei ole mitään lapsellista, että löytää elämästä pieniä iloja”, Halhe huomautti ja puhalsi sitten itsekin lämmintä ilmaa keuhkoistaan kylmään ulkoilmaan. Siitä alkoi pieni kisa, kun he molemmat puhalisivat pakkasilmaan höyryä.

”Tässähän kohta hengästyy”, Valona naurahti ja lopetti viimein.

”Voimme levätä aina välillä”, Halhe huomautti ja vilkaisi taaksensa. Mökkiä ei enää näkynyt. ”Voidaan vaikka syödä jotain kahdeksassatoista, kun päästään sinne.”

”Kyllä minä pärjään”, Valona vakuutti päättäväisesti. ”Sanon sitten, kun kaipaan taukoa. Ja otettiinhan me eväitä mukaan.”

”Joo”, Halhe sanoi ja kohensi reppunsa asentoa selässään. Hän vilkaisi taas Valonaa, joka näytti suhteellisen pirteältä, tai sitten piilotti väsymyksensä hyvin. ”Ihan totta, kiitos että suostuit mukaan”, Halhe sanoi.

Valona hymyili ja kosketti Halhen olkapäätä lapasen peittämällä kädellään. ”Tietysti. Olet paras ystäväni. Tekisin mitä tahansa puolestasi.”

Sen kuuleminen lämmitti Halhen sydäntä, koska he eivät olleet vielä ikinä sanoneet paras ystävä ääneen. ”Samoin”, Halhe sanoi leveä hymy kasvoillan ja halasi Valonaa kömpelösti yhdellä kädellä heidän yhä kävellessään. Kunpa Meltakin tukisi häntä noin.

Halhen hymy hiipui pois kasvoilta, kun hän ajatteli Meltaa. ”Saa nähdä suostuuko Melta edes mukaan”, hän mutisi ja tunki kätensä viittansa taskuihin. ”Viimeeksikin hän oli niin vastahakoinen. Ehkä olisi pitänyt pyytää Kilveä tai Elkaa”, hän tuumi, vaikka hän ei ollutkaan varma olisivatko nämä suostuneet, vaikka he olivatkin tehneet rauhan. Elka oli kyllä luvannut kysyä mentori Siiliolta erikoistaikuuksista, mutta Halhe ei ollut varma, kuinka paljon hän uskalsi odottaa, sillä mentori Siilio oli kuitenkin opettaja ja varmasti opettajilla oli jotkin käytännöt sellaisten kysymysten suhtaan.

”Tiesitkö sinä sitä Elkasta, että hän ei halua olla mies tai nainen?” Valona kysyi.

”En. Tai on siitä kai joskus ollut joskus puhetta, että hän tykkään androgyynistä tyylistä, mutta en ikinä ajatellut se tarkoittaisi jotain enempää”, Halhe kertoi.

”En tiennyt, että sellaista voi tuntea”, Valona tuumi.

”En minäkään, mutta kai se käy järkeen. Tai miksei voisi?”

”Totta”, Valona sanoi ja vilkaisi Halhea. ”Luuletko sitten, että hän tykkää miehistä ja naisista. Tai vain jommastakummasta?”

”En tiedä, kaipa se on yksilöllistä. Eiköhän hän joskus kerro, jos katsoo sen tarpeelliseksi”, Halhe tuumi.

”Niin”, Valona sanoi kääntäen katseensa taas valkoisten kiteiden peittämiin ruohoihin heidän jalkojensa alla.

”Entä sinä”, Halhe tajusi kysyä. ”Oliko se mystinen hän mies vai nainen? Et ole suostunut kertomaan mitään!”

Valona huokaisi, mutta tämän suupieli nousi hivenen ylöspäin viitaten siihen, että tämä oikeasti halusi kertoa, mutta jokin esteli häntä.

”Kerro kerro”, Halhe yllytti ja pukkasi Valonaa kylkeen.

Valona puri huultaan peittääkseen hymynsä, mutta näytti salaisesti halkeavansa halusta kertoa. ”Minä tapasin hänet”, Valona puuskaisi nopeasti.

”Mitä, milloin?” Halhe hihkaisi.

”Hän tuli mökkiin”, Valona sanoi ja huokaisi kovin ihastuneen kuuloisena, mutta pieni hymy kuoli nopeasti hänen huuliltaan.

”Milloin muka? Miksen minä tiennyt tästä mitään?” Halhe huudahti.

Valona kohautti olkapäitään katse maassa, piilottaen kasvonsa hetkeksi huivin alle. ”Te olitte kai kaupungissa silloin”, hän mutisi ja huokaisi. Pian hän nosti taas leukansa huivin takaa. ”Hän tuli ja me juttelimme ja minä kosketin hänen taikuuttaan ja se oli niin ihanaa, paljon ihanampaa kuin muistin ja nyt minä ajattelen häntä koko ajan”, hän vaikeroi pieni surullinen hymy huulillaan.

”No tee sitten asialle jotain”, Halhe kannusti.

”En voi, hän ei tunne samoin”, Valona huokaisi kulmat kurtistuen.

Halhe kohautti kulmakarvaansa. ”Sanoiko hän sen suoraan?”

”No ei nyt suoraan”, Valona kierteli. ”Mutta ei se toimisi.”

”Minkä takia? Välimatkanko?” Halhe kysyi.

”Ei nyt oikeastaan, hän osaa kyllä liitää, mutta… äh, siinä on monia seikkoja”, Valona mutisi kaulahuiviaan vasten.

”Kuule, sinun on tartuttava härkää sarvista”, Halhe yllytti. ”Ansaitset olla onnellinen. Ja vaikka tulos ei olisikaan toivomasi, jos kysyt asiasta suoraan, ainakaan sinun ei tarvitse pohtia koko ajan mitä jos.”

Valona pureskeli poskensa sisäpintaa hetken aikaa ja huokaisi sitten. ”Olet oikeassa. Ehkä minä puhun hänelle, kun saan tilaisuuden.”

***

Saavuttuaan mökkiin numero kahdeksaantoista, Halhe ja Valona lepäsivät hieman, söivät eväitään ja jatkoivat sitten matkaa Meltan kanssa. Halhe oli kiitollinen siitä, että Valona oli mukana, koska hän vaistosi itsensä ja Meltan välillä olevan pienen epämukavan jännitteen, eikä hän halunnut puhua siitä. Sentään Melta suostui mukaan, vaikka Halhe kyllä vaistosi, ettei tätä juuri huvittanut.

Käveltyään Vuodenkimaran suuntaan tunnin verran hivenen epämukavassa hiljaisuudessa, Melta rikkoi viimein hiljaisuuden.

”No mikä meidän suunnitelma on? Jos nyt tehdään suunnitelma etukäteen”, Melta sanoi neutraalisti, mutta Halhe vaistosi piikittelyn tämän äänensävyn takaa, joka sai hänet ärsyyntymään. He saapuivat viimein vaahterametsään.

”Valona harhauttaa kanslistia, sinä pidät vahtia kanslian edessä ja ilmoitat, jos he lähestyvät. Minä etsin kansioni”, Halhe selitti. Melta oli ollut viimeeksi niin huono harhauttaja, ettei hän luottaisi tähän uudestaan. Valona oli jo keksinyt hyvän tarinan, joka sisälsi jonkinlaisen sepityksen ylimmän kerroksen tarvikehuoneesta.

”Aha”, Melta tokaisi terävästi. Hiljaisuus laskeutui taas. Halhe potki maahan jäätyneitä lehtiä. Pienen hetken jälkeen Melta huokaisi ja vilkaisi heitä vuoron perään, kuin keksiäkseen jotain sanottavaa. ”Haluatko levätä Valona?” Melta kysyi, vaikka se varmaan tarkoitti, että hän itse halusi levätä.

”Voidaan me pieni tauko pitää”, Valona sanoi ja tähyili sopivaa levähdyspaikkaa. Hän käveli kaatuneen rungon luokse ja veti polvipituista viittaansa hieman alemmas, jotta kuura ei kastelisi housuja. Halhe ja Melta istahtivat tämän viereen.

”Mitenkäs talvi on tuntunut verrattuna syksyyn”, Melta rupatteli Valonalle.

”No kyllähän se vähän helpottaa, tai no ainakin alan tottua”, Valona sanoi ja hymyili nopeasti.

Melta nyökkäsi. ”No hyvinhän sinulla menee, jos tännekin jaksat tulla. Aana sanoikin silloin, että näytät paremmalta kuin useimmat ikäisesi tähän aikaan.”

”Joo”, Valona sanoi ja sipaisi hiuksiaan.

Halhe vilkaisi Valonaa kysyvästi, mutta tämä tuijotteli maahan. Milloin Aana muka oli käynyt? Silloin kun he olivat olleet kaupungissa? Miksei Valona ollut kertonut? Oliko Aana se Valonan salaperäinen sielunkumppani? Hän ei kuitenkaan viitsinyt ottaa asiaa puheeksi Meltan edessä, koska siihen oli varmaan syynsä, miksi Valona suhtautui asiaan niin salaperäisesti. Ei homofobia ollut niin vallitsevaa luonnon lasten keskuudessa kuin se oli tavallisten ihmisten keskuudessa, mutta ehkä Valonan lastenkodissa oli opetettu toisi. Ei ihme ottaen huomioon sen, minkälaisia tarinoita Valona oli kertonut.

”Jatketaanko matkaa?” Valona kysyi pienen hetken päästä.

”Joo”, Halhe sanoi ja nousi ylös ensimmäisenä.

***

Sillä kertaa suunnitelma oli hivenen helpompi toteuttaa. Halhe luotti Valonan kykyyn pidätellä kanslistia kauemmin ja olihan hänellä pieni etulyöntiasema sillä hän tiesi, että hänen oli löydettävä oikea avain avainkaapista.

Kanslistin lähdettyä, Halhe suuntasi heti huoneen perällä olevalle avainkaapille. Onnekseen hän näki, että jokaiseen avaimeen oli kaiverrettu kirjain. Hän käänteli harmaitaavaimia ja löysi viimein sen, johon oli kaiverrettua H-kirjain. Hän suuntasi sydän hakaten arkistokaappien kohdalle ja alkoi työntämään avainta satunnaisiin lukkoihin. Sen teki vaikeaksi hänen jännityksestä tärisevät kätensä, joten hän pelkäsi, että vahingossa ohittaisi oikean kaapin. Viimein hän päätti tehdä sen oletuksen, että ehkä arkistointi oli aakkosjärjestyksessä, joten hän hyppäsi suoraan kahdeksanteen kaappiin ja hänen onnekseen avain kääntyi lukossa. Halhe veti sieltä esiin laatikollisen kansioita ja selasi niitä nopeasti, kunnes äkkäsi viimein oman kansionsa. Hänen käsiensä tärinä yltyi, kun hän avasi kansion.

Hän silmäili alkutietonsa vauhdilla läpi. Syntymäpaikan ja ajan kohdalla luki epäselvä*. Hän siiryi sivun loppuun, jossa oli lisäselitettä. Kuten hän oli arvellut, siinä selitettiin, että hänet oli kasvatettu ulkomaailmassa. Paikassa nimeltä Ojansuu! Sellaisesta hän ei ollut ikinä kuullutkaan. Hänen vanhempiensa nimiä ei ollut listattu, eikä asiakirjassa ollut muuta tietoa hänen kasvamisestaan. Hänen käyttäytymisensä oli luokiteltu normaaliksi, joten hänet oli päästetty Vuodenkimaraan. Lisäksi kansiossa olivat hänen arvosanatietonsa ja muutama lyhyt arvio hänen ryhmänohjaajaltaan. Empaattinen, ystävällinen, rauhallinen, hyvä kuuntelija, sosiaalinen.

”Halhe”, kuului Meltan kuisaus ovelta.

Halhe työnsi kansion nopeasti takaisin laatikostoon ja työnsi kaapin kiinni, joka onneksi lukittui heti. Hän vei nopeasti avaimen oikealle paikalleen ja sulki avainkaapin. Hän syöksyi ulos kansliasta juuri ennen kuin kanslisti käveli esiin nurkan takaa. Valona ilmestyi pian ikkunasyvennyksen luokse, jonka luokse Halhe ja Melta suuntasivat.

”Ehditkö?” Valona kysyi hivenen hengästyneenä.

”Joo”, Halhe hihkaisi hymyillen ja raapi korvantaustaansa. ”Siellä kerrottiin vain paikka, jossa olen kasvanut, Ojansuu. Kuulostaako tutulta?”

Valona ja Melta pudistelivat päitään.

”No, joka tapauksessa tämä on hyvä alku”, Halhe hengähti. Eihän se ollut paljoa, mutta kuitenkin jotain. ”Seuraavaksi minun on päästävä sinne jotenkin.”

”Mitä sinä siellä meinaat tehdä?” Melta kysyi epäilevänä.

Halhe ei viitsinyt vastata Meltan itsestäänselvään kysymykseen vaan jatkoi ääneen pohdintaansa. ”Kysyn, jos saan käyttää internetluokkaa. Siten voin selvittää missä päin Ojansuu on”, Halhe sanoi ja vilkaisi kansliaa. ”Antaisikohan kanslisti luvan?”

”Tuota, haluaisin käydä juttelemassa ryhmänohjaajalleni, selviättekö siitä kahdestaan?” Valona kysyi ja vilkaisi portaiden suuntaan.

”Joo, tavataan ovilla myöhemmin”, Halhe sanoi ja suuntasi kansliaa kohti. Valona lähti vastakkaiseen suuntaan.

”Mutta mitä sinä aiot sitten tehdä? Matkustaa sinne Ojansuuhun?” Melta kysyi seuratessaan häntä.

”Tietysti, miten muuten luulet, että löydän vanhempani?” Halhe huomautti ja kiristi tahtiaan, mutta Melta tarttui häntä käsivarresta kiinni ja pysäytti hänet. Halhe mulkaisi Meltaa.

”Oletko varma, että sinä todella haluat sitä?” Melta huomautti terävästi. ”Tai siis hehän kidnappasivat sinut, eivät he kovin hyviä ihmisiä voi olla. Kuka muka nappaa mukaansa lapsen metsästä ja kasvattaa sen omanaan? Ehkä saisit selville jotain, mitä et haluaisi tietää”, hän selitti ja jatkoi matalammalla äänellä. ”Ehkä muistojasi poistettiin syystäkin.”

Halhe katsahti Meltaa epäuskoisena. ”Etkö tajua, juuri niin he haluavat meidän ajattelevan! Sitä paitsi, muistan kyllä, että lapsuuteni oli onnellinen.”

”Ehkä he laittoivat sen mielikuvan päähäsi peittääksesi traumasi.”

”Tai ehkä valtio ja koulun johtajat haluavat pitää meidät pimeässä, koska pelkäävät meitä ja voimiamme. Miksi muuten he olisivat lakanneet kertomasta meille erikoistaikuuksista? He haluavat aivopestä meidät!”

Melta huokaisi. ”Kuuletko sinä itseäsi? Tuo kuulostaa aika harhaiselta”, hän huomautti.

Halhe tönäisi Meltaa rintakehään, jotta tämä viimein päästi irti hänen kädestään. ”Kuuletko sinä itseäsi”, hän sihahti. ”Sinun kuuluisi olla minun puolellani!”

”Minä yritän ajatella sinun parastasi”, Melta puolusteli.

”Jos tuntisit minut todella, ymmärtäisit, että tämän selvittäminen on minun parastani”, Halhe sanoi ääni rikkoutuen.

Meltan katse synkkeni. ”No ehkä en sitten tunne sinua todella”, hän tokaisi.

”Ehkä et”, Halhe kuiskasi sydän särkyneenä. Hän oli odottanut tätä, mutta silti se sattui. He seisoivat hetken paikoillaan hiljaisuudessa.

”Eli”, Melta aloitti hitaasti tuijottaen lattiaa. ”Oliko tämä nyt tässä?”

”Ilmeisesti”, Halhe töksäytti ja käänsi katseensa pois, jottei Melta näkisi hänen silmiinsä muodostuvia kyyneliä.

Melta nyökkäsi ja vilkaisi sitten pikaisesti Halhea pettyneenä ennen kuin lähti kävelemään ulko-ovea kohti.

Halhe antoi itsensä hengittää vasta, kun Melta oli kadonnut nurkan taakse. Hän laski kätensä ikkunasyvennyksen kylmälle kivipinnalle. Hän räpytteli pois kyyneliä, sillä hän ei saisi itkeä vielä, koska hänellä oli vielä tehtävää. Hän hengitti syvään tasatakseen tärisevää hengitystään ja katsahti ikkunasta ulos, yrittäen keskittyä mihin tahansa muuhun.

Ulkona oli alkanut sataa lunta.

Halhen iholle nousi kylmänväreitä. Ihan niin kuin viimeeksikin, heidän suhteensa oli jäänyt syksyyn.

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 25. luku
« Vastaus #46 : 04.03.2019 23:27:48 »
Lainaus
Halhe antoi itsensä hengittää vasta, kun Melta oli kadonnut nurkan taakse. Hän laski kätensä ikkunasyvennyksen kylmälle kivipinnalle. Hän räpytteli pois kyyneliä, sillä hän ei saisi itkeä vielä, koska hänellä oli vielä tehtävää. Hän hengitti syvään tasatakseen tärisevää hengitystään ja katsahti ikkunasta ulos, yrittäen keskittyä mihin tahansa muuhun.
Ulkona oli alkanut sataa lunta.
Halhen iholle nousi kylmänväreitä. Ihan niin kuin viimeeksikin, heidän suhteensa oli jäänyt syksyyn.
Ahh, surullinen mutta hieno lopetus, pakko lainata tämä kokonaisuudessaan, koska tykkäsin tosi paljon. Tämä oli Halhen tapauksessa jotenkin kovin katkeransuloinen luku - yritys löytää vanhemmat ja saada lisätietoa menneisyydestä eteni hienosti, mutta ei silti ilman seurauksia. Välirikko Meltan kanssa ei sinänsä tullut yllätyksenä, mutta ikävää silti, ettei heidän suhteensa onnistunut toisellakaan kerralla, ja että he erosivat näin ikävissä merkeissä. :( Mutta onneksi on Valona, hänen ja Halhen hetket olivat taas ihania. Se miten Valona kutsui Halhea parhaaksi ystäväkseen, oi että, lämmitti minun sydäntäni myös. <3 Ja Valona avautui hiukan Siiliostakin! Pystyn kyllä ehdottomasti samaistumaan Halhen uteliaisuuteen tässä asiassa. :D Jätti mietittymään myös, että mitenhän Halhe asiaan loppujen lopuksi suhtautuisi, jos tietäisi Valonan tunteiden kohteen... Valona on kyllä hienosti reipastunut tarinan aikana, tulee hyvä mieli, kun vertaa lähtötilanteeseen. Kiitos jälleen luvusta!
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 019
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 26. luku
« Vastaus #47 : 11.03.2019 19:26:01 »
Okakettu: Mukavaa että tykkäsit lopetuksesta, olin itsekin aika tyytyväinen siihen :) Jep, tuosta luvusta löytyi kyllä paljon katkeransuloisuutta :D Halhe on ehdottomasti utelias ja hänen suhtautumisensa tuohon Valonan sielunkumppanin henkilöllisyyteen on ehdottomasti mielenkiintoista pohdittavaa jota en spoilaa nyt suuntaan enkä toiseen :D Mukavaa että pidät Valonan kehittymisestä tarinassa :) Kiitos jälleen kerran kommentistasi, ne piristävät aina :)

26. Elka

Kun Elka avasi kylpyhuoneen oven, hänen kasvojansa vasten iski palanut haju. Elka vilkaisi keittiön suuntaan ja lähti kiiruhtamaan sitä kohti. ”Kilve?” hän huikkasi, sillä hän oli ollut poissa vain pari minuuttia, miten Kilve oli onnistunut polttamaan ruuan sinä aikana?

Lieden ääressä Kilve hakkasi savuavaa pannua muovilastalla, harmistunut irvistys kasvoillaan.

”Mitä sinä teit?” Elka kysyi kävellessään Kilven viereen.

”En mitään”, Kilve parahti siirtäessään pannun tiskipöydälle. ”Käännyin hetkeksi kattamaan pöytää ja sitten tämä alkoi savuttamaan. Ei kai munakas edes voi palaa pohjaan? Eikö sen pitäisi olla helpoin mahdollinen ruoka tehtäväksi?” Kilve surkutteli ja käänsi täydellä teholla olleen lieden pois päältä.

”Halhen tulo on ollut huonoksi meille, me olemme molemmat unohtaneet, miten kokataan”, Elka naurahti ojentaessaan kättään pannua kohti. Seeri ja Rii olivat vihanneet ruuanlaittoa, joten silloin kun mökissä olivat olleet he neljä, oli ruuanlaitto jäänyt enimmäkseen Elkan ja Kilven harteille, elleivät he olleet halunneet syödä joka päivä samoja kuivia perunoita ja purkkitomaattikastiketta.

”Näköjään”, Kilve huokaisi ja ojensi pannun mielellään Elkalle. ”Voitko käyttää siihen jotain taikatemppuja?”

”En usko, että ajan kääntäminen on mahdollista edes meidän taikuudellamme”, Elka totesi hieman ivaillen.

”No mutta etkö voi tehdä jotain noille…” Kilve sanoi heilutellessaan sormeaan mustuneen munakkaan yllä, ”palamismolekyyleille?”

”Palamismolekyyleille?” Elka tirskahti. ”Ai kun en nyt satu muistamaan, kuka olikaan se joka repuutti kemian? Hmmm?”

Kilve mutristi suutaan. ”Ha ha”, hän tokaisi ja tönäisi Elkaa.

”Varo vain, minulla on kuuma pannu enkä epäröi käyttää sitä”, Elka huomautti virne suupielillään ja huitaisi pannulla Kilven suuntaan. Kilve vain pudisteli päätään.

Elka käänteli pannua hetken aikaa käsissään. Hän ei ollut varma voisiko hän taikuudella erottaa palaneen ja palamattoman munakkaan toisistaan. ”No, en minä tätä kyllä syö”, hän tuumi ja antoi sitten taikuutensa virrata munakkaaseen. Hän kyllä sai munakkaan mustuneita paloja nousemaan, mutta ei tiennyt miten erottaa ne palamismolekyylit. Elka antoi munakkaan pudota takaisin pannulle.

”Purkkiruoaksi meni vai”, Kilve huokaisi ja nappasi pannun Elkan kädestä. Hän avasi biojäteastian ja alkoi rapsuttamaan munakasta irti pannusta.

”Voimme kokeilla jotain muuta”, Elka sanoi ja alkoi availla kaappeja, jotka eivät todellakaan notkuneet vaihtoehdoista. ”Miten olisi muroja ja… muroja? Niitä on aika vaikea polttaa pohjaan?”

Kilve naurahti kolkosti ja tyrkkäsi harmistuneena pannun tiskialtaaseen. ”Aamiasruokaa lounaaksi, nam.”

Elka otti muropaketin epäröiden käteensä. Hänen ei oikein tehnyt mieli muroja. ”Tai voitaisiin käydä kaupassa?” hän ehdotti.

”Sinne on-”

”Pitkä matka”, Elka lopetti matkien Kilven äänensävyä.

”No niin on”, Kilve huomautti, otti muropaketin Elkalta ja tunki kourallisen kuivia muroja suuhunsa. Elka teki samoin.

”Ei hassumpi lounas”, Elka sanoi.

Kilve naurahti ja tyrkkäsi muropaketin pöydälle. ”Aika karseaa”, hän sanoi suu täynnä muroja ja huokaisi. ”Hyvä sinun on sanoa, kun talvi ruokkii sinut muutenkin.”

”No kohta talvi iskee minua vatsaan, kun alan harjoittelemaan muodonmuuttamista”, Elka naurahti ja laski katseensa jalkoihinsa.

Kilve huomasi hänen turhautumisensa. ”Ei edistystä vai?”

Elka kohautti olkiaan. ”Kyllä se siitä… viidenkymmenen vuoden päästä.”

”No hyvä puoli on se, että silloin viidenkymmenen vuoden päästä minäkin saatan vihdoin päästä pois täältä, niin voit sitten esitellä taitojasi minulle”, Kilve vitsaili.

Elka naurahti ja vilkaisi Kilveä kiitollisena. Tämä tiesi aina, miten piristää häntä. ”Sitä odotellessa”, hän sanoi hymyn karatessa suupielille. Hänen mieleensä palasi se hetki, kun Kilve oli laulanut hänelle pehmeästi ja hän oli ajatellut, että Kilve oli luonto, tuttu ja turvallinen. Hän aisti Kilven taikuuden auran yhä. Oli se sitten heikko aura tai ei, Elkan mielestä se väreili ilmassa kuin tuoksu, tosin sellainen, jota ei voinut haistaa. Elka nielaisi tuntiessaan taikuuden nousevan iholle.

Kilve selvästi huomasi hänen hehkumisensa myös. Ennen kuin Elka ehti keksimään selitystä, hänen katseensa kiinnittyi liikkeeseen ikkunan takana.

Elka sännähti Kilven ohi ikkunan luo. ”Siellä sataa lunta”, hän hengähti ja tarrasi kiinni tiskialtaaseen kumartuessaan mahdollisimman lähelle ikkunaa. Tuuli heitteli pieniä lumihiukkasia ympäriinsä.

Kilve sanoi jotain vaimeasti, mutta Elka oli liian keskittynyt ensilumen tarkkailemiseen, jotta hän olisi sisäistänyt mitä Kilve oli sanonut.

”Nyt meidän on pakko mennä kauppaan, jooko?” Elka anoi ja tarttui Kilven käsivarteen, alkaen peruuttaa ulos keittiöstä vetäen Kilveä perässään.

Kilve huokaisi. ”Nuo koiranpentusilmät on epäreilut”, hän mutisi, mutta antoi Elkan vetää itsensä kohti eteistä.

Elka hymyili tyytyväisesti. ”Sinä pidät niistä”, hän myhäili ja kääntyi kävelemään etuperin, pitäen yhä kiinni Kilven kädestä.

Elka ei jaksanut pukea kauheasti päällensä, sillä hänelle ei tulisi kylmä nyt, joten hän heitti vain viitan harteilleen ja sujautti jalkansa saappaansa ennen kuin säntäsi ulos.

Elkan kasvoille nousi onnellinen hymy, kun hän harppoi porstuan portaat alas. Oven yllä olevat tuulikellot kalisivat kovaa toisiaan vasten tuulen heitellessä niitä jokaiseen ilmansuuntaan vuoron perää. Se ensilumi ei ollut rauhallinen, vaan oikeastaan aika väkivaltainen, sillä lumi pöllysi kuuraisen nummen yllä verhomaisina pyörteinä, vieden myös Elkan mustat hiukset mukaan leikkiin. Hänen kätensä ja kasvonsa hehkuivat vaaleansinistä. Elka huokaisi tuntiessaan taikuuden leikin ihollaan. Hänen mielestään vaihdos alkoi kunnolla vasta ensilumen aikaan ja taikuus tuntui olevan samaa mieltä.

Tuulen kiidättäessä lunta maanpintaa pitkin, se näytti melkein valkoiselta savulta. Välillä tuulen ja lumen leikki muodosti ilmaan hahmoja ja kuvioita. Niitä kutsuttiin talven hengiksi. Kukaan ei tietysti ollut täysin varma mitä kuoleman jälkeen odotti, mutta sanottiin, että luonnossa saattoi välillä nähdä entisten luonnon lapsien henkiä. Toisaalta kävi kyllä järkeen, että he palaisivat kuoltuaan osaksi luontoa.

Ovi avautui ja sulkeutui Elkan takana. Kilve päästi suustaan puistatuksen ja tömisteli narisevat kuistin portaat alas. Elka kääntyi kohti Kilveä, joka piilotti parhaillaan kasvojaan paksun huivin taakse. Tämä oli vetänyt ylleen paljon paksummat kerrokset kuin hän ja monen lapaskerroksen verhoamassa kädessään tällä oli pari kauppakassia.

”Jääpuikko”, Kilve mutisi huvittuneena huiviaan vasten. Elkaa hieman harmitti, että kaulahuivi peitti suloisan virneen.

”Itse olet ruohonkorsi keväällä”, Elka huomautti. Kilve vain naurahti. He lähtivät kävelemään tietä pitkin eteenpäin, Elkan antaessa taikuutensa virrata mukaan lumen leikkiin.

”Vähän tuulee. Ollanko me oikeasti menossa kauppaan asti?” Kilve huomautti parannellessaan piponsa asentoa.

”Jonkun siellä on käytävä, mutta voit kyllä kääntyä takaisin sitten kun haluat”, Elka sanoi.

Kilve vilkaisi Elkaa ruskeilla silmiään kuin arvostellen olisiko Elka kävelymatkan arvoinen. Viimein Kilve mulkaisi häntä leikillään ja käänsi katseensa eteensä. ”Kaikkea minä sinun vuoksesi”, hän mutisi.

Elka puri huultaan peittääkseen hymynsä. Hän sipaisi hiuksiaan korvansa taakse, sillä ne kutittivat jatkuvasti hänen silmiään. ”Muistatko sen tarinan luonnon hengistä Vuodenkierron saduista?”

”Joo, Elämän ja Kuoleman tanssi. Itseasiassa luin sen äskettäin, kun Halhe oli lainannut sen kirjastosta”, Kilve sanoi ja veti pipoaan peittämään paremmin korvansa. ”Talven henget näkyvät ilmassa pöllyävässä lumessa, syksyn henget putoavien lehtien muodostelmissa, kevään henget lumen alta paljastuneen ruohon aaltoilussa ja kesän henget vesirenkaina tyynellä järvellä. Se on oikeastaan ihan kiva tarina, vähän haikea, mutta sellaiset tarinat ovat parhaita. Ne laittavat miettimään.”

”Sekö on sinun lempitarinasi sitten?”

Kilve mietti hetken aikaa. ”Ei. Hirttopuu.”

Elka kurtisti kulmiaan. Hirttopuu oli tarina kylästä, jota koetteli nälänhätä, sairaudet ja kova helle. Sillä tarinalla ei ollut onnellista loppua.

”Miksi ihmeessä? Sehän on hirveän synkkä tarina”, Elka huomautti.

”Ei ole, jos lukee tarkkaan”, Kilve kertoi. ”Tai ehkä on, mutta toisella tapaa kuin olettaisi. En minäkään siitä ennen tykännyt, mutta kun luin ne uudestaan läpi, huomasin, että se on aika koskettava tarina. Sinun pitäisi lukea se ja katsoa huomaatko siinä mitään erilaista. Lapsena minä en ymmärtänyt sen oikeaa opetusta.”

”Eikö opetus ole se, että kohdatessa kovia vastoinkäymisiä sinnikkyys ei kannata, sillä mikään ei muutu paremmaksi, vaan lopulta kaikki kuolevat?” Elka kysyi kohottaen kulmaansa.

”Minusta sen voi tulkita toisellakin tapaa”, Kilve sanoi. ”Lue se ja sano sitten oletko yhä samaa mieltä sen opetuksesta.”

”Synkkä se joka tapauksessa oli”, Elka totesi.

”Elämä yleensä on”, Kilve totesi. Tuulen vihellykset peittivät allensa osan Kilven ääntä, eikä Elka ihan saanut kiinni siitä, oliko toinen tosissaan vai vitsailiko tämä.

Elka astui hieman lähemmäs Kilveä ja taivutti hieman päätään tavoitellessaan Kilven katsetta. ”Haluatko puhua siitä?”

”Hirttopuustako?”

”Ei kun siitä mikä sinua painaa.”

”Ei minua mikään paina”, Kilve sanoi olkiaan kohautellen, vältellen hänen katsettaan. ”Ei ainakaan mikään uusi asia. Turha siitä on puhua. Sinä tiedät jo kaiken.”

”Kaiken?” Elka kysyi tavoitellen Kilven katsetta.

”Kaiken millä on merkitystä”, Kilve vakuutti vilkaisten häntä pikaisesti.

Elka nyökkäsi ja käänsi katseensa eteenpäin. Hän ajatteli haluamattaan heidän suhdettaan. Eikö sillä ollut merkitystä? Olivatko he vain ystäviä, eivätkä ikinä tulisi olemaan muuta?

Tuuli ulvoi surullisesti ja Elkan taikuus alkoi painua syvemmälle.

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 26. luku
« Vastaus #48 : 11.03.2019 23:14:15 »
Olipa tässä luvussa taas paljon ihania Elka/Kilve-hetkiä, vaikka luvun loppu vähän harmittaakin - ei sillä, kyllä se tähän kohtaan sopi, kun vielä on paljon epäselvää, sitä vain toivoo että nämä kaksi saisivat asiansa sovittua ja näin. Mutta siis, kaikki muu! <3 Tuo ruoanlaiton ääressä sanailu, miten Elka sai Kilven houkuteltua kauppaan koiranpentukatseella, jääpuikko ja ruohonkorsi...  Nämä kaksi ovat vain niin hyviä yhdessä, ja heidän yhdessäolonsa on samaan aikaan mutkatonta ja kuitenkin merkityksellistä, kuten olen sanonut aiemminkin. :) Nyt kun he vain saisivat vielä avauduttua suhteestaan ja siitä, mitä todella haluavat! Oli kiva päästä kuulemaan taas vähän lisää Vuodenkierron saduista, jospa tuosta Hirttopuusta ja sen mahdollisesta toisesta opetuksesta päästään kuulemaan vielä lisää. Pohjaanpalaneen ruoan pelastusyritys taikuudella oli hauska yksityiskohta, ja tykkäsin jälleen siitä, miten Elkan kertojanäänen myötä talvi oli tässä tosi vahvasti läsnä. Tästä etenkin pidin kovasti, ja tuosta talven henkien maininnasta:

Lainaus
Se ensilumi ei ollut rauhallinen, vaan oikeastaan aika väkivaltainen, sillä lumi pöllysi kuuraisen nummen yllä verhomaisina pyörteinä, vieden myös Elkan mustat hiukset mukaan leikkiin. Hänen kätensä ja kasvonsa hehkuivat vaaleansinistä. Elka huokaisi tuntiessaan taikuuden leikin ihollaan. Hänen mielestään vaihdos alkoi kunnolla vasta ensilumen aikaan ja taikuus tuntui olevan samaa mieltä.
Tuulen kiidättäessä lunta maanpintaa pitkin, se näytti melkein valkoiselta savulta. Välillä tuulen ja lumen leikki muodosti ilmaan hahmoja ja kuvioita. Niitä kutsuttiin talven hengiksi. Kukaan ei tietysti ollut täysin varma mitä kuoleman jälkeen odotti, mutta sanottiin, että luonnossa saattoi välillä nähdä entisten luonnon lapsien henkiä. Toisaalta kävi kyllä järkeen, että he palaisivat kuoltuaan osaksi luontoa.

Kiitos jälleen! Todella mukavaa muuten, että julkaiset jatkoa näin tiheään, on aina mukava lukea tästä viikottainen luku. :)
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 019
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 27. luku
« Vastaus #49 : 17.03.2019 19:50:46 »
Okakettu: Mukavaa että tykkäsit Elka/Kilve hetkistä :) Taitavat myös asianomaiset toivoa, että asiat selkenisivät tuosta :)) Heh, tuletko lyömään heitä paistinpannulla päähän, niin ehkä he uskaltautuvat avautumaan :D Hirttopuusta kuullaan kyllä lisää, eikä tarvitse edes kovin kauaa odottamaa ;) Tälläinen viikottainen julkasumenetelmä on mullekin suht kätevä, jos muistan aina viikonloppuna kirjotella :D Kiitos jälleen kommentistasi <3

27. Valona

Valona vilkaisi taaksensa Halhea ja Meltaa, jotka olivat näyttäneet jäävän riitelemään jostain. Ehkä oli vain hyväkin, että Valona lähtisi paikalta. Ei hänellä oikeasti ollut asiaa ryhmänohjaajalleen, mutta nyt kun hän oli Vuodenkimarassa, hän voisi kai yhtä hyvin käväistä Siilion luona. Halhehan oli sanonut, että hänen pitäisi ottaa härkää sarvista ja selvittää, mitkä mahdollisuudet hänellä oli sielunkumppaninsa kanssa. Valonaa harmitti, että hän oli joutunut valehtelemaan Halhelle, mutta oli hän suurimmaksi osaksi kuitenkin kertonut totuuden ja edes osan totuudesta kertominen oli huojentanut hänen sydäntään. Onneksi hän oli kertonut, muuten hän ei olisi ehkä saanut rohkeutta uskaltautua puhumaan Siiliolle uudestaan. Mitä lähemmäs mentorin työhuonetta Valona pääsi, sitä kovempaa hän kuuli sydämenlyönnit korvissaan. Häntä väsytti jo nyt niin kovasti, että pieni apu paluumatkalle ei olisi pahitteeksi, eikä kukaan muu kuin Siilio voisi auttaa häntä.

Valona tuijotti mentori Siilion työhuoneen puista ovea. Väsymys sai hänen ajatuksensa jo sumeiksi, sillä muuten häntä olisi varmasti hermostuttanut paljon enemmän. Taikuus oli käpertynyt syvälle piiloon, se tuntui vetävän häntä kasaan kuin yrittäen vaivuttaa hänet horrokseen keräämään voimia. Valona nosti kätensä ovea kohti. Siilion oli suostuttava, koska hän ei mitenkään jaksaisi kävellä takaisin. Hän koputti oveen ja odotti. Hän tuijotti ovea hermostuen hetki hetkeltä enemmän, sillä jos Siilio ei olisi ollenkaan koulussa, hän olisi pulassa. Hän koputti uudestaan ja kun ei vieläkään kuulunut vastausta, hän painoi korvansa ovea vasten. Huoneesta ei kuulunut ääntäkään. Valona oli kävellyt tämän luokan ohi, eikä tällä ollut ollut tuntia. Mahtoiko tämä olla opettajanhuoneessa?

Valona vilkaisi ympärilleen huultaan purren ja oli juuri lähtemässä pois päin, kun hän näki Siilion tulevan esiin nurkan takaa oliivinvihreä maahan yltävä viitta hulmuten harteilla. Valonan sydän hypähti kurkkuun ja hän sipaisi hiuksiaan korvan taakse hermostuneena. Mentorilla oli käsissään iso pino ruutupapereita, joiden joukosta hän yritti kävellessään löytää jotain tiettyä, joten hän ei ollut vielä huomannut Valonaa. Valona sipaisi hiuksensa pois korvan takaa ja hengitti syvään. Hän ei yhtäkkiä tiennyt mitä tehdä käsillään, mutta se arvoitus ratkesi, kun eräs paperi Siilion pinosta lennähti lattialle ja liukui aivan Valonan jalkoihin.

Valona nosti paperin – koepaperin – ylös ja ojensi sitä kohti Siiliota, joka oli jähmettynyt kolmen metrin päähän. Mies vilkaisi taakseen, josta kuului muutaman oppilaan puhetta, sillä tunnit olivat juuri loppuneet. Valona otti muutaman varovaisen askeleen ja laski paperin pinon päällimmäiseksi. Siilio seurasi metsänvihreillä silmillään hänen liikkeitään. Valona yritti näyttää huolettomalta, mutta se oli vaikeaa, kun hän tunsi toisen tutkailevan katseen itsessään niin vahvasti. Hän näperteli sormillaan paitansa helmaa.

”Mitä sinä täällä teet, Valona?” Siilio kysyi ääni hieman käheänä, joten hän yskäisi lauseensa perään ja vilkaisi ensin Valonan olan yli ja sitten uudestaan taaksensa. Muutama kahdeksasluokkalainen käveli heidän ohitsensa, eikä Valona voinut olla huomaamatta sitä ihastunuttat katsahdusta, jonka tytöt löivät ensin Siilioon ja sitten merkitsevästi toisiinsa. Tytöt alkoivat kikattaa ohitettuaan heidät.

”Olin kävelyllä”, Valona sanoi ja hymyili peittääkseen hermostuneisuutensa. Nyt väsymyskään ei tuntunut ihan niin vahvalta kuin aikaisemmin.

”No, älä anna minun häiritä sinua”, Siilio sanoi pikaisesti ja käveli Valonan ohi huoneensa ovelle. Hän yritti kaivaa avaimia taskustaan, mutta tasapainotellessaan paksua paperipinoa yhdellä kädellä, se näytti hankalalta. Valona käveli mentorin viereen juuri, kun paperit alkoivat uhkaavasti kallistua lattiaa kohti. Valona tarttui kiinni pinoon, jolloin Siilio jähmettyi ja vilkaisi häntä kuin valmiina repimään paperit itselleen hetkenä minä hyvänsä. Miehen ilme oli kovin varovainen, puolusteleva. Sellaista ilmettä Valona ei ollut tottunut näkemään tämän kasvoilla. Yleensä Siilio oli ystävällinen ja avoin kaikille. Viimein Siilio hellensi otteen papereista ja antoi Valonan ottaa ne käsiinsä.

“Olisin kyllä saanut ne taikuudella”, Siilio mutisi ja alkoi taas käymään läpi viittansa taskuja. Avaimet löytyivät oliivinvihreän viitan oikeanpuoleisesta povitaskusta. Mies työnsi avaimia kohti lukkoa niin nopeasti, että avaimen pää ei millään sujahtanut itse lukkoon, vaan naarmutti kullanvärisen lukon reunoja.

“Minua ei haittaa auttaa”, Valona sanoi ja tarkkaili mentorin käden hätäistä liikettä. Avain sujahti viimein lukkoon ja Valona nosti katseensa miehen rypistyneeseen otsaan. Miksi tämä oli niin hermostunut?

”Ihme, että jaksoit tänne asti”, mentori tokaisi ja työnsi oven auki raolleen. Hän veti Valonan käsissä olevan paperipinon itselleen ja sujahti sisään, jääden seisomaan oven viereen, jotta voisi sulkea sen jalallaan.

Valona painoi kätensä ovea vasten ja työnsi sen auki. Siilio horjahti, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. ”Tiukkaa teki. Takaisin tuskin jaksan”, Valona selitti katsellen miestä vaativasti ja otti yhden askeleen sisälle huoneeseen. Siilio kyllä tajusi mitä hän tarkoitti. Tämän katseli häntä hetken aikaa niin kuin odottaisi hänen luovuttavansa, mutta kun Valona pysyi paikoillaan, hän avasi suunsa hitaasti.

”Eiköhän joku auto ole vapaa. Pyydä jotakuta viemään sinut, mutta sinun tuskin kannattaa lähteä näin pitkälle toista kertaa”, Siilio selitti ja vilkaisi merkitsevästi käytävää, jolla alkoi jo kävellä ihmisiä.

Valonakin vilkaisi taaksensa. Siilio selvästi halusi, että hän lähtisi. Ehkä se oli tarpeeksi vastaus hänelle? Vai oliko? Jos hän ei kysyisi asiasta suoraan, hänen ylianalysoiva mielensä tuskin saisi rauhaa.

”Minä kävelen mielelläni”, Valona sanoi ja astui peremmälle huoneeseen, jotta pystyi sulkemaan oven takanaan. Hän antoi katseensa kiertää läpi huonetta, jonka jokaisella tasolla näytti olevan ainakin yksi likainen kahvikuppi. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi käynyt täällä. Täällä he olivat keskustelleet hänen valmistujaispäivänään siitä, että olisi parasta, että he molemmat unohtaisivat tapahtuneen. Silloin Valona oli suostunut, koska hän oli ajatellut, että Siilio oli hävennyt häntä. Hän oli luullut, että tämä ei mitenkään voisi pitää hänestä. Se keskustelu viidellätoista oli kuitenkin herättänyt toivonkipinän hänen sisällään.

”Enkä pidä autoista”, Valona jatkoi, kun Siilio seisoi yhä hiljaa oven vieressä. “Minulle tulee aina huono olo.” Hän ei ollut ollut monen auton kyydissä, mutta tarpeeksi monen tietäessään, että hän kärsi aina matkapahoinvoinnista niiden kyydissä.

”Se on harmillista, mutta sinun ei olisi kannattanut sitten tulla näin kauas”, Siilio sanoi ja käveli kohti Valonaa, joka oli pysähtynyt lähelle työpöytää. ”Sinun on lähdettävä.”

”Minä voin aivan hyvin kävellä takaisinkin”, Valona intti ja työnsi melkein työpöydältä tippumassa olevan mustekynän kunnolla pöydälle. Hän käänsi katseensa Siilioon, joka oli pysähtynyt takan eteen, vakava ilme kasvoillaan. ”Tosin pieni energia ei olisi pahitteeksi”, Valona myönsi.

Siilio huokaisi ja käveli työpöytänsä taakse, jolle hän laski paperinippunsa parin keltaisen kansion päälle. ”En tiedä mitä sinä kuvittelit saavuttavasi tulemalla tänne, mutta mitään ei tule tapahtumaan”, hän sanoi tiukasti ja alkoi etsimään jotain paperia pinon seasta.

Valona hengitti varovasti sisään. Siilio oli antanut nyt vastauksensa. Hänen pitäisi luovuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi hakkaamaan entistä kovempaa. Taikuus alkoi liikahdella, venytellä. Se aisti Siilion taikuuden, vaikkeivat he olleet edes hipaiseet toisiaan. ”Selvä”, Valona sanoi hitaasti. “No, minä kai sitten pökerryn jonnekin ruohikkoon matkan varrella”, Valona huokaisi ja vilkaisi pikaisesti ovea.

Siilio vilkaisi häntä kulmien alta selaillessaan yhä paperipinoa. ”Nytkö sinä kiristät minua?” hän murahti.

Valona hymyili. ”Se on kiristystä vain, jos sinä välität.”

Valona huomasi kuinka Siilion suupielet nykivät. Mies pudisti päätään yrittäen näyttää yhä ärtyneeltä, mutta katseen läpi paistoi huvittuneisuus. Valonan sydän hypähti ja aivan huomaamattaan hän liikahti aivan kiinni pöytään. Taikuus oli työntänyt hänet siihen, se kurotteli lähemmäksi Siilion taikuutta. Siilion taikuuden aura tuntui samalta kuin hetki ennen kesän vaihdosta. Ikkunan takana puhalsi voimakas tuuli, joka löi koulun läpi kasvavien puiden lehtiä ikkunaan. Lehtien leikkiin sekoittui lumihiutaleita.

”Vuodenkierron nimeen, olet mahdoton”, Siilio huokaisi, mutta äänen läpi kuului lempeyttä. Hän löysi viimein etsimänsä paperin. Hänen silmänsä pysähtyivät sille hetkeksi, mutta sitten hän vilkaisi Valonaa sen yli.

”Vuodenkierron nimeen”, Valona toisti maistellen, hymynkaare suupielillään. Se oli Siilion lempisanonta ja taisi olla tämän keksimäkin, sillä hän ei ollut kuullut kenenkään muun käyttävän sitä. “Vieläkö sinä käytät tuota sanontaa?”

”Täytyy myöntää, ettei se ole vieläkään saanut odottamaani suosiota”, Siilio naurahti ja laski hitaasti niin kovasti etsimänsä paperin pinon päällimmäiseksi. Hän nosti katseensa Valonaan ja tarkkaili häntä arvioivasti. ”Mutta en ole vielä luovuttanut sen kanssa. Kuten et näköjään sinäkään tämän asian kanssa.”

Valonan vatsassa alkoi lennellä perhosia. “En”, hän sanoi. Ehkä Siiliokin halusi tätä. Ainakin tämä näytti arvostavan hänen sinnikkyyttään.

Siilio nyökkäsi ja viittoi Valonaa istumaan työpöydän ovenpuoleisella puolella olevalle tuolille samalla kuin mies itse istui toiselle. Siilio siirteli hieman papereitaan pois edestään ja risti kätensä pöydälle. “Olen kertonut sinulle mitä mieltä olen tästä asiasta”, hän sanoi asiallisella äänellä, opettajan äänellä.

“Niin”, Valona myönsi, tuntien olonsa hieman noloksi, kuin nuhdelluksi lapseksi. Hän tuijotteli sormiaan, jotka tunnustelivat punaisen paidan helmaa. Miten Siilio ei voinut uskoa sielunkumppanuuteen, kun taikuus kutitti ihon alapintaa, yrittäen päästä lähemmäksi toista? Valona ei ollut koskaan aistinut toisen auraa niin vahvasti. He olivat joskus taikateorian tunnilla puhuneet aurojen aistimisesta ja se onnistui vain, jos toiseen oli tarpeeksi vahva sidos. Hän oli joskus kokeillut tuntea ystäviensä auroja, mutta se oli onnistunut heikosti vain kunnolla keskittymällä. Nyt hän ei edes yrittänyt, oikeastaan hän yritti olla tuntematta, pakottaa taikuutta alas, mutta se tuntui vain kimmastuvan hänen yrityksistään ja yrittävän luikerrella lähemmäs Siilion auraa, niin kuin sillä olisi oma tahto. Taikuus muisti edellisen kerran, kun se oli päässyt kosketukseen Siilion taikuuden kanssa ja halusi lisää sitä samaa. Valona painoi kätensä kiinni penkin reunoihin ja pakotti itsensä pysymään paikoillaan.

“En ole muuttanut mieltäni”, Siilio huomautti.

Valona vilkaisi Siiliota varovasti kulmiensa alta. Tämän kädet liikahtelivat hieman pöydän päällä, sormet piirsivät edestakaisia kuvioita puupintaan. Kurkottivat lähemmäs pöydänreunaa – Valonaa – ja vetäytyivät taas puristumaan nyrkkeihin. “Tunnetko sinä aurani?” Valona kysyi hiljaa.

Siilio laski katseensa käsiinsä ja veti ne sitten piiloon pöydän alle. “Olen harjoitellut aurojen tuntemista, joten sanoisin olevani melko hyvä tuntemaan ihmisten aurat. Se ei merkits-”

“Minun ei tarvinnut harjoitella sinun aurasi tuntemista”, Valona keskeytti. “Ja minun taikuuteni tuntuu siltä, kuin se yrittäisi paeta kehostani.”

Siilio laski katseensa pöydän pintaan. “Siksi onkin parempi, ettemme tapaa”, hän sanoi vakavana.

Valona vilkaisi ikkunaa, pureskellen poskensa sisäpintaan. Ne sanat satuttivat, sillä hän oli pienestä asti unelmoinut löytävänsä sielunkumppaninsa. Kaikki siitä unelmoivat, mutta harva oikeasti sai mahdollisuuden tavata toista puoliskoaan. He voisivat olla onnellisia yhdessä, mutta Siilio ei halunnut edes yrittää. Hän halusi tukahduttaa taikuutensa, vaikka se sattuisikin. Ehkä tämä ei ollut oikeaa rakkautta, mutta kuka sanoi, ettei se joskus voisi olla?

“On parasta, että lähdet”, Siilio sanoi hiljaa.

Valona käänsi katseensa Siilioon. ”Oletko sinä ikinä rakastunut?” hän kysyi, ääni melkein rikkoutuen.

Kysymys selvästi yllätti Siilion. Tämä avasi suunsa raolleen ja huokaisi sitten, kääntäen katseensa ikkunaan. ”Olen. Muutamankin kerran”, hän sanoi tauon jälkeen.

”Missä he ovat nykyään?”

”Maan alla”, Siilio vastasi neutraalisti, seuraten katseellaan lehtien havinaa.

”Ai. Olen pahoillani”, Valona sanoi, vaikka asia ei näyttänyt enää vaivaavan Siiliota. ”Onko siitä aikaakin?”

Siilio piti katseensa ikkunassa. ”Viimeisimmästä alkaa olla kolmekymmentä vuotta”, hän sanoi hieman kaihoisasti.

”Se on jo pitkä aika”, Valona huomautti.

”Sinulle ehkä”, Siilio sanoi ja laski katseensa hitaasti työpöytäänsä.

Valona alkoi katua sitä, että oli ottanut asian puheeksi. Ilmeisesti Siilio yhä välitti, ehkä rakastikin näitä kuolleita heilojaan. ”Elämä jatkuu silti”, hän huomautti hiljaa. ”Milloin sinä annat itsellesi luvan jatkaa?”

Siilio nosti katseensa Valonaan, silmissään nyt enemmän kylmyyttä kuin aikaisemmin. Ehkä hänen ei olisi pitänyt ottaa rakkautta puheeksi. ”Kyse ei ole siitä, ettenkö antaisi. Kyse on siitä, että sinä olet liian nuori, etkä voi ymmärtää minua.”

”Aika epäreilusti sanottu, jos et ole antanut minulle mahdollisuutta”, Valona huomautti.

Siilio risti kätensä työpöydälleen ja huokaisi. ”Käsitätkö, että mitä luultavammin minä menettäisin työpaikkani, jos aloittaisin suhteen oppilaani kanssa?”

”En ole oppilaasi-”

”Niin kauan, kun asut Vuodenkimaran tiluksilla, johon kuuluvat mökit, sinut lasketaan oppilaakseni, vaikka olisitkin valmistunut. Aiotko sinä pyytää minua riskeeraamaan elinkeinoni?”

Valona laski katseensa syliinsä nolostuneena. ”En”, hän mutisi.

”Hyvä”, hän sanoi ja naputti työpöytänsä pintaa hetken ajan sormillaan. Sitten hän nosti katseensa jonnekin Valonan ohi ja nousi ylös. ”Minulla alkaa pian tunti.”

Valona nousi ylös hitaasti. Oli ollut typerää olettaa, että Siilion vastaus olisi muuttunut. Ei se, että Siilio saattaisi pitää hänestä henkilönä muuttanut heidän tilannettaan muiden silmissä, eikä silloin Siilionkaan silmissä. Siilio kiersi pois työpöydän takaa ja viittoi Valonaa kävelemään oven luokse. Valona piti katseensa maassa kävellessään ovelle, vaikka taikuus kivisti hänen solujaan yrittäessään päästä lähemmäs Siiliota.

Valona pysähtyi oven eteen, eikä voinut estää itseään kääntymästä vielä miehen puoleen ja kysymästä sitä yhtä kysymystä, joka oli mietityttänyt häntä jo siitä ihmepuun alla koetusta hetkestä asti. ”Entä… mitä tapahtuu sitten, kun minä lähden mökistä?”

”Sitten”, Siilio aloitti hitaasti, miettien vastausta hetken aikaa, ennen kuin jatkoi, ”monet asiat ovat saattaneet muuttua elämissämme.”

”Mutta?” Valona kysyi toiveekkaasti.

Siilio hymyili hieman. ”Mutta, sitten mikään ei teknisesti ole este.”

Valonan sydän lepatti toiveekkaasti. Se ei ollut lupaus, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että se tarkoitti sitä, ettei Siilio nähnyt heidän suhdettaan mahdottomana.

Siilio kumartui Valonan ohi avatakseen oven, mutta tehdessään sen, he päätyivät jo niin lähelle toisiaan, että heidän auransa koskettivat toisiaan. Valona hengähti pakonomaisesti, kun taikuus kipinöi hänen ihonsa alla, kaivaten lisää. Hipaus ei riittäisi energiaksi kymmenen kilometrin kävelylle. Siiliokin tunsi aurojen kosketuksen selvästi, sillä hänen kätensä pysähtyi ovenkahvalle, eikä näyttänyt enää haluavan painaa sitä alas. Hänen silmänsä sulkeutuivat hitaasti niin kuin hän yrittäisi löytää itsestään vahvuutta vetää auransa kauemmas.

”Minä en ihan totta jaksa kävellä mökkiin asti”, Valona kuiskasi ja liikahti hieman lähemmäs, niin että heidän välissään ei ollut edes metriä. Hän hengitti sisään Siilion käyttämän partaveden tai kenties käsirasvan miellyttävän omenaista tuoksua. Taikuus otti tuoksun vastaan ja tuntui kietoutuvan siihen kiinni kuin nälässä pidetty koira, joka nuoli viimeisetkin murut ruokakupistaan.

Siilio avasi silmänsä, jotka hohtivat kevättä. ”Minä etsin sinulle auton”, Siilio lupasi kähentyneellä äänellä, mutta ei siltikään painanut ovenkahvaa alas. Hänen hengenvetonsa kuulostivat raskailta.

”Etkö sinä silti voisi antaa minun tuntea taikuuttasi… tai siis eihän sen tarvitse merkitä mitään?” Valona anoi. Hänen kätensä nytkähtelivät lähemmäs Siiliota, mutta hän ei uskaltanut koskettaa, vaikka taikuus yllyttikin häntä siihen.

Siilio hengähti hivenen naurahtaen ja katseli Valonaa silmissään niin intiimi katse, että se sai Valonan tuntemaan taikuuden halujen lisäksi ihmisten haluja.

”O-onko sekin kielletty säännöissä?” Valona kysyi tuntien olonsa melkein hengästyneeksi, sillä hänen jokainen solunsa kipinöi lähemmäs Siiliota. Oli fyysisesti uuvuttavaa olla kuromatta niitä viimeisiä senttejä kiinni. He seisoivat niin lähellä toisiaan kuin oli mahdollista seisoa koskettamatta toista fyysisesti. Taikuus helmeili jo iholla, sekä Valonalla, että Siiliolla.

”Tämä on niin harvinainen tapaus, että tuskin säännöt määrittelevät tällaista kohtaa”, Siilio henkäisi ja nielaisi heti perään.

”No sittenhän se ei ole kielletty”, Valona huomautti ja nousi varpailleen, sillä taikuus kihelmöi jo hänen huuliaan.

“Valona”, Siilio henkäisi moittivasti ja suoristautui, sillä hän oli epähuomiossa kumartunut kovin lähelle Valonan kasvoja. ”Vain koska sitä ei ole säännöissä, ei tarkoita, etteikö se olisi epäsopivaa”, hän huomautti, mutta silmät yhä hyväilivät Valonaa kaipaavasti katseellaan.

Valona äännähti turhautuneena, mutta pakotti kantapäänsä maahan. ”Minä en kerro kenellekään.”

Siilio pudisti päätään vaisusti.

”Ole kiltti”, Valona anoi ja antoi viimein periksi mielihalulleen hipaista Siilion kämmenselkää etusormellaan. Siilio hengähti äkkinäisesti ja veti kätensä kauemmas juuri ennen kuin vihreä oli kohonnut kädelle. Voi miten hyvältä se tuntui, se pienenpieni, kaksi sekuntia kestänyt sormenpäällä hipaisu. Miten hyvältä tuntuisikaan, jos hän koskettaisi Siilion kämmenselkää kaikilla sormillaan silloin, kun se säteilisi taikuutta, liu’uttaisi kättään käsivartta ylemmäs.... koskettaisi kasvoja, hyväilisi huulia... ”Minä kaipaan taikuutta”, Valona huokaisi sormenpää loistaen keltaista.

”Jos suostun…” Siilio sanoi syvällä äänellä, katse kämmenselässään, jonka vihreän hän pakotti piiloon. “Et saa tulla tänne uudestaan. Lupaatko?”

Valona hipaisi Siilion kämmenselkää peukalollaan, eikä Siilio vetänyt kättään kauemmas, vaikka tällä kertaa näki eleen ennalta. ”Tulisitko sinä sitten minun luokseni?”

Siilio pudisti päätään ja veti kätensä irti kosketuksesta, ennen kuin se alkoi kipinöidä. ”En, Valona. Luulin, että meillä on ymmärrys tästä asiasta. Onko meillä?”

Valona ei halunnut enää valittaa, jos se tarkoittaisi, että Siilio antaisi hänelle haluamansa. Hän nyökkäsi. ”On.”

He molemmat laskivat katseensa Siilion käteen, kun se liikkui hitaasti kohti Valonan omaa. Aivan liian hitaasti. Valona työnsi oman kätensä toisen kättä vasten. Heidän sormensa lomittuivat, eivätkä vetäytyneet pois, kun taikuus nousi iholle.

Se tuntui jopa ihanammalta kuin aikaisemmin, koska Valonan jokainen solu oli odottanut tätä hetkeä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Taikuus tuntui suorastaan räjähtävän Siilion omaa vasten, eikä se tuntunut vain kädessä, vaan levisi jokaiseen kehon soluun. Patoutunut, tukahdettu taikuus tuntui kasvavan moninkertaiseksi ja kietoutui yhteen Siilion taikuuden kanssa täyttämään hänen kehonsa.

Se tuntui satakertaiselta vaihdokselta, se tuntui joltain tutulta ja luonnolliselta, mutta samaan aikaan uudelta ja erikoiselta. Siilion taikuus oli hieman erilaista kuin hänen omansa, se oli kolikon toinen puoli, peilikuva, mutta mitä kauemmin meni, sitä enemmän se alkoi tuntua hänen omaltaan. Sitä enemmän taikuus sekoittui kuin kaksi eriväristä maalia, jotka muodostivat yhdessä uuden värin. Valona näki keltaista ja vihreää. Hän tunsi, haistoi ja maistoi sitä. 

Sitten taikuus loppui kuin seinään. Ihan kuin hän olisi hetkellisesti menettänyt tajuntansa ja herännyt saman sekunnin aikana. Hän näki edessään avautuvan oven ja tunsi selässään paianvan käden työntävän hänet ulos ovesta. Taikuus oli laantunut, se tuntui tyytyväiseltä, se säteili iloisesti ihon alla. Valona vilkaisi hivenen hämmentyneenä taakseen ja näki Siilion puristavan ovea rystyset valkoisina. Tämän silmissä oli erikoinen katse: pelästynyt, intensiivinen ja ristiriitainen. Mies puri huultaan ja veti toisen kätensä sotkuisen näköisten hiustensa läpi. Olivatko hiukset olleet noin pörrössä aikaisemminkin? ”Mene, äläkä tule takaisin”, Siilio sanoi tiukasti ja veti oven kiinni Valonan nenän edessä.

Valona jäi tuijottamaan ovea ja sipaisi hiuksiaan häkeltyneenä siitä, miten nopeasti taikuuden tunne oli muuttunut. Yhtenä hetkenä se oli halunnut vain lisää, mutta vain pienen hetken jälkeen se oli täysin tyytyväinen. Hänen ihoaan kyllä yhä kihelmöi kauttaaltaan. Hymynkaare suupielillään, hän lähti suuntaamaan kohti internetluokkaa, josta arveli löytävänsä Halhen.

Hän raaputti kutisevaa ihoa solisluidensa välistä ja äkkäsi paidan kokolapun sojottavan etupuolelta. Valona tunki sen piiloon. Outoa, oliko hänen paitansa ollut väärin päin koko päivän? Toivottavasti Siilio ei ollut huomannut sitä.

Hän vilkaisi vielä haikeasti kohti Siilion työhuoneen ovea, sillä häntä harmitti kovin, ettei sama luultavasti tulisi tapahtumaan enää, ainakaan ennen kuin hän lähtisi mökistä. Sentään hänellä oli tuo muisto siitä, miltä taikuus saattoi tuntua.

Kaksi ja puoli vuotta. Hän kestäisi sen.

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 26. luku
« Vastaus #50 : 17.03.2019 20:56:10 »
Apuaaa, tämä luku!! Fanityttöilin suurin piirtein jokaisen kappaleen kohdalla jotakin, en kestä näitä kahta ja tätä latausta. Hitsi miten tiivis tunnelma oli koko ajan, asdfgdf. Kuolin jo suurin piirtein alussa kun tajusin että Valona aikoo etsiä Siilion käsiinsä. Ja sitten Siilio saapui ja sähläsi papereittensa kanssa eikä Valona osannut päättää, miten laittaisi hiuksensa ja ja, ää.<3 Ihanaa että Valona jaksoi olla sinnikäs ( “No, minä kai sitten pökerryn jonnekin ruohikkoon matkan varrella”, heh), vaikka toki myös Siilion näkökulmaa on helppo ymmärtää - mutta, parempihan se on että asiaan tulee ihan oikeasti selvyys, vaikka tämä nyt ei ole oikein objektiivinen mielipide. :D Tuo miten Siilio yritti olla jämptinä mutta lipsui vähän väliä jotenkin, tämä kohta nyt vaikka:

Lainaus
Valona vilkaisi Siiliota varovasti kulmiensa alta. Tämän kädet liikahtelivat hieman pöydän päällä, sormet piirsivät edestakaisia kuvioita puupintaan. Kurkottivat lähemmäs pöydänreunaa – Valonaa – ja vetäytyivät taas puristumaan nyrkkeihin.
<3 <3 Kaikki tällaiset jutut oli tosi hienosti toteutettu läpi luvun, äää. Ja taikuuden läsnäolo oli taas tosi hieno lisä, miten se koko ajan veti heitä toisiaan kohti -- ja silti kuitenkin,  Siilio hengähti hivenen naurahtaen ja katseli Valonaa silmissään niin intiimi katse, että se sai Valonan tuntemaan taikuuden halujen lisäksi ihmisten haluja. En kestä. Noin muutenkin hyvä tietää, että mukana on muutakin kuin taikuus-aspekti. :D Ai niin, tämä oli taikuuden suhteen hienosti ilmaistu, jotenkin tosi kuvaava: Taikuus otti tuoksun vastaan ja tuntui kietoutuvan siihen kiinni kuin nälässä pidetty koira, joka nuoli viimeisetkin murut ruokakupistaan. Tuo lopun taikuuden kohtaamien oli puolestaan kaunis ja voimallinen, tämä etenkin:
Lainaus
Siilion taikuus oli hieman erilaista kuin hänen omansa, se oli kolikon toinen puoli, peilikuva, mutta mitä kauemmin meni, sitä enemmän se alkoi tuntua hänen omaltaan. Sitä enemmän taikuus sekoittui kuin kaksi eriväristä maalia, jotka muodostivat yhdessä uuden värin. Valona näki keltaista ja vihreää. Hän tunsi, haistoi ja maistoi sitä. 
Ihanaa, että Valona sai lopussa myös vastauksensa, tietyiltä osin - ja hyvä että hän kokee jaksavansa odottaa, itsestäni en kyllä tiedä. ;D Jännää nähdä, tuleeko asiaan välissä mutkia matkaan vai mitä tapahtuu. Kiitos jälleen, tykkäsin tästä luvusta todella paljon. <3
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 019
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 28. luku
« Vastaus #51 : 24.03.2019 13:34:30 »
Okakettu: Heheh jos ihan nousi fanityttöfiilikset, onnistuin tavoitteessani :D tunnelma oli tosiaan tiivis ja siksi tuota olikin niin kiva kirjottaa, UST on yks mun lempikirjotusgenreistä, vaikka sitä harmillisen vähän tuleekin kirjoitettua :D Tilanne ei tosiaan ole helppo kummastakaan näkökulmasta ja saapi nähdä mitä nämä kaksi keksivät :D Mukavaa että pidit tuosta taikuuden kuvailusta ja noista pienistä eleistä niitä oli hauska kirjoittaa :) Kiitos itsellesi kommentista :3

28. Kilve

Loinan kylää ei kutsuttu turhaa Vuodenkierron epäonnekkaimmaksi kyläksi. Sitä koettelivat paukkupakkaset, tulvat ja sinä kesänä ennenkuulumaton helle ja metsäpalot. Kyläläisistä oli tullut vuosien varrella sitkeitä, mutta sinä kesänä helle vei hengen sekä viljalta, eläimiltä että useilta maanviljelijöiltä. Lähipuro kuivui ja vettä oli nyt haettava peninkulman takaa. Sitkeimmienkin kyläläisten hymyt olivat hyytyneet, eikä taikuuskaan suostunut auttamaan, vaan piiloutui syvälle heidän nuutuneisiin kehoihinsa.

Jatkuva helle oli totisesti lannistanut kyläläisten mielen. He istuivat surkeina kaupungintalon virkaa toimittavassa ladossa, sillä itse kaupungintalo oli palanut viimeviikkoisessa tulipalossa. Sen savu tunki yhä ladon raoista sisään ja sai heidät yskimään.

”Älkää vaipuko epätoivoon, veljeni”, puhui kylänjohtaja Kevla, vahva ja sitkeä mies, joka oli päättänyt voittaa sodan hellettä vastaan. ”Tilanne on kurja, myönnettäköön. Olemme yrittäneet jatkaa elämistä luonnon meitä piiskatessa, mutta nyt on meidän käytävä tositoimiin. On aika, että julistamme sodan!”

”Luontoako vastaan? Sellaista sotaa ei tule voittaminen”, vaikeroi maanviljelijä Siepo.

”Ei luontoa. Luonto ei lapsiaan näin kohtelisi”, Kevla huomautti. ”Sota on julistettava hirttopuussa asuvaa pahaa henkeä vastaan, häntä, joka kautta historian on surmannut uteliaita, rohkeita ja typeriä.”

Oli nimittäin niin, että kylän laitamilla metsässä suuren kukkulan laella seisoi vanha puu, jossa uskottiin asuvan paha henki. Sitä ei tiedetty miltä henki näytti, sillä kaikki, jotka kukkulan laelle olivat uskaltaneet, olivat hirttäneet itsensä puuhun. Nytkin jos helle ei olisi vienyt kyläläisten voimia, voisi joku halutessaan kivuta seisomaan ladon katolle ja nähdä puun oksien notkuvan naruista ja narunajatkeista.

”Rohkeita puhut, mutta yhtä mahdottomia, kuin sota luontoa vastaan”, Siepo huomautti. ”Hirttopuuta ei voi lähestyä vaipumatta hengen lumouksen alaisuuteen. Miten aiot tuhota tuon hengen?”

”Tuhoamalla puun. Hankimme kanuunan ja ammumme puuta kohti kuulan.”

”Voi mieheni”, Kevlan vaimo Saile huokaisi miehensä viereltä ja laski suojelevasti kätensä pienten poikiensa olille. ”Eikö tuo ole vaarallista puuhaa? Mitä jos henki kiukustuu, lähtee puustaan ja tulee tänne hirttämään lapsemme?”

”Vaimo, hengen voima on puussa, muutenhan henki olisi jo hirttänyt lapsemme”, Kevla sanoi vuoren varmana ja puhutteli sitten kylää. ”Hankkikaamme kanuuna!” Kevla huusi ja nosti nyrkkinsä pystyyn.

”Kanuuna!” kyläläiset huusivat heiluttaen nyrkkejään.

Kanuuna hankittiin. Se jouduttiin raahaamaan monta peninkulmaa mereltä asti ja sitä raahatessa kuoli kaksi hevosta ja yksi ajuri. Se ei riittänyt kyläläisiä lannistamaan, vaan se vain lisäsi kyläläisten intoa nujertaa paha henki, joka oli heidän silmissään vienyt noiden hevosten ja ajurin henget.

Kanuuna ammuttiin kohti puuta, mutta kyläläiset huomasivat, ettei sillä pystynyt ampumaan niin korkealle kukkulan laelle. Monta kanuunankuulaa kuitenkin lennätettiin yrittäessä ja ne kuulat musersivat puita ja metsäneläimiä alleen.

”Veljet”, puhui Kevla seuraavassa kyläkokouksessa, kun kanuunan kuulat olivat loppuneet. ”Meidän on tuhottava puu toisin keinoin. Kenellä viekkaalla miehellä on keino siihen?”

”Köysi! Kiinnitämme puuhun köyden ja vedämme sen koko kylän voimin kumoon”, Siepo ehdotti.

”Miten moisen lasson saamme puun ympärille?” Kevla epäili.

”Minä menen kiinnittämään runkoon köyden. Nykäisen sitä, kun on aika vetää.”

”Niin tehkäämme”, Kevla päätti.

”Älä, se on liian vaarallista, hän joutuu puun hengen lumouseen”, Saile tuskaili.

”Siepon silmät sidottakoon ja korvat tukittakoon, silloin ei lumous voi häntä saavuttaa”, Kevla keksi.

”Annetaan puun olla”, Saile anoi kädet vedenhukkaa kärsivien pienten poikiensa hartioilla. ”Keskitytään työstämään peltojamme ja suojelemaan metsiämme. Jos jatkamme, menetämme vain enemmän väkeämme pahalle hengelle. Eikö kuolleita ole jo tarpeeksi?”

”Vaiti, puun hengestä on päästävä, muuten meillä ei ole mahdollisuutta! Eikö henki ole kiusannut meitä jo vuosikausia? Ei tämä tästä helpotu, ellemme ota kohtaloa omiin käsiimme”, Kevla puhui voimakkaasti koko salille. Salissa kaikui myöntäviä huutoja, joista helle oli tehnyt tavallista vaisumpia. Kevla katseli kyläläisään surullisena. Loinan kylän miehet osasivat kyllä voimissaan mekkaloida. Sotaa oli jatkettava.

Niinpä Siepo lähetettiin kukkulalle kylän paksuimman köyden kanssa. Kukkulan laella Siepo sitoi silmänsä ja tukki korvansa. Kuolleiden haju sai hänet yökkäämään, mutta Siepo lähestyi puuta. Hitaasti hän löysi puun luokse, mutta viimein hän pääsi sitomaan köyden kunnon solmulle, jota ei pirukaan avaisi. Siepo nykäisi köyttä ja lähti helpottuneena puun luota pois. Mutta ennen kuin hän ehti kauas, hän tunsi poskellaan henkäyksen.

”Hän nykäisi. Vetäkää”, huusi Kevla kukkulan laelta, jonne kylä oli kokoontunut jokaista ihmistä ja hevosta myöten vetämään köyttä. Niinpä he vetivät yhteistuumin kaikella voimallaan, mutta köyden toisessa päässä oleva puu ei tuntunut edes joustavan. Viimein toinen Kevlan ja Sailen pojista pyörtyi ja kaatui maahan.

”Oi poikani!” Saile nyyhkytti ottaen pyörtyneen poikansa syliinsä. Tämän huulet olivat vedehukasta rohtuneet ja halkeilleet. ”Ei tästä tule mitään, ei puuta voi voittaa!”  Saile parkui.

Kyläläiset lopettivat vetämisen, istuivat uupuneina alas kuivuneelle ruoholle ja rupesivat voivottelemaan.

”Älä vaivu epätoivoon, vaimo”, Kevla hermostui ja huomasi sitten, ettei Siepo ollut tullut takaisin. ”Onko kenelläkään enää keinoa tuon kuoleman hengen päihitykseksi?” hän huusi.

”Entäpä tuli?” ehdotti eräs.

Epätoivoinen voivotus hiljeni. Itsestään syttyvä tuli oli tuhonnut Loinan kylää jo viikkoja. Helteen kuivattamassa maastossa tuli oli herkkä leviämään.

”Jos ammumme tulen lasin avulla suoraan puuta päin?” ehdotti sama mies.

Kevla katseli ympäri salia, mutta kenelläkään muulla ei ollut enää ideaa. Niinpä hän nyökkäsi. ”Valjastamme tulen aseeksemme.”

Muutama kyläläinen kiipesi suuren kuparan lasinpalan kanssa mäntyyn lähellä kukkulan lakea, muttei kuitenkaan niin lähelle, että heihin osuisi hirttopuun lumous. Surukseen he todella näkivät Siepon hirttäytyneen yhteen sen oksista. Kyläläiseet osoittivat auringonvaloa lasinpalallaan puuta kohti, sydän täynnä vihaa henkeä kohti, joka oli taas vienyt heiltä miehen. Kävi kuitenkin niin, että tuli syttyi männyn oksiin ja alla olevaan nurmikkoon, mutta ei hirttopuuta kohti. Kyläläiset säikähtivät liekkejä, putosivat puusta ja taittoivat niskansa. Niin keräsi henki kaksi uutta uhria. Tuli levisi nopeasti ja alkoi leviämään alas. Kyläläiset yrittivät sammuttaa tulta niillä vähäisillä vesivaroilla, joita heillä oli, mutta tuli roihusi kaksi päivää ja kaksi yötä, kunnes viimein se tukahdutti itse itsensä.

”Kyllä meidän on täältä mentävä, ei tällä Loinan kurjalla kylällä ole meille mitään tarjottavaa, ei nykyisyyttä, ei tulevaisuutta”, nyyhki Saile voimattomat pojat sylissään.

”Minne me muka menisimme? Kohti julmaa tuntematonta? Voi jos isävainajasi kuulisi miten olet valmis jättämään kalliit kotipeltomme”, moitti Kevla. ”Me emme jätä kotiamme, me taistelemme!”

Kyläläisiä ei ollut enää jäljellä kuin kourallinen, eikä kukaan heistä enää jaksanut osoittaa olevansa samaa mieltä. Useat olivat lähteneet tulen sytyttyä evakkoon ja jotkut olivat menehtyneet sammutustyössä. Kevla painui pehkuihin kiukkuisena kyläläisille, jotka olivat vaipuneet epätoivoon.

Seuraavana aamuna Kevla heräsi tyhjästä sängystä. Hän huhuili vaimoaan ja tarkisti poikiensakin huoneen, joka oli yhtä tyhjä kuin heidän kurjat peltonsa. Kevla kävi nopeasti läpi ne viisi kylän taloa, jotka olivat kaikista koettelemuksista selvinneet ja huomasi, että kylässä ei ollut jäljellä ketään.

Oliko se kirottu henki vienyt heidätkin! Oliko Kevla todella ainoa kyläläinen, jolla riitti puhtia? Suutustuneena Kevla tarttui kirveeseen ja marssi suoraan kukkulan laelle. Hän ei antaisi hengen hirttää itseään. Hän oli vahva, toisin kuin kaikki luovuttajat.

Kukkulan laella Kevlaa odotti kauhea näkymä. Loput kylästä, mukaan lukien hänen oma vaimonsa ja kaksi poikaansa, roikkuivat hirttopuusta harmaina ja haisevina.

”Kuinka kehtaat julma henki!” Kevla karjaisi ja iski kirveensä puun runkoon. ”Nyt minä kaadan sinut ja teen tästä kurjuudesta lopun!”

Kevla ei ehtinyt iskemään montaa kertaa, kun hän tunsi henkäyksen poskellaan. Hän kääntyi ja näki vaimonsa seisovan hänen edessään. Mutta tämä Saile oli nuori, kaunis ja varsin elävän näköinen.

”Voi mieheni minkä teit”, Saile nyyhki. ”Pakotit meidät jatkamaan puurtamista, vaikka se tappoi meidät hitaasti.”

”Sinä et ole Saile”, Kevla henkäisi ja kohotti kirvestään hänen vaimonsa muodon ottanutta henkeä kohti.

”Olenhan, rakkaani”, Saile sanoi pelästyneenä. ”Kysy minulta mitä tahansa, mitä vain minä tietäisi.”

”Mikä on oikea nimeni”, Kevla kysyi, sillä sen tiesi vain hänen vanhempainvainaansa, että vaimonsa.

”Alve”, Soile sanoi. ”Vaihdoit sen takaperin ja lisäsit kirjaimen, sillä se oli petturi-isäsi nimi.”

Kevla laski kirveensä terän kuolleelle nurmelle, tuijottaen naista hämmennyksestä ymmyrkäisenä, sillä tieto oli tosi. ”Vaimoni, oletko se sinä?”

”Tietysti, rakkaani. Miten me jouduimmekaan kärsimään jääräpäisyytesi käsissä, mutta enää emme kärsi, sillä hirttopuu on pelastuksemme. Pääsemme parempaan paikkaan. Tule, näytän sinulle”, hän sanoi ja viittoi Kevlaa seuraamaan. Kirves tippui Kevlan kädestä, kun hän seurasi vaimovainaansa puun taakse. Puun takana oli rappusentapaiset ulokkeet, joita pitkin pääsi kiipeämään puuhun. Päästyään puun jykevälle oksalle seisomaan, Saile osoitti köyttä, jonka päässä oli hirttosilmukka.

Kevla tarttui siihen hitaasti, kunnes viimein havahtui lumouksestaan ja tyrkkäsi silmukan pois luotaan. Se jäi heilumaan hänen eteensä kuolleista tunkkaisessa ilmassa.

”Ei, sinä et ole Saile, olet hirttopuun paha henki, kuoleman henki!” Kevla huudahti ja yritti sitten tarttua kiinni pahaan henkeen, mutta hänen kätensä vain sujahti tämän läpi.

Henki hymyili Sailen kasvoilla. ”Sinä huomasit. Useat eivät huomaa.”

”Minua et hirtä”, Kevla sanoi itsepäisesti.

”En ole hirttänyt ketään, tarjoan vain epätoivoisille pääsyn parempaan paikkaan.”

”Minä en ole epätoivoinen!” Kevla suutahti.

”Voi Alve”, henki sanoi surullisesti. ”Etkö muka ole? Katso alas kylääsi. Se on tuhkasta musta. Peltosi ovat kuivuudesta koppuroita, sinä olet viimeinen yhteisöstäsi. Mitä sinulla on rakkaista kotikulmista jäljellä?”

”Kaikki tuo on sinun kirouksesi työtä!” Kevla huusi.

Hengen kasvoilla paistoi suru. ”Voi ei suinkaan. Minä tulin tänne luonnon pyynnöstä. Tulin auttamaan niitä, jotka eivät kestäneet koettelemuksia. Sinä olet ollut ihalitavan sinnikäs, Alve, mutta sinunkin on myönnettävä, että joskus on parempi jättää menneisyys taakse ja aloittaa uudestaan jossain muualla. Voi kunpa olisit tajunnut lähteä kylänesi niin minun ei tarvitsisi punoa köysiä.”

Katsellessaan kyläpahaistansa, Kevlasta alkoi tuntua, että henki oli oikeassa. Jäljellä ei ollut mitään. ”Voi Saile”, Kevla huokaisi katsellessaan hiiltynyttä metsää, jonka ainoa seisova puu oli se nimenomainen puu, jossa hän seisoi. ”Olit oikeassa, meidän olisi pitänyt lähteä.”

”Voit vielä tehdä sen”, henki sanoi ja leyhytti hirttosilmukkaa kohti Kevlaa. ”Hän antaa sinulle anteeksi. Voitte aloittaa uudestaan jossain muualla, paremmassa paikassa. Saat nähdä poikiesi iloitsevan taas.”

Kevla ei edes muistanut milloin oli nähnyt viimeksi poikiensa iloitsevan. Hän tuijotti hirttosilmukkaa lasittunein silmin, joita kyyneleet olisivat kostuttaneet, jos hänen kuiva kehonsa olisi pystynyt niitä tuottamaan. Niinpä hän tarttui hirttosilmukkaan.

Jälleen kerran hirttopuun oksat notkahtivat, kun köysi kiristyi.

Kun oksien liike loppui, kuoleman henki hymyili haikeasti ja käpertyi takaisin puun sisälle. Hän sai viimein hengähtää, sillä Loinan kylä oli pelastettu.


Kilve katseli tarkkaavaisesti Elkan reaktiota tämän lukiessa viimeistä sivua. Sohvan vieressä olevasta leimuavasta takasta hohkasi heihin lämpöä, mutta he olivat silti käpertyneet vieretysten Kilven neuloman viltin alle tultuaan kotiin lumiselta ja tuuliselta kauppareissulta. Jos joku ulkopuolinen katsoisi heitä nyt, heitä varmaan luultaisiin pariskunnaksi. Eikä tarvinnut edes olla ulkopuolinen, koska niin luonnolliselta ja hyvältä tuntui istua kylki kiinni Elkassa, että Kilvekin melkein alkoi itsekin ajatella heitä pariskuntana. Se oli tietysti vaarallinen ajatus, sillä jos hän kertoisi tunteensa, eikä Elka tuntisi samoin… sitten heillä ei olisi tätä enää ikinä. Ei kylki kyljessä istuskelua, satunnaisia halauksia, leikillisiä hipauksia… ei syvällisiä keskusteluja tai yhdessä hassuttelua. Vähän oli sentään jotain ja jotain oli parempi kuin ei mitään.

Elka siristi silmiään ehtiessään viimeiseen kappaleeseen ja taivutti päätään, niin että hänen hiustensa latvat laskeutuivat Kilven olkapäälle. Elkan suu avautui pieneksi o-kirjaimeksi. Jostain syystä Kilven kasvoille nousi hymy. Nostaessaan katseensa kirjasta, Elka ravisteli itseään niin kuin hänellä olisi kylmä.

”Tuo lopetus on aika karmiva. Loinan kylä oli pelastettu, tulee ihan kylmät väreet”, Elka sanoi ja pudisti päätään, liikahtaen hieman lähemmäs Kilveä kuin hakeakseen lisää lämpöä, vaikka he istuivat jo kylki kyljessä, satukirja leväten molempien polvien yllä viltin päällä.

”Se on paras kohta juuri sen takia”, Kilve naurahti tarkkaillessaan Elkan epäilevää ilmettä. ”Mutta huomaatko nyt, mitä tarkoitin sillä, että opetus ei välttämättä ole se, mikä lapsuudesta jäi mieleen.”

”Joo”, Elka sanoi vilkaisten kirjaa. ”Ei kannata luottaa hahmoihin, jotka pitävät yllään kuolleiden kasvoja.”

”No joo”, Kilve myönsi ja ojensi kätensä sohvan selkänojalle, niin että se hipoi Elkan selkää. ”Mutta sen voi tulkita siten, että pahalla on monet kasvot, eikä niitä aina kannata etsiä sieltä, mistä ensin tulee mieleen. Toinen opetus on tietysti alku uudessa ja tuntemattomassa paikassa on parempi kuin vanhassa ja tutussa kituminen”, Kilve kertoi katsellen viimeisen sivun mustavalkoista kuvaa, joka esitti palanutta kylää. ”Minusta tässä tarinassa pääpahis on Kevla, koska hän ei suostunut luovuttamaan pakkomielteensä kanssa, jonka seurauksena kyläläisten mahdollisuus elämään todella loppui. Kuka tietää mitä olisi käynyt, jos Kevla olisi käskenyt kyläläiset keskittymään maiden hoitamiseen ja selviytymiseen eikä kostoon. Tai kannustanut heitä hylkäämään Loinan kylän ja lähtemään muualle. Ehkä he olisivat selviytyneet.”

”Entäpä se henki? Se loppu on karmiva, myönnä pois”, Elka intti.

”On se vähän, mutta kuka tietää, ehkä henki on oikeassa siitä, että kuoleman jälkeen Kevlaa ja muita odottaa parempi paikka”, Kilve tuumi ja painoi kirjan kiinni, sivellen samalla kirjan selkämystä sormellaan.

”Niin”, Elka tuumi katse ikkunassa, jonka takana yhä pyrytti. ”Oletko muuten ikinä tajunnut, että melkein kaikissa Vuodenkierron satujen tarinoissa päähenkilöillä on oikea perhe niin kuin tavallisilla ihmisillä”, Elka huomautti.

Kilve kurtisti kulmiaan. ”Totta. En ole miettinyt sitä erityisemmin”, hän tajusi ja avasi kirjan ensimmäisen sivun. Kirjan ensimmäinen painos oli 1700-luvulta.

”Ehkä me sitten todella joskus kasvoimme oikeissa perheissä”, Elka tuumi. ”Ehkä Halhe on oikeassa kaikesta siitä, että valtio manipuloi meitä.”

”Ehkä”, Kilve sanoi, tuntien kylmänväreet ihollaan. Hän ajatteli Riitä ja tämän elämää, joka ei ollut sujunut suunnitelmien mukaan, koska valtio oli tehnyt heidän elämänsä mahdollisimman haastavaksi. Mitä elämää hänellä olisi mökin jälkeen?

Kilve värähti, kun tarinan opetus palasi hänen mieleensä. Alku uudessa ja tuntemattomassa on joskus parempi kuin vanhassa ja tutussa kituminen.

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 28. luku
« Vastaus #52 : 24.03.2019 18:08:06 »
Hui, olipa kammottava tuo satu. :( Mutta todella hienosti kirjoitettu kaikessa karmivuudessaan, jäi ihan oikeasti mieleen kummittelemaan tuo lopun keskustelu hengen kanssa, kun luin sen tuossa päivemmällä jo. Ja onneksi siitä päästiin Elkaan ja Kilveen lukemassa sitä yhdessä, heistä tuli todellakin ihanan pariskuntamainen vaikutelma. Ja siten miten Kilve sitä itsekin mietti ja hymyili Elkan pyöristyneille huulille ja näin. <3 Mutta kyllähän se on selvää, että kun välit ovat näin mutkattomat, niin on vaikea sitä muuttaa siinä pelossa, että kaikki hyvä katoaa.

Vähän oli sentään jotain ja jotain oli parempi kuin ei mitään, juurikin näin, mutta siitä päästäänkin tuon sadun opetukseen, että joskus pitää vain uskaltaa rohkeasti hypätä tuntemattomaan. Elkan suoraviivaisen mutkattomat ajatukset sadusta olivat kyllä ihania, ja tykkäsin siitäkin, että Kilven näkökulma oli aivan toinen ja hän oli todella pohtinut asiaa. Sitten taas tuo pohdiskelu heidän omasta tilanteestaan, ja miten luvun loppu tuntui foreshadowingilta myös siltä osin, ää, mitähän tässä vielä tapahtuu! Tykkään paljon, että tätä lukiessa tulee olo, että taustalla tapahtuu isoja juttuja, niin suuresti kuin myös slice of lifea rakastankin.

Seuraavaksi päästäänkin sopivasti Halhen näkökulmaan sitten, jännityksellä odotan miten hänen projektinsa edistyy. Kiitos paljon jälleen! (En ole näin btw edelleenkään päässyt yli viime luvusta ;D)
« Viimeksi muokattu: 24.03.2019 18:25:54 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 019
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku
« Vastaus #53 : 05.04.2019 17:34:11 »
Okakettu: Mukavaa että tykkäsit sadusta karmivuudesta huolimatta, sitä oli kiva kirjottaa :D Makunsa kullakin ja siksipä myös Elka ja Kilve suhtautuivat satuun kovin erilaisesti. Kyllä heillä olisi jotain opittavaa sadun opetuksesta :D Tän alottaessa mulla en ajatellut yhtään, että tää tarina lähtis tälläseen suuntaan, mutta sitä aina pystyy yllättämään itsensä :D Tässäpä Halhea ja hänen suunnitelmiaan! Kiitos itsellesi kommentistasi <3 (hehe kiva että edellinen luku sai aikaan niin vahvat fiilikset :D)
A/N: Huh, inspis tuntuu olevan kiven alla nykyään tän tekstin suhteen, joten en tiedä kuinka hyvin tuo luku viikossa tavoite tulee onnistumaan.

29. Halhe

Halhe tuijotteli kosteaa ruohikkoa kenkiensä alla. Eilinen ensilumi oli sulanut, mutta talvi oli silti saapunut, sen tunsi ilman painavuudesta ja kirpeydestä. Kävelyretki Vuodenkimaraan liitokurssille oli tuntunut raskaammalta kuin eilinen reissu, jolloin hänen energianaan oli toiminut määrätietoisuus. Nyt hänellä ei tuntunut olevan ollenkaan puhtia, varsinkin, kun hän olisi mieluummin missä tahansa, missä Melta ei ollut. Mentorin puhe meni Halhelta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos hänen varastellessaan katseita Meltan suuntaan. Mies seisoi muutaman ystävänsä kanssa viiden metrin päässä ja Halhe taas seisoi omien ystäviensä ympäröimänä. He eivät olleet edes tervehtineet toisiaan ja vaikka Halhe ei katunut eroa, sattui huomata, miten joku, joka oli merkinnyt aikaisemmin niin paljon käyttäytyi kuin ventovieras. Kaipasikohan Melta häntä? Sehän oli tavallaan ollut Halhen päätös erota. Vai oliko? Melta oli kyllä sanonut ne lopulliset sanat...

Halhe painoi katseensa maahan.

Hän ei onnistunut pääsemään yhtään sen lähemmäs liitämistä kuin aikaisemminkaan, mutta hän ei yllättynyt, sillä jopa menneen neljänneksen lapset, jotka osasivat liitää, kohtasivat hankaluuksia liidossa vaihdoksen syventyessä. Kaipa tänne asti käveleminen oli silti sen arvoista, sillä hän sai tavata Mennun, Soilan ja Keinan.

“Minä luulin, että vaihdos tuntuisi helpommalta kuin viime vuonna”, Mennu huokasi liitotunnin loputtua, kun nelikko käveli hitaasti kohti Vuodenkimaran etupihaa. Nainen suki pitkiä oranssinpunaisia hiuksiaan pois silmiltään, jonne tuuli yritti niitä puskea.

“Niin minäkin. Tosin ehkä en vain muista miltä viime vuoden vaihdos tuntui”, Halhe myönsi. Hän muisti kyllä väsymyksen, eikä oikein osannut sanoa, erosiko tämä väsymys siitä.

“No jo se, että jaksoimme kaikki tänne tarkoittaa, että se on helpottunut”, Keina huomautti tyypillisellä reippaalla äänensävyllään. Hänestä väsymystä ei edes huomannut, mutta Halhe tiesi, että tämä oli vain hyvä piilottamaan sen.

“Ei vaadi paljon jaksamista, kun on oikeutettu autokyytiin”, Mennu pärskähti synkästi ja tunki kätensä mustan viittansa taskuihin. “Oikeutettu, joopa joo, kauheaa säätöä se on, jotta saan varattua itselleni kyydin ja sitten niitä perutaan ja siirrellään ja hädin tuskin pääsen puolillekaan liitokursseista.”

Mennu oli viettänyt suurimman osan elämästään pyörätuolissa halvaantumisen takia, mutta opittuaan taikuuden hallintaa, Mennu oli oppinut käyttämään taikuutta kävelemiseen. Se ei tietenkään parantanut halvautumista tai antanut tuntoa takaisin jalkoihin, mutta Mennu sanoi, että hän tunsi kyllä taikuuden jalkojen sisällä.

“En ymmärrä mikseivät he palkkaa koululle enemmän autonkuljettajia, jos eivät kerran aio opettaa meitä ajamaan”, Soila tuumi potkiskellessaan hiekkatien pikkukiviä kengänkärjillään kävellessään.

“En tiedä”, Halhe sanoi ja kumartui yhden polulle kasvaneen oksan ali, sillä polku alkoi käydä ahtaaksi neljälle vieretysten kävelevälle henkilölle. Oli paljon sellaista, jota hän ei ymmärtänyt koulun käytännöistä.

“Viime vuonna meidän mökissä ollut Kreili yritti ajaa meille autolla tervehtimään pari viikkoa sitten, niin että voisi opettaa meitä ajamaan, mutta hän ei saanut siihen lupaa”, Keina kertoi.

“Miksei hän sitten vain ajanut ilman lupaa? Porttihan avautuu automaattisesti”, Halhe ihmetteli. Vuodenkimaran tiluksille pääsi ajamaan vain yhtä reittiä sikäli, kun Halhe oli tietoinen. Tiluksien reunalla, hieman ennen moottoritietä, oli suuret portit, jotka avautuivat aina, kun auto ajoi lähelle.

“Eivät ne ole itseasiassa”, Keina sanoi madaltaen ääntään ja vilkuili ympärilleen. Muita ei näkynyt lähistöllä. “Minä kuulin, että niitä valvotaan koulussa, että sen portin molemmilla puolilla olevissa mustissa lampuissa – tiedättekö niissä, joissa ei ole ikinä palanut valoa – on oikeasti valvontakamera ja ne tunnistavat koulun autot, eivätkä päästä ketään muuta läpi, paitsi varmaan joitain tavarantoimittajia. Ehkä kamerat välittävät suoraa kuvaa jonnekin kouluun, jossa rehtori tai joku muu päättää ketkä pääsevät sisään.”

“Oikeastiko?” Soila henkäisi otsa rypyssä niin, että kulmakarvat tulivat kerrankin esiin pitkän vaalean otsatukan alta. “Olen kyllä miettinyt miksei kukaan korjaa niitä lamppuja.”

“Lamppuihin piilotetut kamerat vihjaavat aika vahvasti sitä, ettei koulu halua, että me tiedetään niistä”, Halhe huomautti kiihtyen. “Tai siis voisivathan he vain sanoa sen olevan turvallisuussyistä ja laittaa kameran esille, mutta he haluavat meidän uskovan, että olemme vapaampia kuin olemme.”

“Kyllähän vanhat oppilaat pääsevät liitäen vierailemaan”, Soila huomautti. Soila oli suhtautunut Halhen salaliittoteorioihin kriittisimmin kaikista, sillä hän halusi uskoa kaikista hyvää. Hän oli liian luottavainen omaksi hyväkseen.

“Ehkä sen takia, että liitäen heitä ei voi estää”, Halhe huomautti. “Ja sen kieltäminen olisi liian epäilyttävää.”

“Kuule Halhe, sinä taidat olla oikeassa kaikesta siitä, että meitä halutaan pitää erossa muusta maailmasta”, Keina tuumi vakavana.

“No ehkä, mutta toisaalta ei kukaan meitä enää estä, kun valmistumme mökeistä. Eikä meillä oikeastaan edes ole velvoitetta pysyä mökeissä, sillä suoritimme oppivelvollisuutemme Vuodenkimarassa”, Soila yritti.

“Miksi lähteminen sitten tehdään niin hankalaksi?” Mennu huomautti synkästi.

“Miksi meidän tulevaisuutemme sitten tehdään niin hankalaksi?” Halhe lisäsi, sillä hän oli kyllä kertonut kaikki teoriansa ystävilleen ja huomauttanut miten paljon puutteita heidän koulutuksessaan todella oli.

Nelikko pysähtyi saavuttuaan etupihalle. Kymmenen metrin päässä odotti harma auto, jonka oikeassa ovessa oli suuri lommo.

“Laave ei voi odottaa minua kauaa, hänen on vietävä jonkun mökin asukkaat kaupunkiin”, Mennu huokaisi ja antoi jokaiselle halauksen.

“Jaksatko sinä nykyään?” Halhe kysyi ennen kuin Mennu oli ehtinyt liian kauas. Naisen kävely kyllä näytti täysin normaalilta, eikä ulkopuolinen voisi edes tietää, että tämä käytti taikuutta kävelyyn.

Mennu käännähti kävelemään hetken ajan takaperin voidakseen vielä jutella heille. “No, vaihdos on kyllä ollut hankala, mutta kyllä minä pärjään niin, että pääsen liikkumaan mökissä. Pakkohan se on, kun ei sinne mahtuisi mitenkään liikkua pyörätuolilla. Nähdään myöhemmin… en kyllä osaa luvata milloin.”

Muut huikkasivat Mennulle heipat ja jäivät vielä seisoskelemaan pihalle, jossa yltyvä tuuli ulvoi kuolleen puutarhan sokkeloiden lävitse ja narisutti vanhoja puita.

“Kyllä aivan liian moni asia tehdään meille vaikeaksi ilman syytä”, Keina totesi katsellen auton perään.

“Ehkä syynä on alhainen budjetti”, Soila yritti vaisusti.

“Ja kuka budjetin määrää” Halhe totesi tuijotellessaan kuinka tuuli aaltoili pensasaitojen oksien yllä vapaampana kuin he koskaan tulisivat olemaan. Ainut vaihtoehto todelliseen vapauteen olisi elää ikuisesti luontona.

***

Kävellessä takaisin mökkejä kohti Halhella oli reilusti aikaa pohtia suunnitelmaansa Ojansuun suhteen. Hän oli eilen saanut käyttää Vuodenkimaran internetluokkaa, joka oli ollut tuskallisen hidas, mutta ainakin hän oli saanut selville, että Ojansuu sijaitsi noin seitsemänkymmentä kilometriä täältä etelään. Se ei siis ihan olisi kävelyreissu, ellei ollut valmis yöpymään matkalla, mutta autolla matka ei varmaan tuntuisi niin pitkältä. Halhe oli luvannut Kilvelle, ettei aikoisi tehdä mitään laitonta, mutta jos hänen täytyi varastaa auto ja opetella ajamaan sitä päästäkseen Ojansuuhun, hän oli valmistautunut tekemään sen.

Auton varastaminen ja ajamaan oppiminen ilman opetusta ei kuitenkaan vaikuttanut realistiselta, joten joten ehkä hänen täytyi kuitenkin kokeilla, jospa Niittylahdesta menisi busseja Ojansuuhun. Hän päätti kokeilla onneaan tulevan kaupunkireissun yhteydessä. Takaisintulomatka olisi sitten hieman haastavampi tapaus, sillä jos hän ei ehtisi takaisin Niittylahteen kolmessa tunnissa, hänellä ei olisi kyytiä takaisin. Ellei hän sitten saisi jotenkin suostuteltua Laavea viemään häntä. Ehkä Laave ymmärtäisi, Laavehan asui ihmisen kanssa.

Halhen pohdinnan keskeytti voimakas tuulenpuuska, joka lennätti hänen piponsa pois hänen päästään. Halhe huokaisi ja kumartui poimimaan pipon. Hänen suoristautuessaan, hän huomasi, ettei pipoa ollut lennättynyt tuulenpuuska, vaan Aana, joka hehkui vielä hieman keltaista valoa liidon jäljiltä.

”Hei”, nainen hymyili iloisesti ja kaivoi jotain sinisen viittansa taskusta. ”Melta käski minua tuomaan tämän, olit unohtanut sen meille”, Aana sanoi ja ojensi Halhelle ruskean kaulahuivin. Halhe oli kokonaan unohtanut sen, sillä hän oli hukannut sen jo joskus syksyllä.
”Ai, kiitos”, Halhe sanoi yhä ajatuksissaan ja otti huivin vastaan. Se tuoksui Meltalta. ”Kyllä hän olisi itsekin sen voinut antaa, kun äsken joka tapauksessa näimme”, hän huomautti.

”No joo, mutta hän on vähän pelkuri”, Aana naurahti.  ”Sitä paitsi olin tulossa tänne joka tapauksessa, joten ajattelin, että voisin samalla antaa tämän sinulle. Harmi tuo teidän juttu”, Aana sanoi. ”Olitte hyvä pari.”

”No enpä tiedä”, Halhe sanoi tunnustellen huivin kangasta käsissään. ”Parempi näin.” Eivät he kai ikinä olisi voineet rakastua toisiinsa tai tuntea toistensa taikuutta sillä tavalla, miten Valona oli kuvaillut. Halhen katse siirtyi nopeasti huivista Aanaan. Se Valonan sielunkumppani! Se joka osasi liitää ja jonka Valona oli sanonut käyneen heidän luonaan silloin, kun he muut olivat olleet kaupungissa. Voisiko se olla Aana?

”Oletko sinä muuten sattumoisin tavannut Valonaa vähään aikaan?” Halhe kysyi mahdollisimman neutraalisti.

”Ai, no kyllä minä kävin tuossa syksyn lopulla”, Aana tuumi ja rapsutti leukaansa. ”Taisitte olla kaupungissa silloin. Valona oli laittanut omenapiirakan uuniin”, hän muisteli ja siirsi sitten katseensa kiinnostuneena Halheen. ”Miten niin?”

”Mietin vain”, Halhe sanoi ja piilotti kasvonsa viittansa korkean kauluksen alle, jottei Aana näkisi hänen ilmeen muutostaan. Hän oli ollut oikeassa! ”Tiedätkö häntä piristäisi varmasti, jos tulisit käymään. Hän on miettinyt sinua”, Halhe puhui viitan kauluksen läpi.

”Ai, onko?” Aana ihmetteli kulmat kurtistuen hämmennyksestä.

”Joo. Sanoi, että olisi kiva kuulla sinusta enemmän”, Halhe selitti ja nosti viimein leukansa kauluksen takaa. Hän ei uskaltanut vihjata siihen suuntaan liian vahvasti, koska ei ollut varma arvostaisiko Valona hänen puuttumistaan asiaan. Valona oli varmasti suojellut sielunkumppaninsa henkilöllisyyttä syystäkin.

”Ai, sepä herttaista. Ehkä minä pistäydyn kylässä”, Aana hymyili.

”Valona varmasti arvostaisi”, Halhe sanoi ja yritti sitten muistaa kaiken tietonsa Aanasta. ”Oliko sinulla muuten poikaystävä?” Halhe muisteli. Olikohan se se monimutkainen asianhaara, jonka takia Valona ei uskaltanut tehdä asialle mitään?

”Joo, Vira. Tosin hän juuri lähti mökeistä tuossa pari päivää sitten”, Aana huokaisi kaihoisasti. ”Läpäisi loppukokeensa. Onhan se hienoa, mutta hän muutti Seutulaan asti, joten siinä on vähän välimatkaa. Tosin voimmehan aina liitää toistemme luokse”, Aana selitti. Hänen silmiinsä syttyi viekas ilme. ”Mitenkäs nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa?”

”Ai, eivät mitenkään, mietin vain”, Halhe sanoi esittäen viatonta.

”Sanoit, että Valona on ajatellut minua”, Aana huomautti tarkkaillen häntä. ”Ja sitten kysyt, onko minulla poikaystävää? Ettei näillä kahdella asialla sattuisi olemaan jotain tekemistä toistensa kanssa? Onko hän kertonut sinulle jotain?”

Halhe huokaisi. Tietysti Aana älyäisi mitä hän ajoi takaa, hän ei ollut tajunnut kierrellä asiaa tarpeeksi. ”Ei hän kertonut minulle suoraan, tai siis minä vähän niin kuin arvasin, että se olisit sinä, kun Valona kertoi hänen koskettaneen taikuuttasi, kun tulit tapaamaan häntä silloin kuin me muut olimme kaupungissa.”

Aanan kulmakarvat kohosivat korkealle. ”Aha”, hän sanoi hitaasti. ”Vai niin.”

”Tietenkään ei ole minun paikkani puuttua, mutta sanon tämän Valonan ystävänä: Hän todella välittää sinusta. Se mitä sinulla ja Viralla on, on varmaan hienoa, mutta jos sinä ja Valona olette oikeita sielunkumppaneita, ehkä se on asia, jota kannattaa hieman miettiä ennen kuin tyrmää ajatuksen suoralta kädeltä. Se ei nimittäin tapahdu ihan jokaiselle”, Halhe selitti varovasti.

Aana avasi suunsa hitaasti, mutta sulki sen sitten. ”Minäpä keskustelen asiasta hänen kanssaan. Kiitos kun kerroit”, hän sanoi viimein ja hymyili puolihymyä.

Halhe hymyilii. Ehkä hänestä oli oikeasti ollut jopa apua, Aana ainakaan ei näyttänyt mitenkään pelästyneeltä.

”Nähdään”, Aana sanoi ja muuttui sitten keltaiseksi valoksi.

***

Päästyään mökkiin, Halhen ajatukset laukkasivat yhä tuhannessa ja yhdessä asiassa, mutta kaikkein eniten ne laukkasivat kohti hänen vaatekaappiaan ja sen pohjalla olevaa laatikkoa. Päästyään sisälle hän suuntasi heti kaivelemaan kaappia. Hän melkein pelkäsi, ettei laatikko olisi siellä, sillä hän ei ollut nähnyt sitä ainakaan vuoteen. Mutta siellä se oli. Halhen sydän tykytti jännittyneesti hänen vetäessään pallokuvioisen pinkin pahvilaatikon esiin ja sivellessään sen kuluneita kulmia. Sama laatikko oli ollut Vuodenkimarassa hänen sänkynsä päädyssä, joten muut olivat aina törmänneet siihen. Hän ei ollut avannut sitä pitkään aikaan, ei varmaan sen jälkeen, kun oli kasannut sinne kaikki Vuodenkimaravuosina kerätyt pikkutavaransa mökkiin muuttoa varten.

Halhe hengähti syvään ja avasi laatikon. Siellä oli kaikenlaista sekalaista tavaraa: maalattuja pikkukiviä, karkkipaperikokoelma, pari piirrustusta, muutama koodikielellä kirjoitettu kirje, joita oli salaa vaihdettu tunneilla ja pari lelua. Toinen oli itsetehty nukke kässäntunnilta ja toinen oli yksisarvispehmolelu.

Halhe nosti yksisarvisen laatikosta ja tunsi heti kyyneleiden kirveltävän silmiä. Sen nimi oli Pottu, koska se näytti perunalta. Nimetessään sen Halhe oli ajatellut sen olevan suloinen nimi, mutta nyt se tuntui aika typerältä. Sen alunperin valkoinen karva oli nyt nukkaista ja harmaata. Sen täytteet olivat vuosien saatossa epämuodostuneet, ne valuivat aina päästä takapuolen osaan, jolloin pää näytti kauhean pieneltä. Hän ei ollut suostunut nukkumaan ilman sitä kolmetoistavuotiaaksi asti. Se oli ainoa asia, jonka hän oli saanut mukaansa vanhempiensa luota.

Yksisarvisen keltavalkoisessa sarvessa oli pyöränkumin mustat jäljet. Halhe yritti suoristaa sarvea, joka oli mutkalla, mutta se ei enää suoristunut sen jälkeen, kun joku poika oli ajanut sen yli pyörällä Halhen tiputettua se tielle. Yksisarvinen oli laitettu pesuun sen jälkeen. Halhe oli itkenyt pesukoneen edessä, kunnes pesu oli loppu ja yrittänyt viedä märän yksisarvisen sänkyyn lepäämään, mutta se oli viety pyykkinarulle. Halhe oli odottanut pyykkinarun vieressä ja lukenut sille satua lastenkirjasta. Tai ehkä hän oli keksinyt omia satuja kirjojen kuvien perusteella, sillä ehkä hän ei ollut osannut vielä lukea silloin.

Se oli vahvin muisto, joka Halhella oli lapsuudestaan. Mutta siltikään hän ei muistanut kumpi hänen vanhemmistaan oli laittanut yksisarvisen pesuun ja ripustanut sen kuivumaan. Hän muisti vain hämärästi pitkän ruskeatukkaisen hahmon.

Vaikka hän pääsisikin Ojansuuhun, miten hän oikeasti löytäisi sieltä vanhempansa? Keltapiippuinen tehdas oli saatettu tuhota tai hänen vanhempansa olivat saattaneet jo muuttaa. Ehkä talo oli maalattu.

Entä jos hänen vanhempansakaan eivät muistaisi häntä? Olisiko heihinkin käytetty taikuutta? Ei, kai se oli kiellettyä käyttää sellaista taikuutta ihmisiin? Luulisi, että valtio olisi siitä hyvin tarkka. Mutta entä jos?

Halhe painoi kasvonsa yksisarviseen. Yksisarvisen turkki kuivasi hänen kyyneleensä niin kuin se oli tehnyt useasti ennenkin. Tästä oli epäilemättä tulossa vaikea taistelu, mutta sitä suuremmalla syyllä hän aikoi antaa sille kaikkensa. Jottei kenekään muun enää tarvitsisi tuntea samaa surua, jota hän tunsi.

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku
« Vastaus #54 : 08.04.2019 23:15:30 »
Noniin, nyt pääsin viimein kirjoittamaan koneelle kommenttia. :) Harmi kuulla, että inspiraatio on hukassa, mutta minä odotan aina ehdottomasti innolla uusia lukuja tähän. Älä tosin ihmeessä stressaa julkaisutahdista, mikä vain itsellesi parhaiten sopii. Tässä luvussa oli hienoa nähdä, miten Halhen puheita ja ajatuksia ei missään nimessä ohiteta olankohautuksella, vaan muutkin ovat alkaneet pohtia, mitä kaikkea heiltä mahdollisesti salataan. Noista kameroista tuli suorastaan epämukava olo - hermostuttaa kyllä ajatella, mitä kaikkea on taustalla, kun asioiden pitää olla noin salamyhkäisiä... Mennu vaikutti mukavalta hahmolta, tykkäsin paljon tuosta yksityiskohdasta, että hän pystyy liikkumaan taikuuden avulla. Mutta äää Halhe, älä mene sotkeutumaan Valonan ihmissuhdejuttuihin tuolla tavoin! Apua, en uskalla arvata, millaisen keskustelun Aana ja Valona tulevat mahdollisesti käymään...   

Lainaus
Halhe painoi kasvonsa yksisarviseen. Yksisarvisen turkki kuivasi hänen kyyneleensä niin kuin se oli tehnyt useasti ennenkin. Tästä oli epäilemättä tulossa vaikea taistelu, mutta sitä suuremmalla syyllä hän aikoi antaa sille kaikkensa. Jottei kenekään muun enää tarvitsisi tuntea samaa surua, jota hän tunsi.
Tuota viimeistä kohtausta lukiessa tuli kyllä niin surullinen olo Halhen puolesta. :( Toivottavasti hän onnistuu tavoitteessaan ja saa ehkä jopa vielä yhteyden vanhempiinsa. En kyllä pitäisi yhtään kaukaa haettuna, että heidän muistonsa Halhesta on taiottu pois, mutta jospa niin ei silti ole. Kiitos jälleen paljon luvusta! 
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable