Heip, kiitos kaikille tosi paljon kommenteista! Piristävää, että niitä saa originaaliteksteistäkin - yleensä tuntuu, että mulle kommentoidaan vain ficcejä
Nettis, kiitos
itse asiassa mulle on tullut mieliteko kirjoittaa Charliestakin... Se vaikutti mukavalta tyypiltä, sellaiselta rennolta. Mutta täytyy katsoa, mitä tarinaan mahtuu mukaan.
Chenoa, kiitos
minäkin toivon kovasti, että tästä tulisi kirja!
minnehoo, kiitos
Melodie, minuakin harmittaa vähän, että Charlie on niin pienessä roolissa tässä... Joko täytyy suurentaa sitä roolia, tai sitten vain yrittää tehdä muista hahmoista niin mukavia, että Charlie unohtuu
Jonathanista minä kyllä tykkään
samoin parista muusta tarinan hahmosta. Tosin kai kirjoittaja tykkää aina melkein kaikista hahmoistaan - se on sellainen äiti-poika-suhde
Gaimania en ole ikävä kyllä juuri lukenut, Tähtisumua olen kahlannut läpi, mutta vaikka tarina oli hyvä, kirjoitustyyli ei hirveästi iskenyt (tästä pitäisi varmaan päätellä, että omakin tyylini nukuttaa minut
)
Klara-nne, kiitos!
1.osaKuninkaan Mary “England & poika - kankaita kaikkiin tarkoituksiin.”Ajuri pysäytti vaunut kangaskaupan eteen ja kääntyi katsomaan minua kuin varmistaakseen, että olin huomannut, kuinka hän oli lukenut itse joka sanan. Koetin näyttää vaikuttuneelta, vaikka minulla olikin muuta ajateltavaa, ja vaikka olin melko varma, ettei hän ollut oikeastaan lukenut - hän vain osasi sanat ulkoa.
“Kiitoksia, George. Odota minua tässä.”
Ajuri vilkaisi taivaalle. Hänen ilmeensä muuttui huolestuneeksi, kun hän pani merkille tummat pilvet, jotka olivat hiipineet huomaamatta yllemme.
“Koettakaa olla nopea, Jonathan-herra. Taitaa tulla sade.”
“Toivottavasti ei.” Kurtistin kulmiani. “Puolet Port Morantin naisista kuolisi kiukusta.”
“En minä heistä ole huolissani, sir.”
“Ota rauhallisesti, George. Palaan aivan pian.”
Taputin ajuria olkapäälle ja kapusin vikkelästi alas vaunuista. Toivoin todella, että pystyisin pitämään sanan, enkä vain sateen vuoksi. George oli huolestuneena niin hankala. Hän alkoi repiä kynsiään ja naputtaa jalkojaan vasten vaunujen lattiaa, kunnes sai hevosenkin hermostumaan. Ja jos hevonen hermostuisi… emme ikinä ehtisi ajoissa satamaan.
Kangaskaupan oveen sidottu kello kilahti, kun astuin sisälle. Hämärässä valossa työskentelevä pullea nainen kohotti katseensa kankaista ja hymyili leveästi. Värähdin väkisinkin. Margareeta, isäni lempimyyjä, ei ollut millään muotoa niitä kauneimpia naisia - päinvastoin, hän oli aina tuonut mieleeni lapsuuteni satujen syöjättäret, joista äiti oli aikoinaan kertonut.
“Herra England! Kuinka miellyttävää, että tulitte!” Margareeta päivitteli ja riensi luokseni puhdistaen vimmatusti esiliinansa etumusta. “Miten voin auttaa? Lähettikö vanhempi herra England teidät? Tarvitsetteko kankaita? Mitä sävyä? Minä - “
“Kiitos, Margareeta. Itse asiassa tulin etsimään rouva Englandia. Onko hän täällä?”
“On, on, hän on takahuoneessa. Sovittaa uutta pukuaan. Haluatteko, että vien teidät sinne?”
“Ei kiitos. Olisi hädin tuskin sopivaa, että mies häiritsisi veljensä vaimoa sovituspuuhissa”, sanoin painokkaasti.
Margareeta punastui aina pyöreitä poskiaan myöten ja mutisi jotakin, mikä kuulosti erehdyttävästi loputtomalta anteeksipyyntöjen sarjalta. Hetken ajan olin vähällä sääliä häntä - mutta vain melkein. Hän oli tavoitellut joko isääni tai tämän rahoja - luultavasti jälkimmäistä - aina siitä lähtien, kun äitini oli kuollut, eikä halunnut menettää ainuttakaan tilaisuutta miellyttää isääni tai minua.
“Mitä sanoitkaan Lucian tekevän?” kysyin katkaistakseni puuduttavan pahoittelujen ketjun.
Hän suoristautui kiitollisena. “Rouva England sovittaa uutta pukuaan. Se on uusinta muotia, suoraan Englannista. Tyköistuva vyötärö ja metreittäin kangasta helmassa, se on - “
“Voisitko käskeä häntä kiirehtimään?” keskeytin. “Hän on ehkä unohtanut, mutta meillä on kiire.”
“Nainen ei voi koskaan kiirehtiä vaateasioissa, herra England.” Margareeta kuulosti loukkaantuneelta.
“Arvostaisin silti, jos välittäisit kantani hänelle.”
Margareeta taivutti päätään ja katosi takahuoneeseen. Olin varma, ettei hän tottelisi käskyäni. Ärtymys vyöryi kuohuvina aaltoina ylitseni. Lucia oli nimenomaan luvannut olla ajoissa - luvannut kolme kertaa, kun olin vannottanut häntä muistamaan. En käsittänyt, miten hän saattoi unohtaa. Hänhän ei ollut kolmeen viikkoon pukahtanutkaan mistään muusta kuin isoveljeni paluusta!
Harpoin edestakaisin kaupan pölyn verhoamalla lattialla ja mietin, mitä sanoisin Lucialle. Se oli ollut aina ongelma meidän välillämme - olisin halunnut moittia häntä, mutten tiennyt, miten. Christopher oli tehnyt minulle selväksi alusta asti, että mikäli kohtelisin hänen vaimoaan huonosti, löytäisin itseni merestä suolavettä kurkussani. Sitä paitsi Luciaa oli vaikea moittia. Hän oli vasta kuudentoista - hädin tuskin vuoden minua nuorempi - enkä koskaan pystynyt keräämään kokoon tarpeeksi arvovaltaa nuhdellakseni häntä. Se oli isän tehtävä. Sääli, ettei hän itse ymmärtänyt sitä.
Minuuttien hermostuttavan odotuksen jälkeen Lucia lipui ulos takahuoneesta uusi puku päällään. Hänen tummat silmänsä säteilivät sinisen hatunlierin alla. Margareeta seurasi häntä kantaen sylissään hänen kolmen kuukauden ikäistä tytärtään, Christineä.
“Jonathan!”
Lucia riensi luokseni ja pyörähti ympäri odottava ilme kasvoillaan. Toisenlaisissa olosuhteissa olisin myöntänyt varauksettomasti, että hän näytti kauniilta. Tummansininen puku sopi täydellisesti hänen tummiin kiharoihinsa, ja uusi vaatemalli - mikä se sitten ikinä olikin - istui hänen ylleen kuin hän olisi syntynyt se yllään. Silti minua ärsytti.
“Luulin, että lupasit olla ajoissa.”
Hymy kuoli Lucian huulilta. “Tiedän. Olen pahoillani, mutta minun oli pakko saada uusi pukuni. En halua, että Christopher joutuu katsomaan minua vanhoissa rääsyissä.”
“Näit Christopherin viimeksi puoli vuotta sitten. Epäilen, ettei hän ole nähnyt kovinkaan paljon pukeutumishuoneesi sisällöstä.”
Lucia nosti leukaansa. “Jonathan, ole kiltti, äläkä pakota minua sanomaan sitä ääneen.”
“Sanomaan mitä?”
“Herra England”, Margareeta varoitti. Tuijotin hänet hiljaiseksi.
“Puoli vuotta sitten minä olin - siunatussa tilassa - “ Lucia ilmoitti kasvot punaisina. “Olisi valheellista väittää, että olisin ollut silloin viehättävimmilläni.”
Avasin suuni, ja suljin sen taas tajutessani, etten olisi pystynyt sanomaan mitään kohteliasta. Ainoat sanat, jotka juolahtivat mieleeni käsittelivät naisia ja heidän mahdottomuuttaan, enkä uskonut, että Lucia olisi juuri arvostanut sitä. Sellainen huomautus olisi johtanut vain jälleen yhteen väittelyyn, jonka minä häviäisin. Kun Lucia päätti käyttää lempiargumenttiaan, minulla ei ollut toivoakaan.
“Taitaa olla parasta, ettemme keskustele tästä”, Lucia sanoikin pian. “Sinä olet niin nuori vielä. Et voi mitenkään ymmärtää kaikkea.”
Huokaisin, ja minun teki mieli antaa olla. Lucian ilme kuitenkin odotti vastausta, joten mutisin tottelevaisesti:
“Olen vanhempi kuin sinä.”
“Niin, vuosissa”, hän sanoi ihastuttavan opettavaisesti hymyillen - kuin nyt olisi ollut ensimmäinen kerta, jolloin kävimme tämän keskustelun. “Mutta sinä et ole ollut koskaan rakastunut. Olisi väärin odottaa, että ymmärtäisit, millaisia uhrauksia rakkauden eteen täytyy tehdä.”
Nielin vain vaivoin purevan huomautukseni siitä, miten Christopher luultavasti arvostaisi vaimoaan enemmän, mikäli tämä olisi itse asiassa ajoissa häntä vastassa. Jos rakastuminen edellytti jatkuvaa huolehtimista ja vaatteiden vaihtoa, en halunnut ikinä rakastua.
“Mennäänkö jo? Laiva on kohta satamassa.”
“Odota hetki, maksan vain Margaree - “
“Älä vaivaudu, tämä menee isän piikkiin. Sopiiko se, Margareeta?”
Hän nyökkäsi punaisin poskin ja ojensi Christinen Lucialle. “Sanokaa terveisiä herra Englandille, olkaa niin kilttejä.”
“Sanomme kyllä”, lupasin ja kiepautin Lucian lapsineen ulos ovesta niin nopeasti kuin vain saatoin satuttamatta heitä kumpaakaan.
George istui kuskinpukilla ja tuijotti otsa rypyssä taivaalle. Sateesta ei näkynyt vielä jälkeäkään, mutta sen saattoi jo haistaa ilmassa. Aina sateen tullessa meriveden suolainen tuoksu tuntui pehmenevän, muuttuvan vähemmän pistäväksi.
Pidin Lucialle avovaunujen ovea auki.
“Jonathan, olen todella pahoillani viivytyksestä. En huomannut lainkaan ajan kulua.”
“Unohda se ja istu nyt vain paikoillesi“, pyysin niin kohteliaasti kuin suinkin pystyin. “George, aja satamaan.”
Istuin punaiselle sametti-istuimelle Luciaa vastapäätä ja suljin silmäni, kun vaunut nytkähtivät liikkeelle. Joskus Lucian seurassa oli vaikea pysyä rauhallisena. Tiesin kyllä, että hänellä oli ollut vaikeaa. Hän oli ollut puoliksi lapsi vielä, kun isoveljeni Christopher oli tuonut hänet mukanaan mantereelta vuosi sitten. Luultavasti hän oli odottanut, että onnellinen elämä odotti häntä Port Morantissa - että hän saisi romanttisen avioliiton, rakastavan perheen ja lopullisen vapautuksen rahahuolista. Kaksi viimeistä olivatkin toteutuneet suurimmalta osin. Kiitos kangaskaupan, isällä ja Christopherilla oli rahaa enemmän kuin tarpeeksi, ja mitä tuli rakastavaan perheeseen… no, minä ja isä teimme parhaamme. Onnellista avioliittoaan Lucia ei ollut kuitenkaan saanut. Christopher oli viipynyt häiden jälkeen Jamaikalla kolme viikkoa; sitten hänen oli pitänyt lähteä jälleen laivaston mukana merille. Kun hän oli puolen vuoden päästä päässyt käymään, Lucia oli ollut jo kuudennella kuulla raskaana. Tytärtään, tummasilmäistä Christineä veljeni ei ollut ehtinyt edes nähdä.
Lucia puristi vauvaa sylissään kyyneleet silmissään. Vaikka vanha sananparsi väitti, ettei kukaan tuntenut odottamisen tuskaa paremmin kuin merimiehen vaimo, minusta tuntui usein, ettei Lucia ei tiennyt siitä mitään. Yksinäisyys, kärsimättömyys, laivaston sotilaiden pitkät kuukaudet merillä… Kaikki tämä oli uutta hänelle. Minä sen sijaan tunsin kaiken paremmin kuin hyvin. Olin odottanut elämässäni niin monia asioita: aikuisuutta, epävarmuuden häipymistä, jopa odottamisen päättymistä. Enimmäkseen olin kuitenkin odottanut veljeäni.
Christopher liittyi laivastoon, kun olin kahdeksan. Siitä lähtien minä ja isä olimme menneet satamaan kahdesti vuodessa - aina syksyn alkaessa ja talven päättyessä - ja etsineet tuttua laivaa horisontista.
Kuninkaan Mary oli Christopherin laivan nimi. Se oli Englannin kuningattaren laiva, yksi monista, jotka oli määrätty suojelemaan kauppalaivoja merirosvoilta.
Useimmat pitivät sitä ylevänä - että oli valmis antamaan henkensä surmatakseen merirosvot. Minä tiesin paremmin. Toisin kuin naisille kerrottiin, elämä laivastossa ei ollut uljasta taistelua merirosvoja vastaan, vaan pikemminkin päivästä toiseen kestävää purjehtimista, väsymystä ja nälkää. Kun Christopher tuli kotiin, hän saattoi nukkua kaksi päivää yhteen menoon. Se sopi taloudenhoitajallemme, jonka tehtäväksi jäi korjata kaikki Christopherin rikkinäiset vaatteet. Minun osani puolestaan oli tyhjentää Christopherin taskut. Niistä ei ikinä löytynyt penniäkään rahaa.
Muistin kysyneeni vuosia sitten Christopherilta, miksi hän oli jäänyt laivastoon. Vinosti hymyillen hän vastasi, että ymmärtäisin, jos katsoisin ympärilleni kun seuraavan kerran tulisin häntä vastaan satamaan. Hän oli oikeassa. Tarvitsi vain katsoa satamaa väenpaljouksineen ja värikkäine viireineen, ennen kuin jo käsitti, että kaikki laivaston miehet elivät yhtä asiaa varten. Se oli kotiinpaluu.
Vaunujen kääntyessä satamaan kuulin ensimmäiset rummunlyönnit. Ensin ne kantautuivat vaimeina, kuin heikot sydämenlyönnit, mutta voimistuivat, kunnes pikku Christine alkoi itkeä ja Lucian oli peitettävä hänen korvansa. Lucialla itselläänkin oli kyyneliä silmissään. Teeskentelin, etten huomannut. Katselin sen sijaan väkijoukkoa. Kaikki olivat tulleet toivottamaan Kuninkaan Maryn miehet tervetulleeksi. Useimmilla oli mukanaan nenäliinoja tai kirkasvärisiä viirejä, ja kaikki tytöt kantoivat silkkiruusukkeita hiuksissaan. Rummunlyönnit hautasivat alleen lokkien kimeät huudot.
Loikkasin alas vaunuista ja otin Christinen Lucialta. Hän katseli merelle kaula pitkällä.
“Näkyykö mitään?”
“Ei vielä. Isä on tuolla, mennään.”
Tartuin Luciaa kädestä ja lähdin johdattamaan häntä väentungoksen läpi. Isä seisoi vähän matkan päästä väkijoukossa keskeneräisen puulavan vierellä. Hän taputteli otsaansa kiivaasti nenäliinalla. Olin yllättynyt siitä, että hän oli ylipäätänsä tullut - vielä aamulla hän oli näyttänyt niin väsyneeltä, että olin uskonut hänen pysyvän sängyssä koko päivän.
“Kenen kanssa hän puhuu?”
Lucia osoitti tukevaa vaaleatukkaista miestä, joka seisoi isän vieressä ja nojasi puulavaan. Rypistin otsaani.
“Ei aavistustakaan. Mennään lähemmäs.”
Mies oli luultavasti jonkin alan kauppias. Hänellä oli kaikki rikkaan ihmisen tunnusmerkit: hyvinhoidettu olemus, housunkauluksen päälle vyöryvä vatsa ja lukemattomasti kimaltavia sormuksia sormissaan.
“… ei voi olla liian varma”, mies sanoi parhaillaan, kun ehdimme lähietäisyydelle. “Ymmärrätte kyllä, kun teillä on tyttäriä.”
“Olette varmasti oikeassa, herra Appleton”, isä myönteli.
Hätkähdin.
“Mitä nyt?” Lucia kysyi.
“Ei mitään”, vastasin hiljaa. “Ihmettelen vain. Tuo on herra Appleton, toinen kangaskauppias. Isä ei pidä hänestä.”
Lucia katsoi minua oudosti. “Ei kai kaupankäynti vaadi pitämistä? Jos herra England puhuisi vain ystävilleen, hän olisi paljon köyhempi mies.”
“Tämä ei ole kaupankäyntiä”, huomautin.
“Silti. Se on pidemmän päälle sama asia.”
“Eikä ole.”
Hän avasi suunsa, mutta en kuunnellut enää. Herra Appleton oli kätellyt isää hyvästiksi ja poistui paikalta kovaa vauhtia. Vedin Lucian mukanani isän luokse.
“Mistä te puhuitte?”
Isä hytkähti ja kääntyi ympäri. “Kas, lapset. Luulin jo, ettette tule ollenkaan.”
“Minun vikani.” Lucia lehahti punaiseksi.
“Mitä asiaa sinulla oli herra Appletonille, isä?”
Isän hyväntahtoinen ilme muuttui kitkeräksi. “Vaikuttaa siltä, että herra Appletonilla on uusi rakennustyö kesken.”
“Uusi kutomo?” ehdotin varovasti.
“Olisipa. Sekin olisi parempi kuin tämä.” Hän potkaisi rakenteilla olevaa lavaa.
Rypistin otsaani. Minusta rakennelma näytti harmittomalta, samanlaiselta puhujankorokkeelta kuin se, joka oli rakennettu viime syksynä kuvernöörin talon eteen. Sitten panin merkille luukun. Veri pakeni kasvoiltani.
Isä seurasi katsettani. “Aivan niin.”
“Mitä?” kuiskasi Lucia.
“Se on hirttolava.”
Ääneni kuulosti säälittävän heikolta. Olin nähnyt hirttäjäiset vain kerran - lapsena, kun olin karannut kotoa äidin kuoltua. Muisto oli vainonnut minua siitä pitäen. Näin usein unta, jossa vanha, parrakas mies - luultavasti merirosvo - sai köyden kaulaansa. Paikoilleni jähmettyneenä seurasin, kuinka miehen hengitys korisi ja silmät pyörivät vauhkosti, kun hän kävi lyhyttä mutta piinallista kamppailua kuolemaa vastaan. Joskus uneksin itse joutuvani hirttolavalle. Uni päättyi aina, kun köysi katkaisi niskani.
“Mitä herra Appleton oikein aikoo?” ihmettelen. “Meillähän on jo lava. Torin kulmalla.”
Tiesin sen paremmin kuin hyvin, sillä kiersin lavan aina kaukaa.
“Hän sanoi sen olevan varoitus merirosvoille.”
“Varoitus? Mikä varoitus? Kaikki merirosvot tietävät muutenkin, mikä kohtalo heitä odottaa!”
“Herra Appleton haluaa varautua ennalta. Suojelee kai tytärtään.”
“Miten loukkaavaa”, Lucia tuhahti. “Yksikään itseään kunnioittava nainen ei katsoisi kahdesti merirosvoa.”
“LIPPU OHOI!”
Laiturilta kantautuva huuto sai meidät kääntämään katseemme avomerelle. Satamaa suojaavien kallioiden takaa ilmestyi näkyviin Englannin lippu - reikäinen, reunoistaan revennyt ja mitä ilmeisimmin tuulen ja suolaveden raatelema. Naisten vaimea supina yltyi huudahduksiksi.
“Tuolta se tulee!”
“Kuninkaan Mary!”Rummunlyönnit tihenivät kiihkeäksi pärinäksi. Lucia vingahti ja lähti työntymään väkijoukon lävitse laituria kohti. Hän oli merimiehen vaimo; hänellä oli oikeus seisoa rannassa ensimmäisten joukossa. Vilkaisin isää ja käännyin seuratakseni Luciaa laiturille. Silloin rummunlyönnit vaikenivat. Kuulin ensimmäisten joukossa tukahtuneen huudon:
“Haaksirikko!”
Nostin katseeni juuri ajoissa nähdäkseni, kuinka pieni, soutajien voimin etenevä vene lipui näkyviin kallioiden takaa. Se kamppaili kaikin voimin satamaa vartioivassa ristiaallokossa tasapainonaan ainoastaan huteralta näyttävä masto, jonka nokassa keikkuvassa, hätäisesti sidotussa Englannin lipussa ei ollut enää mitään uljasta tai ylpeää. Kun vene tuli lähemmäs, saatoin erottaa sen kokassa seisovan miehen. Hän näytti suuntaa laivaston univormussaan väsyneenä ja lannistuneena.
Satamaan laskeutui kuolemankaltainen hiljaisuus. Lucia oli lakannut hymyilemästä ja puristi käteni tiukasti kylmäksi valahtaneeseen otteeseensa.
“Äiti, mitä on tapahtunut?” pieni tyttö nyki pelästyneenä äitinsä hameenhelmaa.
Nainen silitti tytön hiuksia. “Laiva on varmastikin vain juuttunut salmeen.”
Hänen kasvonsa olivat kuitenkin niin kalpeat, että tiesin, ettei hän uskonut sanojaan sen enempää kuin minäkään. Mielessäni pyöri yksi ainoa sana, jota en uskaltanut sanoa ääneen - en, ennen kuin olisin varma.
Odotimme hyytävän hiljaisuuden vallitessa. Pitelin Lucian kättä omassani ja tähyilin tiiviisti venettä, joka lähestyi laituria niin hitaasti, että välillä se näytti seisovan paikallaan. En pystynyt näkemään veneessä istuvien miesten kasvoja, vaikka miten yritin. Monta heitä ei ollut, sen kyllä huomasin. Sydäntäni kuristi kun tajusin, ettei veneessä voinut mitenkään olla yli kymmentä soutajaa.
“Ei tuo voi olla Christopherin laiva”, isä vakuutti selkäni takaa. Hän piteli sylissään itkevää Christineä. “Katso noita miehiä! He näyttävät vierailta.”
En sanonut mitään. Mitä lähemmäs vene tuli, sitä enemmän minusta tuntui siltä, että tunsin kaikki miehet ulkonäöltä. Keulassa seisoi Roscoe, aliperämies - hänellä oli tuttu parta ja palmikoita hiuksissaan. Hänen takanaan soutavia sotilaita en yrittänyt edes uskaltaa tunnistaa.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vene kolahti laituriin. Joukko miehiä säntäsi kiinnittämään köysiä touveihin. Heidän vahvat kätensä auttoivat nopeasti voipuneet miehet veneestä laiturille ja tukivat heitä pystyyn. Höristin korviani kuullakseni, mitä miehet sanoivat. Vikkelän ja hiljaisen keskustelun lomasta kuului vaimeasti mutistu nimi: “Kuninkaan Mary.”
“Se se on!” Lucia hengähti kuin hapenpuutetta vastaan taistellen. “Christopherin laiva!”
Nyökkäsin turtana.
“Missä hän on? Jonathan, minä en näe häntä! Missä hän on? Mitä on tapahtunut?”
Kyyneleet valtasivat Lucian silmät.
“Mennään lähemmäs”, ehdotin käheästi. “Sittenpähän tiedämme.”
Minusta ei kuitenkaan ollut liikkumaan, ennen kuin isä laski kätensä olkapäälleni ja tyrkkäsi minua eteenpäin. Jalkani liikkuivat kankeasti, kieleni oli solmussa. Puristin Luciaa kädestä niin tiukasti, että sen täytyi tehdä kipeää, mutta hän ei näyttänyt panevan pahakseen. Hän nieli kyyneliä urheasti kiharapilvensä suojissa.
Isä pysäytti veneestä laiturille horjahdelleen nuoren merimiehen ja talutti tämän syrjemmälle. Mies näytti siltä, että pysyi hädin tuskin pystyssä; hän kompasteli pahasti kävellessään, ja paikoillaan seisoessaankin hän huojahteli kuin olisi juonut liikaa. Lohkeilleet ja rohtuneet huulet kuitenkin paljastivat totuuden.
“Kuvernööri”, mies läähätti. “Viesti… kuvernöörille…”
“Mitä laivalle tapahtui?” isä kysyi kiireesti.
Mies näytti siltä, ettei pystynyt kunnolla kohdistamaan katsettaan.
“Herra England”, hän mutisi voipuneesti. Hänen sameat silmänsä vaelsivat minun suuntaani. “Nuoriherra Jonathan… Lucia-neiti…”
Hän horjahti taas.
“Mitä laivalle tapahtui?” isä vaati.
“Merirosvot… Salmessa ennen Port Royalia. Polttivat laivan. Meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Punainen lippu”, mies sokelsi sekavasti.
Sen kuullessaan isä kalpeni silminnähden.
“Mitä se tarkoittaa?” Lucia kuiskasi.
Pudistin päätäni. Minulla ei ollut aavistustakaan.
“Olemme soutaneet yötä päivää. Minä ja kapteeni ja seitsemän miestä; loput jäivät laivaan”, merimies kertoi silminnähden onnettomana.
“Oliko poikani Christopher mukananne?”
“Hän jäi laivaan, sir.”
Outo tunne otti minut valtaansa. Kuin minut olisi ensin pysäytetty ja sitten lähetetty eteenpäin kaksinkertaisella nopeudella. Korvissani soi. Asiat tapahtuivat pikavauhtia ilman, että sain niistä mitään otetta. Lucian suu avautui. Hän taipui kaksinkerroin laiturin ylle. Isä sanoi jotakin. Laivaston sotilas ravisti päätään. Hänen silmänsä saattoivat punoittaa suolavedestä, mutta ne olivat myötätuntoiset silmät yhtä kaikki. Hän huojui. Minäkin taisin huojua.
Havahduin vasta, kun sotilas laahusti polvet notkuen poispäin.
“Minne hän menee?”
“Lähettää viestin kuvernöörille.”
Isän ääni oli ontto. Kuvernöörillä ei ollut meille mitään väliä.
***
Ajoimme hiljaisina takaisin kotiin. Isä kertoi palvelijoille, että Christopher-herra oli lähtenyt merille toisen laivan mukana. Minä seisoin sivussa ja mietin, mahtoiko hän puhua totta. Olin lukenut tarpeeksi tietääkseni, että merirosvot noudattivat yleisesti kahta sääntöä kaappaamiensa laivojen miehistön suhteen: miehet saattoivat joko liittyä heidän joukkoonsa tai soutaa veneellä lähimpään rantaan, jonka sattuivat löytämään. Oli kuitenkin olemassa myös kolmas, huolellisesti vaiettu sääntö: kapinaan asettuneet miehet tapettiin. Christopher oli ylpeä ja oikeudentuntoinen mies. Olisi juuri hänen tapaistaan asettua merirosvoja vastaan oman henkensä uhalla.
Sydäntäni särki, kun isä kääntyi puhuttelemaan Luciaa. Kun Christopher oli tuonut tytön mukanaan vuosi sitten, olin inhonnut häntä. Hän oli itkuinen ja heikko kuin mikä, ja pelkkä hänen läsnäolonsa tuntui riistävän Christopherin kauemmas luotani. Nyt minun kuitenkin kävi Luciaa sääliksi. Hän oli tullut vieraaseen maahan vailla muita takeita tulevaisuudestaan kuin isoveljeni rakkaus, ja nyt sekin oli - jos ei nyt suoranaisesti pettänyt hänet, niin ainakin kiskaistu kauas hänen ulottuviltaan. Hän kuitenkin kesti surunsa paljon rohkeammin kuin olisi voinut olettaa. Vaimeasti niiskuttaen hän puristi Christineä sylissään ja kysyi, palaisiko Christopher enää kotiin.
Vilkaisin isää. Hän tuijotti tyhjyyteen kasvot tuhkanharmaina.
“Christopher on sotilas, ei merirosvo. Hän purjehtii kotiin heti ensimmäisen laivan mukana”, vakuutin.
Lucia nyökkäsi ja koetti hymyillä. “Meidän pitää olla rohkeita ja odottaa, vai mitä?”
“Naulan kantaan, sisko hyvä“, huokaisin.
Saatoin Lucian nukkumaan ja peittelin hänet paksujen vällyjen väliin kuin pienen lapsen. En ollut koskaan aiemmin ollut hänen huoneessaan. Hän oli sanonut usein, että voisin kyllä tulla, mutta minusta se ei ollut sopivaa. Ei se kuitenkaan estänyt häntä hiipimästä huoneeseeni aamuisin ja toimittamasta palvelijan virkaa, vaikka toistuvasti kielsin häntä tulemasta.
Vasta nyt käsitin, miksei Lucia viihtynyt huoneessaan. Se oli kaunis, kuten kaikki huoneet isäni kartanossa, mutta silti se oli vain huone - korkeintaan muita suurempi ja hiljaisempi. Asettuessaan valtavan pylvässänkynsä keskelle hän näytti suorastaan hukkuvan lakanoiden väliin, kuin yksinäinen sotilas merelle. Hän oli lakannut niiskuttamasta ja vapisi hiljaa. Hänen oli vaikea uskoa, että Christopher palaisi ehjänä kotiin, enkä minä voinut syyttää häntä siitä. Merirosvot eivät olleet tarkoituksella julmia, ainakaan siinä määrin kuin heidän maineensa antoi ymmärtää, mutta eivät he lämminsydämisiäkään olleet. Oli enemmän kuin epätodennäköistä, että he jaksaisivat huolehtia yhden laivaston sotilaan turvallisesta kotiinpaluusta. Silti halusin kuvitella Christopherin mieluummin heidän seuraansa kuin ruumiiksi meren pohjaan.
Jätin Lucian taistelemaan takeltelevan unensa kanssa ja menin käytävään. Christopherin muotokuva oli riippui siellä, suoraan isän kuvan alapuolella. Hän näytti maalauksessa aivan itseltään. Hän seisoi ratsunsa Gainnen vieressä sinisessä laivaston univormussaan ja hymyili itsekseen hieman hillittyä, vastuuntuntoisen nuoren miehen hymyä. Sellainen hän oli ollut jo lapsena, kun olin halunnut leikkiä vaarallisia leikkejä. Hän oli sanonut, että isä suuttuisi, ja vilkuillut huolestuneesti olkapäänsä yli. Mutta tietenkin me leikimme niitä leikkejä, ja tietenkin isä suuttui - mutta ei koskaan minulle. Vanhempana veljenä Christopher oli aina ottanut syyn niskoilleen ja kärsinyt jokaisen rangaistuksen hammasta purren, valittamatta. Sitten isä oli alkanut kasvattaa häntä oikein toden teolla ja vaaralliset leikit olivat loppuneet niin äkisti, että kun Christopher ensimmäisen kerran ilmoitti lähtevänsä merelle, en ollut ehtinyt valmistautua alkuunkaan. Lukkiuduin huoneeseeni kahdeksi päiväksi, kunnes Christopher tuli viimein puhumaan minulle ja sanoi, ettei jäisi laivastoon. Katsoin hänen muotokuvaansa, enkä saanut päästäni ajatusta siitä, että hän oli valehdellut minulle.
***
A/N2: Tällaista tällä kertaa
