Tumma ja julma (kosteaa maata) | Hilla, S

[Seila]

Kirjoittaja: Seila
Nimi: Tumma ja julma (kosteaa maata)
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, draama, maaginen realismi, triplaraapale
Henkilöt: Hilla
Varoitukset: Koulukiusaamista
Haasteet: Otsikoinnin iloja (sulut sisältävä otsikko)

A/N: Halusin kirjoittaa rakkaan kettutyttöni Hillan menneisyydestä ja tällaista syntyi. Onkin ollut ikävä kettuja.

Tumma ja julma (kosteaa maata)

Hilla pidättelee itkua. Ilkeät sanat ruhjovat häntä ja sivaltavat pienen tytön mieltä. Hän ei uskalla katsoa, ei nostaa katsettaan mutaisesta koulun pihasta. Joku vie repun hänen käsistään ja nauraa pilkaten sen eläinkuvioille. Hilla hamuaa reppuaan takaisin, mutta hänet tönäistään kumoon. Kädet kahmaisevat kosteaa maata, ja ensimmäiset kyyneleet karkaavat lämpiminä rusoille poskille.

Kello soi, reppu paiskataan tyhjänä hiljaa itkevän Hillan viereen. Kirjat ja penaali lojuvat maassa mutaan tahriutuneina, eikä tyttö uskalla liikkua ennen kuin hän jää yksin. Piha tyhjenee, kukaan ei huomioi häntä, kaikki leikkivät kuin eivät olisi nähneet mitään. Hilla pyyhkii tavaroitaan puhtaaksi syystakkinsa hihoihin ja pakkaa repun, yhä suolaisia kyyneliä nieleskellen. Opettaja huutelee viimeisiä lapsia sisään, mutta Hilla ei mene. Hän ottaa tavaransa ja juoksee lähimetsään.

Koulu jää taakse, kyynelet ovat jo kuivuneet. Hilla juoksee tunnekuohussa pururataa, kunnes erkanee suuren männyn luona. Hänen sisällään myllertää. Korviin kantautuu yksinäisen linnun liverrystä, lähipusikon rapinaa, askelia kauempaa. Oksa rasahtaa, ja Hilla kaatuu kosteaan, sammaleiseen maahan. Raajoissa kihelmöi, ja kyyneleet pyrkivät uudestaan poskille, kun kipu repii läpi hänen kehonsa.

Nyyhkytys lakkaa, musta nenä nuuhkii ilmaa punaisen syystakin alla. Märkää maata, ruohoa, kasveja. Punertava kuono pilkistää takin kauluksen alta, ja ruskeat silmät vilkuilevat ympäristöä. On turvallista. Takin kätköistä pinkaisee pieni ja punainen, karvainen vilahdus, joka jolkottaa kauas pururadasta.

Hilla pinkoo varvikossa, juoksee niin lujaa kuin neljällä jalalla pääsee. Ketun mielessä välähtelee kuvia koulun pihalta, ilkeät sanat soivat korvissa. Jostain syvältä valkean karvan peittämää rintaa kohoaa korkea murahdus. Ihmismieltä itkettää, mutta eläimen mieli on tumma ja julma. Hillaa pelottaa, kun kettu ottaa ohjat ja lähtee koulun suuntaan.

Tummat silmät tarkkailevat vaaleaa rakennusta vehreän metsän rajalla. Kettu istuu korkeiden mäntyjen välissä ja sen mielen tummuus alkaa tarttua Hillaan. Tyttö ei pistä vastaan vaan antaa itsensä sulautua ketun vietteihin. Ihmismielen kipuilu hajoaa keveäksi murinaksi ja synkäksi, kylmäksi silmäilyksi.

Eikä kettu irrota katsettaan ennen lapsien ryntäämistä jälleen pihalle.

[Avaruuspiraatti]

Kommenttikampanjasta heippa! Olenkin aikaisemmin lukenut sinun kettutytöistäsi, joten oli kiva taas pistäytyä heidän maailmassaan. Pitää tämän jälkeen käydä lueskelemassa Punaista tupaakin, tykkään niin kovin sun tavasta kuvailla luontoa ja noita muodonmuutoksia. Jollain kierolla tavalla diggasin siitä, että Hilla palaa lopussa koulun pihaan ja jää kyttäämään kiusaajiaan. Ärsyttää, ettei kukaan puutu kiusaamiseen millään lailla, mutta niinhän se usein oikeassakin elämässä menee.

Nyyhkytys lakkaa, musta nenä nuuhkii ilmaa punaisen syystakin alla. Märkää maata, ruohoa, kasveja. Punertava kuono pilkistää takin kauluksen alta, ja ruskeat silmät vilkuilevat ympäristöä. On turvallista. Takin kätköistä pinkaisee pieni ja punainen, karvainen vilahdus, joka jolkottaa kauas pururadasta.

Tämä oli oikein suloinen pätkä. Näen niin silmissäni, miten Hillan kuono pistää takin alta esiin ja vähän nuuskuttaa!

Kiitoksia tästä, tämä oli kauhean kiva lukupala, vaikka aihe olikin ikävä.

[Sokerisiipi]

Kettujaa <3 Hillaa onkin ollut jo ikävä, ja kun hän muuten on niin mysteerinen ja etäinen hahmo, niin oli tosi kivaa lukea hänen menneisyydestään. Tämä oli ihanalla tavalla riipaiseva, kävi niin Hillaa sääliksi. Lapset on julmia, ja on niin väärin, ettei edes opettajat puuttuneet tilanteeseen tai tullut lohduttamaan jälkikäteen ;__; Ruhjovat sanat oli erityisen hienosti ilmaistu. Kuvasti just sitä, miten paljon Hillaan sattuu. Henkinen väkivalta on aivan yhtä, ellei pahemmin, vahingoittavaa kuin fyysinenkin.

Nyyhkytys lakkaa, musta nenä nuuhkii ilmaa punaisen syystakin alla. Märkää maata, ruohoa, kasveja. Punertava kuono pilkistää takin kauluksen alta, ja ruskeat silmät vilkuilevat ympäristöä.

Tämä oli aivan hirmuisen hellyttävä kohtaus! Näen mielessäni niin hyvin, kuinka pieni kettu kurkistaa takin alta ja varmistelee, onko turvallista lähteä. Voi pientä <3

Tykkäsin myös hirmuisesti ihmis- ja eläinmielen eroista. Eläin ei tunne niin kuin ihminen, se on paljon kylmempi ja etäisempi. Kettu otti tässä vallan, ja Hilla ikään kuin katosi jonnekin mielen perukoille. Todella kiehtovaa! Tumma ja julma, kauniin kuvaavia sanavalintoja <3 Tykkään muutenkin tosi paljon siitä, millaisia sanoja ja kieltä käytät, kun kirjoitat sun ketuista. Niissä on aina sellaista luonnon taianomaisuutta ja puhtautta. Kiitos tästä!!