Kirjoittaja: Seila
Nimi: Tumma ja julma (kosteaa maata)
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, draama, maaginen realismi, triplaraapale
Henkilöt: Hilla
Varoitukset: Koulukiusaamista
Haasteet: Otsikoinnin iloja (sulut sisältävä otsikko)
A/N: Halusin kirjoittaa rakkaan kettutyttöni Hillan menneisyydestä ja tällaista syntyi. Onkin ollut ikävä kettuja.
Tumma ja julma (kosteaa maata)
Hilla pidättelee itkua. Ilkeät sanat ruhjovat häntä ja sivaltavat pienen tytön mieltä. Hän ei uskalla katsoa, ei nostaa katsettaan mutaisesta koulun pihasta. Joku vie repun hänen käsistään ja nauraa pilkaten sen eläinkuvioille. Hilla hamuaa reppuaan takaisin, mutta hänet tönäistään kumoon. Kädet kahmaisevat kosteaa maata, ja ensimmäiset kyyneleet karkaavat lämpiminä rusoille poskille.
Kello soi, reppu paiskataan tyhjänä hiljaa itkevän Hillan viereen. Kirjat ja penaali lojuvat maassa mutaan tahriutuneina, eikä tyttö uskalla liikkua ennen kuin hän jää yksin. Piha tyhjenee, kukaan ei huomioi häntä, kaikki leikkivät kuin eivät olisi nähneet mitään. Hilla pyyhkii tavaroitaan puhtaaksi syystakkinsa hihoihin ja pakkaa repun, yhä suolaisia kyyneliä nieleskellen. Opettaja huutelee viimeisiä lapsia sisään, mutta Hilla ei mene. Hän ottaa tavaransa ja juoksee lähimetsään.
Koulu jää taakse, kyynelet ovat jo kuivuneet. Hilla juoksee tunnekuohussa pururataa, kunnes erkanee suuren männyn luona. Hänen sisällään myllertää. Korviin kantautuu yksinäisen linnun liverrystä, lähipusikon rapinaa, askelia kauempaa. Oksa rasahtaa, ja Hilla kaatuu kosteaan, sammaleiseen maahan. Raajoissa kihelmöi, ja kyyneleet pyrkivät uudestaan poskille, kun kipu repii läpi hänen kehonsa.
Nyyhkytys lakkaa, musta nenä nuuhkii ilmaa punaisen syystakin alla. Märkää maata, ruohoa, kasveja. Punertava kuono pilkistää takin kauluksen alta, ja ruskeat silmät vilkuilevat ympäristöä. On turvallista. Takin kätköistä pinkaisee pieni ja punainen, karvainen vilahdus, joka jolkottaa kauas pururadasta.
Hilla pinkoo varvikossa, juoksee niin lujaa kuin neljällä jalalla pääsee. Ketun mielessä välähtelee kuvia koulun pihalta, ilkeät sanat soivat korvissa. Jostain syvältä valkean karvan peittämää rintaa kohoaa korkea murahdus. Ihmismieltä itkettää, mutta eläimen mieli on tumma ja julma. Hillaa pelottaa, kun kettu ottaa ohjat ja lähtee koulun suuntaan.
Tummat silmät tarkkailevat vaaleaa rakennusta vehreän metsän rajalla. Kettu istuu korkeiden mäntyjen välissä ja sen mielen tummuus alkaa tarttua Hillaan. Tyttö ei pistä vastaan vaan antaa itsensä sulautua ketun vietteihin. Ihmismielen kipuilu hajoaa keveäksi murinaksi ja synkäksi, kylmäksi silmäilyksi.
Eikä kettu irrota katsettaan ennen lapsien ryntäämistä jälleen pihalle.