Kirjoittaja Aihe: Pärjäile, kaveri (K11) bromance, angstia  (Luettu 3282 kertaa)

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Pärjäile, kaveri (K11) bromance, angstia
« : 24.02.2012 14:36:13 »
Kirjoittaja: Kharon
Ikäraja: K11 //Lils nosti kielenkäytön vuoksi
Varoitukset: Vakavista aiheista puhutaan, tupakkaa ja alkoholia käytetään.
Summary: En kai ollut koskaan tiennyt mitä Jack elämältä halusi.
A/N: Vaikutuin niin syvästi biisistä nimeltä Elbow - Friend Of Ours, että oli pakko kirjoittaa tämä. Suosittelen kuuntelemaan tota lukemisen ajan... ja ehkä vilkaisemaan myös sanat. Aivan upea biisi. Olisin muuten halunnut kirjoittaa tämän oikein kunnon brittimurteella, mutta en valitettavasti osaa sitä ihan niin paljon. D: Tämä osallistuu myös Originaali10-haasteeseen.




Pärjäile, kaveri

Hänen hengityksensä oli tiheää, kuin savunsakeaa ilmaa ei olisi tarpeeksi. Minun ääneni oli käheä särisevän televisioruudun perään huutamisesta, vaikka olut kyllä koetti pehmittää kurkkua. Typerä kappale heijasi peräseinän pulloissa ja hien tahrimissa kainaloissa. Jos emme olisi istuneet tuoppien ääressä tuntia tai kahta, vaahtoa ylähuulella ja hihassa, olisin tilannut ehkä uuden. Kello vain nakutti kohti aamua ja minun ajatukseni kompastelivat hienovaraisesti Alicen lakanoihin ja ihon tuoksuun.

”Onko se varmaa?” kysyin vaimeasti tuopinreuna kilahtaen etuhampaisiin.

Jack kohautti harteitaan ja kääri ketterissä sormissaan sätkää. ”Joo”, hän viimein vastasi ja liikahti musiikin tahdissa. ”On se aika varmaa.”

Jos tuopin ääressä ikinä tekee mieli itkeä, se oli sellainen hetki. Niiskaisin oluen makua kieleltäni ja näin Jackin nuolaisevan huuliaan.

”Aivan helkkarin... syvältä.” Hän kohautti taas olkiaan ja hymyili vähän, niin kuin uupunut mies hymyilee vaimon allekirjoittamat eropaperit kourassa. Kyllä tästä selvitään. Vaikka kaipaan heitä niin vitusti. ”Miten Ruby ja lapset?”

”Ruby on okei. Tosi hyvin. Asiat järjestyy ihan hyvin, hänen äitinsä tulee tammikuussa auttamaan lasten kanssa.” Jack rykäisi ja pyyhki hiuksista hikeä. En ollut katsonut häneen paljon ensitapaamisemme jälkeen, mitä nyt sylkenyt hänen suuhunsa jalkapallomatsissa ja hamunnut hänen poskiaan kännissä katuojassa. Hänen ihonsa oli muuttunut parkkiintuneeksi, silmänsä uponneet syvemmälle ja mustemmiksi kuin nuoruuden vuosina.

Muistin hänet aina arkana linnunpoikasena hikisissä pukukopeissa. Vuosien aikana hänen laihuutensa oli imenyt hiusrajan ohimoilta ja syönyt ihon melkein olemattomiin, kunnes oli vain solisluiden ja ranteiden ympärille kiertyvää paperia. Meillä oli sellainen sopimus – minä en koskaan ivannut Jackin harvenneita kiharoita, eikä hän koskaan tuuppinut vyötärölleni langenneita vanteita.

”Asiat on järjestyksessä”, minä totesin ja imin olutta. Muistelin Jackin mustia silmiä vuosikausia sitten, kun hänen hiuksensa vielä olivat tummat ja tuuheat ja hänen säärensä kelmeät vasten sinisiä urheilushortseja, jotka kiristivät munat näkyviin.

”Järjestyksessä on”, hän vastasi ja työnsi sätkän suupieleensä. Liikkeissä näkyi oluen hitaus, vaikka en voinut olla miettimättä, johtuiko se vähän lääkkeistäkin. Ajatus sattui aivan saatanasti jonnekin sydämen yläpuolelle. ”Lähdetäänkö?” Jack kysyi ja vilkaisi minuun silmäkulmastaan. Hänen silmänsä näyttivät haudoilta, joihin oli arkut laskematta.

Hörppäsin oluen tipat kurkkuuni, kiedoin Chester F.C.:n sinivalkoisen kaulahuivin muutaman kerran kurkun suojaksi ja hyppäsin alas jakkaralta.

Yö maistui terävälle, kuin se olisi odottanut meitä ja hengitystämme näiden tuntien ajan. Kadut kaikuvina ja kaupungilta lemuten yö oli odottanut. Virtsa, kapakoiden seinissä välkkyvät yövalot, kirkkaat tähdet. Hengitys huurusi välissämme kun Jack sytytti sätkän.

”Hei, kaveri, onko polttaminen varmana viisasta?” tiedustelin kun sytkärin hohka pyyhki hänen leukansa sänkeä.

”Ei se siitä pahemmaksi muutu”, Jack vastasi ja imi savuketta kärsimättömästi.

En osannut sanoa mitään. Askeleet veivät meitä raskaasti, painaen kymmenien vuosien turtumuksen ja ystävyyden ja viiden tuopin verran.

Mitä olimmekaan nuorina halunneet elämältä? Minä olin haaveillut lähdöstä etelään, loputtomille rannoille ja kookoksenmakuisten tyttöjen suutelemaksi. Lontookin olisi ollut tarpeeksi etelässä. En sitten vain koskaan päässyt Chesterin nuhjuisista kapakoista tai yhtä nuhjuisista tytöistä.

En kai ollut koskaan tiennyt mitä Jack elämältä halusi. Mietin, oliko hän saanut sen. Vaimoineen, lapsineen, punatiilisine rivitaloineen rauhallisella alueella. Hänellä ei ollut koiraa eikä omaa puutarhaa jossa pelata palloa, mutta Ruby oli kuitenkin hauskannäköinen ja heidän talossaan oli viisi huonetta. Olihan sen merkittävä jotain, jos ei nyt lapsuuden naurettavia unelmia.

Kenen nuoruudenunelmat edes toteutuivat? Kuka ei hiusten ohentuessa havahtunut kitkeriin muistoihin nuoruuden nihkeistä kämmenistä ja hienkatkuisesta naurusta? Havahtunut siihen, että ne haaveiden ja nuoruuden krapulattomat vuodet olivat menneet. Vaikka niiden vuosien oli pitänyt kestää loputtomiin.

Pysähdyin katulampun alle kun jaloissa alkoi painaa tutulla tavalla. Jack seisahtui, nipisti sätkästä viimeiset savut ennen kuin viskasi sen kengänpohjansa alle. Hän katsoi seinien kautta minuun ja hymyili, tuomitun miehen tavalla.

”Nähdään ensi viikonloppuna”, sanoin ja hymyilin. Avaimet olivat liian syvällä taskussa enkä saanut niistä otetta.

”Joo, ensi viikonloppuna.” Jack nuoli rohtuneita huulia ja valo läikehti hänen viiltävissä poskipäissään, sitoen silmäkuopat varjoihin.

”No niin. Sano terveisiä Rubylle. Pärjäilehän, kaveri.” Kaivoin avainnipun esille ja kuuntelin sen kilinää äänettömällä kadulla. Hengitys hiipi Jackin huulilta varkain.

”Tulee ikävä”, hän sai sanottua kakisteltuaan aikansa. Hänen äänensä oli käheä ja kuivasta yöilmasta eloton. Silmissäni kirveli kun otin askeleen hänen luokseen ja kiskaisin hänet syliin. Jackin laiha ruumis lämmitti vain vähän, hänen hengityksensä niskassani hieman enemmän.

”Tulee ihan pirunmoinen ikävä”, vastasin ja nielin kyyneleitä. Hän niiskutti kylmä nenä vasten ihoani. ”Ihan helkkarinmoinen ikävä. Saatana.”

”Pärjäile, kaveri. Rakastan sinua.” Laskin käteni Jackin niskaan ja puristin hänen paljasta, ilmasta viilennyttä ihoaan. Oluenhajuiset vaatteemme toisiaan vasten, tähdet, ja hänen katkonainen hengityksensä – en ollut koskaan ajatellut, että se saattaisi joskus täysin katketa.

”Samoin. Samoin.” Taputin hänen niskaansa kun vetäydyimme katulampun valon alta ja katselimme toisiamme etäisyyden päästä. Jack hymyili vilkuttaessaan, minä sain puserrettua hymyn suupieliin vastatessani käden heilautuksella. En jäänyt katsomaan askeleita katulammikoissa vaan työnsin avaimen lukkoon ja annoin kyyneleiden valua.

Rappukäytävä pehmitti paljaita, pakkasesta kohmettuneita sormia. Hypin portaat ylös lämpimikseni, vaikka se kuristi keuhkoni ja nostatti kylmän hien iholle. Olutta ei ollut veressä tarpeeksi tunteakseni itseäni voittamattomaksi.

Kämppä oli hiljainen niin kuin aina lauantaiöisin. Pusersin takin yltäni, kuuntelin seinäkellon nakutusta ja astelin verkkaisesti makuuhuoneeseen.

Kalpea katuvalo raidoitti hänen olkapäänsä ja lakanansa palasiksi. Riisuuduin vaatteistani, hankasin käteni lämpimiksi ennen kuin kömmin vuoteeseen, mutta hän heräsi silti. Katsoi minua unisena, vaaleat hiukset hapsottaen kasvoilla ja isot etuhampaat kurkistaen kuivien huulien raosta.

Painoin suudelman Alicen huulille ja hän vastasi siihen lyhyesti, ennen kuin kaivautui takaisin vällyjen suojaan. Hänen kehonsa vapisi minun käsieni kylmyyden alla, ohuen silkkisen yöpusakan alta tuntuivat vartalon kaarteet ja muhkurat.

Yhtäkkiä tuntui, että minun täytyi kertoa Alicelle. Vuosien ajan hän oli seissyt vierelläni pömpöttävässä vatsassaan ja hoikissa reisissään, vuosien ajan hän oli nauranut hörönauruaan ja kestänyt oluenmakuisia suudelmiani lauantaiöisin. Vuosien ajan minä olin etsinyt häntä, ja vuosia sitten minä olin vihdoin hänet löytänyt.

”Jackilla on syöpä”, minä kuiskasin Alicen hiuksiin ja jouduin pidättämään kyyneleitä.

Hetken ajan hän makasi liikahtamatta. ”Eikä”, Alice viimein kuiskasi ja kääntyi katsomaan minua olkansa yli. Nyökkäsin, ja lakanat kahisivat hänen kääntyessään kokonaan puoleeni. ”Ei kai. Voi helkkari.”

Hän nosti kätensä ja sipaisi leukaani, kuivaksi kyyneleestä tai oluesta. ”Sitä ei saa enää paremmaksi. Tai että se olisi ihme. Lääkäri oli sanonut.”

”Voi helkkari... Miten lapset? Ja Ruby?”

”Rubyn äiti tulee katsomaan lasten perään tammikuussa. Ruby on... okei.”

Alice silitti poskeani ja hymyili sillä lailla murheellisesti kuin vain naiset osaavat. ”Olen niin pahoillani, kulta...” Hän suuteli otsaani. ”Niin pahoillani.”

Paijasin hänen kylkeään yöpaidan läpi ja painoin pääni tyynyyn. Hänen lämmin painonsa siirtyi puolittain keholleni, hengityksensä liikkui minun rintakehäni tahdissa. ”Hän kuolee”, minä kuiskasin ja tuijotin ikkunalautaa jolle Alice oli vuosia sitten asettanut valokuvia. Minun oli yhtäkkiä vaikea muistaa mitä kuvia siinä oli. ”Jack kuolee.”

Alice, tuo siunattu nainen, ei sanonut mitään. Hän vain silitti kylkeäni ja hieroi nenäänsä lähemmäksi kaulaani. Oli hiljaa, ja pysyi vierelläni, kun kyyneleet valuivat äänettä.
« Viimeksi muokattu: 01.07.2016 01:16:10 kirjoittanut Kharon »
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Funtion

  • Vieras
Vs: Pärjäile, kaveri (K11) bromance, angstia
« Vastaus #1 : 24.06.2012 19:33:07 »
En pysty lukemaan/kirjoittamaan mitään, jos kuuntelen samalla musiikkia, joten kuuntelin tuosta linkkaamastasi biisistä kaksi minuuttia ennen tekstin lukemista, lopulta kuuntelin biisin kokonaan tekstin luettuani. Se ensimmäinen kaksiminuuttinen jo kuulosti hemmetin hyvältä, ja tiesin jo siinä vaiheessa, että tuon biisin minä aion ladata! Samalla tulin myös vilkaisseeksi bändin/artistin/minkä lie muitakin kappaleita… että kiitos vaan, löytyipähän taas lisää kuunneltavaa! : D

Typerä kappale heijasi peräseinän pulloissa ja hien tahrimissa kainaloissa.
Olipa… outo ilmaisu? Muistan joskus miettineeni, mitä sana heijata tarkoittaa, kunnes joku kertoi että se on se kun äiti esim. heijaa lasta sylissään, keinuttaa sillein puolelta toiselle. Mmh, miten kappale heijaa pulloissa ja kainaloissa? Vai eikö heijata tarkoitakaan sitä mitä mulle väitettiin?

Voi hyvä luoja kun mä vihaan sua! Mä ihan totisesti ja syvästi vihaan sua!

Sä sait mut tällä itkemään. Aluksi mä mietin, miten tää ei ehkä oo sun parhaimpia tekstejäs, mut voi helkkari, kun pääsin pidemmälle… ja kun viimein kuuntelin tuon linkkaamas kappaleen… mitä mä voisin sanoa?

Minun ääneni oli käheä särisevän televisioruudun perään huutamisesta vaikka olut pehmitti kurkkua kuin silkki Alicen koltussa.

Kello vain nakutti kohti aamua ja minun ajatukseni kompastelivat hienovaraisesti Alicen lakanoihin ja ihon tuoksuun.


Nää kohdat jotenkin häiritsi mua, kun ne tuli niin peräjälkeen. Eka verrattiin Alicen silkkikolttuun, sitten Alicen lakanoihin ja ihon tuoksuun. Jotenkin näiltä vertauksilta meni maku, kun niitä luki liian paljon yhdessä kappaleessa.

Siinäpä se. Siinäpä se ainoa miinuspuoli, jonka saatoin löytää tästä. No, et voi ainakaan väittää etten yrittänyt antaa rakentavaa.

Jo tää nimi, Pärjäile, kaveri, on mielettömän hieno! Mä harvoin käyn originaalipuolella, siis ihan äärettömän harvoin, koska monet originaalit käsittelee alle 20-vuotiaiden elämää yms. joka ei mua kauheesti kiinnosta. Lisäksi originaalihahmot tuppaa ärsyttämään enemmän kuin tutut kirjoissa olleet. Mutta jos mä kävisin originaalipuolella, tarttuisin varmaan tähän juurikin tuon otsikon takia. Se on vallan ihastuttava! (Nyt siis löysin tämän selaamalla ficcilistaustasi jälleen… tää nimi pisti jo sieltäkin esiin.)

Jack ja herra X (missään ei tietääkseni kerrottu, kuka kertoja on) oli ihania hahmoja! Mulle tuli niistä mieleen Brokeback Mountainin Ennis ja Jack (voi johtua osaksi siitä, että meinasin eka lukea tuon tekstisi kyseisestä fandomista). Jotenkin nää oli vain ihanan karuja ja nimenomaan miehisiä, miehekkäitä miehiä! Usein originaalipuolellakin näkyy paljon tyttömäisiä miehiä. Plussaa myös siitä, että päähenkilöt oli aika vanhoja, varmaan siinä 25-40-vuotiaita. Mä tykkään mieluummin lukea "aikuisten" elämää, vaikka oon ite vielä varhaisaikuinen (voiko noin edes sanoa?)

Olut, sätkä, nuhjuiset kapakat, perhe, nuoruudenunelmat jotka jäivät toteutumatta. Ah, pidin tästä kaikesta ja lukisin niin paljon lisääkin näistä henkilöistä! Tuo koko syöpäjuttu tuli niin helvetin puun takaa, että mä oikein säikähdin sitä. Mä ehdin jo kiintyä Jackiin! Ei se saa kuolla! Tää maailma on niin epäreilu.

Mä en ymmärrä, mitä ihmettä mä oikein nään sun teksteissä, miks mä aina vihaan sua kun oon lukenut jokaisen tekstisi (vihaan sua siis hyvällä tavalla; oon lähinnä vihainen siitä, että kirjoitat niin hyvin tai sitten oon vihainen siitä, että se teksti päättyi liian pian tai sitten oon vihainen siitä, ettei mun kommentoinnista tuu koskaan mitään sun teksteihin.) Kuten oon aikasemmin jo sanonut, sä kirjoitat selkeästi ja pelkistetysti, mutta sulla on niitä jumalaisia sanavalintoja ja hienoja lauserakennelmia ja se upea tunnelma, joka on kohallaan näissä teksteissä niin, että mä vaan jään anelemaan lisää! Sä oot vaan saanut jotenkin kaikki ainekset oikeille kohalleen. Ehkä just toi tunnelma on tässä kaikista eniten läsnä, sillä ilman sitä mäkään en ois ruvennut itkemään lopussa. Tunnelma on jotain, minkä kirjoittajat joko osaa kirjoittaa tai ei osaa. Se on joko läsnä tai se ei ole läsnä. Ja ehkä juuri se tunnelma erottaa jyvät akanoista.

Pitäisköhän mun vielä lainata muutama lempparikohta? Voinhan mä aina yrittää…

Ajatus sattui aivan saatanasti jonnekin sydämen yläpuolelle.

Yö maistui terävälle, kuin se olisi odottanut meitä ja hengitystämme näiden tuntien ajan.


Kiitos jälleen kerran! :D (Saat multa vielä yhden teinisydämen tähän perään: <3)

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Vs: Pärjäile, kaveri (K11) bromance, angstia
« Vastaus #2 : 24.06.2012 21:17:02 »
Oii, sinä taas, hei vain! <3 Ja kiitos teinisydämestä, saat sinäkin omasi! Aluksi sanon että tuo biisi on ihana, mutta pystyn kuuntelemaan sitä nykyään vain hyvin harvoin koska se tuo niin vahvasti mulle lohduttomuuden tunteita, kiitos luultavasti tämän tarinan. : D Onneksi Elbow on tehnyt monia muitakin hienoja kappaleita joista voin nauttia. Se on hyvä bändi.

Kritiikistä: heijata-sanan olet kyllä oppinut aivan oikein, tässä sait nyt vaan maistiaisen siitä mun tekotaiteellisuudesta. :D Kuvittelen musiikin sellaisena keinuttavana, liekuttavana, ja siksi mun mielestä tuo sana sopii tuohon verbiksi. Ja ehkä tuossa tilanteessa halusin kuvata musiikin kaikumista tai vain tuoda miljöötä ja tilannetta esille pulloilla ja hikisillä kainaloilla. (Tulipa selittelyn makua, haha!) Otin vertauksen Alicen koltusta pois, kiitos huomautuksesta, toivottavasti se nyt on parempi. :--) (Vitsi, pitäis muutenkin tarkistaa tämä teksti ja korjata tökeröt kohdat pois. Kammoksun vaan vanhojen tekstieni lukemista nyyh.)

Mä olen ollut vähän murheellinen siitä, ettei tämä nimenomainen teksti saanut kommentteja. En voi käsittää, ettei keski-ikää hipovien heteromiesten elämä välttämättä kiinnosta kaikkia ihmisiä. :---'D Vaikka kirjoitan itsekin paljon neitimäisiä mieshahmoja, tulee joskus sellainen ultimaattinen halu kirjoittaa ihan vaan miehistä. Itsekin pidän näistä hahmoista ja niiden suhteesta toisiinsa - ja aivan erityisesti herra X:n ja Alicen suhteesta, vaikka se tässä tarinassa jäikin tausta-alalle. Elämä on tosiaan epäreilua, ja... olen salaa tyytyväinen siitä, että sairauden tajuaminen tuli sulle puun takaa, koska sitä tavoittelinkin tätä tekstiä kirjoittaessa.

Ihanaa jos tykkäät otsikosta! Mua harmitti ihan älyttömästi kun brittien sanalle "mate" ei oo sellaista kunnon suomalaista vastinetta. "Kaveri" kuulostaa "maten" rinnalla jotenkin niin laimealta. :D Ja kun olisin ehdottomasti halunnut tuon "mate"-sanan otsikkoon, mutta aina ei voi voittaa.

Voi että. Olen todella liikuttunut jos tässä on niin vahva tunnelma, että rupesit itkemään... :') Se on aivan upea kehu kirjoittajalle - että tarinassa on jonkinlaista tunnelmaa. Kiitos kommentistasi, ilahdutit mua huikeasti sillä. ♥
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

RoastedGarlic

  • pullatyttö
  • ***
  • Viestejä: 1 313
  • ilonpilaaja
    • Milkshakespeare
Vs: Pärjäile, kaveri (K11) bromance, angstia
« Vastaus #3 : 29.09.2012 20:16:29 »
Aiheutitpa (taas?) minussa sentasoisen mitättömyydentunteen että äsken kirjoittamani originaaliraapustus saa luvan jäädä julkaisematta (mitätöntä angstia, turhanpäiväistä).

Kirjoitat kamalan nätisti ja osaat suhteuttaa aika täydelleen sen, minkä verran kannattaa sanoa ja minkä verran näyttää.

Koko tarina oli pakahduttava ja elävä.

Ihan ku mua ei jo valmiiksi olis surettanut.

Kiitos tästä lukukokemuksesta, älä koskaan ikinä lopeta kirjoittamista.
"Pardon me for breathing , which I never do anyway so I don't know why I bother to say it, oh God I'm so depressed. Here's another one of those self-satisfied doors. Life! Don't talk to me about life." -Marvin

Sädekehä

  • Hömelö otus
  • ***
  • Viestejä: 1 180
  • Until you believe
Vs: Pärjäile, kaveri (K11) bromance, angstia
« Vastaus #4 : 01.10.2012 11:24:23 »
Kommenttikampanjasta hei!

Nyt teen tunnustuksen; oon lukenut sulta hyvin paljon tekstejä ennenkin (anteeksi kommentoimattomuus), ja siksi oikeastaan osasinkin varautua siihen alemmuuskompleksiin, jonka tämä aiheutti! Tosin, sä kuulut kyllä niihin kirjoittajiin, jotka ovat jo niin hyviä, ettei voi edes olla kateellinen, koska se on vaan puhtaasti hienoa ja myös nautinnollista lukea!

Hämmennyin hieman alussa, koska oletin hahmojen olevan jotain nuoria miehiä höystettynä sellaisella piiloromantiikalla ja pienoisella slashilla. En kuitenkaan pettynyt, kun tajusin puheen olevan hieman vanhemmista miehistä ja heidän elämän surullisista käänteistä sekä ystävyydestä. Tässä oli niin realistinen tunnelma ja tästä sai todella hyvin kiinni. Arjesta kertovat tarinat saattaa usein jäädä vähän liiankin ”tylsiksi”, mutta sä sait tästä todella aidon ja silti kiehtovan sekä upean. Tämä piti otteessaan alusta loppuun, enkä mahda sille mitään, miten musta just tällaset yhdestä irrallisesta hetkestä kertovat tarinat ovat parhaimpia! Tässäkään et kertonut kaikkea, vaan jätit asioita oman tulkinnan varaan ja annoit lukijalle mahdollisuuden tehdä omia päätelmiään. Tästä myös jäi kysymyksiä mieleen, mikä on vaan hyvä asia, kun teksti herättää ajatuksia ja tunteita.

Hahmoihin oli yllättävän helppo samaistua, vaikka tavallaan koin heidät melko etäisiksi. En etäisiksi huonolla tavalla, vaan pikemminkin tässä nimenomaan korostui se, ettei enempää tarvinnutkaan tietää. Hahmojen väliset suhteet olivat toimivia ja nekin hyvin realistisia. Tässä oli sellainen lämmin ja välittävä tunnelma, mutta ei mennyt liian herkäksi. Pidin myös tosi paljon siitä, miten vakava asia sattui, mutta siihen suhtauduttiin toiveikkaasti, pää pystyssä eikä ollut pelkoa ja hysteerisyyttä. Se toi tähän syvyyttä, ja oli varmasti myös yksi syy siihen, miksi tämä oli niin koskettava.

Dialogi oli mahtavaa, erityisesti tuossa alussa; rakastuin. <3 Ja mun on nyt vähän pakko sanoa, että arvasin kyllä aika nopeasti, että Jack kuolee johonkin sairauteen. Se ei kuitenkaan pilannut lukukokemusta, vaan pikemminkin sitten kun se varmistui, ja tieto vahvistui, niin itse ainakin koin päässeeni hyvin tarinaan sisään (if you know what i mean). Ja käänne ei kuitenkaan ollut mitenkään liian ennalta arvattava, ja muutenkin musta tämä oli hyvin rakennettu ja koottu, ihan teknisestikin.

Ja joo, rakastan sun kirjotustyyliä! Ei voi muuta kuin ihailla, miten vähäeleisesti saat paljon aikaan. Yksinkertaista, mutta silti niin upeaa. Käytät hienosti sanoja ja lauserakenteita, kuvailet paikoittain hyvin karusti ja realistisesti, mikä on musta todella mahtavaa verraten siihen, miten tämä taiteellisuus kaikkine kauniine koukeroineen tuntuu nyt jylläävän. Pidä ehdottomasti tosta tyylistä kiinni, sillä se on upea! (:

Myös nimi oli musta ihana ja kuvasti hienosti tätä tarinaa ja tekstiä. En nyt lähde lainailemaan suosikkejani, ja toivon, ettei tämä kommentti jäänyt nyt ihan tyhjäksi. Tämä oli kuitenkin huikean hyvä ja pidin tästä kovasti! Yritän kommentoida enemmän jatkossa, mutta kiitos nyt tästä palasesta. <3

Ja kuten Roasted sanoi, älä ikinäikinäikinä lopeta kirjottamista! (oli pakko toistaa, koska se oli niin osuvasti sanottu!)
All I wanted was you

Ava by Sinderella

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Vs: Pärjäile, kaveri (K11) bromance, angstia
« Vastaus #5 : 06.10.2012 10:47:29 »
Oi damn, oon meinannu unohtaa vastata teille!

RoastedGarlic: Pyh ja pah, en suostu uskomaan että sun kirjoittamana mikään olisi turhanpäiväistä. : o <3

Lainaus
Kirjoitat kamalan nätisti ja osaat suhteuttaa aika täydelleen sen, minkä verran kannattaa sanoa ja minkä verran näyttää.

Vielä opettelen tätä, ja ylipäänsäkin tasapainon säilyttämistä tekstissä, mutta kiva kuulla jos en ihan toivoton ole sen suhteen. :) Kiitos suunnattomasti kauniista kommentistasi johon en osaa vastata - mutta se potkaisi mut kirjoittamaan Kotimatkan uutta osaa (fierté voi todistaa) ja toi kovasti itseluottamusta. Kiitos, kiitos, kiitos. <3

Sädekehä: Oi elämä mikä ihana pitkä kommentti! <3 Mä rakastan kirjoittaa arkisista asioista, kiva kuulla jos tämä ei jäänyt tylsäksi. Hahmoja tosiaan käsittelin vähän etäisesti, etenkin itse kertojaa, en halunnut liikaa piirtää ääriviivoja vaan tuoda enemmän ehkä tunteita esiin. :') Hyvä jos sekään ei vaivannut. Kiitos, kiitos kommentistasi ja kauniista sanoistasi aivan hirvittävästi. :-*
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 067
Vs: Pärjäile, kaveri (K11) bromance, angstia
« Vastaus #6 : 10.09.2018 00:43:35 »
Vau, tämä teki sellaisen vaikutuksen, etten oikein edes tiedä, mitä sanoa! Tämä oli todella elävä ja äijämäinen niin kielen kuin kuvailunkin osalta. Tuli hyvin autenttinen fiilis siitä, että kertoja on juurikin keski-ikäinen brittimies. Ja sellainen miesmäinen tapa suhtautua suru-uutiseen, ei sitä vatvota sen enempää, todetaan vain, että on perseestä, vaikka se sattuu paljon enemmän kuin annetaan ymmärtää. Onneksi miehet pääsivät tämän jähmeytensä ylitse ja halasivat ryyppyillan lopuksi ja sanoivat vielä rakastavansa toisiaan. Jos he eivät olisi näin tehneet, olisi takuulla kaduttanut myöhemmin. Voi sitä nyt kerran sanoa parhaalle ystävälle, että olet tärkeä ja tulee ikävä.

Jackin riutunutta olemusta ja vertailua tämän nuorempaa itseen kuvattiin myös tosi hyvin. Tuli sellainen hyvä jatkumofiilis, että nämä kaksi ovat nähneet ja kokeneet yhdessä monenlaista. Lopussa, kun kertoja sanoi ääneen, että Jack kuolee ja oli aivan rikki, minäkin liikutuin ja olin niin pahoillani heidän molempien vuoksi. Onneksi oli kuitenkin Alice läsnä ja tukena, ettei kertoja joutunut olemaan yksin tämän tiedon kanssa.

Kiitos tästä, pidin kovasti!