Kirjoittaja Aihe: Jäniksen luita | K11 | maaginen realismi  (Luettu 3141 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Jäniksen luita | K11 | maaginen realismi
« : 01.09.2018 21:12:49 »
Kirjoittaja Okakettu
Ikäraja: K11
Tyylilaji: surumielinen maaginen realismi
Tiivistelmä: Olla susi ja unohtaa itsensä – unohtaa, mitä on olla ihminen. Minä rakastin sitä, sinä rakastit sitä, mutta ongelma piilikin juuri siinä: ennen kaikkea minä rakastin sinua, mutta sinä rakastit metsää ja sutta sisälläsi paljon, paljon enemmän.

A/N: Tämä on vuonna 2012 kirjoitettu teksti, jonka julkaisin aikoinaan finissä ja poistin. Nyt olen julkaisemassa tätä taas, koska tjaa, miksipä ei - vanhaksi tekstiksi pidän tästä itse kohtuullisen paljon. Muodonmuuttajista ja ihmissusista on finissä sittemmin kirjoitettu runsaasti, mutta jospa tässä on jonkinlaista omaa kulmaa aiheeseen.

**

Jäniksen luita

Minä kadotin sinut metsään syksynä, jona satoi lakkaamatta.

Merkkejä siitä oli ollut jo kauan. Minä vain en ollut suostunut näkemään niitä, kuuntelemaan varoituksia. Suljin itsepintaisesti silmäni, etten näkisi siskosi ilmettä kun me saavuimme kotiinne keskellä yötä, pihkalta ja sammaleelta ja eläimeltä tuoksuen.

Sinun vaaleissa hiuksissasi oli havunneulasia, mekon revenneen helman lomasta näkyivät mustelmien peitossa olevat polvet. Nauroit juopuneesti ottaessasi minusta tukea, vaikka et ollut maistellut alkoholia tippaakaan: mäntyjen luomaa hämärää vain, vetänyt sitä keuhkoihisi ahnaudella, joka myöhemmin huimasi. Et tarvinnut muuta.

Silmäsi kiiluivat ja minä tiesin, että Heli kykeni yhä erottamaan suden sinusta.

Minä kannoin sinut aina metsäretkiemme jälkeen huoneeseesi, kaksitoista askelta yläkertaan. Kuin prinsessan. Niin sinä nauroit minulle alkuaikoina hiljaa, sateesta kosteaa pusakkaani vasten unen rajalla.

Nykyisin et puhunut prinsessoista. Se oli liian inhimillistä, etkä sinä halunnut olla ihminen. Et enää.

Sen minä tosin tajusin vasta myöhemmin, kun oli jo liian myöhäistä.     

Sinun nukahdettuasi minä jäin Helin kanssa keittiöön juomaan teetä, niin kuin aina, odottamaan päivän valkenemista. Silloin en oikein tiennyt, miksi tein niin: pidin siskollesi seuraa, vaikka syytösten säikeet tekivät hänen katseestaan tahtomattaan julman. Teekin oli liian haaleaa.

Samalla se oli kuitenkin pohjattoman yksinäinen katse: toi mieleeni sinut, koulun pihalla, kun tuijotit maahan verta vuotavin huulin. Olit purrut ne itse rikki.

”Kristian.”

Siihen aikaan vihasin tapaa, jolla Heli lausui nimeni. Se painoi, laski harteilleni taakan, jota en tahtonut kantaa.

”Ette te voi jatkaa noin ikuisesti.”
 
”Ida on nykyisin paljon onnellisempi. Etkö muka ole huomannut?”

Siihen aikaan minä en välittänyt mistään muusta. Elämälläni oli merkitys vain niin kauan, kun sain tarjota sinulle onnen: kuulla, kuinka nauroit riemuasi sammalmättäällä paljain jaloin aina sudenhetkien jälkeen.

Mitä siitä, vaikka asiasta olikin tulossa sinulle vielä suurempi pakkomielle kuin minulle. 

”Kutsutko sinä sitä todella onneksi? Sellaista todellisuudenpakoilua?”

Helillä oli aina ollut kyky osoittaa minulle logiikkani nyrjähtäneet kohdat niin, että melkein uskoin. Vihreät silmät olivat kapeat, suu ohut viiva.  Se oli juuri vakavuus, joka teki hänestä vuosikymmeniä ikäistään vanhemman, ikiaikaisen kallion, joka kesti minkä luonnonvoiman tahansa. Kuinka erilaisia te kaksi olittekaan, vaikka tiesin, että kaikesta huolimatta surunne oli täsmälleen sama.

”Sinä et ole kokenut sitä. Et ikinä voisi ymmärtää.”

Silloin minä todella uskoin sanoihini. Uskoin sudenhetkiin, jotka riisuivat pois kivun ja antoivat vastineeksi eläimen vaistot ja unohduksen.

Olla susi ja unohtaa itsensä – unohtaa, mitä on olla ihminen. Minä rakastin sitä, sinä rakastit sitä, mutta ongelma piilikin juuri siinä: ennen kaikkea minä rakastin sinua, mutta sinä rakastit metsää ja sutta sisälläsi paljon, paljon enemmän.

**

”Mennään jo, Kristian. Mennään jo.”

Sinä nyit minua puseroni helmasta, kärsimättömästi kuin lapsi. Olit jaksanut pysytellä koulussa kaksi tuntia – niin pitkälle malttisi nykyään riitti. Kaksi tuntia ja sitten jo janosit pakoa, poispääsyä, ihmisihosi rikkoutumista. Suden hahmossa sade tai muiden tyttöjen katseet eivät kyenneet sinuun, etkä olisi halunnut enää odottaa.

Jokin äänesi sävyssä sai minut pysähtymään, katsomaan sinua koulun tyhjällä käytävällä. Olit laihtunut, miksen ollut aiemmin huomannut sitä? Silmäsi hohtivat kuumeisesti jo pelkästä ajatuksesta, että pääsisit pian juoksemaan itsesi ihmisyyden rajoista irti.

Ensimmäistä kertaa epäröin, olin haluton antamaan sinulle sitä mitä eniten halusit.

”Minulla on matematiikankoe. En voi lintsata sitäk–”

”Nyt. Meidän on mentävä nyt.”

Pusersit puseroni helmaa sormissasi kuin hukkuva. Sanat kompuroivat suustasi hätäisinä, nopeina, ne sotkeentuivat toisiinsa, kun nojauduit kaikella keveydelläsi minuun ja jokainen sydämenlyöntisi sanoi: pakko päästä pois.

Mielessäni näin tytön likaisessa villapaidassa, koulun pihalla, punaisten verinorojen valuessa hänen leukaansa pitkin.

Sinun onnesi, se tuli kaiken edelle, nyt ja aina. Siksi minä annoin periksi, sipaisin kasvoiltasi ylimääräiset hiussuortuvat: 

”Hyvä on. Mennään sitten.”

Naurusi oli lämmintä ilmaa kaulallani, huojentunut hengähdys, kun tartuin sinua ranteista ja johdatin kanssani syvälle syvälle havumetsän katveeseen. Sitten me molemmat olimmekin susia jo, eikä mikään ihmismaailmassa lausuttu merkinnyt enää. 

Kun jälkeenpäin makasimme sammaleessa selät vastakkain, ajatukset repaleisina vielä, sinä sanoit uneksivasti:

”Eikö olisikin hienoa, jos.”

 ”Mikä?”

Vesipisarat rapisivat iholla kuin pienen eläimen kynnet: sillä viikolla ei yhtä ainoaa sateetonta päivää. Käännähdit minuun päin, kuiskasit niskaani kaipauksesta ohuella äänellä:

”Jos ei tarvitsisi muuttua enää ikinä takaisin.”

Silloin minussa painoi Helin katse, maistoin suussani kotinne haalean teen. Ensimmäistä kertaa uskalsin ajatella jotain, miltä olin aiemmin sulkenut silmäni:

että vain sudenturkkiisi pukeutuneena sinä jaksoit olla onnellinen.

**

”Kristian? Onko Ida täällä?”

Helin ääni sekoittui uneni reunoihin, repi rikki kuvan sinusta valkoisessa mekossa, huulillasi onnellinen hymy. Olin suudellut nilkkojasi etkä sinä ollut vajonnut pois, muuttunut sudeksi.

Sellaisesta sinusta minä olin alkanut uneksia; sinusta, jonka iho ei ollut metsästä mustelmilla, sinusta joka halusi kulkea käsi kädessä kanssani ja olla ihminen.

Sellainen olit kuitenkin vain unissa.

Sade ropisi kirjaston ikkunaa vasten, en ollut tajunnut nukahtaneeni kurssikirjojen ääreen. Heli seisoi edessäni hiukset kosteudesta tummina köynnöksinä, etsi katseellaan merkkejä sinusta. Siskosi silmissä oli huoli, hänen ilmeekseen kovin paljas ja tuntematon. Minä pelkäsin pahinta heti.

”Minä… Idan luokanvalvoja soitti. Hän on ollut osallisena johonkin tappeluun luokallaan olevien tyttöjen kanssa.  Tai siis, hän on tapellut yksin niitä muita vastaan. Käyttäytynyt todella aggressiivisesti.”

Lausuttujen sanojen takana häilyi vielä jokin suurempi varjo, syy siskosi yhtäkkiseen haavoittuvaisuuteen.  Se sai minut kysymään pahaa aavistusta täynnä:

”Millä tavalla aggressiivisesti?”

 Hetken Heli näytti melkein pahoinvoivalta, pieneltä ja surunmentävältä.

”Hän on purrut jotakuta niistä tytöistä. Minun oli tarkoitus mennä setvimään asiaa koululle, koska äiti ei… no, tiedät kyllä. Mutta kun saavuin, Ida ei ollut enää siellä. Luokanvalvojan mukaan hän oli vain paennut kesken puhuttelun. Ajattelin, että hän olisi ehkä sinun kanssasi. Sitten joku kertoikin sinun olevan täällä...”

Heli vaikeni, kuin ei olisi saanut henkeä. Myös minua kuvotti. Tiesin tytöt luokaltasi, tavan, jolla heidän sanansa puhkoivat sinut haavoja täyteen. Ennen sinä olit kuitenkin niiden satuttavien hetkien jälkeen etsinyt minut, ryöminyt hauraana ja surusilmäisenä syliini mistään muusta välittämättä. Miksi et nyt? Mikä oli saanut sinut tällä kertaa hyökkäämään päin?

Tiesin vastauksen, vaikka en olisi halunnut. Sudenluonto oli alkanut olla osa sinua jo ihmishahmossakin.

Ajatus kauhistutti minua niin, että sain hädin tuskin selvää siitä mitä Heli minulta kysyi:

”Voisiko hän olla metsässä?”

”Me olemme luvanneet, ettemme mene sinne yksin.”

Vasta lausuttuani sanat ääneen tajusin niiden onttouden; sinä kestämässä kaiken lupauksena minulle, vaikka voisit olla juoksemassa sutena pihkalta tuoksuvien puiden keskellä. Minä vai poispääsy, kumpi sinulle lopulta painoi enemmän?

Hapuilin takin tuolinkarmilta ylleni.

”Lähden etsimään häntä.”

**

Linnunluinen tyttö, jonka äänettömyyden takia samanikäiset kävivät hänen kimppuunsa: sellainen oli ensivaikutelmani sinusta, hauras, hauras. Seisoit muiden tyttöjen piirittämänä koulun pihalla ja annoit kaiken sen pilkan osua sinuun, sanaakaan sanomatta, katse luotuna maahan. 

Se olin minä, joka hätisteli kiusaajat pois lukiolaisen auktoriteetillani. En tiedä, miksi. Miksi välitin sinusta jo tuolloin, likaiseen villapaitaan pukeutuneesta yhdeksäsluokkalaisesta. Siihen aikaan elämääni mahtuivat vain sudenhetket, ei muuta.
 
”Oletko okei?”

Sinä olit purrut huulesi rikki. Ohuet verinorot valuivat leukaasi pitkin kun katsoit minuun ja nyökkäsit, sanoit hiljaa:

”…Joo. Kiitos.”

Oli kuin jokin minussa olisi nyrjähtänyt sijoiltaan, kurkottanut sinua kohti. Ehkä tunnistin suden sinussa jo silloin, särön jota metsä hiljaa kutsui.
 
Sielunkumppani, minä kaikessa naurettavuudessani ajattelin ja pyysin sinua juomaan kaakaota kanssani kirjaston kahvilaan. 

Sen päivän jälkeen ei mennyt kauaa, kun muutuit ensimmäistä kertaa sudeksi.

**

Kun liikenteen ääni oli enää etäinen kaiku jossain selkäni takana, mäntyjen varjot tummia päälläni, susi minussa alkoi murista: se rimpuili ja tempoi, repi kynsillään haavoja vankilansa seiniin.

En päästänyt eläintä minussa irti. Sen sijaan kompuroin kantojen ja juurakkojen yli kömpelösti ihmisjaloillani ja huusin sinun nimeäsi sateen läpi. Pääni sisällä kuulin kuinka sanoit:

”Ei tarvitsisi muuttua enää ikinä takaisin.”

Minussa painoi niin suunnaton pelko etten ollut kestää sitä. Jossain vaiheessa me olimme alkaneet haluta kahta eri asiaa, sinä ja minä.

Minä halusin sinua, loputtomasti. Sinä halusit olla susi, et muuta. Et ikinä enää mitään muuta. Minä vain olin uskotellut itselleni, ettei se ollut totta.
 
Lopulta minä löysin sinut, vielä sen viimeisen kerran. Tai ei, en sinua; sen, mikä sinusta oli jäljellä. Ääneni oli aikaa sitten huutamisesta käheytynyt, jalat hyödyttömiksi muuttuneet, ja siinä yhtäkkiä sinä:

seisomassa sammalten ympäröimänä ylläsi pelkät vaatteiden riekaleet, hyräilemässä hiljaa kädet yltä päältä veressä. Jalkojesi juuressa oli kuollut eläin, lähes tunnistamattomaksi raadeltu.

”…Ida?”

Katsoit minuun raukein silmin, kasvoillasi sade ja tappamasi jäniksen veri. Pitelit sen luita käsissäsi kuin onnea tuovaa talismaania, tai ehkä olit vain riipinyt jäljellä olevaa lihaa hampaillasi. Olit ihminen, mutta vain hädin tuskin, juuri ja juuri. Liikkeissäsi oli jäljellä eläimen levoton hahmo, katseesi kuului sudelle.

”Ida.”

En tiennyt, mitä muuta sanoa. En ollut edes varma, reagoitko nimeesi vai pelkästään ääneeni: muistitko enää edes, kuka olit.

Katseesi häilähti jälleen minussa. Pudotit jäniksen luut maahan, otit askeleen lähemmäksi. Kuulin kuinka naksuttelit sormiesi niveliä, kuin hämmästyneenä siitä että sinulla sudenkäpälien sijasta todella oli sormet.
 
Ojensit verestä tahraisen kätesi minua kohti.

”Ei, Ida. Kyllä sinä tiedät, etten voi. Mennään kotiin, Helikin odottaa jo.”

Kurkustasi kantautui matala murahdus.

"Sinä olet ihminen, muistatko? Ole niin kiltti, anna minun viedä sinut pois täältä.”

Kaksi sydämenlyöntiä: niin kauan sinulta kesti paeta koiraeläin hahmoon. Jopa sutena silmäsi olivat sateenharmaat, turkkisi vaalea ja takkuinen. Katsoit minua ja murisit hiljaa, murisit niskakarvat pystyssä.

Hyökätessäsi päässäni välähti kirjastossa näkemäni uni;

mekon valkoinen helma, naurusi täynnä auringonvaloa

(jos minä rakastan tarpeeksi, sinä et katoa)   

sitten pelkkä kipu ja olit poissa.

**
« Viimeksi muokattu: 10.05.2020 12:32:52 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 335
  • Lunnikuningatar
Vs: Jäniksen luita | K11 | maaginen realismi
« Vastaus #1 : 11.09.2019 21:54:45 »
Kommenttikampanjasta nappasin tämän tekstin ja luin sen kyllä heti, mutta jäipä taas kommentointi viime tippaan. ^^; No, täällä ollaan!

Tykkään kovasti ihmissusista, joten oli ilo lukea niistä sinun kirjoittaminasi. Suomalainen miljöö oli myös kiva bonus, samoin se arkinen maailma joka toimi kehyksenä. Pidin siitä, että tarina kertoi aika lailla tasan tarkkaan kahden (tai no, kolmen) ihmisen ihmissuhteesta ja susiluonnon vaikutuksesta siihen, eikä siinä selitelty tai maalailtu mitään sen suurempaa.

Olin heti alusta asti en varma siitä, että tämä teksti loppuu tosi surullisesti, ja niinhän siinä kävi. :( Idan kohtalo oli tosi surullinen ja ymmärrän hyvin sen, että masennuksen ja yksinäisyyden kanssa kamppaillessa suden vapaus houkuttaa ihmisyyttä enemmän. Sääliksi kävi myös Kristiania, joka halusi hyvää, mutta joutui sitten lopulta viemään hengen rakkaaltaan. (Joskaan en ihan ymmärtänyt, että miksi niin piti tapahtua ja miksei Ida vain voinut jäädä sudeksi.)

Tämä oli taas kerran tosi kauniisti kirjoitettu ja mielikuvat, tunnelma ja tunteet välittyvät elävästi. Pidin siitä, miten sutena olemisen vapautta kuvattiin, ja myös siitä, miten uskottavasti Kristianin toiveikkuutta Idan suhteen. Helposti sitä haluaa uskoa tehneensä oikein rakastamiensa ihmisten suhteen silloinkin, kun muut jo näkevät, että jokin on pielessä. Heli oli myös oikein hyvä hahmo järjen äänenä ja myös ankkuroimassa Idan hahmon johonkin kontekstiin ja tuomassa hänen katoamiseensa ja kohtaloonsa lisää painoa.

Tämäkin oli tosi hyvä teksti, jota jäin moneksi päiväksi pureskelemaan. Kiitos!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Vs: Jäniksen luita | K11 | maaginen realismi
« Vastaus #2 : 02.10.2019 17:31:49 »
Oih. Luin tämän nyt toista kertaa, ja tämä on yhä todella upea, kaunis ja koskettava. Vau. Ensimmäisellä lukukerralla olin niin vaikuttunut ja sanaton, etten osannut edes kommentoida, vaikka tämä ansaitsisi niitä läjäpäin! Pahoittelut siitä, että olen täällä vasta nyt. Olen viime aikoina innostunut ja hurahtanut maagiseen realismiin ihan toden teolla. Eläimeksi muuttuminen on myös aina kiehtonut minua, ja tapa, jolla kuvasit ihmisyyttä ja vertailit sitä eläimenä olemiseen oli niin osuva ja kaunis.

Pidin tämän uhkaavuudesta ja surumielisyydestä ja siitä, miten eläimeksi muuttuminen voi olla myös uhka ihmisyydelle ja minuudelle, jos siihen tarttuu liian lujaa kiinni ja antaa sille liikaa valtaa. Kuvailit näitä rajapintoja todella pahaenteisesti ja uskottavasti. Luonto oli myös huumaavasti läsnä. Tällainen taitava, aistikas (mutta ei liian runsas tai selittelevä) luontokuvaus on juurikin minun mieleeni. Tapasi kertoa ja kuvailla on muutoinkin täynnä kauniita, aisteja helliviä ilmaisuja ja sanoja. Esimerkkeinä:

Lainaus
mäntyjen luomaa hämärää vain, vetänyt sitä keuhkoihisi ahnaudella joka myöhemmin huimasi.

Mäntyjen luoma hämärä, mm.

Lainaus
syytösten säikeet tekivät hänen katseestaan tahtomattaan julman.

Syytösten säikeet, oih!

Lainaus
janosit pakoa, poispääsyä, ihmisihosi rikkoutumista.

Ihmisihon rikkoutuminen on ilmaisuna jotenkin niin väkivaltainen, ja juuri siksi ihana.

Lainaus
Vesipisarat rapisivat iholla kuin pienen eläimen kynnet

Nämä aisteilla leikkivät ilmaisut ja mielikuvat ovat vain niiin hyviä!

Lainaus
Liikkeissäsi oli jäljellä eläimen levoton hahmo, katseesi kuului sudelle.

Todella upeasti kuvailtu tuo Idan olemus. Tämä on helppo nähdä, kiitos taitavalle sanankäytöllesi!

Pidin myös siitä hienovaraisuudesta, jolla kuvasit ihmisyyttä Kristianin hahmon kautta. Onko mitään niin riipaisevaa ja inhimillistä kuin rakastunut ihminen rakkautensa kohteena kuvitelma jostakusta sen oikean, todellisen ihmisen sijaan? Kristianin virhe on juuri tämä. Hän antaa myöten uudestaan ja uudestaan ja tällä tavoin edesauttaa Idan onnetonta kohtaloa. Kristian valehtelee itselleen ja ruokkii harhaisia kuvitelmiaan sellaisesta Idasta, joka tahtoo olla ihminen ja hänen kanssaan. Toki, jos joku todella tahtoo paeta ja luovuttaa, on hyvin vähän, mitä muut ihmiset voivat hänen vuokseen tehdä, ellei hänellä itsellään ole jonkinlaista halua pelastautua. Tämä on vaikea, mutta todellinen fakta.

Toisin kuin Nevilla, minusta sudeksi tullut Ida ei kuollut vaan hänen ihmisminänsä oli se, joka katosi/kuoli. Lopussa Ida ei osaa enää puhua eikä näytä tunnistavan edes omaa nimeään. Hänen ihmisyytensä ja minuutensa ovat tyystin jo kadonneet, ja hänestä todella tuli pelkkä susi.

Jos ei käynyt jo selväksi, tykkäsin tästä valtavasti! Kiitos, että kirjoitit ja julkaisit tämän!

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 808
Vs: Jäniksen luita | K11 | maaginen realismi
« Vastaus #3 : 03.10.2019 16:56:21 »
Olipa vaikuttava lukukokemus.
Minun piti oikein keskittyä tuohon alkuun, sillä ensin olin hetken henkilöissä sekaisin. Tämä vaati keskittymistä ja pureutumista tarinaan. Itse en osaa ajatella näitä kahta niinkään susina vaan muodonmuuttajina. Ihmissusi (joka muuttuu täysikuisin tahtomattaan) nostaa mieleeni paljon synkeämmät ja pimeämmät mielikuvat. Tässä oli kuitenkin aika pitkään oma tahto ja halu mukana ja muuttuminen merkitsi vapautta monista rajoituksista ja maailman ja ympäristön kokemista aivan uudella tavalla - sutena.

Otsikko vaikutti osaltaan siihen, että päätin lukea tämän. Ja plussaa siitä, että jäniksen luihin todella palattiin tarinassa ja se sai selityksen. Jäniksen luut kertoivat paljon siitä, mihin oli viimein tultu, siihen suden luontoon joka saalistaa ja syö saaliinsa raakana ja verisenä ja kuinka tämä luonto oli houkutellut Idaa jo kauan. Tekstissä oli paljon viittauksia laajempaan tarinaan ja kaikkeen siihen mitä taustalla on ollut ja on edelleen. Jotkut asiat herättivät lisäkysymyksiä, mutta ne ovat kuitenkin sivuseikkoja, sillä tässä tarinassa oli koottuna kaikki oleellinen.

Kiitos paljon lukuelämyksestä ja hyvää syksyn jatkoa.


Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Jäniksen luita | K11 | maaginen realismi
« Vastaus #4 : 09.10.2019 21:15:16 »
Nevilla: Ilahduin huomatessani, että olit napannut tämän itsellesi kommenttikampanjasta, kiitos paljon kommentistasi! <3 Tämän tarinan yksiä lähtökohtia oli nimenomaan suomalaisen miljöön merkitys sekä tietty arkisuus maagisen realismin vastapainona, mukavaa siis että nostit ne esiin. :) Itsekin pidän paljon Helistä, joten hienoa että tykkäsit hänen roolistaan. Tuosta lopusta sen verran, että tarkoitus ei ole antaa ymmärtää, että Ida kuolisi, Kristianin surmaamana tai muutenkaan - Idan ihmisminä on se, joka katoaa, kuten Sokerisiipi omassa kommentissaan sanoikin. Jälkiviisaana pitää kyllä sanoa, että lopun tapahtumat ovat aika tulkinnanvaraisesti kerrottu, joten ei ihme, jos siitä syntyy eri mielikuvia kuin mitä olen itse ajatellut. Sitä olisi voinut selkeyttää. Kiitos vielä paljon kommentista!

Sokerisiipi: Oi, olen tosi otettu, että olet pitänyt tästä tekstistä noin paljon! Tämä on minulle vanhuudestaan huolimatta teksti, josta olen yhä aika ylpeä, joten on tosi ilahduttavaa, että sille on löytynyt vielä lukijoita. Iso kiitos kommentistasi. <3 Olit nostanut kuvailusta monta sellaista kohtaa, jotka ovat omiakin suosikkejani -  mainintasi ihmisihon rikkoutumisen väkivaltaisuudesta oli esimerkiksi tosi osuva, puit sillä sanoiksi sen, mitä lähdin sillä hakemaan. Ylipäätään tietty väkivaltaisuus on kieltämättä vahvasti osa Idan sudenkaipuuta. Oli myös mukava lukea ajatuksiasi Kristianista ja hänen roolistaan tässä. Lopun kohtauksen tarkoitin juurikin tuollaiseksi, eli Idan ihmisminä katoaa ja ainoastaan susi jää tilalle. Kiitos paljon vielä kommentista!

Fairy tale: Vaikuttava lukukokemus on minulle iso kehu! Hienoa että päädyit tämän lukemaan, ja kiitos paljon kommentistasi. <3 Heh, tämä tarina menee tosiaan suoraan asiaan turhempia selittelemättä, hyvä juttu kuitenkin, että ideasta sai silti kiinni. :) En olekaan tullut aiemmin ajatelleeksi tuota ihmissusien ja muodonmuuttajien mahdollista eroa, aivan totta tuo, että toisessa korostuu valinta ja toisessa valinnan puuttuminen. Olen miettinyt tämän tarinan muodonmuutos-konseptia paljon, ja sen pimeä puoli lienee siinä, että vaikka muutos tapahtuukin omasta tahdosta, niin ennen pitkää suteus kaappaa elämästä niin ison osan, että ihmisyys jää taka-alalle, kuten tässä Idan tapauksessa. Kristianin kohdalla suteuden tilalle tuli rakkaus Idaan, ja hän kykeni päästämään irti sitä kautta, surullista kyllä. Mukava kuulla, että tykkäsit otsikosta, tiivistit mielestäni sen merkityksen tarinan kannalta tuossa lopussa todella osuvasti. Minun oli aikoinaan tarkoitus kirjoittaa näistä hahmoista ja 'surullisista suomalaisista ihmissusista' ihan romaanimittainen teksti, joten se laajempi tarina välittynee tästä sitä kautta - ja olen iloinen että niin mielestäsi on. Kiitos paljon kommentista ja hyvää syksyn jatkoa myös sinulle!
« Viimeksi muokattu: 11.10.2019 14:23:41 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 201
Vs: Jäniksen luita | K11 | maaginen realismi
« Vastaus #5 : 10.05.2020 12:01:10 »
Kommenttiarpajaisten myötä löysin tämän ja vau! Todella vaikuttava teksti!

Tässä oli erittäin voimakas tunnelma läpi koko tekstin. Kristianin rakkaus ja halu olla luovuttamatta. Iidan tahto paeta elämäänsä ja Helin pelko ja jonkinlainen tieto siitä, että kuinka kaikki tulee lopulta päättymään. En ole lukenut tällaisia muodonmuuttaja-hommia kovin paljon, joten idea oli siinä mielessä minulle tuore. Myös toteutus oli oikein onnistunut ja pidin siitä, että näkökulma oli juuri Kristianin. Toki Iidan näkökulma olisi ollut myös herkullinen, mutta koska rakkaus oli tarinan kantava teema, tämä oli hyvä näin.

Ymmärrän Idan halua ja lopulta myös päätöstä sukeltaa suden hahmoon. Monet asiat ovat aivan erilaisia siinä muodossa ja lisäksi silloin saa vapauden olla vapaa. Vastuuta ei ole vaikka toki samalla elämä on huomattavasti yksinkertaisempaa. Pakeneminen ei vaan ole koskaan oikea ratkaisu, mutta samalla olen tyytyväinen että tämä meni juuri näin tässä tarinassa.

Kiitos tästä, pidin ja sain ajatuksia, mikä on aina merkki hyvästä ja onnistuneesta kertomuksesta :)

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 799
Vs: Jäniksen luita | K11 | maaginen realismi
« Vastaus #6 : 10.05.2020 13:37:44 »
Kommenttiarpajaisista hei :)

Tämäpä oli intensiivinen ja hienosti rakennettu teksti. Tunnelma oli älyttömän kaunis surullisuudesta ja haikeudesta huolimatta. Tämä välittää todella vahvasti Iidan haluttomuuden olla enää ihminen.

Tavallaan teksti antaa hyvät mahdollisuudet samaistua Idan tuntemuksiin ja haluun päästä eroon ikävästä kouluympäristöstä ja muusta ihmiselämästä. Toisaalta myös Kristianin tunteet on kuvattu todella osuvasti ja elävästi. Tavallaan on helppo ymmärtää, kuinka paljon hän vain haluaa tehdä toisen onnelliseksi. Toisaalta kuitenkin Idan onnelliseksi tekeminen ei välttämättä lopulta olekaan aivan itsestään selvää. Kristian itse ja Heli ainakin kärsivät Idan kadottaessa ihmisyytensä kokonaan. Kysymys herääkin, onkohan Idakaan lopulta onnellinen koko loppuelämänsä sutena kulkiessaan ja onko ihminen hänen sisältään kokonaan kadonnut.

Tässä tykkäsin erittäin paljon tavasta, joilla asioita kuvailtiin. Tavallaan jotkut todella pelkistetytkin lauseet ja kuvaukset toimi vahvoina tunnelman välittäjinä, ja sanoilla tuntui olevan oikeasti paljon merkitystä. Yritän siis sanoa, että tässä joka sanalla ja lauseela tuntui olevan oma paikkansa ja tehtävänsä. Yhdessä osuvasta kielestä, tapahtumista ja tunnelmasta muodostuikin kaunis, synkähkö ja vähän hyytäväkin tunnelma, jossa musta samalla käsiteltiin tosi osuvasti ihmisenä olemisen vaikeuden teemoja.

Kiitos paljon tästä. :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Jäniksen luita | K11 | maaginen realismi
« Vastaus #7 : 14.05.2020 18:49:23 »
Vendela: Olen tosi otettu, että tämä on ollut mielestäsi vaikuttava teksti, ja että se on herättänyt myös ajatuksia! :) Jäin kommenttisi myötä pohtimaan, että tämä olisi voinut olla todellakin mielenkiintoista nähdä myös Idan näkökulmasta - toisaalta olen aina ajatellut Idan tarinan juuri Kristianin kautta, joten sinänsä kertojaratkaisu oli minulle selvä. Hienoa, että myös Idan sudenkaipuuta oli tässä mahdollista kuitenkin ymmärtää. Kiitos paljon kommentistasi, mukavaa että löysit kommenttiarpajaisia varten mieluista luettavaa. ♥

Sielulintu: Intensiivinen ja hienosti rakennettu ilahduttivat kehuina suuresti, kiitos! Olen myös iloinen siitä, että tästä tekstistä syntyy vaikutelma, että jokaisella sanalla ja lauseella on paikkansa. :) "Toisaalta kuitenkin Idan onnelliseksi tekeminen ei välttämättä lopulta olekaan aivan itsestään selvää", jep, tähän ajatukseen kulminoituu minusta iso osa tämän tarinan tapahtumista, niin paljon kuin Kristian sitä haluaakin. Mitä Idan kohtaloon tulee, niin voinen sanoa, ettei ihmisyyden kadottaminen lopulta ole hänenkään tapauksessaan ratkaisu kaikkeen, vaan siinä on myös hänelle oma kipunsa. Näin sen ainakin suunnittelin aikoinaan, kun luonnostelin tästä pidempää tarinaa, nyt voisin ehkä tehdä erilaisia ratkaisuja, ken tietää. Ihanaa että pidit, kiitos paljon kommentistasi. ♥
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco