Kirjoittaja Aihe: Nuoret ruhtinaat // sukujuonittelu, ihmissuhteet // K11 (daimoni!AU raapaleita 5.1.2020)  (Luettu 4972 kertaa)

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Ficin nim Nuoret ruhtinaat
Kirjoittaja Kelsier
Ikäraja K11
Tyylilaji/Genre Draama, juonittelua, teinejä
Yhteenveto: Kaupungissa asuu viisi sukua: Adanat, Agorat, LaShiat, Twillit ja Capotet. Sukujen keskinäinen toimeentuleminen on aina ollut vähän niin ja näin. Adanan nuorimmaisen villikkolapsen Rosan täysikäistyminen kuitenkin vaikuttaa saaneen kaikki vielä tavallistakin enemmän varpailleen.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

1. luku: Mustikkapiirakkaa

Kadut olivat aina aamulla kiireisiä. Kauppiaat ja kansalaiset riensivät toimiinsa ja shantipalvelijat kiiruhtivat asioillaan. Rosa Adana vetelehti eräässä kulmauksessa sukunsa kaupunginosassa. Hän oli huomannut kuinka yhdelle kujalle antavista ikkunalaudoista oli tuotu jäähtymään mustikkapiirakka. Se tulisi olemaan toinen hänen sillä viikolla lainaamansa, koko vuodesta puhumattakaan. Ilkeimmät kielet kutsuivat häntä tämän tavan vuoksi pikku varkaaksi, jonka isä oli lellinyt piloille. Rosa ohitti moiset puheet olankohautuksella, eihän hän loppujen lopuksi tehnyt kenellekään hallaa. Niinpä kun kuja tyhjeni, hän nappasi piirakan mukaansa ja jätti rikospaikan ripein askelin.

Rosa oli menossa keskusaukion katedraalikoululle tapaamaan siellä opiskelevaa ystäväänsä Jack Twilliä. Samalla kun väisteli ihmisiä kapeilla sivukaduilla, hän mursi piirakasta palan maistaakseen sitä. Se olisi ollut viisainta tehdä vasta perillä. Häneltä jäi nimittäin huomaamatta kuinka hänen vanhin veljensä Maverick astui kadulle eräältä sivukujalta ja hän törmäsi suoraan tätä päin.

”Sinun pitäisi katsoa eteesi, pikkusisko”, Maverick tuhahti noustessaan ylös vaatteitaan puistellen. ”Ja mistä sinä olet saanut tuon piirakan?”

Rosalla oli yhä kädessään puoliksi syöty pala ja loput piirakasta oli hänen vierellään maassa suhteellisen vahingoittumattomana.
”Tuota, torilta tietenkin”, Rosa nieleskeli ja hymyili viattomasti.

Maverick katsoi häntä ja vilkaisi sitten ympärilleen. ”Sittenhän voit varmasti mennä jakamaan sen isän kanssa. Tiedäthän, kuinka suuri piirakan ystävä hän on”, hän ehdotti ivallisesti.

”Minä… siis… olin aikonut jakaa sen Jackin kanssa. Ja minun pitäisikin olla jo menossa, että ehdin tavata hänet.”

Rosa yritti ottaa jalat alleen, mutta Maverick tarttui häntä viitan kauluksesta. Rosa joutui seisomaan varpaillaan, jottei ote olisi tuntunut ikävältä.

”Tämä nuori neiti tulee nyt minun mukaani”, hän totesi kuivasti.

”Mitä minä muka olen tehnyt?”, Rosa valitti. Veli ei ollut vieläkään laskenut irti kauluksesta, mikä oli varsin nöyryyttävää.

Maverick irrotti sormensa hitaasti siskonsa kauluksesta ja sanoi sitten: ”Tule vain kiltisti perässä tai allekirjoittanut taluttaa sinut omakätisesti kotiin.”

He saapuivat jonkin ajan kuluttua kotinsa eteen. Se oli suuri valkoiseksi rapattu huvila, joka oli kuulunut jo pitkään Adanoiden pääsukuhaaralle. Vartiomies avasi oven Maverickin merkistä. Tämä meni sisään ja varmisti, että sisko seurasi perässä. Rosa näytti siltä kuin hänet olisi pakotettu haistamaan eilistä kalaa. Eräs perheen shantipalvelijoista oli juuri lakaisemassa eteishallia.

”Annoura, missä isä on?” Maverick tiedusti häneltä tylysti.

”Isäntä on työhuoneessaan yläkerrassa”, Annoura vastasi ja niiasi hieman liian kipakasti.

”Tiedätkö voiko hänen luokseen mennä? Onko hänellä…” Rosan kysymys katkesi, kun Maverick työnsi hänet portaikkoon.

He kiipesivät toiseen kerrokseen ja kävelivät isänsä huoneen ovelle, johon Maverick koputti.

”Sisään vain”, Brave huusi. Maverick tökkäsi oven auki ja tuuppi hyvin vastahakoisen siskonsa sisään.

Brave näytti yllättyneeltä nähdessään vanhimmaisensa ja nuorimmaisensa huoneessaan siihen aikaan päivästä.

”Mitä te täällä teette? Minun tietääkseni Rosan pitäisi olla opiskelemassa ja sinun asioilla, joille sinut lähetin.”

”Törmäsin neiti näppärään tuolla kadulla, kun hän oli aivan liian kiireinen katsoakseen eteensä varastetun piirakan kanssa juostessaan”, Maverick totesi ja katsoi parhaaksi lisätä: ”Ja tämä tuskin oli ensimmäinen kerta.”

Rosa soi hänelle murhaavan katseen moisen lausuman johdosta. Brave raapi päätään ja mietti mitä sanoisi. Rosa oli tuottanut hänelle viime aikoina suuresti pään vaivaa.

”Olen hyvin pettynyt, että kuulemani varastelupuheet näyttävät olevan totta”, hän totesi tyttärelleen surullisesti.

Rosa otti kasvoilleen kaikkein syyllisimmän ilmeensä ja päästi muutaman nyyhkäisyn.

”Voi isä, en minä tee enää niin.”

Brave heltyi tästä kuten yleensäkin: ”Toivottavasti myös pidät lupauksesi.”

Hän alkoi tehdä lähtöä, nousi ja otti viittansa tuolin selkämykseltä.

”Minulla on nyt kiire”, hän totesi Maverickille puuhastellessaan. ”Rankaise siskoasi parhaaksi katsomallasi tavalla.” Niine hyvineen hän lähti huoneesta paukauttaen oven hätäisesti kiinni perässään.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja sisarukset katselivat toisiaan turhautuneina. Maverick käveli ikkunan luo ja heitti kätensä yläkarmille.

”Isä ei ikänä rankaise pikku kullannuppuaan”, hän sanoi katkerasti pikemmin itselleen kuin Rosalle.

Sitten hän käveli Braven pöydän taakse ja istui tämän tuoliin. ”Vihaatko sinä meitä muita, koska me itse asiassa annamme sinulle piiskaa?”

Rosa tarkkaili häntä alta kulmain. ”Älä viitsi, Mav. Kerro vain mitä minun pitää tehdä.”

Maverick harppoi siskonsa luo ja katseli tätä hetken aikaa miettien jotain sopivaa tehtävää. ”Minun täytyy kirjoittaa sopimuksia illalla. Saat tulla auttamaan siinä. Mutta mene nyt tapaamaan Jackiä niin kuin aioit.”

Veli lähti huoneesta odottamatta vastausta ja Rosa tiesi, että hänen odotettiin olevan illalla paikalla.

Rosa lähti kotoaan nyrpeänä. Hän hiippaili suorinta tietä keskusaukiolle ja katedraalikoulun portaille, josta löysi Jackin kirjaan syventyneenä. Hän koputti poikaa olkapäähän.

”Minulla oli vakaana aikomuksena tuoda sinulle palanen mustikkapiirakkaa, mutta epäonnistuin, kuten huomaat.” Jack kohotti katseensa rukouksesta, jota oli lukemassa.

”Mitä luultavimmin varastettua. Saiko joku sinut vihdoin kiinni?” hän kysyi yllättymättä.

”Mav sai… tai no minä oikeastaan juoksin hänen syliinsä”, Rosa myönsi punastuen. ”Hän vei minut isän luo tunnustamaan syntini.”

Jack laittoi kirjansa kiinni ja nousi seisomaan kaapuaan suoristaen. ”Voi varmaan olettaa, että isäsi oli kiireinen eikä Maverick keksinyt mitään erityistä, koska sinä olet nyt siinä”, hän totesi kuivakkaasti.

Rosa irvisti hieman. ”Kyllä hän keksi. Minun on mentävä illalla kyllästymään sopimusten pariin.” He lähtivät laskeutumaan alas marmorisia portaita.

”Mennään juomaan lasit simaa. Minulla on aikaa ennen seuraavan tunnin alkua ja sinne sinä minut kuitenkin olisit pyytänyt”, Jack sanoi osoittaen läheistä tavernaa.

Rosa hymyili tyytyväisesti. ”On minun vuoroni maksaa.”

Jack voihkaisi. Hän ei ollut vielä unohtanut viime kertaa, jolloin he olivat melkein joutuneet tiskaamaan. ”Lupaa, että sinulla on tällä kertaa oikeaa rahaa.”

Rosa nyökkäsi ilkikurisesti ja juoksi Jackin edeltä tavernaan.
« Viimeksi muokattu: 05.01.2020 14:48:54 kirjoittanut Kelsier »
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Edellisen osan kuvaukset pätevät. Tämä ei ehkä ihan täytä luvun mittoja, mutta on oma kohtauksensa, jota en halunnut sekoittaa seuraavan kanssa samaan postaukseen.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Luku 2: Pappisopiskelijat

”Justitrian Rakkauden filosofiaa siis?”

Jack säpsähti ja oli pudottaa kirjansa.
”Eikö sinua käsketty lopettaa hiiviskely, sen jälkeen kun olit aiheuttaa sille yhdelle kaniikkiparalle sydänpysähdyksen?”, hän sanoi ärtyisästi.

”Minä en ´hiiviskele´, mutta sinun kannattaisi keskittyä ympäristöön pikemmin kuin humpuukki kirjallisuuteen”, Danny totesi ja pyhki porrasta istuakseen Jackin viereen.

”Justitria kirjoittaa oikein hyvin asioista, joista sinä et tiedä yhtään mitään.”
Jack oli saanut kirjan takaisin käsiinsä ja päätti jatkaa lukemista ärsyttävästä vierustoverista huolimatta.

”Hänessä ja minussa onkin yksi suuri ero. Minä en yrittänyt kirjoittaa siitä kirjaa. Hän kirjoitti ja sai jonkun hölmön vielä kopioimaan sen”, Danny totesi virnistäen.

Jack löi kirjan kiinni. Ei sen lukemisesta nyt kuitenkaan mitään tulisi. Danny oli selvästi päättänyt jutella hänen kanssaan ja Agoiroille ei vain voinut sanoa ei.

”Mitä sinä haluat?”, Jack kysyi jokseenkin epämiellyttävästi.
 
”Jopa on kalsea vastaanotto. Minä vain haluan puhella jonkun järkevän kanssa.”

Niin, Jack ajatteli mielessään, jonkun arvollesi edes kohtuullisen sopivan kanssa.

”... muut Agorat käyvät hermoilleni. He pilaavat kaikki viittani kun tallovat niille”, Danny valitti.

Jack huokasi. ”Senkö takia sinä tulit häiritsemään minua? Kun sinulla kerran näyttää olevan joutoaikaa, niin olisit etsinyt käsiisi Daven tai Maverickin.”

”Isäsi ja Brave delegoivat heille niin paljon työtä, ettei heitä näy paperivuoren takaa päivisin”, Danny tokaisi. ”Sitäpaitsi heillä ei ole käsitystä pappiskoulun sisäisistä asioista toisin kuin sinulla.”

Jack huokasi toistamiseen. Danny katseli häntä anovasti. ”Maverick osaisi varmasti samaistua siihen kuinka ikävää on, kun pikku-Agorat tallovat viitanliepeille”, hän lohkaisi.

Danny tuhahti ja nousi ylös viittaansa puistellen. ”Ei sitten kun ei kerran kelpaa. Luiki tunnillesi siitä. Fabrius ei pidä myöhästelijöistä.”

Danny asteli pois kaapu liehuen ja Jackille tuli kiire koota tavaransa ja tosiaan ehtiä seuraavalle tunnille. Danny puhisi mennessään niin, että uudet noviisit katsoivat parhaaksi väistää. Vai ei hänen seuransa kelvannut Twillin plantulle? Pojalle, joka juoksi Adanan tytön syliin tomu pölisten heti kun aikaa vain oli tarpeeksi. Sen verran hän ymmärsi rakkauden ja naisten päälle, ettei Rosaa millään Justitrian kuutamosonattilurituksilla hurmattu. Mutta, Danny ajatteli, jo lähtökohtaisesti epätoivoisessa tehtävässä kaikki keinot olivat kai sallittuja. Hän käveli ulos koulu  sivuportista ja suuntasi viereiseen tavernaan.
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Uusia henkiöitä tulee mukaan.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Luku 3: Valmistautumista

Jack kiirehti Adanoiden alueella kohti Rosan kotia. Hän oli pahalla päällä myöhästyttyään Fabriuksen tunnilta ja saatuaan mojovat haukut. Typerän Agoran syytä kaikki, hän ajatteli. Hän oli päässyt ovelle, joka avautui ilman koputusta yhden shantipalvelijan astuessa siitä ulos. Jack väisti tyttöä, jotta tämä mahtui ohi. Rosan veli Harnan tuli myös ulos, hymyili hätäisesti Jackille ja lähti tytön perään. Rosa istui ikkunasyvennyksessä, kun Jack tuli hänen huoneeseensa.

”Harnan ja Annoura näkyivät menevän talleille”, Jack totesi tervehdykseksi.

”Niin. Harnan ei uskalla olla talossa, vaikka isä ja Maverick eivät ole kotona”, Rosa vastasi myötätuntoisesti. Hän tunsi sääliä veljeään kohtaan, koska tiesi ettei tämä saisi naida Annouraa. Tosin Harnanilla oli ikävä taipumus nyhväilyyn kuten saattoi huomata.

”Näytät siltä kuin olisit syönyt härskiä voita. Mistä kiikastaa?”, Rosa uteli sitten.

”Myöhästyin Dannyn takia yhdeltä tunniltani ja sain saarnan palkaksi”, Jack tuhahti harmissaan.

”Tyypillistä. Ja hänellä itsellään ei tietysti ollut kiire minnekään.”

”En tiedä, enkä pahemmin välitä. Lisäksi hän arvosteli Justitriaa, jota olin juuri lukemassa”, Jack innoistui saamastaan myötätunnosta.

Rosa hymyili hänelle vinosti. ”Täytyy myöntää, että ärsyttävä ystävämme oli oikeassa. Äiti sanoo, että he opettelivat Rakkauden filosofian riimejä ulkoa pikkutyttöinä. Äiti hämmästyi tänne tultuaan, kun löysi sen isän kirjahyllystä. Sehän on vain tyttösten satukirja.”
 
Jack veti kasvonsa väkisin pois irveestä, joka niille oli levinnyt. ”Oletko ruennut Dannyn puolustajaksi vai muuten vain noussut väärällä jalalla tänään?”, hän kysyi tylysti.

”Älä suutu, hyvänen aika sentään. Minähän vain sanoin, että äiti on samaa mieltä kuin Danny”, Rosa tyynnytteli. ”Mutta ehkä voisit hankkia muuta luettavaa.”

”Minä harkitsen asiaa”, Jack sanoi katsoen Rosaa kulmiensa alta. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hyvin ikävä hiljaisuus.

Rosa rikkoi sen kuivalla naurahduksella: ”Agorasta toiseen. Tiedätkö mitä Rotten suunnittelee?”
”En, mutta se voi tarkoittaa, että Dannyllä saattoi olla oikeasti minulle asiaakin”, Jack totesi happamesti.

Rosa nousi seisomaan, mutta jäi nojailemaan seinään jokseenkin jäykästi. ”Rotten aikoo järjestää varjotapaamisen, kun meidän isämme ja muut tapaavat huomenna”, hän sanoi venytellen.

”Nyt ymmärrän sen, mitä Danny sanoi Davesta ja Maverickista. He varmaan kieltäytyivät pikkuveljen kutsusta”, sanoi Jack hymyillen tyytyväisesti.

”Mav ainakin kieltäytyi. Hänellä on parempaakin tekemistä kuin juoksennella Rottenin tapaamisissa”, Rosa tuhahti ja jatkoi sitten. ”Siksi minä ajattelin, että meidän täytyy edustaa heidän puolestaa. Jonkunhan pitää uhrautua.”

”Rottenia ärsyttää, jos me tulemme, Rosa. En pidä tavasta, jolla hän katsoo yleensä sinua ja minua”, Jack sanoi epäillen.

”No, minä en erityisesti pidä koko Rottenista ja Dannyhän käytännössä esitti sinulle kutsun tulla. Vedotaan siihen”, Rosa sanoi harteitaan kohauttaen. Hän meni pöydän luo ja kaatoi itselleen ja Jackille punssia.

Samaan aikaan Rotten ja Danny kävelivät Agoroiden pääkorttelissa. Rotten näytti `kasalta mustia hiuksia ja vaatteita´ kuten hänen veljensä oli kerran äärimmäisen somasti ilmaissut. Hänen kasvoillaan oli tarkkaan harkittu rennon ylimielinen ilme. Dannyllä taas oli päällään vanhemman pappisnoviisin kaapunsa, jota hänen piti joka tapauksessa aina käyttää. Oli helppo nähdä kumpi vielä virallisesti kuului sukuun. Rotten hieroi käsiään yhteen tyytyväisen oloisena.

”Sinuna en oli noin varma huomisesta. Tiedän, että Maverick ei tule ja luulen Davenkin jättävän väliin”, Danny sanoi muka välinpitämättömästi, kun huomasi veljensä eleen.

Rotten nyrpisti nenäänsä. ”Milloin olit ajatellut kertoa minulle näistä tiedoista, jos et nyt? Kenties huomenna juuri ennen tapaamista?”, hän kysyi ärtyneesti.
Danny sivuutti kysymykset olankohautuksella. ”He ovat auttamatta liian vanhoja sinulle eivätkä he sitäpaitsi kauniisti sanottuna tunne suurta sympatiaa sinua kohtaan”, hän sanoi.

”Minua ei suuremmin yllätä, että Adanat ja Twillit ovat vastahangassa. Isä sanoo aina, että he ovat hankalia”, totesi Rotten itseriittoisesti. Danny käänsi katseensa hetkeksi toisaalle, jottei veli olisi nähnyt kuinka hilpeä tuo kommentti hänen mielestään oli. ”Haluaisin mielellään kuulla lisää, jos olet taivastellut tarpeeksi”, Rotten tuhahti.

”No, Rosa varmaan tulee, koska ei yksinkertaisesti voi pysyä poissa. Ja tietysti nuorin Twill hänen mukanaan”, Danny sanoi laiskasti. ”Minun täytyy mennä, iltahartautta soitetaan”, hän lisäsi ja häipyi katedraalin suuntaan. Rotten jäi kadulle potkiskelemaan pikkukiviä. Veljen viimeinen kommentti oli pilannut hänen hyvin alkaneen iltansa.

Seuraavana päivänä Rosa vetelehti veljensä huoneen lähettyvillä ja nähdessään palvelijan, joka oli tuomassa hänelle lounasta, otti tältä tarjottimen ja astui sisään. Maverick nosti katseen papereistaan ja kohotti kulmiaan, kun sisar laski kantamuksensa sivupöydälle.

”Oletko menossa tapaamaan Rotten Agoraa tänä iltana?”, Rosa kysyi kuin ohimennen.

”Arvasinhan, että sinulla on jotain mielessä. Ei, en ole menossa, etkä muuten ole sinäkään”, Maverick totesi terävästi.

”Miksi Mav?”, Rosa kysyi viattoman mielistelevästi.

”Tuo saattaa tehota isään, mutta minuun se ei pure. Minä ymmärrän, että sinä olet nuori nainen ja toimit sen mukaan”, Maverick sanoi kyllästyneesti.

Rosan katse kovettui. ”Luuletko, että olen kiinnostunut Rottenista? No, tiedoksi vaan etten todellakaan ole, vaikka hän olisi koko maailman tuleva johtaja”, hän sähisi.

”Sittenhän hän vasta kiinnostaisikin sinua”, Maverick sanoi ja katui oikeastaan saman tien sanojaan. Rosa oli saanut niistä lisää vettä myllyynsä.

”Minulla ei ole aikomustakaan tehdä niin kuin Alana LaShia, ei yksin eikä kenenkään avulla. Sinun asemasi kuuluu sinulle ja minä tyydyn omaani”, Rosa hengitti ja perääntyi tajutessaan, mitä oli sanonut.

”En minä sitä tarkoittanut ja toisekseen siskokulta en ole koskaan nähnyt sinun `tyytyvän´ mihinkään. Luultavasti menet joka tapauksessa tapaamiseen kuokkimaan.”

”Kyllä minulla ja Jackillä on parempaakin tekemistä kuin sellainen mitätön kokous”, Rosa  tiuskaisi ja lähti ovat paukkuen.

Maverick pisti silmänsä kiinni ja rentoutti kasvonsa. Hän oli usein miettinyt, miksi Rosa nimenomaan tyytyi Jackiin, tulevaan pappiin, kun olisi helposti voinut saada tulevan ruhtinaankin. Pikkusiskoa oli syytä pitää silmällä.

Ilta oli jo pimenemässä, kun Jaquin LaShia sovitti peilin edessä sinisellä kankaalla vuorattua viittaa päälleen. Hän virnisti peililli vihreillä silmillään ja kurotti solmimaan mahonginruskeat hiuksensa nahkahihnalla.

”Sinä näytät komealta”, River sanoi. Pikkusisko istui hänen sängyllään.

”Kiitos, Riisi. Tiedäthän, että siellä minne olen menossa on näytettävä juuri oikealta”, Jaquin sanoi ystävällisesti.

River kakisti kurkkuaan. ”Niin minä ajattelinkin.... sinähän voisit ottaa minut mukaan. Voi Jaqo, olisi hirveän jännittävää....” Sanat katkesivat veljen ilmeen muutokseen.

”En aio ottaa sinua mukaan, koska sinua ei ole kutsuttu”, Jaquin sanoi viileästi. Hän ei halunnut loukata sisartaan.

River sisuuntui hieman ja nousi seisomaan. ”Eihän sinuakaan oikeastaan ole”, hän sanoi ja jatkoi: ”Tiedän hyvin, että kutsu on virallisesti Falcendolle”. Jaquin meni hitaasti sängylle ja veti sisarenkin takaisin istumaan.

”Tiedätkö, pikku-River, mitä minä luulen? Agora tietää kyllä sen julkisen salaisuuden, ettei Falco-parasta ole johtamaan sukua”, hän sanoi painottaen jokaista sanaa.

”Eihän kukaan tiedä, vaikka Falco saattaisikin parantua. Ja miksi kutsut Rottenia suvun nimellä? Ettekö te ole parhaat ystävykset?”, River päästi uskaliaisuuden puuskassaan. Hän oli yleensä samaa mieltä kuin veljensä eikä kyseenalaistanut tätä.

Jaquin hengitti syvään. Sisaren viattomuus pastoi joskus esiin turhankin selvästi. ”Hän on Agora, kun puhutaan sukujen välisistä asioista”, hän sanoi kyllästyneesti. ”Eikä Falco ole ihan noin vain yhtäkkiä yllättäen parantumassa. Lääkärit ovat olleet hänen kanssaan ymmällään jo vuosia.”

”Anteeksi Jaqo. Minulla on tekemistä”, River sovitteli ja nousi lähteäkseen. Hän oli jo ovella, kun Jaquin viittasi hänet takaisin.

”Tule vaan mukaan. En usko, että Rotten panee pahakseen, jos vain kuuntelet sivummalla”, hän sanoi ja sai vastaukseksi innokkaan hymyn.
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Ficin nim Nuoret ruhtinaat (jatkoa)
Kirjoittaja Kelsier
Ikäraja K11
Tyylilaji/Genre Draama, juonittelua, teinejä
Yhteenveto: Kaupungissa asuu viisi sukua: Adanat, Agorat, LaShiat, Twillit ja Capotet. Sukujen keskinäinen toimeentuleminen on aina ollut vähän niin ja näin. Adanan nuorimmaisen villikkolapsen Rosan täysikäistyminen kuitenkin vaikuttaa saaneen kaikki vielä tavallistakin enemmän varpailleen

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Luku 4: Tapaaminen

Keskusaukion itälaidalla oli pieni talo niillä paikkeilla, josta Agoroiden kaupunginosa alkoi. Se oli autio, joskin sitä oli aina käytetty nuoremman sukupolven salaisiin tapaamisiin. Rotten oli hiipinyt sinne vähin äänin kotoaan ja Danny pappiskoululta. Pian heidän jälkeensä saapui Kaspar, joka oli Capoten suvun perillinen. Danny oli asettunut takanurkkaan kiinnitettyyn riippumattoon tarkkailemaan, kun Rotten otti tulijoita vastaan.

”Tervetuloa”, Rotten toivotti Kasparille hieman liian iloisesti.
 
”Kiitos, vaikka ajankohta onkin kohtuullisen myöhäinen”, Kaspar sanoi haukotellen ja lähti kohti tulisijaa.

Rotten irvisti Dannylle hänen selkänsä takana. Danny kohautti harteitaan kuin sanoakseen `tyypillinen Capote´. Jaquin ja hänen takanaan tiukasti roikkuva River olivat ehtineet tulla sisään sillä aikaa.

”Hei Jaquin, olet näköjään ottanut pikkusiskosi mukaan”, Rotten totesi pettymystä äänessään.

”Ei hänestä ole mitään haittaa. Hän voi istua hiljaa, jossain reunemmalla”, Jaquin puolustautui nopeasti ja veti Riverin Rottenin ohi.

Danny nousi istumaan riippumatossa ja venytteli raukeasti kuin kissa. ”Enää puuttuvat kuokkijat”, hän sanoi. Siinä samassa ovi aukesi ja Rosa ja Jack pöllähtivät sisään.

Rotten aikoi sanoa jotain erityisen häijyä, mutta Danny ehätti väliin. ”Nyt kun kaikki, jotka aikovat tulla, ovat täällä, voidaan varmaan siirtyä tuonne”, hän totesi kuivakkaasti osoittaen tulisijaa, jonka Kaspar oli sytyttänyt.

Ovella olijat siirtyivät istumaan toisten joukkoon valkean eteen toisiaan mulkoillen. Kun jännitys oli hieman lauennut ja Rotten oli aikeissa aloittaa puheensa, ovi kävi vielä kerran ja sisään tuli tyttö, jolla oli tulipunainen tukka.

”Mitä sinä teet täällä?”, Rotten kysyi purren hammasta.

”Kuulin huhua, että täällä pidetään kokousta ja päätin tulla katsomaan, mistä on kyse”, tyttö ilmoitti ykskantaan.

”Minä en kutsunut shanteja”, Rotten sylkäisi. ”Ja jos olisinkin hölmöyksissäni niin tehnyt, siinä seisoisi joku poika.”

Danny oli laittanut käden kasvoilleen. ”Rotten, Merel on shantien päällikön tytär”, hän kirahti.

Veli kohautti harteitaan kuin asialla ei olisi mitään merkitystä. ”Tiedän sen kyllä. Mikset pukeudu yhä valkoisiin, vaikka veljesi kuolemasta on alle vuosi?”, Rotten ilkeili Merelille.

Danny huokasi. Hänen piti näköjään estää joukkotappelun syntyminen jo ensi minuuteilla. ”Anna veljelleni anteeksi. Saat toki olla täällä shantien edustajana kuuntelemassa.” Hän painotti viimeistä sanaa.

Merel nyökkäsi puhahtaen. ”Sinä todellakin olet maineesi veroinen. Ja Adanoilla ja Twilleillä on selvästi ajateltu samoin”, hän sanoi muka nöyrästi hymyillen Rottenille. ”Onneksi isoveljelläsi on sentään diplomatian tajua.”

Rotten puri kieltänsä, ettei sanoisi jotain piikikästä vastineeksi. Rosa hymyili omahyväistä Mereliä tukevaa hymyä, joka ärsytti häntä suunnattomasti. ”Minä kutsui perilliset tänne....”, hän aloitti mahtipontisesti Rosasta välittämättä, mutta tämä keskeytti hänet.

”Salli mun nauraa. Sinä olet ainoa virallinen perijä täällä ja tietysti Kaspar”, Rosa sanoi ivallisesti, muttä nyökkäsi ystävällisesti Kasparia kohti. ”En ole nimittäin kuullut, että Jaquinin asemaa olisi virallistettu.”

”Ei olekaan, mutta kyllä te sen tiedätte, ettei Falcosta ole hoitamaan niitä tehtäviä”, Jaquin kivahti vihaisesti.

Rosan virne oli inhottava. ”Enpä ole aiemmin tuota yhdenkään LaShian suusta kuullut. Sinä olet ollut liikaa tuon seurassa”, hän ilakoi osoittaen Rottenia.

”Pidä suusi Adana!”, Rotten ärähti. ”Kuka antoi sinulle luvan arvostella.”

”Lapset, lapset pitääkö minun jakaa puheenvuorot, ettei tämä oikeasti menisi tappeluksi?”, Danny kysyi kyllästyneesti. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä jokseenkin kyräillen keskeytyksen vuoksi.

Rotten mietti hetken ja sanoi sitten: ”Sinähän olet oikeastaan puolueeton, joten tee vaan niin. Ehkä tämä sujuu sitten paremmin.”

”Puolueeton sanan varsinaisessa merkityksessä!”, Rosa sähähti kohottautuen. Jack veti hänet olkapäästä takaisin istumaan.
 
”Rotten voi puhua ensin. Hän se sai meidät kaikki tänne tulemaan. Minä nyökkäilen sitten muille puheenvuorojen merkiksi. Ja Rosa-neiti ei sitten jakele välihuomautuksia vaan puhuu omalla vuorollaan.” Rosa loi häneen jäätävän katseen, mutta kohautti vain harteitaan.

Rotten rykäisi ja katsoi jokaista paikalla olijaa Mereliä lukuunottamatta vuoron perään silmiin. Saatuaan mahtailukierroksen päätöseen hän aloitti: ”Te kaikki tiedätte, että meidän vanhempamme tapaavat tänään omassa kokouksessaan. Koska minä ja Kaspar olemme tulleet täysi-ikäisiksi, koulutuksemme muuttuu täysipäiväiseksi ja meidän menemisiämme vahditaan entistä tarkemmin.” Rotten keskeytti vetääkseen rauhassa henkeä ja antaakseen sanojensa mennä perille. Merel käytti tilaisuutta hyväkseen ja pyysi käden heilautuksella Dannyltä puheenvuoron.

”Niin pitkälle kun minä tiedän sukujen asioista – ja me kuulemme kaikenlaista – tuo on kaikille täällä itsestään selvää. Vai osoititko vain huomaavaisuuttasi minua kohtaan kertomalla sen?”

Rotten oli menettää malttinsa. Hän porasi katseensa Dannyyn, joka oli keskittynyt tarkkailemaan halusiko joku muu puheenvuoron. Hän yllättyi hieman, kun Jack nosti sormensa merkiksi.

”Ehkä tytöt ja rakas opiskelijatoverini voisivat hieman vähentää draamaa. Ja Rotten, mene asiaan ilman mahtipontisuuksia. Minun täytyy ainakin päästä pois vielä ihmisten aikaan.”

Kaikki tuijottivat häntä hämmästyneinä. Sitten sivummalla istuva River purskahti nauruun. Muut yhtyivät siihen pian ja tunnelma keveni huomattavasti.

Rotten pyöritti päätään: ”Aioin vain sanoa, että tällaisia tapaamisia on vaikea järjestää tulevaisuudessa.”

Rosa katsoi häntä ovelasti. ”Miksi olisi? Ovathan meidän isämme ja sisaruksemmekin onnistuneet siinä. Danny voi toki kertoa miten se käy.”

Danny yski hetken aikaa kuin olisi saanut jotain kurkkuunsa. Rotten taputteli veljeään selkään hieman liian kovakouraisesti. ”Sinä tosiaan ehdotit tätä paikkaa. Haluaisin kovasti tietää muutakin.” Danny tönäisi hänet kauemmas ja katsoi Rosaa rumasti.


”Kuten neiti Adanakin näyttää tietävän kasvatuksen täysipäiväistyminen ei ole mikään ongelma. Minä, Maverick, Dave ja Selena Capote pystyimme tapaamaan, kunhan vaihtelimme paikkaa ja tapaamisaika oli epäsäännöllinen.”

”Unohdit vielä yhden asian. Tämä oli yksi niistä tapaamispaikoista, joita te käytitte. Siksi me olemme nyt täällä”, Rosa sanoi itsetyytyväisesti. Danny tyytyi vain nyökkäämään.

Kaspar, joka oli koko ajan näyttänyt lähinnä nuokkuvalta, haukotteli yhtäkkiä. ”Jatketaan sitten kuten ennenkin. Kutsutaan toisemme koolle tarvittaessa. Tänään ei varmaan ole muuta tähdellistä, joten minä lähden kotiin”, hän sanoi nousten samalla ylös.

Muutkin alkoivat tehdä lähtöä. Rotten yritti antaa siihen heille luvan, mutta Danny puristi häntä olkapäästä kehottaen olemaan hiljaa. He jäivät kahden huoneeseen. ”Muista, että sinä et johda automaattisesti sakkia näissä kokoontumisissa. Te olette tasa-arvoisia. Niin on ollut aina epävirallisissa yhteyksissä. Myös muiden kuin tulevien johtajien kohdalla”, Danny muistutti veljeään ovella. Rotten käveli kotiin happamana, mutta aivot työskennellen.
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

carrowfan

  • vitsi syntyessään
  • ***
  • Viestejä: 1 383
  • On olemassa kinkkuja ja on olemassa lisää kinkkuja
Mä tykkään kyl täst. Pitäis kyl saada jotain omaakin joskus aikaan.
"Papereissa 23, henkisesti 17"
"Ehkä mie aikuistun ku täytän 30...siis 40"
"En mie kaipaa olkapäätä, kuha nostat mut eka ylös täältä"

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Kiitos, carrowfan!  ;D

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Luku 5: Samaan aikaan toisaalla aikuiset tekevät samaa

Alana Lashia koputti Agoroiden näyttävin puuleikkauksin koristeltuun oveen. Oven avannut palvelija jäi sen taakse ja Lili Agora tuli tervehtimään häntä.

”Rakas Alana. Muut ovat jo tuolla. ” Hän osoitti komeaa yläkertaan johtavaa portaikkoa. Alana soi hänelle kaikessa rauhassa lämpimän halauksen ja poskisuudelmat ja lähti vasta sitten ylös. Isännän huoneessa vallitsi odottava tunnelma ja Alana tunsi olonsa kohtuullisen epämukavaksi tuolissaan.

Petrelli, Agoran suvun johtaja, kaatoi vielä kiireettä itselleen viiniä ja antoi heidän odottaa. ”Toivottavasti olette tyytyväisiä vaatimattomiin tarjoiluihin”, hän sanoi vähätellen.

He olivat luonnollisesti saaneet lähes toisen illallisen. Alana kalautti viinipikarinsa pöydälle ja sanoi: ”Menisit ystävällisesti asiaan Petrelli niin meidän ei tarvitse olla täällä koko iltaa.”

Petrelli tuli arvokkaasti istumaan omalle tuolilleen. ”Tiedättehän, että lapset järjestävät varjotapaamisia ja ovat sellaisessa tälläkin hetkellä.”

Joukossa syntyi levotonta liikehdintää ja vastustelevia äännähdyksiä. ”Eivät kolmoset ainakaan ole. Heillä on parempaaki  tekemistä”, Hefa Twill tuhahti.
Brave Adana nyökytteli. ”Minä yhdyn Twilliin. Maverickilla on muita asioita hoidettavana.”

Petrelli hymyili jäykästi ja sanoi inhottavasti: ”En minä toki tarkoittanut kunniallisia vanhimmaisianne vaan niitä nuorempia.”

Alana kyllästytti. Miehet käyttäytyivät kuin olisi puhuttu jostain täysin uudesta ilmiöstä. Mutta heidän täytyi esittää, se kai vain kuului miesten luontoon.
”Älkää nyt. Jopa minä vain vallankaapanneena pikkusiskona tiedän, että noita tapaamisia on järjestetty iät ja ajat. Joseph ravasi niissä alituiseen, joten epäilemättä tekin olitte paikalla.”

Kaikki paikallaolijat Melkioria lukuunottamatta tuntuivat yllättäen saaneen jotain kurkkuunsa.

”Ehkäpä isännällämme on jokin muu huoli, johon hän meitä tällä alustuksella johdatteli”, Melkior totesi, kun pikku rykimismyrsky oli laantunut.

Alanaa hymyilytti. Onneksi sentään Capotet eivät koskaan muuttuneet.

”Aivan Melkior hyvä, aivan. Kysymys on siitä, että tapaamisissa on sellaisia, jotka eivät sinne kuulu”, Petrelli sanoi ja katsoi erityisesti Bravea.

Alana paransi ryhtiään. Hän tiesi ketä vastaan hyökättiin ja että tästä tulisi mielenkiintoista.

”Brave soisin, että pitäisit lellikkisi poissa tapaamisista ja mieluiten Rottenin läheltä ylipäänsä”, Petrelli julisti yhtenä puuskana.

Braven sormet jännittyivät puristamaan tuolin käsinojia. ”Rosa on kunnon tyttö ja ei Rotten häntä kiinnosta, hänellä on jo ystävä, mikä ei ole suuri salaisuus.” Brave loi paljon puhuvan katseen Twilliin.

Petrelli hymyili rumasti. ”Sinä olet tyhmä, Brave. Luulet, että Rosa on yhä suloinen pieni iltatähti vauvasi. Hänestä on kuitenkin kasvanut nokkava ja vallanhaluinen nuori nainen.”

Alana huokasi syvään ja näki ettei Braven suuttuminen ollut kaukana. Hän nousi seisomaan kuin korostaakseen sanojaan. ”Pelkäätkö mahdollisesti, että Rosa tekee samat temput kuin minä ja yrität kaukokatseisesti varoittaa rakasta ystävääsi? Muutenhan tuon voisi tulkita silkaksi ilkeilyksi.”

Huoneessa oli tullut hiljaista. Petrelli naputti kiusaantuneena sormiaan pöytään. ”Enpä toki, Alana. Ei ole kysymys mistään sellaisesta...”

Alana keskeytti hänen sanansa tuntiessaan, että oli päässyt vauhtiin. ”Eipä tietenkään. Eiköhän päädytä tässä vanhempain neuvottelussa siihen, että Brave pitää Rosalle tiukan puhuttelun, jossa käskee tämän olla työntämättä nokkaansa asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Vai mitä Twill ja Capote?”. Mainitut nyökkäsivät hyväksyvästi. Alana istahti takaisin tuoliinsa. Muut katsoivat tapaamisen ilmeisesti loppuneeksi, koska alkoivat tehdä lähtöä.

Petrelli oli kääntynyt ikkunaan ja kiristeli hampaitaan. Kaikkien mentyä hän kääntyi katsomaan Alanaa. ”Brave ei pidä sille tytölle minkäänlaista saarnaa, korkeintaan taputtelee päähän.”

Alana tyrkkäsi kiinni oven, jonka oli jo ehtinyt avata. Hän huokasi: ”Eipä kai, mutta onko sillä oikeastaan niin väliä. Minä olisin enemmän huolissaan siitä, että Danny saattaa olla kiinnostunut Rosasta.” Hän oli saanut sanotuksi sen, mikä häntä oli vaivannut jo jonkin aikaa.

Petrelli puristi kätensä nyrkkiin. ”Mitä väliä Dannyllä muka on? Hänen on pian unohdettava kaikki tytöt joka tapauksessa... ansionsa mukaan.”

Alana irvisti lisäykselle ja koko toteamukselle. ”Sinä olet tosiaan kovettanut sydämesi yhdeltä, joka tiettävästi aika usein syö sinun pöydässäsi edelleen.”

Petrelli tuijotti häntä silmät kipunoiden. ”Tämä kokous on päättynyt, joten sinäkin voisit mennä. Osaat varmasti ulos.”

Alana lähti huoneesta vihaisena, mutta piti ilmeensä tyynenä. Hänen hyvästeli Lilithin yhtä sydämellisesti kuin oli tervehtinytkin. Suokoon jumalatar, että edes me äidit välitämme siitä pojasta, hän ajatteli kävellessään kotia kohti.
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Luku 6: Hikinen iltapäivä

Seuraava päivä oli vapaa koko kaupungissa uskonnollisista syistä. Maverick ja Dave olivat kokoontuneet Twillien yhteen puutarhaan ja Danny oli lyöttäytynyt heidän seuraansa. He siemailivat punssia raukeina.

”Te olisitte voineet tulla ja olla mieliksi pikkuveljelle”, Danny totesi imien laiskasti lasinsa reunaa.

Dave nakkasi pitkän tukkansa kasvoiltaan, joille se oli valunut ja Maverick pyöritti päätään irvistäen.

”Luojan kiitos meidän ei tarvitse miellyttää häntä – vielä”, Dave huokasi.

Danny soi heille vinon hymyn. ”No, älkäähän nyt. Kyllä Rotten siitä vielä hioutuu.”

Kumpikin kanssakeskustelija tuhahti merkitsevästi. Maverick siirtyi portailta Dannyn viereiseen tuoliin istumaan.
”Sinun isäsi on minun tietääkseni enemmän huolissaan Rosasta kuin Rottenin hioutumisesta”, hän totesi istuutuessaan.

Danny venytteli ja nosti itseään parempaan asentoon ennen kuin vastasi: ”Niin. Rosa on tehnyt sellaisen huomattavan harvinaisen taikatempun, että on kasvanut aikuiseksi yhtäkkiä.” Hän loi tarkkaavan katseen Maverickiin. ”Siksi kaikki miettivät nyt kuumeisesti, mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä.”

Maverick tuijotti lasiinsa. ”Sinulla lienee siitä selvä käsitys”, hän totesi ivallisesti.

Danny siirtyi lähemmäksi, jotta saattoi taputtaa Maverickia veljellisesti olalle. ”Minä uskon kaikesta sydämestäni, että sinä saat pitää isältäsi periytyvän sijan rauhassa”, hän julisti.

Maverick työnsi ystävällismielisesti Dannyn käden pois olaltaan. ”Katsos vain, pappisopiskelijamme alkaa hurskastelemaan. Miksi minä muka epäilisin?”

Danny asettui tai pikemminkin valui takaisin aiempaan asentoonsa. ”No, sinulla on omat syysi. Tarkoitin vain sanoa, että Rosa ihailee sinua”, hän totesi laiskasti naputtaen lasiaan.
Maverick naurahti hieman katkerasti ja nojasi hänkin syvemmälle tuoliin. Dave oli istunut rappusille ja nojasi kyynärpäällään ylempään askelmaan. Sen puutarhan nurkkauksen, jossa he olivat, täytti hetkeksi vaivautunut hiljaisuus.

”Minun pitäisi lopettaa tuollaiset agoramaiset huomautukset, kun en kuulu enää sukuun”, Danny sanoi viimein ja sai Daven puhahtamaan aivan kuin tämä olisi pidätellyt hengitystään. Maverickin naurahti, tällä kertaa vapautuneemmin.

”Kuinka paljon Rotten ihailee sinua? Arvelisin, että Rosan ihailu veljeään kohtaan on suurin piirtein samalla tasolla”, Dave kysyi osoittaen Dannya vapaalla kädellään.

Danny laski lasinsa ruohikolle ja heilautti kättään. ”Järkevämpää olisi verrata sinuun ja Jackiin kuin Rotteniin ja minuun. Me olemme liian samanikäiset”, hän huomautti happamesti.

Maverick haukotteli. Oli iltapäivän lämpimin hetki. ”Oletko kaiken muun ohella ehtinyt pohtimaan lupauksiasi ja niiden antamista?”, hän kysyi Dannyltä vaihtaen puheenaihetta.

Tämä päästi kasvoilleen pienen hymyn. ”Minä voin hyvin opiskella vielä muutaman vuoden ilman suurempaa painostusta”, hän totesi tyytyväisesti.

”Mikä tarkoittaa, että voit omalla ironisella tavallasi jatkaa kaupungin tavoitelluimpana poikamiehenä oloa vielä pari vuotta ennen kuin joudut lopettamaan koko leikin seinään”, Dave piikitteli. Maverickia nauratti. ”Dave, älä viitsi olla ilkeä. Minä uskon, ettei Danny aio lopettaa, vaikka lupaukset antaakin.”

Danny tuhahti kuuluvasti ja nousi istumaan suoraksi niin, ettei hänen selkänsä enää osunut tuolin nojaan. ”Voi olla. Mutta Dave oletko miettinyt, että Jack antaa jossain vaiheessa samat valat? Omistautumisesta eräälle tietylle tytölle päätellen hänkään ei anna niitä hymyssä suin ja iloisesti laulellen.”

Dave pukkasi häntä voimalla selkään. ”Eikö meidän pitänyt lopettaa pikkusisaruksista puhuminen? Jack ja Rosa tekevät joka tapauksessa ennen pitkää juuri niin kuin käsketään.”

”Miten vain. Minun pitää lähteä valmistelemaan illan seremoniaa. Olen tänään vastuussa siitä”, Danny sanoi tehden lähtöä.

Kumpikin hänen tovereistaan pöyritti päätään. ”Rukoile meidänkin puolestamme. Emme taida ehtiä palvelukseen tänään”, Maverick sanoi kohottaen lasiaan hyvästiksi.

"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Luku 7: Mahtailijan juhla

Temppelin salissa tuoksui voimakas suitsuke. Danny ei pitänyt lainkaan Mahtailevan pyhimyksen juhlasta ja siihen oli syynä juuri tuo järkyttävä haju. Vielä enemmän kuin juhlaa itseään hän inhosi joutumista palvelusvuoroon sen aikana. Edellisenä vuonna se, että hän oli pitänyt sormet ristissä ja toivonut parasta oli estänyt arpaa osumasta hänen kohdalleen, mutta nyt ei ollut käynyt niin hyvä tuuri. Niinpä hän seisokeli salin keskivaiheilla katsellen, kun kansalaiset asettuivat paikoilleen ottaakseen osaa rituaaliin, jonka papisto oli aloittanut jo tunti sitten. Sukujen pääperheet olivat edustettuina hajanaisesti. Brave oli tullut kahden kahden keskimmäisen poikansa kanssa. Danny ei muistanut koskaan nähneensä Siobhania miehensä mukana tässä juhlassa, vaikka Brave hänen tietojensa mukaan osallistui melkein joka kerta. Hänen oma perheensä tietysti osallistui kokonaisuudessaan. Mahtailija oli jostain syystä isän suosikkipyhimys. Capoteista paikalla oli vain Selena miehineen. LaShiaoja oli paikalla paljonkin, mutta pääsukuhaara ei Josephia lukuunottamatta edustanut kukaan muu. Twillit pysyttelivät poissa kuten aina – oli tunnettua, että ainoat Twillit, jotka osallistuivat olivat pappeja ja he eivät tietenkään enää olleet oikeita Twillejä.

Yksi ensimmäisen vuoden noviiseista hipaisi Dannyä kyynärpäästä merkiksi, että hänen jouti siirtyä tärkeämpiin tehtäviin kuin salin valvonta. Danny epäili, että tämä oli kyseisen noviisin ensimmäinen virallinen palvelus. Poika näytti siltä, että unohti jännitykseltään hengittää aika ajoin, mikä ei ollut viisasta etenkään käsillä olevan palveluksen aikana. Danny siirtyi harkitun rauhallisesti kohti alttaria, jonka edessä Fabrius juuri messusi. Katedraalipiispa avusti tätä pitelemällä rukouskirjaa auki oikelta kohdalta. Danny antoi piispalle tuskin havaittavan merkin ja oli pian alttarin takana kirjan kädessään. Hän saisi seistä siinä palveluksen loppuun asti, mikä oli toki helppo ja suhteellisen rento tehtävä. Jos vain kestän tämän löyhkän pyörtymättä, Danny ajatteli happemesti.

Seremonian päätyttyä varsinainen papisto poistui ja jätti noviisit hoitamaan salin siistimisen. Danny jakeli käskyjä ja vahti, että työt tulivat tehdyksi, mutta itse hän ei tehnyt juuri mitään. Onni oli ollut sentään sen verran suosiollinen, että hän oli vanhin palveluvuoron noviiseista ja oli kirjoittamaton sääntö, että vanhin oli se, joka määräsi ja muut tekivät. Danny irvisti, kun noviisi, joka oli päästänyt hänet keskilattialta, poltti kätensä suitsukkeita sammuttaessaan. Sen lisäksi, että oli voimakkaan hajuista, amberl-puun pihka paloi hirvittävän kuumasti myös suitsukemuodossa. Pihkapaloilla täytettyjen hiilipannujen sammutuksen hän oli antanut tarkoitukselle kahdelle kolmannen vuoden opiskelijalle, joilla oli siitä jo kokemusta. Danny kiersi katsellaan temppelisalia, jossa kaikki alkoi olla valmista.

”Luca hoitaa ovet kiinni ja tiukasti lukkoon. Minä häivyn tästä jälkilemusta ennen kuin te saatte kantaa minut ulos”, hän sanoi ja lähti niine hyvineen pois.

Asuinosaston käytävillä ei ollut enää juurikaan tungosta. Suurin osa noviiseista oli jo nukkumassa, sillä he olivat viettäneet Mahtailijan juhlaa paljon lyhemmällä kaavalla kuin katedraalissa. Danny oli jo oman huoneensa ovella huomatessaan Jackin kääntyvän käytävälle. Hän katseli, kun poika tarkasti rauhallisesti, ettei ovien takaa kuulunut mitään epäilyttävää.

”Sinä olet siis käytävävahtivuorossa”, hän sanoi, kun Jack pääsi hänen kohdalleen.

”Niin olen. Ajattelitko käyttää kylpyhuonetta vai mennä suoraan sänkyyn?”, Jack kysyi hieman nuivasti.

”Äh, minulla on huomisaamuna aikaa pitkälle kylvylle. Minua hämmästyttää, että sinä et pyrkinyt samaan tälle illalle ja kieltäytynyt käytävävahdista”, Danny totesi venytellen käsiään.

Jack tuhahti alentuvasti. ”Kaikki meistä eivät ole yhtä työtä vieroksuvia kuin sinä.”

Danny siirtyi naksuttelemaan rystysiään ja kohautti harteitaan. ”Älä viitsi. En usko, että sinun nimeäsi edes on tämän päivän arvonnassa. Minun vuosikurssini Twillit ovat saaneet ´vapautuksen´ jopa käytävillä nuuskimisesta vain sanomalla. Ja sinä olet vielä erikoistapaus.”

Jack pyrki siirtymään Dannyn ohi seuraavalle ovelle, mutta tämä ei päästänyt. ”Juttele nyt kanssani hetki piru vie. Ehdit kyllä tarkasta, että tämä käytävä nukkuu syvää ja puhdasta unta.”

Jack pudotti hartiansa tyytymättömään lysyyn ja jäi paikalleen. ”Minä olisin ihan hyvin voinut tehdä palvelusvuoronkin. Isä on puhunut tai ostanut tai jotain minut pois arvonnasta kyllä. Hän kuvittelee, etten tiedä”, hän sanoi nyrpeästi.

Danny nojasi avaamansa oven karmiin ja onnistui siirtelemään painoaan niin, että saattoi nyt venytellä jalkojaankin. ”Isät ovat sellaisia. Mutta eikö Hefa ole opettanut sinua inhoamaan Mahtailijaa, kuten kaikki kunnon Twillit tekevät?”, hän viesteli.

Jack huokasi tympääntyneenä ja sormeili viittansa reunoja. ”Me emme inhoa Mahtailijaa, se on ikävää huhua. Isän mielestä hän ei vain sovi meille.”

”Miten tylsää. Minusta hän sopisi etenkin Davelle oikein hyvin. Samanlainen pitkä, reuhottava tukkakin”, Danny hymyili mielevästi.

Jack pyöritti päätään: ”Mitä jos sinä vain menesit nukkumaan. Muuten tästä muodostuu mahdollisesti hyvin pitkä oppikysymyskeskustelu ja olen varma, ettei kumpikaan meistä jaksa sellaista nyt.”

Danny päästi Jackin viimeinkin kulkemaan ohitseen ja taputti tätä samalla olkapäähän. ”Minä menen opettaja ja lupaan myös lausua iltarukoukseni siivosti kuin pyhimys konsanaan.” Jack, joka oli jo seuraavalla ovella, päästi äänen joka kuulosti hyvän yön –toivotuksen ja parahduksen sekoitukselta.

Danny riisui kaapunsa ja viikkasi sen siististi tuolin selkämykselle. Se pitäisi tuulettaa, mutta pilvet olivat näyttäneet siltä, että jossain vaiheessa yötä sataisi eikä hän halunnut kulkea huomenna märässä kaavussa. Hän pesi kasvonsa soikon viileentyneellä vedellä. Vanhemmilla noviiseilla oli se etu, että heillä sai olla huoneissaan pesuvettä eikä jokaisen pikkutahran takia tarvinnut juosta yhteiseen kylpyhuoneeseen, jota käytti tusina muutakin poikaa. Danny asettui tyytyväisenä vällyjen väliin vain alushousut jalassa. Hän saisi nukkua pitkään ja rauhallinen aamu edistäisi mukavasti palautumista tämän päivän tuoksahduksista. Nukahtamiseen ei kulunut kovin kauan ja kun Jack puolen tunnin kuluttua kulki uudelleen hänen ovensa ohi, hän ei kuullut sieltä mitään.
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

carrowfan

  • vitsi syntyessään
  • ***
  • Viestejä: 1 383
  • On olemassa kinkkuja ja on olemassa lisää kinkkuja
Tykkään edelleen tavastasi kirjoittaa. Teet jotenkin maailmasta todella elävän ja mielenkiintoisen jonka lisäksi se on myös looginen ajan ja paikan suhteen joten tekstistä tulee lievästi mieleen historiallinen novelli. Hahmot pysyvät melkolailla luonteissaan jonka lisäksi tarina keskittyy myös moneen muuhun mielenkiintoiseen hahmoon. Mielestäni vahvuutesi on ehdottomasti maailman täyttäminen hahmoilla joista yksikään ei ole turha, jokaisella palvelijalla ja kauppialla on paikkansa tarinassasi.
"Papereissa 23, henkisesti 17"
"Ehkä mie aikuistun ku täytän 30...siis 40"
"En mie kaipaa olkapäätä, kuha nostat mut eka ylös täältä"

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Kiitos taas carrowfan. Ihana kuulla, että maailmani on elävä. Ja ilmeisesti mun historioitsija tausta puskee läpi ;) :)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Luku 8: Aamuinen keskustelu

Rosa istuskeli huoneensa ikkunapenkillä ja heilutteli jalkojaan. Aamuyöllä oli satanut ja oli vielä sen verran aikaista, että karmeissa oli kastetta. Hän oli kieltäytynyt lähtemästä isän mukaan katedraaliin Mahtailijan juhlan pääpalvelukseen, mutta oli kuitekin kävellyt lähipyhäkön lyhempään seremoniaan. Maverick oli hautautunut töihinsä, Harnan oli luuhannut jossain Annouran kanssa ja äiti ei koskaan osallistunut Mahtailijan juhlimiseen. Niinpä hän oli mennyt paikalle Maverickin vaimon Mardyn ja näiden lasten kanssa. Pikkupojat olivat tietysti ehtineet kyllästyä ja herättää pahennusta puhumalla varsin kovaa loppurukousten aikana Mardyn hyssyttelystä huolimatta. Rosa tiesi, että he saisivat isältään puhuttelun nyt aamulla, vaikka se olikin hänestä varsin turhaa. Tottakai pojat kyllästyivät, hänkin oli pienenä kyllästynyt ja haukotellut kaikissa palveluksissa. Ja sitä paitsi etenkin Marco käyttäytyi yhä enenevässä määrin jo kuin iso poika ja hillitsi sitä kautta villimpää pikkuveljeäänkin.

Rosa piti pojista valtavasti. He tiesivät, että tädin huone oli heille avoin melkein aina ja juoksivatkin sinne usein. Rosan täytyi myöntää, että heiden kolmen ollessa yhdessä Marco tapasi yleensä olla järjen ääni ja sen järjen äänen tavallisimmat sanat olivat ”voidaan me tehdä se, mutta isä suuttuu kyllä”. Maverick suuttuikin ja myös Rosa sai kuulla kunniansa. Hän oli pojilleen ankara, mutta Rosa oli usein nähnyt kuinka Maverick myöhään illalla työt lopetettuaan hiipi hiljaa poikien huoneeseen yrittäen olla herättämättä heitä ja kävi suutelemassa heidän otsiaan. Isoveli rakasti poikiaan, mutta Rosa toivoi, että hän olisi antanut heidän olla rauhassa lapsia. He ehtivät kyllä opetella kaiken pönöttämisen myöhemminkin.

Rosa havahtui ajatuksistaan, kun huoneen oveen koputettiin.

”Sisään”, hän kehotti. Hänen äitinsä Siobhan astui huoneeseen ja sulki oven perässään.

”Hyvää huomenta, Kettu”, Siobhan hymyili tyttärelleen. Rosa hymyili takaisin. Äiti oli kutsunut häntä ketuksi niin pitkään kuin hän saattoi muistaa. Se oli heidän yhteinen vitsinsä, sillä Rosa ei antanut kenenkään muun käyttää itsestään kyseistä lempinimeä.

Siobhan istui Rosan viereen ikkunapenkille. ”Meidän pitäisi jutella vähän”, hän sanoi rauhallisesti.

Rosa työnsi jalkansa äitinsä syliin ja venytteli makeasti. ”Jutellaan vain. Puoli taloa nukkuukin vielä, joten meillä on aikaa.”

”Niin”, Siobhan huokasi katsellen tytärtään alta kulmain. ”Maverick kertoi mitä sanoit hänelle. Se häiritsi häntä kovasti.” Rosan hyvä tuuli haihtui ja hän veti polvelsa lähelle rintaa. Isoveli oli valittanut äidille, mikä ei ollut yhtään lapsellista aikuiselta mieheltä.

”Arvaan mitä ajattelet, mutta Maverick ei varsinaisesti valittanut minulle”, Siobhan sanoi vastaansa kyräileville silmille ja äkkiä suppuun vedetyille jaloille. ”Häntä painavat kaikki mahdolliset asiat ja paineet sekoittuvat hänen päässään. Hänen on vähän vaikea suhtautua siihen, että hoidat joitakin asioita hänen ohitseen.”

Rosa irvisti. Hän ei pitänyt yhtään suunnasta, johon keskustelu oli etenemässä. ”Hän hoitaa itsekin jatkuvasti asioita isän ohitse. Sitä paitsi sinun pitäisi olla tässä minun puolellani. Päädyit itse meidän äidiksemme, koska hoidit asiat kaiken virallisen ja kunniallisen ohi.”

Siobhan tuhahti ja siirtyi sen verran lähemmäksi, että sai vedettyä hieman vastahakoisen tytön kainaloonsa. ”Minä olen sinun puolellasi, Kettu. Mutta asiat toimivat täällä eri tavalla, ainakin vielä. Saat epäilemättä tahtosi paremmin perille, kun et astu isoveljesi varpaille aina.”

Rosa murahti tyytymättömänä, mutta nojasi kuitenkin päätään äitinsä olkaan. Kumpikin oli hetken hiljaa ja kuunteli ikkunan ulkopuolelta kuuluvia ilakoivia linnun ääniä. ”Maverick sanoi, etten minä tyydy mihinkään. Se ei ole totta”, Rosa totesi lopulta tukahtuneesti kasvot piilossa.

Siobhan silitti hänen hiuksiaan rohkaisevasti ja muisteli, kuinka Maverick oli aikoinaan opettanut kiltisti paikallaan nakottavaa pikku-Rosaa pitkiä aikoja, joiden olisi pitänyt olla taaperon kärsivällisyydelle liikaa. Kun hän oli kysynyt leikkimisestä, tyttö oli vain kikattanut ja jatkanut veljensä kuuntelemista. Siitä tuntui olevan valovuosia nyt, kun veli ja sisko olivat jatkuvasti tukkanuottasilla. ”Minä tiedän sen, kultaseni. Ajattelen usein, että meidän olisi ollut viisasta lähettää sinut muutamaksi vuodeksi opistoon Coronariaan, vaikka olisimme kyllä ikävöineet sinua kovasti. Olisit asunut isovanhempiesi luona ja saanut olla vapaammin kuin täällä ja käyttää kaiken tuon energiasi oppimiseen.”

Rosa nosti kasvonsa äitinsä puvun rintamuksen suojista ja katsoi tätä silmiin kujeilevasti. ”Tuon täytyy olla sinun ajatuksesi, koska en usko, että isä olisi koskaan edes uskaltanut ajatella moista. Kai minä olisin Coronariassa pari vuotta viihtynyt, mutta Jackille olisi tullut täällä tylsää ilman minua.”

Siobhania hymyilytti ja sekä äiti että tytär purskahtivat hiljaiseen kikatukseen. ”Jack-parka saattaisi hyötyä siitä, että jättäisit hänet välillä rauhaan”, Siobhan sanoi pyyhkiessään vettä silmistään. ”Mutta minä tiedän jo miten sinä suhtaudut häneen. Ikävä kyllä Maverickia – ja sivumennen sanoen isääsi – tuntuu kiinnostavan, mitä mieltä olet Rotten Agorasta.”

Rosa irvisteli ja väänteli käsiään kuin olisi ollut suuressakin henkisessä tuskassa. Käytävältä kuului shantipalvelijoiden kehotuksia tulla valmiille aamiaiselle. ”Onko Rottenista yhtäkkiä tullut joku satuprinssi ja minä en vain ole tajunnut sitä? Vai miksi kaikki kuvittelevat minun juoksevan hänen perässään kuin heikkopäinen”, hän sanoi piirrellen sormillaan dramaattisesti ilmaan.

Siobhan kohautti harteitaan. ”Rotten on tullut täysi-ikäiseksi eikä Petrelli kai halua katsoa minkäänlaista kissan hännän vetelyä sormien välistä. Ja väistit aika taitavasti varsinaisen kysymyksen, Kettu. Mutta voinpahan ainakin sanoa jutelleeni asiasta kanssasi. Sinä olet ihan kuin isäsi, todellinen jääräpää enkä minä saa käännettyä mielipidettäsi suuntaan tai toiseen, mutta tiedän, että loppujen lopuksi teet fiksuja päätöksiä. Samaa ei aina voi sanoa isästäsi tai Maverickista sen paremmin.”

Rosa pukkasi äitiään hellästi kylkeen ja hymähti. ”Osa siitä luonteen lujuudesta on kyllä peritty sinulta”, hän sanoi vetäen äitinsä mukanaan seisomaan heidän varjojensa takia vielä viileälle puulattialle. ”Sitä paitsi muuttumaton mielipiteeni on juuri nyt se, että meidän on ehdottomasti mentävä aamiaiselle.” He lähtivät kohti alakerran ruokasalia, Rosa vielä yöpaidassaan.
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Luku 9: Isän kädestä

Brave Adanan työhuone oli talon huoneista suurimpia. Sitä hallitsi massiivinen, tyylikkäästi koristeltu isännänpöytä. Seinillä oli kirjahyllyjä ja tilaa liikepaperien arkistoinnille. Yhden seinän vei lähes kokonaan penkitön ikkuna, joka antoi kadulle. Yhdessä nurkkauksessa oli nojatuoliryhmä yksityisempiä neuvotteluja varten. Huoneessa tuoksui muste iltapäivisin, kun työtä oli jo tehty monta tuntia, aamuisin oli raikasta, koska sisäköt hoitivat tuuletuksen tunnontarkasti. Kirjat olivat Braven oman mielen mukaisessa järjestyksessä ja hän oli jo ajat sitten opettanut arkistointijärjestelmänsä Maverickille, jotta tämä löytäisi tarvitsemansa paperit. Huone oli hieman sotkussa, mikä olisi yleensä saanut hänet valittamaan palvelijoille, mutta tänään häntä vaivasi aivan jokin muu.

Brave tiesi, että hänen oli puhuttava tyttärelleen. Oikeastaan se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, mutta hän oli aina onnistunt lykkäämään sitä tuonnemmaksi jonkin tekosyyn nojalla. Hän huokasi syvään. Miten aika olikaan vierinyt, hän mietti katsellessaan pöydänkannen paperipinoja. Suloiselle pikkuprinsessalle oli ollut helppo leperrellä, kun perheen muut lapset olivat poikaviikareita. Brave soimasi itseään, kun ei ollut osannut lopettaa lepertelyä silloin, kun olisi pitänyt. Neitoikäisille tytöille tuli pitää lähes yhtä kovaa kuria kuin pojille, niin hänen isänsäkin oli aina sanonut. Miespuolinen shantipalvelija tomutti hiljaa kirjahyllyä.

”Ole hyvä ja hae Rosa tänne”, Brave käski huoaten.

Palvelija kumarsi ja läksi hakemaan tyttöä.
Rosa saapui hetken kuluttua – palvelija oli löytänyt hänet luuhaamasta läheltä isänsä työhuonetta – ja istui muitta mutkitta isäänsä vastapäätä pitkäselkänojaiseen puutuoliin – anojan tuoliin niin kuin niitä oli tapana kutsua.

”Beso kertoi, että sinulla on asiaa minulle.”

Brave otti paremman asennon omassa pehmustetussa tuolissaan. Hän rykäisi: ”Niin, meidän on aika puhua vakavasti tietyistä asioista.” Tytär ei reagoinut hänen odottamallaan tavalla, ei suoristautunut jäykäksi tuolissaan vaan istui yhtä rennosti kuin aina.

Rosa pöyritti silmiään ja hänen äänessään oli määrittelemätöntä keveyttä. ”Maverick ja äiti ehtivät ensin. Jos siis ajattelit puhua Rottenista.”

Brave käveli korostetun hitaasti pöytänsä takaa tyttärensä eteen ja veti alleen lähimmän jakkaran. ”Istu suorassa ja lopeta näsäviisatelu. Se ei sovi sinun ikäisellesi nuorelle naiselle.”

Rosa nieli piikin sanomatta mitään ja suoristautui sen verran, että ryhti oli hyvä. Isä otti hänen kätensä omiinsa. Braven kädet olivat kosteat yhteenpuristelun tuottamasta hiestä.

”Rosa, minä tiedän, että tämä ei ole mukavaa, mutta tietyt seikat muuttavat nyt kun sinäkin pian täytät seitsemäntoista.”

Rosa velkoili käsiään, mutta isän ote piti tällä kertaa. Hän urahti tuskastuneena ja sanoi tarkoituksettoman ilkeään sävyyn: ”Kerrotko minulle mitä Petrelli oikein sanoi, kun sai teidät kaikki niin kovin huolekkaiksi minun suhteeni”.

Braven katse koveni hieman. ”Käyttäydy, tyttö. Minä olen ensimmäisenä valmis myöntämään virheeni sinun kasvatuksessasi, mutta joku raja minullakin on. Tästä lähtien odotan sinulta ikäisellesi sopivaa hienoa käytöstä. Se, mitä Agora sanoi tai jätti sanomatta ei kuulu sinulle. Ja kehotan äitiäsi ja Maverickia odottamaan samaa.”

Siis käsket heitä tekemään niin, Rosa tiuskahti mielessään. Hän tiesi olleensa epäkunniottava isäänsä kohtaan, mutta tämä tuskin tajusi omaa epäloogisuuttaan.
Ääneen hän puuskahti: ”Jumalatteren tähden isä, minä en ole tyhmä. Tiedän, ettei mikään meihin liittyvä ole vain meidän asiamme. Petrelliä kiinnostaa, että minä pidän pian täysi-ikäiset näppini erossa Rottenista, jolle hän on oletattavasti jo katsonut hyvän vaimon.”

Heidän välilleen laskeutui painostava, kyräilevä hiljaisuus. Brave irrotti otteensa Rosan käsistä, meni kaatamaan itselleen lasin punssia sivupöydän kristallipullosta ja palasi takaisin paikalleen huljutellen nestettä lasissa vihaisesti. Rosa tarkkaili takaisin yhtä heltymättömällä ilmeellä kuin hänen omansa oli. Brave päätti yrittää toista taktiikka ja vedota tyttäresnsä turhamaisuuteen.

”Petrelli on huolissaan syystäkin. Sinä olet omalla tavallasi hyvin kaunis. Ja voit olla helposti Rottenin vietävissä tai toisin päin.”
 
Rosa irvisti avoimesti. ”Hauskaa, että lisäsit tuon viimeisen, sillä minähän todellakin voin vain joko vietellä tai joutua vietellyksi. Voit kertoa isä-Agoralle, että minä en ole kiinnostunut Rottenista, koska hän on ärsyttävä pikku pässinpää ja hän ei taas ole kiinnostunut minusta, koska minulla on neljä vanhempaa veljeä perimässä sinun paikkasi sitten, kun aika koittaa. Kehottaisin häntä olemaan huolissaan Selenestä, jollei hän olisi jo naimisissa.” Hän laittoi kätensä mielenosoituksellisesti puuskaan sanojensa vakuudeksi.

Kuka tahansa olisi sanonut, että nyt huoneen ilmapiiri enteili perustavanlaatuista myrskyä.

Brave katsoi kattoon ja yritti hillitä itsensä. Silti hänen äänensä nousi huudoksi: ”Huoneeseesi siitä mokama hupakko. Isällesi et puhu noin. Muista mitä sanoin aiemmin. Aion pitää sen.”

Rosa nousi tuolistaan niin, että se keikahti ja säntäsi ovelle. Raossa hän kuitenkin kääntyi vielä ja sanoi myrkyllisen hunajaisella äänellä: ”Tarkoitat varmaan, että Maverick pitää sen. Sinulle ei tullut mieleenkään nostaa kättäsi minua vastaan, mutta Mav olisi käskenyt kaikkein ensimmäiseksi hakea vitsakimpun ja antanut isän kädestä.” Niine hyvineen Rosa paukautti oven kiinni niin, että jokainen talossa olija sen varmasti kuuli.

Brave puristi pöytänsä reunaa rystyset valkoisina, mutta ei saanut suustaan pihaustakaan huutaakseen tyttärensä takaisin. Hän seisoi siinä sijoillaan pitkän aikaa, niin kauan, että aikaa tuntui kuluneen pieni ikuisuus. Hän oli tuntenut tyttärensä sanojen terän ja se kirpaisi syvältä. Maverick ja Rosa eivät olleet tulleet toimeen keskenään kunnolla sitten Rosan lapsuusvuosien ja nyt hänelle oli valjennut miksi. Rosa vihasi veljeään, joka oli joutunut rankaisemaan häntä, kun isä ei ollut sitä tehtävää hoitanut. Brave kiersi pöytänsä taakse ja vajosi tuoliinsa. Hänen päätänsä särkisi loppupäivän ja rinnassa tuntuva kipu ja hämmennys kestäisivät vielä kauemmin. Rosa oli juossut tiehensä ties minne ja hän epäili, että hänellä oli tyttärestään löyhempi ote kuin koskaan ennen.
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Tämä luku on takauma eikä siis suoraa jatkoa edellisiin. Se kertoo siitä, miten Rosan vanhemmat tapasivat ja tutustuivat.
Tämän enempää en ole vielä kirjoittanutkaan, joten päivittelen sitten joskus tulevaisuudessa, kun tarinaa on syntynyt lisää, seuraavan kerran.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Luku 10: Kuinka kaikki alkoi

Brave oli jokseenkin kyllästynyt. Hän odotteli toista päivää miestensä kanssa Coronariassa. Heitä oli kielletty poistumasta kasarmeilta, koska lähtökäsky saattaisi tulla milloin vain. Brave oli ollut jo melkein vuoden poissa kotoa työntämässä vihollista ulos valtakunnan alueelta. Coronaria oli eteläisin läntisen rannikon kaupungeista ja hän olisi mielellään tutkinut sitä. Itse hän oli kotoisin kaukaa sisämaasta ja epäili ettei siihen tulisi tuon tosiasian takia enää toista mahdollisuutta. Kun hän palaisi kotiin, hän menisi naimisiin jonkun toisen Adanan kanssa ja ottaisi ajallaan paikkansa suvun johtajana.

Hän nousi kenttävuoteelta venytellen käsiään ja harppoi ulos. Kasarmin pihalla oli niin aurinkoista, että hänen huoneen hämärään tottuneet silmänsä sokaistuivat hetkeksi. Siristeltyään aikansa hän huomasi jotain kiinnostavaa. Kenraali keskusteli oman parakkinsa edessä jonkun nuoren naisen kanssa. Brave lähti muina miehinä heitä kohti ja tervehti kenraalia tekemällä kunniaa:

”Hyvää päivää, herra kenraali.”

”Lepo vain sotilas ja päivää teillekin”, kenraali puhahti leppoisasti. Brave rentoutui ja hymyili tytölle kujeilevasti.

”Eikö olisi kuitenkin hyvien tapojen mukaista esitellä meidät toisillemme nyt kun satuimme kohtaamaan, setä?” tyttö kysyi piikittelevästi kenraalilta.

”Aivan, aivan niin. Tässä on sisarentyttäreni Siobhan. Siobhan, tässä on sotilas Adana”, tämä esitteli. Brave kumarsi ja olisi suudellut tytön kättä, ellei hän olisi vetänyt sitä pois.

”Niinpä näkyy olevan varsinainen herrasmiessotilas”, Siobhan tuhahti ja lähti mielenosoituksellisesti tömistellen takaisin kaupunkiin. Brave katseli hölmistyneenä hänen peräänsä. Ei tytöltä ainakaan luonnetta puuttunut. Kenraalinkin leppoisuus oli haihtunut.

”Pyydän anteeksi Adana. Hän oli ilmeisesti noussut väärällä jalalla. Mutta tekin voitte poistua.”

Kenraali kääntyi menemään takaisin parakkiinsa. Silloin kuului torvien toitotus, joka ilmoitti, että kasarmin miehet kutsuttiin taisteluun. Brave ryntäsi parakkinsa makuusaliin ja karjui siellä lorvivalle joukollensa järjestäytymiskäskyn. Joukko-osastot järjestäytyivät pihamaalla ja lähtivät kohti kaupungin porttia. Tuuli, joka ei ollut päässyt pitkään aikaan juoksemaan, korskui innostuksesta Braven alla, kun he ratsastivat ulos kaupungista.

Brave heräsi myöhään seuraavana iltana miellyttävästä ja lämpimästä huoneesta hämmentyneenä ja pää kivusta painavana. Missä hän oikein oli?

”Sinä sait päähäsi melkoisen tällin, kun putosit hevosen selästä.” Tyttö oli juuri tullut huoneeseen ja meni työntämään ikkunaa raolleen. Hän oli jotenkin kauhean tuttu.

Sitten Brave muisti: ”Siobhan?”

”Niin, minä”, tyttö sanoi. ”Ja sinä olet Brave, jos olet sattunut unohtamaan.” Brave yritti kohottautua, mutta tyttö huitaisi kädellään häntä pysymään sijoillaan.

”Minusta voimme hyvin olla tässä tilanteessa tuttavallisia. Sitä paitsi onhan meidät esitelty virallisesti.”

Brave hymyili väsyneesti. ”Tiedätkö sinä mitä tapahtui? Minä muistan vain kuinka rynnin muutaman pahaan paikkaan joutuneen mieheni luo.”

”Sinä pelastit heidät ja olet nyt pienimuotoinen sankari”, Siobhan totesi virnistäen. ”Minulle kerrottiin, että jopa putoamisessasi oli aihetta bardeille.”

Brave irvisti yhtä paljon sanoille kuin yhtäkkiselle vihlaisulle takaraivossaan. ”Hyvin hauskaa. Mahtaisinkohan saada ruokaa? Minulla on nimittäin kohtuuton nälkä kaikesta tästä lepäilystä.”

Siobhan lähti hakemaan illallista alakerrasta. Tultuaan takaisin hän antoi Bravelle tarjottimen, jolla oli kupillinen muhennosta, pieni pala juustoa sekä leipää. Brave söi kaiken ja siirsi tyytyväisenä tarjottimen sängyn vieressä olevalle pikkupöydälle. Siobhan katseli häntä tuolilta huoneen seinustalta.

Alakerrasta kuului kolinaa, kun joku puuhasteli keittiössä.

”Saanko kysyä yhtä asiaa? Sinä olit varsin pahalla päällä silloin kun me tapasimme. Onko sinulle ´esitelty virallisesti´ kovinkin monta sotilasta?” Brave kysyi sitten.

Siobhan huokasi. ”Olin juuri saanut kuulla, että minut naitetaan eräälle neuvosmiehelle. Tulin hakemaan sedältä tukea. Hän on yleensä minun puolellani. Mutta nyt hän oli samaa mieltä kuin isä ja äiti.”

Brave mietti hetken. Hän muisti kirkkaasti miten isä oli ehdottanut hänelle erästä sievää Adanaa vaimoksi. Tyttö oli hänen mielestään ylimielinen ja suulas juoruilija, mutta isälle merkitsi vain, että tämä oli hyvästä sukuhaarasta.

”Onko hän kovin kauhea?”

Siobhan naurahti katkerasti. ”Hän on vanha, lihava ja lipevä leskimies. Ja katsellut jo pitkään jonkun hyvän perheen nuorta tyttöä vaimokseen.”

”Minä menen todennäköisesti naimisiin ilomielisen tyhjän puhujan kanssa.” Brave väänsi naamalleen tulevan morsiamensa tärkeilevän ilmeen. Siobhan tyrskähteli ja otti sitten muka totisen ilmeen. ”Noinko ikävästi sinä puhut rakkaastasi. Se on hyvin epäkohteliasta.” Hän vesitti sanansa kikattamalla niiden päälle. Siobhanin nauru kuulosti Bravesta virkistävältä. Se oli kuin viileällä vedellä tehty aamupesu. Hän huomasi silti haukottelevansa leuat natisten.

”Sinun on parasta levätä vielä ja minunkin täytyy painua yöpuulle”, Siobhan sanoi. Hän meni ikkunan luo ja veti sen kiinni. Hän otti Braven yöpöydällä palavan kynttilän, sipaisi tämän otsaa ja lähti huoneesta. Brave jäi pimeään ja tunsi tytön kosketuksen vielä nukahtaessaankin.

Seuraavina päivinä Brave ei enää nähnyt Siobhania. Hänelle sanottiin, että tyttö oli kutsuttu kotiin. Viidentenä päivänä hänet katsottiin tarpeeksi terveeksi ja lähetettiin takaisin kaupunkiin hakemaan tavaransa ja palkkansa. Sota oli nyt ohi. Brave ratsasti kasarmeille lainatulla hevosella. Iloiset huudot tervehtivät häntä joka puolelta hänen saapuessaan. Luovutettuaan hevosen tallipojalle Brave lähti hakemaan pientä omaisuuttaan parakista. Kenraali pysäytti hänet kesken matkan.

”Mukava nähdä, että olette hyvässä voinnissa Adana.”

”Kiitos samoin, herra kenraali.”

Kenraali ryki kuin aikoisi seuraavaksi sanoa jotakin arkaluontoista. ”Minulla on teille kaksikin asiaa. Ensiksikin teidät on ylennetty, mistä onnittelen. Toiseksi juhliaksemme ylennystä, kutsun teidät luokseni illalliselle tänään.”

”Paljon kiitoksia, herra kenraali. Tulen oikein mielelläni.” Kenraali harppoi tiehensä ja Brave lähti taas kohti parakkeja miettien oliko hänellä mitään edes kohtuullisen säädyllistä päälle pantavaa.

Illalla hän kiiruhti Coronarian läpi. Hienoston asuinalue sijaitsi käytännössä vastakkaisella puolella kaupunkia kasarmeilta katsottuna. Kun hän saapui kenraalin talon portille, palvelija oli jo odottamassa häntä. He menivät sisään ja mies johdatti hänet suureen ruokasaliin, jossa oli jo koolla kourallinen vieraita. Brave huomasi ilokseen Siobhanin olevan näiden joukossa. Tämän vieressä istui lipeväilmeinen mies, jonka Brave tunnisti tytön puheiden perusteella tulevaksi aviomieheksi. Kenraali nousi seisomaan ja tuli tervehtimään häntä.

”Tervetuloa. Tässä ovat sisareni ja hänen miehensä Eli Khoran. Siobhanin olet jo tavannutkin. Lisäksi nautimme tänään kunnianarvoisan neuvosmies Darian Lippin seurasta.” Brave nyökkäsi jokaiselle asiaankuuluvasti. Siobhanin kohdalla hän virnisti.

”Ja tässä on korpraali Brave Adana ylennetty saavutuksistaan viime taisteluissa”, kenraali jatkoi.

Neuvosmies katsoi Bravea nenänvarttaan pitkin. ”Olette siis jo tutustuneet viehättävään morsiameeni.” Hän otti näyttävästi kiinni Siobhanin kädestä.

”Se on totta, herra Lippi. Mutta älkää olko huolissanne, sillä jo ensisilmäys minuun sai hänet varsin vihaiseksi.” Siobhan tirskahti tukahdutetusti ja herra Lippi loi Braveen myrkyllisen katseen. ”Teidänkin isänne naittanee teidät pian – epäilemättä sukuun.” Neuvosmies näytti tyytyväiseltä letkaukseensa.

Brave puri hammasta, mutta silloin Siobhan nousi ja sanoi lirkutellen: ”Ehkäpä te haluaisitte puhua käytännön asioista, ovathan häät sentään pian.” Hän käveli vastausta odottamatta Braven luo, otti tätä käsipuolesta ja lähti johtamaan talon takaosaan.

He tulivat kauniiseen puutarhaan pienestä sivuovesta. ”Mennään Haavemajaan”, Siobhan kuiskasi osoittaen pientä huvimajaa puutarhan etelänurkassa. He istuutuivat köynnösten varjoihin. Majassa oli miellyttävän viileää ja Braven tunnekuohu rauhoittui. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus näyttää murhanhimoiselta”, hän sanoi virnuillen.

Siobhan hymyili hänelle, mutta vakavoitui sitten.”Minulla on sinulle ehdotus. Minä olen aina tiennyt joutuvani jonkinasteisesti järjestettyyn avioliittoon. Ja sen mukaan mitä tiedän Sukujen kaupungista ja sinun suvustasi, olet sinäkin.” Siobhan veti henkeä. Brave nyökkäsi kehottaen häntä jatkamaan.

”Tuota… sukuni on yksi lännen mahtavimmista kauppiassuvuista. Isä ja äiti eivät naita minua kenelle tahansa, mutta… sinulle saattaisivat.”

Bravelta kului hetki tajuta mitä tyttö oli juuri sanonut. ”Varsinainen Haavemaja tosiaan. Tällaisiako suunnittelet aina täällä yksin ollessasi?”

Siobhan pudisti ärtyneesti harteitaan. ”Se olisi hyvä ratkaisu kummankin kannalta, kun emme joka tapauksessa halua meille valittuja puolisoita. Ja kaiken lisäksi minä pidän sinusta.”

Brave mietti hiljaa. Tytön sanoissa oli yllättävän paljon järkeä. ”Mutta eikö Lippi paheksuisi asiaa? Ja mitä ajattelit sanoa vanhemmillesi?”

”Minulle selvisi, että Lippi oli painostanut isää. Ilmeisesti tietyt hänen sopimuksensa kaupungin kanssa olisivat olleet vaarassa ilman kihlausta.”

”Hän on kuitenkin ylhäinen mies. Tuskinpa vanhempasi haluavat suututtaa häntä.”

Siobhan heilautti kättään välinpitämättömyyden merkiksi. ”Hän on hyvin alhaista sukua. Hän ratsastaa vain ensimmäisen vaimonsa omaisuudella. Isä saattaisi itse asiassa näpäyttää häntä mielellään.”

Brave raapi päätään. Siobhan oli jo näköjään ajatellut kaikkea. Tyttö katsoi häntä anovasti. ”Ota minut mukaasi, kun lähdet. Tiedän, että Adanat ja kaikki muut siinä kaupungissa ovat hulluja, mutta minä tosiaan pidän sinusta. En koskaan kuvitellutkaan rakastavani miestä, jonka nain. Äiti sanoi aina, että ehdit sinä rakastamaan monta vuotta sitten naimisiinmenon jälkeenkin…”

Brave katkaisi hänen puhetulvansa ottamalla hänet kainaloonsa.”Minun on kai pakko vastata kyllä, mutta lähden jo huomenna. Saatko asiat selvitettyä siihen mennessä?”

Siobhan tasasi hengitystään ja hymyili viekkaasti. ”Saan toki. Tavataan aamulla itäportilla.” He menivät takaisin sisään kuin mitään ei olisi tapahtunut ja Brave kehui vuolaasti kaunista puutarhaa, mistä herra Lippi oli selvästi nyreissään.

Aamulla Brave odotti portilla jännittyneenä. Hänestä tuntui, että he saattaisivat joutua lähtemään tuli hännän alla. Hän varjosti silmiään kädellään ja näki Siobhanin tulevan kohti kuormahevosella. Tyttö ratsasti hänen luokseen. Brave katsoi epäröiden hevosta.

”Se ei juokse kovaa, mutta eipä kai meillä olekaan valtava kiire. Isän piti osoittaa ärtymystään jollakin tavalla”, Siobhan kommentoi hänen ilmeeseensä.

”Sinä et siis karannut.” Brave rentoutui tajuamattaan.

”En tietenkään senkin hölmö. Sanoinko minä muka jotakin sellaista eilen? Ehdotan, että pakkaamme sinunkin tavarasi Hiekan selkään ja ratsastamme molemmat sinun hevosellasi.”

Brave tajusi tottelevansa tyttöä ja nostavansa tämän eteensä Tuulen selkään. He karauttivat ulos Coronariasta. Brave mietti, mikä kotona mahtoi odottaa.
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Väliluvun jälkeen suoraa jatkoa lukuun yhdeksän.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Luku 11: Merel

Merel rukoili pienen Jumalattarelle omistetun kotialttarin edessä. Hän pyysi Hyvää Äitiä siunaamaan Hanselia, jonka oli vastikään ottanut luokseen. Hän oli nyt perheensä vanhin lapsi ja sillä oli merkitystä, vaikka päällikköperimys hyppäsikin tylysti tyttöjen yli. Hänestä tulisi seuraavan veljen neuvonantaja ja muutkin kuuntelisivat häntä alttiilla korvalla. Isä tietysti eläa porskuttaisi vielä pitkään, siitä ei ollut epäilystäkään, joten hänen neuvonantajapäivänsä koittaisivat vasta myöhemmin. Hän käytti edelleen valkoisia suruvaatteita. Hanselin kuolemasta oli alle vuosi aikaa ja hän oli valmis suremaan vielä toisenkin vuoden. Suvut olivat lakanneet kunnioittamasta tätä tapaa, hän tuhahti mielessään. Läheisen kuollessa tuli pukeutua vuosi valkoisiin ja lesken tuli pysytellä asussaan kaksi vuotta tai kunnes meni uusiin naimisiin.

Sukujen jäsenet kyllästyivät valkoisiin vermeisiinsä nopeasti, Merel ajatteli tuimasti. He jaksoivat pitää niitä ehkä pari viikkoa ja vaihtoivat sitten kätevämpiin käsivarsinauhoihin. Leskenasuun pukeuduttiin häpeällisesti vain puoli vuotta, oli joku julkea tyytynyt vain kahteen kuukauteen. Hän muisti miten siinä talossa palvelleita shanteja oli pitänyt rauhoitella, koska he olivat niin kiihtyneitä. Yksi ei välittänyt moisista asioista kuten eivät hänen monet ilmenemismuotonsakaan, pyhimykset. Ja suvut olivat palvoneet Yhtä jo 300 vuotta, tosin poliittisista syistä. Sydämissään melkein kaikki muistivat vielä Jumalattaren, Merel pohti hymyillen vinosti. Jumalattaren tähden oli hyvin yleinen sanonta, vaikka papit pyrkivät sitä kitkemään parhaansa mukaan. Merelin sormet olivat yhä yhteen liitetyt ja hän nojasi otsaansa niihin.

Hän oli harhautunut ajattelemaan muuta ja lopetti nyt rukouksensa keskittyen sanoihinsa. Oltuaan lopussa vielä kunnioittavasti hetken hiljaa ja vetäytyi sitten alttarin äärestä. Hän oli tietenkin edellisenä iltana ollut kaikkien muiden shantien tapaan kuuntelemassa Mahtailijalle osoitettuja juhlallisuuksia. Onneksi shantin odotettiin menevän asuntoaan lähimpään temppeliin – tai ulkopalvelukseen silloin, kun niitä järjestettiin – eikä hänen siksi ollut tarvinnut mennä katedraaliin, sillä hän asui tällä hetkellä kaupungin uloimmissa osissa. Hän oli lääkeopissa isänsä sisaren luona ja he olivat käyneet lyhyen kaavan palveluksessa. Katedraalin palvelukset kestivät aina turkasen kauan. Hän tiesi sen, koska isän talo, shantien päällikön talo, oli alueella, josta mentiin katedraaliin ja hän oli känyt siellä kaikissa palveluksissa pienestä pitäen.

Merel hipsutti omaan nurkkaukseensa. Tädillä oli potilas, jonka tämä oli tahtonut vastaanottaa yksin. Niinpä hänellä oli aikaa pohtia muutaman päivän takaista kohtaamistaan sukujen vesojen kanssa. Hän ei pitänyt Maverick Adanan ja Dave Twillin poissaoloa mitenkään kummeksuttavana. Kuten hän oli Rottenille todennutkin, shantit tiesivät sukujen välisistä jännitteistä yllättävän paljon. Palvelijoiden tuli hoitaa työnsä sekä olla näkymättömiä ja kuulumattomia ja usein heidät unohdettiin niin, että heistä tulikin sellaisia. Sen takia heidän läsnäolleessaan puhuttiin kaikenlaista, mitä ei olisi puhuttu, jos vääriä ihmisiä olisi ollut paikalla. Merel huomasi pohtivansa Annouraa, jota isä oli joutunut jo kieltämään seurustelemasta Harnan Adanan kanssa. Päällikkö puuttui hyvin harvoin sellaisiin asioihin.


Sukujen kaikkein vähäisimpiin haaroihin naitiin shanteja melko usein. Avioliittoon oli saatava suvun johtajan lupa; luvan saaminen Capotelta oli helpointa, Adanalta ja Agoralta taas vaikeinta. Itse asiassa ei ollut kauankaan, kun Capotejen lähes ylimpään haaraan oli otettu shantivaimo. Se oli aiheuttanut niin valtavan polemiikin, että jopa yleensä höveli Melkior Capote oli epäillyt luvan myöntämistä. Merel irvisti sisäänpäin. Muut suvut olivat vastustaneet loppuun asti ja rauhoittuneet vasta, kun oli luvattu, etteivät edes kyseisen naisen lapsenlapsenlapset saisi naida päähaaraan. Se oli tekopyhä vaatimus, koska yleensä shantiperimä unohdettiin jo lapsenlapsien kohdalla ja he pääsivät naimaan parempiin sukuhaaroihin. Jopa pääperheiden nuorempien lasten puoliso saattoi sanoa isoäitinsä olleen shanti. Todellisuudessa hän toki pysyi siitä hissukseen ja kaikki teeskentelivät, että perheen uusi veri oli tippunut taivaasta.

Shantit olivat aiemmin olleet liikkuvia nomadeja. Monissa paikoin sitä toki oltiin vieläkin, mutta Merel oli asunut koko elämänsä kaupungissa. Maan laki oli sellainen, ettei kulkevia joukkioita hyväksytty paitsi jos ne olivat vain läpikulkumatkalla. Shantien vapaus oli riistetty ja heidän oli täytynyt ryhtyä joka päiväiseen työhön toisten palkollisina. Merel tunsi kaipaavansa liikkuvaa elämää, vaikka ei ollutkaan koskaan kokenut sitä. Hän kaipasi vapautta, koska.... koska, niin, hän oli erilainen. Shantit saattoivat noudattaa tiettyjä sääntöjä erittäin orjallisesti, mutta monissa asioissa he olivat avomielisempiä kuin paikallaan asuneet ihmiset. Merel huokasi. Naisten ei odotettu vain menvän naimisiin ja olevan hyvä äiti syntyville lapsille.

Naisparit olivat olleet tavallisia ennen paikalleen asettumista eikä kukaan ollut pitänyt sitä minään. Nyt oli toisin. Merel oli onnellinen, että päällikön tytärtä koskivat eri säännöt, sillä hän ei olisi koskaan voinut kuvitella naivansa miestä, sukujen mieliksi tai ylipäänsäkään. Hän oli kertonut asiasta isälle heti, kun oli uskaltanut. Isä oli ollut hetken hiljaa ja todennut sitten arvelleensa asian olevan siihen suuntaan. Hanselin kuolema oli hänen erilaisuutensa kannalta onnen potku. Nyt hänen ei edes haluttu menevän naimisiin, sillä hänen mahdolliset poikalapsensa olisivat vain sotkeneet perimystä. Merel mutristi suutaan katkerasti. Pitikö elämän olla niin pahuksen sekavaa?

Hän oli pitänyt suunsa kiinni Rottenin tapaamisessa kuten oli käsketty, mutta antanut silmiensä ahmia sitäkin enemmän tietoa. Kuten vaikka että Jaquin LaShian pikkusisko oli todella söpön näköinen. Vaaleapäinen tyttö oli istunut syrjemmässä ja saanut lopulta hihityksellään kaikki rentoutumaan. Merel olisi halunnut jutella hieman Riverin kanssa, mutta Jaquin oli vetänyt hänet perässään pois heti, kun tapaaminen oli päättynyt eikä mahdollisuutta ollut tullut. Pitäisi laittaa yksi kujilla kuljeskelevista pikku koltiaisista tarkkailemaan missä ja milloin tyttö liikkui yksin. Silloin voisi kerran osua muka sattumalta samaan paikkaan. Mereliä hymyilytti, kun hän nousi ylös ja lähti ulos talosta.
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
(ficin tiedot samat kuin aloitus viestissä
N/A: tämä 12. luku kuuluu Finikesän Kaiken maailman tekstejä -haasteeseen viikolle 1: Suosikit
Tämä orginaali on minulle tärkeä. Hahmot ovat kulkeneet kanssani teini-iästä lähtien. Siksi siis suosikkikategoriaan :D

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Luku 12: Tyttöjen ystävyydestä (ja vähän poikienkin)

Danny venytteli upottavassa katossaängyssä. Hänen vuodekumppaninsa seisoi läpikuultavassa kaavussaan ikkunan edessä. Aamuaurinko leikki hänen kullanhohtoisissa hiuksissaan. Kenen tahansa miehen unelma, Danny tuhahti mielessään. Hän olisi mielummin katsellut pelkkää ikkunasta siivilöityvää valoa. Adela huomasi hänen heränneen ja työnsi rintansa ulos ja peppunsa taakse niin, etteivät hänen muotonsa jääneet varmasti kenellekään epäselväksi.

”Sinä yrität liikaa”, Danny tokaisi samalla kun tunsi selkänsä kaareutuvan tyydyttävästi haukotuksen voimasta. Adela siirtyi muutaman askeleen sängyn vierelle.

”Yritän liikaa? Mieheni syöksyisi kimppuuni, jos tekisin hänelle noin.”
Adela oli neljänkymmenen ja kaunis kypsällä tavalla. Äidin ikäinen, Danny ajatteli.

”Tee sitten hänelle niin. En harrasta enää juurikaan toisia kierroksia aamuisin, joten minulle se menee vain hukkaan.”

Adela nyrpisti nenäänsä ja lipui laittamaan päälle oikeaa, paksumpaa aamutakkia varsin loukkaantunein elein. Danny katseli sängylle käännettyä selkää ja hivuttatui pois patjalta niin, että veti peiton mukanaan paljaiden lanteidensa suojaksi. Adela mulkaisi häntä. ”Häivy vain vähin äänin ja vaivihkaa”, hän sanoi dramaattisesti.

Lattia tuntui mukavan viileältä yön lämmön jälkeen ja Danny tyytyi vain kohauttamaan harteitaan välinpitämättömästi. ”Liikaa yritystä edelleen. Minä lähden samalla tavalla kuin aina ennenkin. Paitsi, jos aviomiehesi on tulossa”, hän virnisti.

”Voisin kertoa muutamallekin ystävälleni, mitä teet heidän tyttäriensä kanssa. Silloin minun mieheni olisi huolistasi pienin.”

Adelan hymy paljasti kauniin valkoisen hammasrivin, joka lähes häikäisi sanojen uhkaavan sävyn.

”Ja minä taas voisin kertoa miehesi ystäville, mitä kaikkea hän puuhailee. Mutta en kerro edes sinulle – kärttämisestäsi huolimatta – sillä ne ovat sovitussalaisuuksia ja olen vannonut hyvän valan niiden pitämisestä”, Danny sanoi rauhallisesti.

Hän oli jo saanut housunsa jalkaan ja veti juuri alustunikaansa päälleen. Adelan uhkailu ja valitus eivät purreet häneen. Nainen kuvitteli tietävänsä kaiken muista naisista, joiden kanssa Danny oli maannut. Ystävättärien välinen solidaarisuus oli välillä liiankin suulasta, jutut suurenivat ja nimet vaihtuivat toisiin. Ei sillä, hän oli papin työtä harjoitellessaan huomannut, että miehet olivat aivan yhtä pahoja.

”Kai minä saan kuitenkin tulla vielä takaisin?”, hän hyvitteli.

Adelan suupieli kiristyi ilmeen muuttuessa harmistuneesta ylenkatseelliseksi. ”Kukas nyt matelee? Tulet takaisin, jos kutsun. Muuten voit minun puolestani pysytellä kammiossasi.”

Danny kumarsi äärimmäisen tyylikkäästi ja sievistelevästi. Sen nainen ansaitsi, kun yritti olla olevinaan. ”Kiitän armeliaisuudestasi. Nyt minä liukenen ennen kuin myöhästyn, en suinkaan kammiostani, vaan oppitunnilta. Kuten me tapaamme sanoa `Vaikka Yhden aika onkin ääretön, meidän opettajiemme kärsivällisyys ei sitä ole´.”

Adela viittasi hänelle puolivillaisesti, mutta Danny oli jo makuuhuoneen oven ulkopuolella. Takapihalla hän veti harmaan siviiliviittansa hupun päähän ja suuntasi kiireisin askelin kohti katedraalikoulua.

Yksi kadun pikku vintiöistä nyki Mereliä hihasta. Merel oli ollut juuri astumassa sisään tätinsä taloon.

”Sää olit kyselly siitä blondista LaShiasta. Mää tietäsn missä se on tällä hetkellä, yksin”, poika lespasi puuttuvien etuhampaidensa välistä.

Merel ravisteli pojan sormet irti paidastaan. ”Saat viedä minut sinne heti. Odota vain sen verran, etta voin jättää ostokset sisälle. Ja tuon samalla sinulle jotain hyvää palkaksi.”

Poika johdatti hänet yhdelle LaShiojen kaupunginosan avoimista sisäpihoista. Riveriä ei ollut vaikea havaita, vaikka hän istui aivan kauimmaisessa reunassa pensaiden katveessa. Merel hätisti apulaisensa palkaksi saatuine kekseineen pois. River oli ajatuksissaan eikä huomannut häntä ennen kuin hän seisoi aivan tämän edessä.

Vaaleat hiukset liehahtivat poskilta, kun tyttö katsoi yllättyneen ylös päin. ”Ai, anteeksi, en yhtään tajunnut. Tuota haluatko istua tähän?”, River kysyi.

Merel räpytteli silmiään. Kukaan sukujen jäsen ei ollut koskaan kysynyt tuollaista häneltä ainakaan noin ystävällisessä sävyssä. ”Ei sinun tarvitse siirtyä, jos saan tulla viereesi”, hän kokeili.

Hymyn kare valaisi Riverin kasvot ja hän teki hieman tilaa niin, ettei istunut enää penkin keskellä. Merel painautui toisen lämmittämää kiveä vasten. Valkolatvapensaat kukkivat ja tuksuivat huumavalle. ”Me tapasimme joku ilta sitten, jos muistat”, Merel sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

River ei oikein tiennyt, mitä olisi käsillään tehnyt ja väänteli niitä typerästi. Lopulta hän asetteli ne syliinsä päällekkäin. ”Muistan minä tietysti. Sinä sanoit Rottenille takaisin tosi rohkeasti. Minä en olisi uskaltanut”, hän henkäisi ujosti.

Merel tuhahti. ”Rotten on vain ihminen siinä missä me muutkin. Kyllä hänelle voi takaisin sanoa.”

Kadulle oli ilmaantunut yllättävä aamupäiväruuhka ja hälinä ylti häiritsemään heidän rauhaansa. River katsoi Mereliä silmiin ja kohautti olkiaan. ”Jaquin on Rotten paras ystävä. He tapaavat aika usein. Joskus toivon, että minullakin olisi paras ystävä.”

Eikö sinulla sitten ole, Merel ajatteli. Ääneen hän sanoi: ”Minä voisin kyllä rueta parhaaksi ystäväksesi. Tai pelkäksi ystäväksi näin alkuun.” Riverin ilmeestä näki, että hän pohti kuumeisesti, mitä vastaisi. Hänen silmistään paistoi, että hänet oli opetettu pitämään lämpimät suhteet shanteihin minimissään, mutta toisaalta hän halusi sanoa palavasti kyllä.

Merel pukkasi häntä. ”Tee niin kuin sydämesi kehottaa, äläkä ajattele muita.”

Riveriä pelotti. Hän ei ollut koskaan varsinaisesti päättänyt mitään itse. ”Kyllä”, hän sanoi lopulta ja tunsi aivan uudenlaista päättäväisyyttä. ”Mutta sen on oltava salaisuus, ymmärräthän.”

Merel ei halunnut työntää tyttöä liikaa epämukavuusalueelle. ”Toki. Siitä tulee meidän yhteinen salaisuutemme.Voit lähettää minulle viestejä. Annat ne vain kaduilla juoksenteleville shantipojille. Sano, että ne ovat Merelille. He löytävät minut aina.”

Riverin kasvot olivat sulaneet kokonaan suureen hymyyn. Hän puristi Merelin ruskettunutta kättä omallaan. ”Kiitos. Minun pitää nyt mennä, muuten äiti alkaa ihmettelemään missä olen.”

Merel jäi yksin pikku paratiisin varjoihin ja oli tyytyväinen.
« Viimeksi muokattu: 08.07.2019 18:20:53 kirjoittanut Kelsier »
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Ikäraja: S (koko topic K11)
Genre: daimoni!AU
Haasteet: Spurttiraapale V

A/N: Kirjoitin raapaleita tämän originaalin maailmasta. Minun versiossa ei ole tietenkään daimoneita, siksi siis AU. Raapaleiden ei sinänsä pitäisi vaatia koko tarinan tuntemista esim. Rebecca ei ole esiintynyt varsinaisen tarinan luvuissa vielä ollenkaan. Oli hauska kirjoittaa nämä välipalana ja katsella omia (harvinais)hahmojaan vähän eri näkökulmasta. Palaan päätarinaankin kunhan joskus saan inspistä. :D

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


(100)
Lilith muisti kuinka hänen vanhempi poikansa oli tullut heille. Illan pimeydessä vieraan naisen sylissä. Suru kirpaisi jotakin mielen perukkaa. Petrelli ja joku toinen. Ja toisaalta se joku toinen oli menettänyt lapsensa. Tunne oli kahtalainen.

”Miksi me mietimme asiaa? Olemme sen tähden vain allapäin.”

Viehkeä musta kissadaimoni nousi matolta, jossa se oli maannut ja hyppäsi Lilithin syliin. Lilith upotti sormensa olennon pehmeisiin niskakarvoihin.

”Se on alku, Laios. Niitä ihmiset pohtivat loppujen lisäksi”, hän huokaisi.

Laios haukotteli leuat natisten. Lilith tunsi daimonistaan hehkuvan lievän tyytymättömyyden, mutta olento pysyi hiljaa. Pian hänkin vaipui ajatuksiinsa ja mietti missä hänen pappispoikansa mahtoi kuljeskella juuri nyt.


(100)
Rumpalin korvat värjyivät hätäisesti. Se heijasti erinomaisesti Riverin vatsanpohjan jännittynyttä tunnetta. Daimoni loikki hänen vieressään, lähes jalkaa vasten. He saapuivat somaan pieneen puutarhaan ja kadun vilkkaus vaimeni. Ensin River ei nähnyt ketään, mutta pian varjoista syöksyi esiin terrieridaimoni, joka tuli innokkaasti tervehtimään Rumpalia. Kohta sen perästä tuli kasvillisuutta väistellen tulenpunahiuksinen tyttö.

”Vihdoin”, Merel henkäisi ja juoksi halaamaan Riveriä.

”Odotitko kovin pitkään?” River kysyi arasti heidän erottuaan halauksesta.

”Aika on aina pitkä, kun odottaa rakasta ystävää.” Merel sipaisi hymyillen Riverin poskea. ”Mennään peremmälle niin saadaan olla rauhassa. Ja Mathias jätä Rumpali hetkeksi rauhaan!”

Käsivarret kietoutuivat toisen lanteille ja jännitys suli pois.


(100)
Oli jälleen puhdas uuden kuun jälkeinen yö. Melchior Capote nautti suuresti käyskentelystä puutarhassaan tällaisina öinä. Melpomene, hänen huuhkajadaimoninsa, lenteli puusta toiseen kuunnellen jalkojen rapinaa maanpinnassa. Tuoksui huumaavasti kuusamalta ja muilta kukilta, jotka esittelivät sulojaan ainostaan pimeinä hetkinä. Melchior pohdiskeli hajamielisesti erään päivällä lukemansa kirjan teorioita. Velletrianus oli varsin oikeilla jäljillä rauhan käsitteen suhteen, vaikka siitä olisikin jättänyt rakkauden pois. Velletriuksen rakkauden konsepti oli niin sekava, että jokainen häntä lukenut epäili oliko mies koskaan ollut rakastunut. Melpomene laskeutui Melchiorin olalle saaden ihmisensä havahtumaan.

”Yössä on syytä olla valppaana”, se tyytyi vain huhuilemaan.

Melchior siveli hyväksyvästi daimoninsa jalan silkinpehmeitä höyheniä. Yö kului.


(100)
Danny tunsi apinadaimoninsa hännän kutittavan nenäänsä. Dike lepäsi kerällä tyynyllä hänen kasvojensa vieressä. Kosketus selkään herätti Dannyn kunnolla. Hänen yökumppaninsa nukkui vielä ja tämän rääkkädaimoni kuorsasi orrellaan. Dike oli kiivennyt hänen rintansa päällä ja katseli häntä nyt sirkein silmin.

”Piditkö siitä kovasti?” se kysyi.

Danny toi sormensa leikittelemään apinan hännällä. ”Ei se ollut kummoista. Mutta voitti yksin nukkumisen.”

Dike näytti hampaitaan. ”Hänen daimoninsa on inhottava.”

”Siitä olen kyllä samaa mieltä”, Danny nauroi.

Rääkkä rähähti unissaan orreeltaan aivan kuin se olisi kuullut Diken sanat. Dannyn suureksi huvitukseksi apina irvisti sillekin. Nainen hänen vieressään alkoi pyöriä siihen malliin, että heräisi hetken kuluttua.


(100)
Dave ei koskaan ollut ollut vain yksi. Jo kohdussa hänen vieressään oli sykkinyt kaksi muuta sydäntä. Ja sitten oli tietysti daimoni. Dido istui ikkunalaudalla tarkkaili, kun hän työsti raudanpalaa pikkutarkasti kuin vain paras koruseppä voi. Hän oli joskus verrannut daimonin suhdetta ihmiseensä ja omaa suhdetta veljiinsä, mutta tarkemmin ajateltuaan tajunnut, ettei vertailussa ollut järjen häivääkään. Hän ei voinut koskettaa veljiensä daimoneita tai nähdä niiden mielenliikkeitä. Tähän ei auttanut edes kolmosten vahva henkinen yhteys. Heidän daimoninsa eivät olleet sydänystäviä, vaikka tulivatkin kohtuullisesti toimeen keskenään.

”Miltä tämä sinusta näyttää Dido?” hän kysyi nostaen tekeleensä ikkunan luonnonvaloon.

Tikkadaimoni nyökkäsi hyväksyvästi kopauttaen puuta nokallaan.


(100)
Rebecca Mustasurma kulki talleillaan tarkastamassa siitosoriensa kuntoa. Hänen pantteridaimoninsa Rudra liikkui suuresta koostaan huolimatta henkäyksen hienosti naisen vierellä. Rebecca oli saanut aamulla kirjeen, jossa oli kohteliaasti kerrottu, että hänen lähettämänsä poika oli päässyt turvallisesti lumihaltioiden pariin. Rivien välistä oli kuitenkin paistanut se, että he muistivat. Muistivat kuinka luottamus oli rikottu. Kuinka hänen sydämensä oli päättänyt olla lojaali rakkaudelle. Hevonen hirnahti ja otti askeleen taakse päin, sillä muiston voima oli saanut Rebeccan läimäyttämään sen lautasta liian kovaa. Hän joutui rauhoittelemaan eläintä, jota häiritsi myös Rudran pingoittuneisuus. Rebecca astui ulos karsinasta ja kokosi itsensä. Sitten hän harppoi päättäväisesti ulos musta varjo kannoillaan.


(100)
Kuinka pitkä aika on vuosi? Sitä kysymystä Joseph LaShia oli huomannut usein pohtivansa. Katkeruus tuntui tehneen vuosista elämän mittaisia. Hän odotti sormet syyhyten päivää, jolloin Alanan olisi myönnettävä, ettei Falcosta ollut jatkamaan suvun johdossa. Poika oli ollut sairas pienestä pitäen, mutta pikkusisko elätteli kai vieläkin toiveita parantumisesta. Joseph tuhahti niin, että hänen ahmadaimoninsa Yaya hätkähti. Hänen poikansa Jaquinin kuului olla seuraava suvun patriarkka. Aivan niin kuin hänen olisi kuulunut olla tämän hetkinen. Ilmoitusta oli aina lykätty vuodella eri tekosyiden varjolla. Ne alkoivat kuitenkin loppua, kun Jaquin tänä vuonna täytti seitsemäntoista. Alana ei voinut viruuttaa asiaa pidempään. Se veisi Josephin hengen.
« Viimeksi muokattu: 05.01.2020 14:42:31 kirjoittanut Kelsier »
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Kommenttikampanjasta heips!

Näissä rapsuissa näkyi tosi kivasti tämä daimonikonsepti! Parhaiten se mielestäni välittyi ensimmäisestä, toisesta, neljännestä ja viidennestä rapsusta, mutta pidin niistä myös sen takia, että niihin pääsi paremmin sisälle kuin kolmanteen ja kahteen viimeiseen.

Lilith ansaitsee kyllä kunniamaininnan elämänviisautta kumpuvalla lausahduksellaan: ”Se on alku, Laios. Niitä ihmiset pohtivat loppujen lisäksi” koska tämä on niiin totta kaikessa inhimillisyydessään, ja vaikka siitä tulisi inhottava tai surullinen olo, sitä miettii silti. Laios selvästi yrittää saada ihmisensä takaisin nykyhetkeen, jossa suru ei heihin yltäisi, mutta Lilithin tunteet ovat jopa hänen daimoninsa ulottumattomissa, mikä oli todella kiehtova yksityiskohta. Ja Laioksen omat, ihmisestään eroavat tunteet, olivat myös hyvin mieleeni. Tykkään siitä, kun daimoneiden korostetaan olevan omanlaisiaan persoonia, vaikka ihminen ja daimoni ovat pohjimmiltaan aina yhtä, mutta jokaisessa ihmisessä on kuitenkin monta puolta, ja siten daimoneiden omanlaisuus saa myös inhimillisen selityksen.

Rumpali, oi miten söpö nimi daimonille!! Rumpalin hahmoa ei mainittu, mutta saattaisiko se olla jänis? Tuo loikkiminen ja nimi viittaavat siihen, voin toki olla väärässä. Söpöä ja daimonille ominaista kulkea lähellä ihmistä, kun hermostuttaa! Ja kovin suloista oli myös se, että Merelin daimoni oli se, joka säntäsi ensimmäisenä tervehtimään. Kuvastaa hyvin sitä vilpitöntä intoa ja rakkautta, jota Mathias tuntee ja osoittaa kenties ihmistään innokkaammin ja vilpittömämmin. Vaikka Merel toki itsekin tervehti Riveriä lämpimästi, mutta ehkä häntä hiukan nolotti, kun Mathias on niin tohkeissaan Rumpalin kimpussa. Tavallaan sitä ei ehkä halua näyttää, kuinka paljon oikeastaan on odottanut toista ja siksi Merel komentaa, että rauhoitu, Mathias, sinä nolaat meidät molemmat! Kovin hellyttävää <3

Dike on malttamaton ja haluaa ihmisensä huomiota! Ja tässä pohdittiinkin mielenkiintoisesti sitä, että sitä voi harrastaa seksiä (tai näin tulkitsin tässä tapahtuneen) ja se on ihan mukavaa, mutta ei hirveän ihmeellistä ja daimoneiden yhteensopimattomuus (tai jopa inho!) tietenkin mitätöi mahdollisen tulevaisuuden aivan täysin. Sillee, oli kivaa, heippa! Toki myös se, ettei Danny pidä yökumppaninsa daimonista, kertoo paljon.

Daven raapaleessa taas pohdittiin hyvin daimonien koskemattomuutta, joka on myös kiehtova teema. Vaikka oltaisiin kuinka läheisiä sisaruksia, toisen daimoniin kajoaminen on silti sellainen asia, jota ei voisi harkitakaan. Dave tuntuu kuitenkin kaipaavan syvempää suhdetta veljiinsä, koska tahtoisi heidän daimoniensa olevan sydänystäviä. Hän jopa toivoo sitä niin paljon, että vertaa suhdetta veljiinsä daimoninsa kautta. Vaikka se ei tuotakaan tulosta, Daven kaipuu on silti riipaisevan syvää. Tämä täyttymätön kaipuu saa Daven ehkä takertumaan tiukemmin daimoniinsa, jonka kanssa hänellä ainakin voi olla henkisesti läheinen ja rakastava suhde kehdosta hautaan.

Kiitos näistä rapsuista! Hahmoista sai paljon irti heidän daimoniensa kautta, ja se oli mieleeni :>

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 439
  • ava by Rosmariini
Hei Sokru, tulen kiittämään kommentistasi nyt, kun voi mennä pitkään ennen kuin julkaisen mittään jatkoa tähän  ;)
Minusta näitä oli kiva kirjoittaa ja olin päässyt itsekin sisälle parhaiten noihin raapaleisiin, joita kommentoit. Etenkin kahden viimeisen kohdalla oli kyse enemmän ehkä itselleni suunnatusta hahmokonseptin luomisesta tämän daimoni-idean kautta kuin varsinaisesti yleisöystävällisyydestä :-[ Joseph ja Rebecca eivät ole varsinaisessa tarinassa vielä esiintyneet lainkaan, vaikka maailmaan tiiviisti kuuluvatkin.
Rumpali on jänis/kani! Oli kyllä tarkoitus kirjoittaa se aukikin, mutta ikuinen heikkouteni on, että nään tarinat päässäni kuvina, jolloin unohdan, että lukijalle, joka ei pääni sisään näe, olisi hyvä kuvailla ja kirjoittaa auki asioita ::)
Sitä miten daimonit ja niiden ihmisten seksin harrastaminen sopivat yhteen olisi jännä pohtia enemmänkin. Diken luonne sopii kyllä Dannyn kanssa hyvin yhteen.
Dave ei tuossa päätarinassa juurikaan pääse pohtimaan suhdettaan kaksoisveljiinsä (sivuhahmo kun on, niin siihen ei sillä tavalla ole tilaa), joten tässä oli hauskaa pohdiskella miltä hänestä tuntuu olla yksi kolmosista.

Kiitos sinulle kivoista huomioista ja sanoista! :-*
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)