Kirjoittaja Aihe: Hyvä renki, huono isäntä | K-11 | 8 x ficlet | Postapokalyptinen fiktio  (Luettu 599 kertaa)

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 065
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Hyvä renki, huono isäntä
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Genre: Postapokalyptinen kriittinen utopia
Yhteenveto: Ficletsarja maailmanlopusta selviytyneen selviytymisestä
Varoitukset: Kannibalismi


Kuten aina talven saapuessa, maailmaan laskeutuu hiljaisuus. Pakkanen muuttaa ilman kuivaksi ja vaikeaksi hengittää. Taivaalta leijuu alas valkeita hiutaleita, jotka peittävät allensa kaiken elävän ja kuolleen. Tällä kertaa taivaalta leijuvat hiutaleet eivät ole lunta vaan tuhkaa, eikä se peitä allensa elävää, sillä elävää ei enää ole. Eikä ole kylmä talvi vaan paahtavan kuuma kesä, vaikka tuhkapilvet nousevatkin peittämään taivasta. Maailma on kyllä hiljainen, jopa hiljaisempi kuin talvella, sillä maailmaa ei enää ole, ei oikeastaan. Jäljellä on vain tuli, jota tuuli levittää jatkamaan valloitustaan. Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä, niinhän se sanonta mene. No, nyt ei ole kukaan enää sanomassa tulelle miten sen kuuluu käyttäytyä, sillä isännät ovat kuolleet.

Kaikki paitsi minä, mutta enpä minä olekaan koskaan ajatellut itseäni kummoisemmin isäntänä.

Kyllä ihmisiä varmaan on vielä jossain kaukana Tyynenmeren saarilla, elleivät atomipommien aikaansaamat aallot ole vieneet heitä mukanaan. Ehkä jossain on vielä jokin pieni sivilisaatio, jolla on tarpeeksi resursseja elättää itsensä ja jälkipolvensa ja kenties jonain päivänä täyttää maailma uudelleen paremmalla yhteiskunnalla kuin sillä, joka tuhosi maailman.

Se vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Käännän katseeni taivaaseen, joka on värjäytynyt punaisella ja oranssilla, vaikka on keskipäivä. Aurinko on yhä siellä tuhkapilven takana, joka jostain syystä lohduttaa minua. Jotain tuttua tähän maailmaan jäi. Tuhkaa tippuu silmiini, joita savu kirveltää jo valmiiksi, joten käännä katseen harmaaseen maahan. Kyllä varmaan ihmisiä vielä on, mutta olisi parempi, jos ei olisi. Ne ihmiset, jotka saivat mahdollisuuden paeta avaruusasemille ovat epäilemättä niitä, joiden syytä koko sota oli. Tuhotaan maailma, koska nuo ajattelee eri tavalla kuin me ja on ilkeitä meille. Tyypillistä vanhoille valkoisille miehille, joilla on pieni ego ja iso rahapussi. Sietäisivät jäätyä siellä avaruudessa samalla, kun katsovat maapallon palavan.

Oikeastaan olisi huvittavaa, jos he uskaltaisivat palata tälle Jumalan hylkäämälle planeetalle. Olisi hauska nähdä, miten he yrittävät selviytyä täällä.

***

Mutta miten minä selviydyn täällä? En ehtinyt ajattelemaan sitä juurikaan. Ei meillä ollut muuta suunnitelmaa kuin lentää mahdollisimman ylös, kun kuulimme pommien lähestyvän. Se suunnitelma melkein toimi. Pääsimme ylös, mutta tipuimme nopeasti alas, eikä meistä kolmesta jäänyt jäljelle muita kuin minä. Ainakin luulen niin.

Vaapun lähemmäs palavaa lentokonetta otettuani kaiken ottamisen arvoisen omastani. Nämä lentokoneet ovat kenties ainoita asioita tällä pallonpuoliskolla, jotka eivät ole muuttuneet kivimurskaksi ja tuhkaksi. Yritän sammuttaa konetta vaahtosammuttimella, mutta liekit ilkkuvat minulle, huutavat, että sinä et ole enää isäntä. Olet renki. Tämä on meidän maailmamme.

Vaahtosammutin tyhjenee ja vain yksi siipi on enää tulessa. Saa luvan riittää. Kapuan koneeseen ja tarkistan ensiksi pilotin paikan. Mitään ei ole tehtävissä, kone syöksyi alas nokka edellä. Olen nähnyt ruumiita ennen tätä päivääkin, mutta sisukseni vetäytyvät silti solmuun. Pää on sohjona, mutta saan vedettyä ruumiin kaulasta tunnuslevyn.

Tyhjennän koneen. Omasta koneestani ottamien tavaroiden päälle on muodostunut valkea tuhkakerros. Kasaan tavarat mukaani ja lähden kohti kolmatta konetta, jonka näin tippuvan kenties muutaman kilometrin lounaaseen. Ennen kuin ehdin ottaa muutamaa askelta enempää, pysähdyn, sillä vatsani valittaa äänekkäästi. Koneet ovat taistelukoneita, niissä ei ole ruokaa muutamaa hätäpurkkia lukuunottamatta.

Kosketan kaulallani roikkuvaa ystäväni tunnuslaattaa.

***

Olenhan minä miettinyt miltä ihminen maistuu. Olenhan minä miettinyt, että varmaan uskaltaisin saada selville, jos selviytymiseni riippuisi siitä. Oksennan silti ensimmäisellä suupalalla.

Ei se maistu kanalta niin kuin sanotaan. Se maistuu savulta ja tuhkalta ja lialta ja vereltä, vaikka paistoinkin sitä vartaassa tuhon liekeissä hyvän aikaa ja kuorin ihon pois. Olen kuullut, että ihosta voisi tehdä vaatteita tai laukkuja, ihan niin kuin eläinten nahasta, mutta en pysty siihen. En ainakaan, kun kyseessä on ystäväni.

En anna itseni itkeä, koska en tiedä milloin löytäisin lisää vettä. Koneista löytämäni litrat eivät riitä moneksi päiväksi. Tunnen tämän kaupungin, mutta nyt kaikki näyttää samalta: tuntemattomalta sotkulta, sotakentiltä tutuilta. Silmiä kirveltää, eikä syynä ole pelkkä savu.

Katselen ympärilleni ja tunnen olevani hukassa. Koulutukseni ansiosta minulla on tavalliseen puliaiseen nähden huomattava etumatka, sillä minut on koulutettu selviytymään haastavissa olosuhteissa. Mutta koulutus koski maastoa, jossa on jotain jäljellä. Tuhkasta ja kivimurskasta ei loihdittu paljoa. Tiedän, että armeijalla on hyvin varustettuja bunkkereita tiluksillaan, mutta niiden päällä on monta tonnia kiveä ja tuhkaa.

Koneiden luokse jääminen voisi olla hyvä idea. Voisin yhdistää ne ja tehdä niistä kotini. Metallin irti repiminen on hankalaa ilman välineitä, mutta tulta minulla piisaa. Tai ehkä toinen voisi olla kotini ja toinen varasto. Kolmas kone pitäisi kyllä löytää.

Mutta löytäisinkö takaisin?

***

Kaksisataaseitsemänkymmentäviisi, kaksisataaseitsemänkymmentäkuusi…

Olen aina tuntenut oloni aarretta etsiväksi merirosvoksi joutuessani laskemaan askeliani. Armeijassa meillä oli harjoituksia, joissa jouduimme sokkelikkoon silmät sidottuina tarkoituksena hakea sen keskeltä jotain ja palata takaisin. Silloin minua hymyilytti, koska mieleen tulivat lapsuuden leikit.

Nyt minua ei hymyilytä.

Löydän koneen. En uskaltanut toivoa, etten joutuisi riisumaan toistakin tuntolevyä ruumiin kaulasta, mutta petyn silti. Polveen sattuu saatanasti. Iskin sen laskeutuessa pahasti, joten jokainen askel on tuskaa, mutta olin kiirehtinyt silti. Ihan varmuuden vuoksi.

Istun alas kokoamieni tavaroiden luokse. Olin jättänyt kaikki tavarani edellisten koneiden luokse, koska en olisi päässyt pitkälle se kuorma selässäni ja polvi mäsänä. Juon vettä metallipullosta. Kaupungin läpi kulkee joki, mutta se on monen kilometrin päässä ja kuka tietää, ehkä atomipommi pyyhki senkin puhtaaksi.

Nyt en jaksa kävellä sinne. Piirrän sormellani tuhkaan sen numeron, kuinka monta askelta otin koneilta tänne, jotten unohtaisi sitä. Rakennan kivistä katoksen sen päälle, jottei tuuli vie sitä mukanaan tai tuhkasade peitä. Tekisi mieli kaataa loput vedestä päälleni, mutta tiedän sen olevan tuhlausta. Olen verinen, hikinen, tuhkainen ja väsynyt ja kaikkialle kivistää. Tekee mieli huutaa, mutten huuda. En jaksa.

Nousen ylös ja menen takaisin koneeseen. Se ei pala, joten voin nukkua pilotinpaikalla, jonka istuimen saa takakenoon. Raahaan ruumiin pois ja yritän olla katsomatta sen ruhjoutuneita kasvoja. Se haisee jo tässä kuumuudessa ja huomenna sen liha on pilalla. Niinpä vaikka minulla ei ole nälkä, tartun sen käteen ja teen saman minkä tein edelliselle. Pakotan jokaisen suupalan alas, vaikka tekee mieli oksentaa.

***

Polvi ei tunnu paljoa paremmalta aamulla. Kerään tavarat ja vaapun takaisin koneeni luokse. Armeijakoulutus maksoi itsensä takaisin, koska löydän paikalle ilman sen suurempia ongelmia.

En voi jäädä kaupunkiin, tiedän sen. On päästävä joen rannalle tai entiseen metsään, josta saattaisin pystyä kaivamaan juuria ja matoja maasta. Kaloja saattaisi vielä olla vesissä, mutta en ole koskaan juurikaan opetellut kalastamaan tai perkaamaan kaloja. Oppi ikää kaikki. Vai oppia ikää kaikki? Oppi ikä kaikki? En luultavasti saisi koskaan tietää kuinka se menee.

Minun on yritettävä löytää bunkkeri. Olisi tuhlausta lähteä pois armeijan alueelta yrittämättä, koska se on ainoa paikka, jossa tiedän varmuudella olevan jotain. Nousen lähistön korkeimman kivipinon päälle ja yritän muodostaa päässäni tilusten ilmakuvan. Olen nähnyt sen tuhansia kertoja ruokalan seinällä. Auringosta päättelen ilmansuunnan, joten pystyn suunnilleen hahmottamaan missä olen. Tässä oli korkein vahtitorni. Tuo suurin kivikasa oli päärakennus. Bunkkeri on tuolla länsilaidalla sairaalarakennuksen alla. Ovi on rakennuksen keskellä.

Suuntaan entisen sairaalarakennuksen luo ja alan heittelemään kiviä.

***

Siirrän tavarani lentokoneelta armeijan pihalle. Työtä on enemmä kuin kuvittelin, enkä saa sitä valmiiksi ennen kuin vesi loppuu. Viikon jälkeen polvi kuitenkin tuntuu paremmalta, joten saatan kävellä joelle täyttämään vesipulloni. Joki on yhä jäljellä, vaikka vesi onkin ruskeaa ja pinnalla on harmaa tuhkakerros.

Joudun pitämään taukoa bunkkerin esiin kaivamisesta, kun lentokoneista löydetyt hätäruokapaketit loppuvat. Alan kalastamaan joesta. Löydän entisen metsän ja syön maasta kaivamia juuria ja ötököitä. Madot säästän kaloille. Se, että saatan yhä löytää maan sisältä elämää lohduttaa minua. Maan sisus kuhisee yhä elämää, vaikka maan päällä elämää ei ole. Ehkä nyt kun ihmiset – ainakin suurin osa heistä – olivat poissa, luonto voisi vallata maapallon takaisin ja kukoistaa taas vuosimiljoonia, ennen kuin ihmiset valtaisivat sen takaisin.

Ihmisten on kuoltava, jottei tätä käy uudestaan. Toivottavasti ydinpommeista levinnyt radiaktiivisuus tekee selviytyneistä lisääntymiskyvyttömiä ikuisiksi ajoiksi.

Toisen viikon kaivamisen ja veristen sormien jälkeen saan kaivettua tieni bunkkeriin. Minun onnekseni sinne paenneet ihmiset ovat ehtineet tukehtua, sillä ruokavaroja on runsaasti jäljellä, ehkä jopa vuodeksi. Näiden viikkojen aikana olen itkenyt useasti toivottomuudesta, nälästä, uupumuksesta ja syyllisyydestä, mutta ensi kertaa itken onnesta.

Päätän jäädä bunkkeriin. Siellä on viileää, vaikka maan päällä palaa yhä. Kenties talven tullessa joutuisin etsimään toisen paikan, mutta jatkuva tulevaisuuden ajatteleminen rasittaa minua niin, että haluan vain levätä. Mutta kun minun ei enää tarvitse työskennellä raadollisesti selviytyäkseni, ensi kertaa ajattelen, että kuoleminen olisi helpompaa. Kukapa olisi arvannut, että maailmanlopun jälkeen tylsistyminen on suurin viholliseni.

Bunkkerista löytyy räjähteitä. Asetan niitä armeijan päärakennuksen päällä olevalle kivikasalle, jotta pääsisin sen kellariin, jossa tiedän olevan paljon hyödyllistä tavaraa. Onnistun tavoitteessani.

***

Kuluu viikkoja, kuukausia, vuosia. En pidä laskua päivistä, koska sillä ei ole enää väliä minulle. Olen aina vihannut armeijassa aikaa, kiirettä ja säntillisyyttä. Ehkä jos joskus tapaan toisen ihmisen, hän kertoisi mitä aikaa me elämme, mutta oikeastaan en halua tietää. Elämä ennen maailmanloppua alkaa tuntua kaukaiselta unelta. Painajaiselta.

Kun alan unohtamaan entisen elämäni, en enää vihaa mitään tässä uudessa maailmassa. Olen aina tiennyt olevani hyvä selviytymään, mutta taitoni ja sopeutumiskykyni yllättävät minut aina silloin tällöin. Välillä tunnen oloni yksinäiseksi, mutta puhun itsekseni jokaisella osaamallani kielellä ihan vain jotten unohtaisi kaikkea ihmisyydestäni; sitä millä on väliä.

Usein kuvittelen vierelleni jonkun, ei kenetkään ennen eläneen, vaan jonkun toisen selviytyneen, jolle kerron tarinoita elämästäni ennen maailmanloppua. Välillä nämä tarinat ovat tosia, joskus ne ovat fiktiota, sillä eihän se toinen voi tietää kuka minä olin. Joskus on hauska kuvitella, että olen joku toinen. Elokuvatähti, joka oppi selviytymään roolin kautta. Koko ikänsä villissä luonnossa elänyt erakko. Kiero marionettimestari, joka junaili koko maailmanlopun. Ehkä kirjoittaisin nämä tarinat ylös, jos minulla olisi tuhlata paperia, mutta minulle riittää, että voin kuvitella mielikuvitusystäväni haukkovan henkeä ihmeissään ja nauramaan vitseilleni. Tiedän, kuinka huolettavalta käytös kuulostaisi entisen minäni mielestä, mutta sopeutumisen säännöt ovat muuttuneet.

Luonto sopeutuu myös. Se alkaa puskemaan tuhkasta vihreitä varsia ja lehtiä, jotka alkavat puhdistamaan ilmaa. Luonto alkaa valloittamaan takaisin ihmisten varastamia tiloja, eikä se nöyrry enää, vaan vapautuu ihmiskunnan kahleista.

***

Vietettyäni muutaman vuodenkierron armeijan tiluksilla, päätän jatkaa matkaa. Tämä on ollut selviytymistä, kuin yksi armeijan tehtävä, mutta haluan rakentaa itselleni oikean elämän. Ehkä talon joen rantaan, jonka takapihalle voisin kasvattaa puutarhan. Kahdenkymmenen vuoden päästä saattaisin saada aikaan jopa puutalon.

En varmaan eläisi sinne asti. Olen altistunut radioaktiivisuudelle, joten epäilemättä kuolisin syöpään, joka ehkä jo kytee sisälläni. Se ei kuitenkaan huoletta minua, koska jo entisessä elämässäni olin ollut tietoinen äkillisen kuoleman mahdollisuudesta.

Vihasin pitkään niitä, jotka aloittivat maailmanlopun. Matkustin vuosia ase vyölläni ihan vain siltä varalta, että törmäisin joskus yhteen niistä pahuuden perikuvista. Mutta lähtiessäni armeijan tiluksilta, tajuan, ettei vihassa eläminen ole elämistä. Jätän vihan taakseni, koska voin käyttää sen tilalle tulleen johonkin toiseen: rauhan etsimiseen.

Löydän paikan elämälleni ja kierrätän aseet johonkin hyödyllisempään. Käytän sen osia puutarhaani rakentamaan kastelujärjestelmään. Itse talon rakentaminen on vielä alkutekijöissä, mutta armeijateltta riittää minulle suojaksi kesäsin. Talven tullessa olen saanut taloa kokoon sen verran, että saatan pitää itseni lämpimänä. Keväällä siirryn taas telttaan ja alan laajentamaan taloa.

Istun joka ilta puutarhassani katselemassa punaisen ja oranssin sävyjen maalaamaa horisonttia, onnellisena siitä, ettei näkemäni värien kajastus tule koskaan johtumaan lajitoverieni vapaaksi päästämästä tulesta. On kulunut vuosia, enkä ole tavannut yhtäkään ihmistä. Ehkä minä todella olen maapallon viimeinen ihminen. Ajatus ei kuitenkaan pelota minua, sillä olen löytänyt etsimäni rauhan.

Aivan kuten tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä, myös ihminen on hyvä renki, mutta huono isäntä. Muistan, kuinka maapallo kärsi ihmisten vallan aikana ja muistan kuinka ihmisten ahneus suututti minua. Kun nyt katselen kukkuloille kasvanutta luontoa, hymyilen sille, että saan nähdä luonnon nousevan ja kasvavan. Ottamaan takaisin planeetan, joka sille kuuluu.

Ehkä täystuho oli juuri se, mitä maapallo tarvitsi selviytyäkseen.
« Viimeksi muokattu: 23.05.2019 21:17:38 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 247
  • Phantom Thief of Hearts
Nappasin tämän kommenttikampanjasta. Teksti oli tosin jo valmiina välilehdessä odottamassa, että kommentoisin, joten ehkä se oli vähän huijausta - mutta no, kuitenkin. :D

Pidin tästä kovasti. Tykkään muutenkin paljon sellaisista siirtymätarinoista, joissa maailma on peruuttamattomasti muuttunut (tai jopa tuhoutunut), ja sitten on vain opittava elämään uuden maailman ehdoilla. Pidän myös siitä, jos muutoksien aiheuttamia tunteita ja ajatuksia käsitellään. Tässä ehkä tietyllä tapaa minusta olisi voinut enemmänkin pohtia sitä, mitä päähenkilö edellisestä elämästään kaipasi, mutta ehkä sellaiselle ei selviytymisen keskellä ollut aikaa. Ja mikäli henkilö oli muutenkin armeijataustainen, niin ehkä sekin sitten lisäsi sellaista kurinalaista "yksi tavoite kerrallaan" -ajattelua?

Tykkäsin myös siitä, että tässä ei taidettu kertoa päähenkilön sukupuolta, vaan sen sai kuvitella juuri sellaiseksi kuin tahtoi. :) Aluksi kuvittelin hänet mieheksi, mutta sitten kun huomasin, ettei sitä sanottu missään, vaihdoinkin tyytyväisenä ajatukseni naiseen. :D

Kannibalismi istui minusta tekstiin hyvin. Sillä ei mässäilty, vaan syyt esitettiin selkeästi ja johdonmukaisesti. Muutenkin teksti eteni loogisesti, ja vaikka varmaan todellisuudessa selviytymisen mahdollisuudet olisivatkin olleet käytännössä olemattomat, minusta tässä kuvattiin prosessia kuitenkin uskottavasti ja mukaansatempaavasti. Odotin koko ajan, että päähenkilö kuukahtaisi, mutta sitten niin ei käynytkään. :D Oli suorastaan liikuttavaa, miten lopulta päästiin sellaiseen pisteeseen, jossa hän (ehkä) maapallon viimeisenä ihmisenä istui vain joen rannalla tyynenä ja seesteisenä. Pidin myös siitä, ettei hahmo yksinäisyydestään huolimatta nähnyt tarpeelliseksi ihan vain kuolla, vaan päätti elää elämänsä itsekseen.

Hyvä teksti, kiitos tästä!

parsley, sage, rosemary and thyme

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 065
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nevilla: Tämä on tosiaan kovin selviytymispainoitteinen, jonka takia päähenkilöstä ei selviä kauheasti mitään, edes sitä sukupuolta, mutta itse hänet mielsin naiseksi kirjoittaessani. Mukavaa, että kannibalismi tuntui luonnolliselta vaikka eihän se kovin mukava ajatus ole ja sitä yritinkin lähestyä rationaalisella tavalla enkä millään verimässäilyllä :D Kiitos itsellesi kommentistasi :)

Never underestimate the power of fanfiction

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 351
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Kommenttikampanjasta hyvää iltayötä.

Tässä oli vaikuttava teksti. Epäröin ensin tätä tuon kannibalismin vuoksi, mutta se oli käsitelty jollakin tapaa... kuinka sen nyt sanoisi? Armollisesti? Tarkoitan sitä, ettet mitenkään mässäillyt asialla ja päähenkilö teki sen vain yksinkertaisesti selviytyäkseen- Ymmärrettävää oli myös se, että hän voi pahoin syödessään ihmislihaa, mutta pakotti itsensä siihen.

Totta on, että teksti keskittyi pääasiassa selviytymiseen, mutta olit saanut mahdutettua mukaan paljon tunnelmia ja henkilön päänsisäisiä liikkeitä. Jonkinlainen kliimaksi oli siinä kohtaa, kun henkilö toteaa sopeutumisen sääntöjen muuttuneen. Siinä on myös jonkinlainen rajakohta tekstissä. Ennen sitä henkilö toimi vähän kuin automaattiohjauksella ja päämääränä oli selviytyä vain seuraavaan päivään. Jälkeenpäin alkoi tulla pohdintoja siitä, mitä pidemmällä tähtäimellä tapahtuu, ja jollakin tapaa asiaintilan hyväksyminen. Luulisi, että tietoisuus täydellisestä yksinäisyydestä olisi musertava, mutta loppu onkin sen sijaan lohdullinen ja seesteinen.

Kiitos tästä hienosta tekstistä! Aineksia olisi ollut ehdottomasti pidempäänkin tarinaan, mutta ehdottoman vaikuttava tämä on näinkin.


zilah
« Viimeksi muokattu: 04.06.2019 22:23:11 kirjoittanut zilah »

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 065
  • inFINIty
    • Listaukseni
zilah: Pyrinkin pitämään kannibalismin niin kaukana verimässäilystä kuin pystyin, hyvä että se aihe kuvattiin mielestäsi ymmärrettävällä tavalla. Mukavaa, että poimit tuolta tuon sopeutumisen sääntöjen muuttuneen, sillä sen hyväksyminen juuri pitkälti piti tämän päähenkilön elossa. Kiitos kommentistasi, mukavaa että pidit :)

Never underestimate the power of fanfiction