Kirjoittaja Aihe: Neljälläkin tassulla voi kompuroida | K-11 | veljesdraama, maaginen realismi | 2/? 4.9  (Luettu 5367 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Nimi: Neljälläkin tassulla voi kompuroida
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: veljesdraama, maaginen realismi
Hahmot: Aatos ja Ilias (myöhemmissä osissa myös Joose ja Kaspian)
Juoni: Järkyttävä paljastus saa Iliaksen elämän kääntymään päälaelleen, ja hän menettää kontrollin sisäisestä ketustaan. Ilias on eksyksissä eikä tiedä, mitä tehdä itsellään. Hän päätyy hakemaan tukea ja neuvoa vastahakoiselta kaksoisveljeltään, Aatokselta.
Haasteet: Neliottelu ja Inspiroidu kuvasta (klik)

A/N: Uudelleenkirjoitus Tassuista! Kirjoitin tätä ficletsarjana joskus vuonna 2016, kunnes tarina lähti niin pahasti sivuraiteile, että päädyin poistamaan koko sotkun. Se on nyt parisen vuotta odottanut uudelleenkirjoitusta, ja koska hahmot ovat minulle rakkaita, päätin viimein tarttua toimeen!





1. luku

Ilias

Jokin oli vialla. Pahaenteinen aavistus jäyti Iliasta viikkotolkulla. Hän yritti selittää tunteen stressillä ja huonosti nukutuilla öillä, mutta se ei lakannut väijymästä häntä. Ilias tarkasti moneen kertaan kalenterin, laskut, tiliotteen ja sähköpostit, jos jotakin oli jäänyt huomaamatta. Ilias soitti jopa kotiin ja kysyi, oliko siellä kaikki kunnossa.

”Meillä on kaikki hyvin”, äiti sanoi. ”Miksi kysyt?”

Ilias oli haluton vastaamaan. Hän ei uskonut ennakkoaavistuksiin tai mihinkään, mitä ei voinut selittää tieteellisin faktoin. Ilias ei ollut hippustakaan taikauskoinen. Siksi häntä kiusasi niin kovasti tämä epälooginen tunne, jolle ei löytynyt järkeenkäypää selitystä. Sen olemassaolo alkoi häiritä Iliaksen elämää jo ihan tosissaan.

”On vain sellainen olo”, Ilias päätti kertoa, ”että jotain kamalaa tapahtuu.”

”Niinkö?” äiti ei viitsinyt salata yllätystään. ”Sinulla?”

”Minulla”, Ilias huokaisi ärtyneenä.

”Miten muodonmuuttaminen sujuu?” äiti kysyi.

”Hyvin. Ei siinä ole ollut ongelmia”, Ilias vastasi, ”mutta ei se tarkoita, etteikö tämä liittyisi jotenkin siihen.”

”Sitä minäkin arvelen”, äiti sanoi. ”Kettu aistii ja havaitsee niin paljon ihmistä enemmän. Signaalien tulkitseminen onkin sitten toinen juttu.”

”Tiedetään”, Ilias mumisi. Hänen tukahdutti turhaantuneen puhahduksen. Tietenkään äidiltä ei ollut saatavissa mitään muuta kuin yleispäteviä viisauksia. Hänen täytyi selvittää ongelma ihan itse, kuten aina. ”Tiedätkö, mitä Aatokselle kuuluu?”

”Mikset soita hänelle ja kysy itse?” äiti sanoi.

”No kun – hmm”, Ilias mutisi välttelevästi.

”Oletteko te taas riidoissa?” äiti kuulosti niin pettyneeltä, että Iliakselle tuli heti huono omatunto.

”Ei olla”, Ilias sanoi, ja se oli ihan totta. Hän ja Aatos eivät olleet riidelleet pitkään aikaan. He eivät vain pitäneet yhteyttä. ”Tuntuisi liian oudolta soittaa, kun ei ole mitään asiaa.”

”Onpas”, äiti sanoi. ”Haluat tietää kuulumiset. Miksi minä joudun aina olemaan välikätenä?”

”Se on niin kiusallista”, Ilias huokaisi. ”Ei me osata puhua toisillemme. Siksi me yritetään pitää se mahdollisimman minimaalisena.”

”Ei teidän puhetaidot kuule vaikenemalla parane”, äiti sanoi. ”Soita Aatokselle. Ihan varmasti sekin haluaa kuulla sinusta.”

”Näinköhän”, Ilias sanoi. ”Se varmaan nauraisi minulle.”

”Yrität vain keksiä tekosyitä olla soittamatta. Olet aikuinen. Käyttäytyisit sen mukaisesti”, äiti ojensi. Ilias tuhahti. ”Älä puhise siellä. Pitääkö pyytää isä puhelimeen puhumaan sinulle järkeä?”

”Ei tarvitse”, Ilias sanoi nyreänä. ”Minä soitan.”

”Hyvä.”

Ilias empi hetken. Hän ei tahtonut tartuttaa ikäviä ajatuksiaan, mutta hän ei voinut jättää sitä sanomattakaan:

”Pitäkää te huolta itsestänne ja toisistanne, jooko?”

”Totta kai”, äiti sanoi. ”Sinä myös.”

”Joo. Terkkuja isälle ja Kassulle”, Ilias sanoi.

”Joose on täällä myös”, äiti sanoi.

”Totta kai on”, Ilias sanoi tympääntyneenä. ”No, terkkuja myös sille idiootille.”

”Välitän rakkaat terveisesi”, äiti hymähti. ”Oli kiva, kun soitit.”

Ilias hoiti lopettelupuheet loppuun ja katkaisi puhelun. Hän jätti kännykän sohvapöydälle ja kasteli huonekasvit miettien, soittaisiko hän Aatokselle vaiko ei. Ei yhtään tehnyt mieli, mutta entä jos aavistus koski nimenomaan Aatosta? Ehkä oli kyse jostakin kaksosjutusta, vaikka Ilias ei uskonutkaan sellaisiin. Todennäköisemmin hänellä oli alitajuisesti ikävä veljeään, ja siksi hänen aivonsa olivat kehitelleet tämän epämääräisen aavistuksen, jotta hän ottaisi yhteyttä.

”Paskat”, Ilias sanoi ääneen ja otti kännykkänsä. ”Minä soitan sille.”

Olisipahan sitten viivattu yli sekin mahdollisuus. Aatos oli hänen yhteystiedoissaan ensimmäisenä. Ilias painoi numeroa ja nosti puhelimen korvalleen. Se ehti tuutata hetken.

”Aatos Kujansuu.”

Miksi se vastasi hänelle koko nimellä? Ilias ihmetteli. Oliko Aatos poistanut hänen numeronsa? Ilias loukkaantui tästä mahdollisuudesta niin, että tervehtimisen sijaan hän sanoi:

”Jaa, menitkö hukkaamaan numeroni? Ei siis ihme, ettei sinusta ole kuulunut.”

”Ilias”, Aatos sanoi. Sentään se tunnisti hänet vielä äänestä. ”Olen huoltamassa autoa enkä ehtinyt katsoa, kuka soittaa. Enkä minä saisi sinua elämästäni, vaikka haluaisinkin. Et itsekään ole juuri soitellut.”

”Soitin nyt”, Ilias puolustautui. ”Mitä kuuluu?”

”Työkeikkoja riittää.” Aatos oli ammattivalokuvaaja, taitava sellainen, sen Iliaskin joutui myöntämään. ”Entä sinulle?”

”Töitä myös”, Ilias sanoi. ”Minulla ja Reetalla on pian vuosipäivä.”

”Onneksi olkoon”, Aatos sanoi ja onnistui kuulostamaan vilpittömältä.

”Onko sinulla ketään?” Ilias kysyi.

”Ei”, Aatos sanoi, mutta se ei ollut pahoillaan asiasta. Aatos ei ollut parisuhdeihminen.

”Kaikki on siis kunnossa?” Ilias varmisti.

”Mitä on tekeillä?” Aatos kysyi heti. Ilias tiesi, että hänen aikeensa olivat paljastuneet.

”Ei mitään”, hän sanoi ja puri huultaan. ”Minä vain – minulla on sellainen aavistus.”

”Aavistus?” Aatos kuulosti huvittuneelta. Iliasta suututti.

”Niin”, hän sanoi hampaitaan kiristellen. ”Usko tai älä, olin huolissani sinusta.”

”Herttaista”, Aatos sanoi sarkastisesti. ”Kaikki on kuitenkin ihan kunnossa. Ehkä sinun olisi syytä alkaa meditoida. Varmaan vain tuo sinun luontainen takakireytesi oirehtii.”

”Pää kiinni”, Ilias ärähti. ”Miksi edes vaivauduin? Sinä et piittaa vittuakaan, kuten tavallista.”

”Älä nyt pienestä härnäyksestä suutu”, Aatos sanoi. ”Onko sinulla kaikki hyvin?”

”Ei”, Ilias sanoi, ”tämä vaivaa minua ihan oikeasti. Ei minulla ole tapana aavistella yhtikäs mitään.”

”Tiedän”, Aatos sanoi. ”Mitä ketulle kuuluu?”

”Ihan hyvää. Muodonmuutos sujuu ongelmitta”, Ilias sanoi.

”En tarkoittanutkaan sitä”, Aatos sanoi. ”Oletko havainnut jonkin muuttuneen? Haistanut jotain uutta, kuullut outoja ääniä tai nähnyt erikoisia unia?”

Ilias mietti sitä hetken.

”En ole pannut merkille”, hän joutui lopulta myöntämään.

”Ehkä kannattaisi”, Aatos sanoi. Iliasta nolotti se, että Aatos oli heti tullut ajatelleeksi kettuaistimuksia. Ilias oli tottunut olemaan perheen ekspertti, mitä tuli heidän eläinpuoliinsa. Opettajana oleminen oli hänen kutsumuksensa – siksi hän opetti biologiaa kaupungin toisiksi suurimmassa lukiossa – eikä Ilias tykännyt yhtään oppilaan roolissa olemisesta.

”Joo”, hän sanoi pahantuulisena.

”Siinä on suunnitelma”, Aatos yritti lohduttaa, sillä veli tunsi hänet ja hänen lähes lapsellisen vimmansa olla aina ensimmäinen aivan kaikessa.

”Niin”, Ilias sanoi, ja hän päätti sen olevan hyvä. ”Miksei me jutella useammin?”

Härnäystä ja tarpeetonta pätemistä lukuun ottamatta Aatoksen kanssa oli mukava jutella. Miksei Ilias ollut muistanut, että hänen veljensä oli kuitenkin pohjimmiltaan ihan hyvä tyyppi?

”En tiedä”, Aatos sanoi. ”Ei meillä kai ole hirveästi asiaa toisillemme. Meillä on ihan erilaiset ammatit ja kiinnostuksenkohteet. Meillä on vain samat vanhemmat ja sama syntymäpäivä.”

”Ja samat pikkuveljet”, Ilias muistutti.

”Niin. Nekin”, Aatos hymähti. ”Mitä, onko sinulla ikävä minua?”

Aatos härnäsi taas. Se odotti kieltävää vastausta. Ilias kuitenkin päätti olla rehellinen.

”Voi ollakin”, Ilias sanoi.

”Helvetti, se sinun aavistuksesi on todella pannut pääsi sekaisin”, Aatos naureskeli. Iliakselle tuli vähän paha mieli. Ilmeisesti tunne ei sitten ollut molemminpuolinen. Aatos ei kaivannut häntä elämäänsä tämän enempää.

”Hyvä, että sinulla on kaikki okei”, Ilias sanoi. ”Minun täytyy nyt mennä. Moikka.”

”Moikka. Jutellaan taas”, Aatos sanoi, mutta se ei tarkoittanut sitä. Puhelu katkesi.

”Mäntti”, Ilias mutisi. Ilias avasi telkkarin ja yritti katsoa keskeneräistä rikossarjaa, mutta hänen paha aavistuksensa oli vahvempi kuin koskaan. Mistä oli kyse?


« Viimeksi muokattu: 04.09.2018 01:15:59 kirjoittanut Sokerisiipi »

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 799
Oih, maagista realismia ja muodonmuuttajia!
TYKKÄÄN ihan äärettömän paljon juuri tällaisista tarinoista, joissa on mukana fantasia- ja magiaelementtejä esimerkiksi vaikka juuri muodonmuuttajien muodossa, mutta maailma on kuitenkin muuten pääosin arkinen. Sisarusten välisistä suhteista on myös aina kiva lukea, ja tässä vaikuttaisi olevan oikein mielenkiintoinen lähtötilanne. Toivottavasti Ilias ja Aatos tuosta alkaisivat vielä paremmin puhelemaan ja hiukan lähentyisivät. Ilias parka, joka on varma, ettei Aatosta kiinnosta. Ehkäpä Aatoskin vielä tajuaa kaipaavansa kaksostaan. :)
Jään erittäin suurella mielenkiinnolla tätä seurailemaan ja odottelemaan jatkoa. :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Sielulintu: Jee, toinen maagisen realismin ystävä! Tervetuloa tälle matkalle, toivottavasti viihdyt! ^^ Kivaa, että lähtötilanne kiinnostaa niin sisarussuhteiden kuin muodonmuutosjuttujenkin takia. Aatoksen ja Iliaksen suhde tulee olemaan tarinan kulmakiviä, kunhan siihen päästään. Kiitos kommentista!

2. luku

Ilias

Ilias noudatti Aatoksen neuvoa. Sen sijaan, että olisi ottanut kokonaan eläinhahmon, hän käytti vain preeriaketun aisteja ja yritti niiden avulla selvittää, mikä oli muuttunut. Se oli hidasta ja turhauttavaa, koska Iliaksella ei ollut aavistustakaan, mitä hän oikein etsi. Erilaisia ärsykkeitä oli valtavasti, ja ihmishahmossa niille altistuminen oli äärimmäisen kuormittavaa. Pakkomielteinen vimma löytää vastaus sai Iliaksen ylittämään omat rajansa. Hän vietti monta iltaa oksentamassa tai tuskallisen migreenin armoilla.

Voidakseen tehdä työnsä Iliaksen oli pakko hellittää. Hän alistui aavistukselleen, joka oli viime päivien aikana syventynyt rinnassa hiertäväksi ahdistukseksi. Se alkoi vallata hänen elämäänsä yhä enemmän. Mies ei saanut nukutuksi ja jos sai, hän näki sekavia painajaisia. Iliaksella karkasi ajatus kesken opetuksen, mikä aiheutti huvittunutta hämmennystä opiskelijoissa. Hänestä tuli vainoharhainen. Kaikki arkisessa elämässä alkoi tuntua uhkaavalta. Ilias pelkäsi, että hän oli tulossa hulluksi.

Ainoa, joka tunnetta lievitti, oli hänen tyttöystävänsä. Reetta kuunteli Iliasta, kun hän yritti selittää tuntemuksiaan. Reetan siniset silmät olivat tulvillaan myötätuntoa. Iliaksen ei tarvinnut edes pyytää naista tuekseen. Reetta tuli oma-aloitteisesti hän asunnolleen ja houkutteli hänet lenkille, leffaan tai ulos syömään. He puhuivat kaikesta moneen kertaan, mutta Reetta ei koskaan väsynyt kuuntelemaan tai lakannut etsimästä ratkaisua. Nainen halusi aivan vilpittömästi auttaa ja olla hänen tukenaan. Sitä Ilias arvosti kaikkein eniten.

”Ehkä sinua hiertää jokin mennyt asia, joka on noussut pintaan vasta nyt”, Reetta sanoi, kun he istuivat alas syömään itsetehtyjä lihapullia ja perunamuusia. Oli perjantai-ilta, ja Ilias oli aivan loppu. Rankka viikko tuntui väsymyksenä ja särkynä eri puolilla kehoa. Ilman Reettaa Ilias olisi todennäköisesti ollut myttynä sängyssään itkemässä ulos paskaa oloaan. Hänellä ei ollut nälkä. Yhteisen vaivannäön vuoksi Ilias yritti kuitenkin saada edes jotakin alas, vaikka suussa kaikki maistui tuhkalta.

”Ehkä”, Ilias sanoi. Vaistoten hänen ponnettomuutensa Reetta hymyili hänelle rohkaisevasti pöydän yli. Naisen suloisten, sydämenmuotoisten kasvojen ilme oli lempeä, mutta keskittynyt. Reetta jaksoi vielä silloinkin, kun Iliaksen teki jo mieli luovuttaa. Liikutus sai sydämen täyttymään. Oliko hän todella ansainnut noin hyvää ja upeaa ihmistä rinnalleen?

”Kadutko jotain?” Reetta johdatteli. Ilias tuhahti. Mikä kysymys se oli olevinaan?

”Kukapa ei?”

”Totta.” Sinisissä silmissä pilkehti kepeä huumori. Välittömästi Iliaksen oli helpompi olla. Kaikki synkkä ja raskas menetti hänestä otteensa silloin, kun Reetta oli läsnä. Kunpa niin voisi olla aina.

”Hmm.” Ilias mietti tosissaan Reetan kysymystä. Katuiko hän jotakin? Ilias pikakelasi mennyttä elämäänsä. Kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen mahtui paljon kaikenlaista, niin hyvää kuin pahaakin. Nuoruuteen kuului monia noloja, kiusallisia muistoja, kuten vaikka hän ja Joose tappelemassa niin, että veri lensi. Isän nöyryyttävät saarnat siitä, miten Ilias oli heistä kahdesta se vanhempi, ja hänen olisi pitänyt käyttäytyä kypsemmin ja vastuullisemmin. Isä ei kuitenkaan ollut koskaan ymmärtänyt, että kukaan ei saanut häntä suuttumaan niin kuin Joose. Aina se oli kerjännyt häneltä turpaansa ja liian usein saanut haluamansa. Ilias oli vihannut sitä, miten helposti Joose oli saanut hänet raiteiltaan. Vasta, kun Joosen pahimmat teini-iän paskamyrskyt olivat hellittäneet, se oli lopettanut hänen piinaamisensa. Ilias oli ollut kaksikymmentä eikä hän ollut voinut käydä kotona melkein kahteen vuoteen ainoastaan Joosen takia. Katkeruus istui syvässä yli kymmenen vuoden jälkeenkin.

”Ilias?” Reetta kysyi. Mies räpytteli silmiään. Ilias oli hetkessä vajonnut niin syvälle muistoihinsa, että hän oli unohtanut tyttöystävänsä läsnäolon. Luoja, mitähän seuraavaksi?

”Mitä?”

”Minne menit?” Reetta uteli.

”Mietin Joosea”, Ilias sanoi totuudenmukaisesti, vaikka hän ei halunnutkaan puhua veljestään. Miehellä ei vain ollut voimia valehteluun. ”Mutta en usko, että siinä on mitään. Meidän välillä on liikaa pahaa verta. Ei se ikinä siitä muuksi muutu.”

”Kuulostaa siltä, että niitä asioita olisi jo aika alkaa työstämään”, Reetta sanoi. Ilias pudisti vihaisena päätään.

”Ei Joosen kanssa voi työstää yhtikäs mitään”, Ilias sanoi tylysti. Äänensävyllään hän ilmoitti, että asia oli loppuun käsitelty. Reetta ei painostanut. He söivät hiljaisuudessa. Ilias seivästi kiukkuisesti lihapulliaan. Pelkkä Joosen ajattelu sai hänet hermostumaan. Vieläkin. Ilias vihasi sitä. Hän vihasi veljeään. Niin ei saisi sanoa, mutta totta se oli. Jos Iliaksella olisi ollut kyky manipuloida mennyttä, hän olisi suoraa päätä mennyt estämään Joosen syntymän.

Iliaksen roihuava viha sai nopeasti turpaan hänen omatunnoltaan, jolla oli hänen äitinsä ääni. Ilias lyyhistyi tuolissaan posket häpeästä hehkuen. Hän oli vajonnut alemmas kuin koskaan aiemmin. Kuka vittu muka syytti omaa veljeään kaikesta mahdollisesta? Hän oli hirveä, katkera ihminen. Ilias nojasi kyynärpäihinsä. Silmiin kapusivat kuumat kyyneleet.

”Rakas?” Reetta nousi ja tuli hänen taakseen. Nainen kietoi kätensä hänen ympärilleen ja halasi tiukasti. ”Antaa tulla vain. Minä olen tässä.”

Ilias oli juuri ratkeamaisillaan itkuun Reetan makea ominaistuoksu nenässään, kun kettu hänessä havahtui.

Ilias lakkasi hengittämästä. Hänen aistinsa terävöityivät. Näkökentässä värit himmenivät ja yksityiskohdat tarkentuivat. Hän kuuli Reetan ja oman sydämensä eritahtiset lyönnit, kodinkoneiden sirinän ja parin seinän takaa jääkiekkopelin selostuksen ja naapurin kiroilun. Siellä pelasivat Tappara ja Ilves. Ilias haistoi oman ja Reetan deodorantin ja tämän Diorin hajuveden, mutta kaikkien niiden keinotekoisten kemikaalien alta hän haistoi sen, pahan aavistuksensa. Vieraan uroksen tuoksu. Se oli kaikkialla Reetassa, mutta voimakkaimmillaan tämän kaulassa ja jalkojen välissä. Tahtomattaan Ilias näki tyttöystävänsä toisen miehen alla kiimaisena ja värisevänä, ja mies naimassa Reettaa ja merkkaamassa tämän omakseen – monettako kertaa? Ilias oli painiskellut tuntemuksensa kanssa jo lähes – hän nielaisi – yli kaksi kuukautta.

Alkushokki hellitti, ja Iliaksen silmät iskeytyivät Reetan vaaleaan ranteeseen. Hänen päänsä täyttyi väkivaltaisista välähdyksistä. Ilias tahtoi purra, repiä ja raadella. Muisto lämpimän veren mausta suussa kiihdytti hänen aistejaan. Ilias halusi satuttaa. Hän halusi tappaa. Petoeläin hänessä yritti riistäytyä vapaaksi. Kuuma kipu kynsi häntä sisältäpäin. Ilias sai itsensä ylös. Sokean paniikin ohjaamana mies pakeni asunnosta. Ulkona hän juoksi kohti lähintä pensaikkoa, heittäytyi sinne ja karjui tuskasta. Preeriakettu repi itsensä väkipakolla irti ihmiskehosta niin rajusti, ettei hänen mielensä kestänyt sitä. Ilias katosi, ja vain eläin jäi jäljelle. Se oli Iliaksen ensimmäinen hallitsematon muodonmuutos neljään vuoteen.

« Viimeksi muokattu: 04.09.2018 20:53:57 kirjoittanut Sokerisiipi »

Seila

  • Vieras
Ihanaa että palasit tassujen pariin ja lähdit tätä tarinaa kirjoittamaan alusta. Tykkäsin paljon edellisestä versiosta, mutta tämän hitaampi ja yksityiskohtaisempi ja tutustuttavampi alku on kyllä parempi kuin alkuperäinen. Ilias on yhä niin Ilias.

Kiva että alkuosaan saatiin mukaan sekä Iliaksen äiti, että kaksoisveli. Aatostakin on ollut ikävä, mutta kaikista eniten ehkä kaipailen Joosea, koska Joose :3 No mutta ei mennä nyt asioiden edelle. Iliaksessa on selkeästi tosi paljon katkeruutta, varmaankin patoutunutta sellaista. Mutta sillä on kuitenkin selkeästi myös ikävä Aatosta, koska se harmistuu, kun Aatos vitsailee siitä, että Iliaksen aavistus on pistänyt tämän pään sekaisin. Jotenkin tuntuu, että Ilias on ehkä vähän tahtomattaan erkaantunut perheestään. Se kuitenkin vaikuttaa siltä, että se välittää ja sitä kiinnostaa. Varsinkin vanhemmistaan se on huolissaan, kun tuossa alussakin soitti jopa kotiin ja kyseli, miten siellä menee.

Jäi kiinnostamaan, miksi Iliaksella ja Joosella tuntuu olevan niin tulehtuneet välit. En muista oliko niillä alkuperäisessä versiossa yhtä huonot välit, mutta siinäkin taisi olla jonkinmoista kitkaa niiden välillä. Varmasti Ilias on nuoruudessaan "kärsinyt" siitä, että hän on juurikin se vanhempi veli, hänen pitäisi osata käyttäytyä ja huolehtia nuoremmista perheenjäsenistä ja niin pois päin.

Ja Reetta. Voi Reetta. Esitettiin niin hyvänä tyttöystävänä, reiluna ja empaattisena. Tykkäsin hirveästi tuosta kohtauksesta, missä Iliaksen kettu lopulta saa kiinni siitä aavistuksesta ja löytää punaisen langan. Tosi hienosti kirjoitettu se tajuaminen, aistien käyttö, Iliaksen tunteet ja ketun halut. Mahtaa Reetta jäänyt ihmeissään istumaan pöytään, kun Ilias on vain rynnännyt ulos. Kettu ei taida voida hyvin.

Kiitos paljon näistä alkuosista! Toivottavasti jaksat jatkaa pian, että päästään mahdollisesti näkemään noita veljiä. Joosea odotan tietysti eniten, heh :3

Auri

  • the end of an era
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 395
  • and — the beginning
Vaihdokkaista hei näin liian kauan myöhässä! Viimein sain revittyä itsestäni jotain irti että saisin kommenttia aikaiseksi :> Ensinnäkin pitää sanoa, että olen ihan vastikään löytänyt parittomien tekstien ja nimenomaan perhetekstien ihanuuden ja tämä vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ♥ Tykkään arkisista teksteistä magia/fantasiayksityiskohdilla ja tämä kuulostaa juurikin sellaiselta. En lukenut alkuperäisteosta tästä, joten olen mukana ihan uusin silmin enkä tiedä hahmoista tai maailmasta mitään. Minusta on tosi kiva, että tarina lähtee käyntiin aika vilkkaasti ja hahmoista ripotellaan tiedonmurusia juonen mukana eikä ole vaan monta lukua ensin selitystä että kuka kukin on.

Mietityttää tosi paljon, että kuka Joose on ja mitä se on oikein tehnyt - ei kuulosta aivan pelkästään teini-ikään kuuluvilta ongelmilta. Vaikuttaako muodonmuuttajuus jotenkin kasvuun ja kehitykseen? Oletin nyt toki että koko perhe ovat muodonmuuttajia eikä vaan Ilias ja Aatos, en tiedä sanottiinko sitä spesifisti. :---D

Totta puhuen tykästyin Reettaan heti tosi paljon, hän vaikutti symppikseltä ja että hän todella välittää Iliaksesta ja että heillä on hyvät henkilökemiat ja onnellinen suhde. Olen tosi pettynyt kun paljastuikin tämä juonenkäänne :< Kirjoitit kyllä tuon Iliaksen muodonmuutoskohtauksen tosi kiintoisasti, toivottavasti seuraavassa osassa näkyy miten tälläinen spontaani muodonmuutos eroaa tahdonalaisesta.

Ainiin ja piti sanoa vielä että tykkäsin tosi paljon Iliaksen ja äidin puhelusta!! Tuli tosi... luonteva? fiilis siitä. Realistiset kuvaukset perhesuhteista on ihania ♥ Anyway, kiitos lukukokemuksesta ja toivottavasti jatkat tätä vielä, jään innokkaasti seuraamaan. :>

someone who, when they arrive, makes you think that
everything's gonna be all right

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 799
Miten en ollut huomannut tätä uusinta lukua. Tää jäi aivan suunnattoman koukuttavaan kohtaan, ja tosiaan toivoisin jatkoa. Itseasiassa tämä tarina on pyörinyt aina silloin tällöin mielessä, mutta onneksi nyt bongasin myös huomaamatta jääneen jatkon. :)

Okei, sitten itse tapahtumiin. Jotenkin tuli ihan kamala olo Iliaksen puolesta. Varmasti ihan hirveä järkytys tajuta, että se ainoa ihminen, jolle on oikeasti yrittänyt puhua ajatuksistaan ja tunteistaan onkin oikeasti kaikkien ongelmien syynä. Tuli myös mieleen lukiessa, että eikö Reetalle itselleen missään vaiheessa tullut mieleen, että Iliaksen ahdistus ja oudot aavistukset johtuisivat juuri Reetasta itsestään. Jos hän sen tajusi, vielä kamalampaa musta, ettei se sitten voinut käsitellä asiaa vaan muka myötätuntoisena lohdutti, vaikka Iliaksen piina tietysti jatkui.

Tulin myös kiinnittäneeksi huomiota Iliaksen ja Joosen väleihin. Voi olla, että jossain sun muista teksteistä heistä on enemmänkin, ja pitää joku päivä selailla, että löytyykö näistä kahdesta ja heidän suhteestaan mitään. Joka tapauksessa kiinnostava asetelma tämäkin. Varmasti kuluttavaa molemmille, kun välit on tuossa kunnossa. No, ehkä ne siitä joskus paranevat, ainakin voi toivoa.
Kiitos kuitenkin paljon tästä uusimmasta luvusta, ja suurella mielenkiinnolla jään seuraavaa odottelemaan. :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 764
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tervehdys Kommenttikampanjasta, ja kiitokset lisäajasta! :)

Maaginen realismi ei ole mukavuusaluettani, kuten eivät myöskään muodonmuuttajat tai perhedraama, mutta siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) päätin valita tämän tarinan luettavaksi ja kommentoitavaksi. Tarinan nimi on minusta aivan ihana, ja se lupailee kutkuttavasti kenties hieman toisenlaista draamaa, nimittäin eläinhahmossa tapahtuvaa! Hahmojen nimetkin vetivät minua puoleensa. Ne sopivat jotenkin tosi hyvin tällaiseen mystiseen muodonmuuttajaperheeseen, mutta ne eivät kuitenkaan ole sillä tavalla erikoisia, että ne herättäisivät kummastelua muussa ympäristössä.

Tarina alkaa todella kutkuttavasti. Uhkaava ja pahaenteinen tunnelma on läsnä alusta alkaen, ja se tiivistyy, kunnes se toisen luvun lopussa purkautuu odottamattomalla tavalla. Kiinnostuin tästä maailmasta ja hahmoista, ja jäin janoamaan lisää! Etenkin Reetasta ja Iliaksen havaitsemasta vieraan miehen hajusta olisi kiinnostavaa lukea lisää. Todellinen cliffhanger! Reetta esitetään muuten niin täydellisenä kumppanina, myötätuntoisena ja avuliaana ja läsnäolevana, ja sitten sen kaiken takaa paljastuukin tällaista... Millainen järkytys se mahtaakaan olla Iliakselle, kun minä järkytyin pelkkänä lukijana? :o Sielulinnun tavoin minäkin rupesin pureksimaan sitä, eikö Reetan mielessä ole missään vaiheessa käynyt, että hän itse on Iliaksen outojen tuntemusten syy. Vai eikö Reetta tiedä Iliaksen muodonmuuttajuudesta? Sitä ei taidettu ainakaan suoraan tekstissä ilmaista, hmm. Joka tapauksessa on entistä hyytävämpää, jos Reetta on tiennyt ja silti jatkanut teeskentelyä. Huhhui. En yhtään ihmettele, että tunnekuohu syöksee Iliaksen tolaltaan ja aiheuttaa hallitsemattoman muodonmuutoksen. Tuo muodonmuutos ja sitä edeltävä ketun aistien herääminen ja ahdistuksen alkulähteen paikantuminen on muuten kuvattu todella hienosti ja elävästi!

Veljessuhteetkin herättivät mielenkiintoni. Ajattelin ennen Iliaksen ja Aatoksen välistä puhelua, että kaksosten välillä mahtaa kyteä isompikin riidankipinä, mutta ehkä kyse onkin enemmän juuri etääntymisestä, Aatoksen mainitsemista erilaisista kiinnostuksenkohteista ja sellaisesta. Joka tapauksessa keskustelusta kuultaa, että veljekset välittävät toisistaan, varmaan Aatoskin vaikka yrittäisikin muuta esittää. Tapaus Joose onkin sitten vaikeaselkoisempi, hmm! Kuulostaa hurjalta, miten tulehtuneet välit hänellä ja Iliaksella on ollut ja on kai osin vieläkin. Odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea taustalta oikein paljastuu.

Suuret kiitokset jännittävästä lukukokemuksesta, oottelen innolla jatkoa! :-* -Walle
« Viimeksi muokattu: 10.05.2019 22:45:15 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Kuusama

  • ***
  • Viestejä: 23
Olen lukenut tämän joskus aikaisemmin, ehkä parikin kertaa ja pidän tästä vieläkin paljon. Tällä on todella ihana nimi ja se oli muistaakseni se syy jonka takia tämän alunperin avasin.

Mulla ei oikeastaan ole mitään hajua, mitä mun pitäisi tähän kirjoittaa. Hahmoista en ole saanut vielä ihan kiinni, mutta eihän tätä tosin ole ilmestynyt kuin kaksi lukua. Ilias vaikuttaa kivalta hahmolta ja Reetan motiiveista haluaisin tietää lisää. Toivottavasta hän petti Iliasta, jonkun Iliakselle täysin tuntemattoman miehen kanssa, ettei mikään Iliaksen ystävyyssuhde kariudu vielä parisuhteen lisäksi. Olen muuten ajatellut, että Ilias ja Reetta eroaisivat tämän jälkeen, mutta toisaalta ainakin Ilias vaikuttaa rakastavan Reettaa ja olisi kai periaatteessa mahdollista, että he selvittäisivät tämän. En kyllä toivo heidän palaavan yhteen...

Tekstiä oli todella mukava lukea; se eteni tosi sopivassa tahdissa. Toivottavasti tähän tulisi jatkoa, vaikka edellisestä osasta onkin jo aika kauan.